Part 3

-- Mitä hän niistä menninkäisistä sanoi? Minne ne joutuivat?

-- Mitäkö sanoi? Mitä se minua liikuttaa? Viis minä siitä. Schenefeldin emäntä se kertoi näin:

"Yöllä kerran, sanoi, se Höhnin lautturi kuulee jonkun kutsuvan häntä. Astuu ulos, mutta eihän siellä ketä. Luuli unta nähneensä ja panee maata jälleen. Mutta silloin rapsahtaa ulkoa multaa tai hiekkaa akkunaruutuun. Hän nousee ja lähtee taas ulos. Ja sielläkös koko mökin edusta vilisee ja kiehuu pientä, harmaata väkeä, ihan rantaan asti! Muuan pikku mies, pitkäpartainen, sanoo siinä lautturille, että hänen pitää lähteä viemään heitä Eiderin yli; he eivät enää siedä, sanoo, kuulla kirkonkelloja ja virrenveisuuta, sanoo; heillä on meininki siirtyä marskimaille, sanoo. Siellä ei siihen aikaan vielä ollut kirkkoja. Lautturi päästää lautan irti, ja siihenkös nyt sitä pientä väkeä, miestä ja muijaa ja lasta, siihen makuuvaatetta ja keittokalua, kulta- ja hopea-astiata, mullin mallin lautta täpösen täyteen. Ja semmoista menoa sitä kesti koko pitkoisen yön: kun lautan sai yli, niin ala viedä toista, ja aina oli lautta täynnä väkeä. Sai se vihdoin ne viimeisetkin viedyksi, ja kun sitten tuli omalle puolelle, niin koko sillä toisella rannalla vilkkuu valoja. Pienellä väellä oli näet lyhty kädessä joka miehellä, ja niin he sitten läksivät mennä painamaan länttä kohti. Mutta lautturi kun aamulla astuu lauttansa luo, niin siellä on kiven kupeella monta tuhatta pientä kulta rahaa. Soutupalkan näet olivat jättäneet menninkäiset."

-- Storm se sanoi silloin, että ne oli koputtane akkunaan, mutta minä sanon, että hiekkaa ne heittivät. Siitähän meille jankkina. Minä hänet jätin viimein sinne, missä oli, enkä huolinut, vaikka huutelikin minun jälkeen.

-- Mitäs hän huusi, Wieten? -- kysyi Elsbe.

-- Kiusoitellakseen vaan minua hän huusi: "Älä sinä tuolleen huoju! Älä sinä tuolleen huoju!" Mutta sen minä sanon, että kun on maitojuko hartioilla ja kummassakin päässä raskas peilari maitoa täynnä ja juko sekä peilarit messinkihelaiset, niin otapas ja kävele siinä sitten kevein askelin!

-- Missäs se Storm nyt on? -- kysyi Fiete.

-- Missä lienee. Taishan se puhua semmoistakin, että hänestä muka tulee maavouti! Ja! Ei hänestä ole tullut mit'ikään.

-- Eikös hän sitä kirjaakaan kirjoittanut?

-- Hänkö? Se mies oli niin laiska, että kerrankin koko iltapäivän loikoi niityllä, ihan pitkosenaan, lypsyajasta toiseen. Eihän sitä malta olla metsää katselematta, sanoo; se on niin korea ensimmäisissä kevätlehdissään. Ei häneltä tietenkään ole kirjaa syntynyt, eikä ole hänestä maakaan voutia tullut.

-- Jörn ei kuuntele ensinkään! -- sanoi pikku Elsbe ja sysäsi veikkoansa. -- Kuuntele, sinä!

-- Katsopas! -- virkkoi Jörn. Hän oli rakentanut kolmista saksista ja Wietenin silmälasi-kotelosta sillan ompelukorin laidalta alas pöydälle. Hän painoi sitä kädellään, merkiksi, että semmoinen siitä tuli luja, ja katsahti uljaana muihin.

-- Wieten, kuule! Mitä se Storm sanoi meidän Kultahetteestä? Sanoiko hän samaa kuin sinä vai sanoiko muuta?

-- Johan minä arvasin, -- virkkoi Wieten, katsoen terävästi poikaan. -- Sinä näyt uskovan Stormia enemmän kuin minua. Sinulle pitää aina olla jotain uutta... Kultahetteestä... siitä en minä siihen aikaa vielä tiennyt yhtään mitään. Tänne tultuani minä vasta siitä sain kuulla, kun olin nähnyt sen.

Fiete Krey nojasi leukansa kättä vastaan ja katsoi suoraan Wieteniä. Noissa pojan pyöreissä silmissä, jotka tavallisesti katsoivat niin raskaasti ja julkeasti maailmaa, asui nyt raskas mietintä. Kultahete oli vähän matkan päässä kylästä, eräässä painanteessa ylämaan rajalla. Siinä hänen suurten, salaisten toivojensa maa.

-- Wieten, kerro siitä jotain.

-- Minuakos uskot, vai sitä pitkäkoipista?

-- Sinua! -- sanoi Fiete Krey ja löi nyrkkinsä pöytään

-- No kuule sitten. Tällainen oli sen asian laita... Täällä kuuluu ennen muinoin eläneen muuan upporikas mies, joka kuoli lapsetonna. Mutta sitä ennen hän oli kerran synkkänä yönä mennyt tuonne painanteelle ylämaan rinteessä ja oli viskannut kaikki rahansa hetteesen. Ja nyt käy semmoinen puhe kansassa, että kun hetteesen sauvan pistää, niin siellä kumahtaa. Toiset sanoo taas, että kun katselee sinne hetteen pohjalle, niin näkee siellä välistä pienen, harmaan äijän; se istuu siellä kolmikolkkainen hattu päässä. Niin, semmoista se on... Kerran läksi kolme miestä yösydännä sinne. Sanaakaan puhumatta he kaivoivat penkosivat sen hetteen ihan pohjaa myöten, ja viimein siellä tuli suuri muurikattila vastaan. Nyt miehet laittoivat aukon yli vipuvärkin semmoisen ja nuorat sitoivat kattilan korviin ja ala vääntää kattilata ylös. Mutta tuleepa tuossa äkkiä hirmuisen suuri heinäkuorma, kuusi harmaata hiirtä edessä, menossa marskille päin. Se mennä suhahtaa heidän ohitsensa ja yhtä vimmattua vauhtia ylös Ringelshörnin huipulle. Miehet ei kuin hammastaan purevat, mutta eivät äännä. Kattilata vaan yhä ylemmäs vääntävät ja jo saavatkin sen ihan maan tasalle. Mutta silloin tulee muuan harmaa mies, vanhan valkoisen hevosen seljässä, ja ohi ratsastaessaan sanoo hyvää iltaa. No... miehet ei tuosta millänsäkään eivätkä puhu, ei niin halaistua sanaa. Mutta harmaa mies se pysäyttää ratsunsa ja kysyy, tokkohan muka vielä mahtais saada kiinni sen heinäkuorman. Silloin yksi niistä kolmesta suuttuu ja ottaa ja kiljaisee: "Sinä senkin pentele! Sinä juupeli!" Mutta kas silloin ei muuta tarvinnut. Vipuvärkki särkyi siihen paikkaan, kattila pudota rymähti hetteesen takaisin, ja tiessään oli harmaakin mies. --

-- Mutta äsken, -- sanoi Elsbe, -- äsken sai Fiete kultaa noita-akalta, tiedäthän siltä, joka asuu siellä Hoopin kuusistossa. -- Elsbe kopeloi hameessansa, veti esille kiiltävän rahan ja pani sen pöydälle eteensä.

Fiete Krey katsoa tuijotti rahaan. Sitten hän! käänsi silmänsä väkisinkin, niinkuin pahantekijä, jota toinen pitelee niskapäästä ja vilkaisi Wieteniä silmiin.

Tämä uhkasi kädellään ja sanoi: "Jos sinä tässä rupeat tyhmyyksiä tekemään, niin saat sukanvarrella korvilles, ja voileivistä tulee kerrassaan loppu."

Fiete katsoa murjotti pöytään eikä hiiskunut mitään. Sitten hän rupesi näyttämään Elsbelle, mitä hänellä oli taskuissaan. Ja sitten hänen piti ruveta näyttämään temppujansa.

Jörn sysäsi syrjään koko leluvarastonsa, rihmat ja rullat, sakset ja puupalikat ja virkkoi:

-- Annas tulla, Fiete!

-- Temppu! -- huusi Fiete Krey. Hänen nokkelat sormensa näpelehtivät jotain pöydän alla, mutta pöydällä hyppeli puoleen ja toiseen kaksi kirjavaa kiveä, jotka hän oli tullessaan löytänyt hiekkahaudasta.

-- Vielä yksi!

-- Temppu! -- huusi Fiete Krey. Hän ojensi molemmat kätensä muitten nähdä: niissä ei ollut mitään. Sitten hän pisti ne jälleen pöydän alle, ja äkkiä nousi muuan harmaa elävä, pitkähäntäinen semmoinen, pöydälle ja mennä hujautti Elsbeä kohti, niin että tyttö rukka oikein säikähti ja vetäysi taaksepäin. Mutta kun elukka toista kertaa sujahti ohitse, sieppasi Jörn sen käsiinsä, päästi kovan naurun ja sanoi: "Tämähän on Elsben vanha nenäliina!"

-- Kas niin! -- virkkoi Wieten. -- Jo niitä nyt riittää temppuja täksi iltaa. Maata nyt!

Ja sanaakaan sanomatta menivät lapset nurkkaan, missä vuode seisoi. Talon lapset alkoivat riisua yltään, ja Fiete sai päästää auki pikku tytön hameennauhat ja vetää häneltä sukat jalasta. Sitä tehdessään hänen piti kertoa, mitä kaikkea hänelle tänä päivänä oli matkalla tapahtunut: oliko se iso koira ollut kartanon pihalla, oliko hän mistä talosta saanut päivällistä, olivatko marskilla pojat ärsytelleet hänen koiriansa ja heitelleet häntä itseänsä kivillä.

Hän kertoi, ääntänsä pidätellen, että tänään ne pojat taas siellä marskilla olivat häntä hätyytelleet.

-- Miks'et puolias pitänyt? -- kysyi Elsbe.

-- Eihän sitä miten... Ne oli justiin tulleet koulusta, ja yks kaks ne oli minun ympärilläni.

-- Uhlejako ne olivat? -- kysäisi Jörn.

-- Uhleja tietysti, Uhleja joka mies, Dickhusenista ja Neudeichistä ja muista senpuolisista kylistä.

-- Etkös päässyt pujahtamaan tiehes? -- kysyi Elsbe.

-- Vetohihna oli sotkeuksissa. Koirat ei päässeet juoksemaan.

-- Mitäs sinä teit? Antoivatko ne selkään sinua?

-- Ei ne oikein uskaltaneet käydä minuun käsiksi; pelkäsivät koiriani. Ne ois purreet ihan varmaan, jos ken ois minuun kajonnut. Mutta ei siinä ollut sittenkään lysti olla: kiviä näet alkoi jo lennellä ympäri korvia.

-- Poika! poika! -- puheli Elsbe. -- Mitäs sinä teit?

-- Ei siinä ollut siekailemista. Pojat! sanoin minä, olettekos te kuulleet sitä Ukulien ja Krääkkäin juttua? [Tässä on sananleikki, jota on vaikea saada suomeksi. Uhl alasaksan kielellä on sama kuin yläsaksan Eule (suomeksi: pöllö, Hämeessä: ukuli); Krey alasaksassa on sama kuin yläsaksan Krähe (varis, leikillisesti: krääkkä). Suomentajan muistutus.]

-- Emmähän myö oo! -- sanoivat pojat.

-- Niin, katsokaas, sanoin minä. Istui kerran neljä Krääkkää saarnipuussa lähellä vanhaa taloa. Eipä aikaakaan, niin Ukuli, joka siinä talossa asui, näkee heidät päätyovensa kynnykseltä.

"Hyvää päivää", sanoo.

"Jumal' antakoon!" vastaavat Krääkät.

"Oisko teillä aikaa?" sanoo Ukuli. "Aina siitä joku penni tienestiäkin tulisi."

"Mik'ei!" sanoo nuo neljä. Ja siihen aikaan olikin lunta paksulti maassa ja ansiot ylen vähissä.

"Minulta", sanoo Ukuli, "kuoli kumppali, se vanha Kaapo Kasilainen. Minä tässä nyt meinaan, että mitähän, jos tulisitte sitä hautaan viemään. Monastihan se vainaa mulle eläissään haasteli: 'Kuules sinä, Janne Ukuli', sanoo, 'toimita sinä minut kunnialla hautaan', sanoo. 'Kunniallisesti elettiin, kunniallisesti sitä hautaankin mennään', sanoo. Osasi haastaa näet, kun oli sivistynyt mies. No niin, sitähän minä tässä, että kirkkovaatteet teillä on päällä, ja rehellistä väkeä olette kanssa."

"Tämähän se oikein hyvin passaa!" sanoivat Krääkät, ja niin sitä kömmittiin Ukulin pesän suusta sisään.

Siellä oli pimeänpuolista, siellä pesässä, ja olkikattokin kovin matalalla. Mutta pian he huomasivat Kaapo Kasilaisen: siinä se makasi, heiniä allaan, kaikki neljä koipea oikosenaan, eikä liiku eikä hievahda minnekään. Ukuli kävi pääpuoleen, Krääkät koikkelehtivat ruumiin ääreen nekin, noin kuve edeltä, niinkuin oraspellossa, kun tuuli puhaltaa.

"Jo sitä on yksikin hiiri meidän saaliiksi saanut, Kaapo Kasilainen, sen tiedätkin", puheli Ukuli. "Aina sitä on hyviä ystäviä oltu, ja jutkuja meillä on ollut jos jonkinlaisia. Nyt se kaikki on ollutta ja mennyttä. Voi sua Kaapo itseäskin! Kyllä vainenkin sinun olisi hyvä mieli ja ihan pystyyn hyppäisit ilosta, jos vielä elossa olisit, ja minä sanoisin näin: 'Kaapo hoi! Neljä tuhmaa Krääkkää on äärelläsi.'"

Ja silloin kavahti Kasi pystyyn, ja nyt alkoi semmoinen variksen-ajo, että...!

Yksi se sokeana loikki, Ja toiselta meni koipi poikki, Ja kolmas se takkiansa parkuu, Ja neljäs se pääsi karkuun.

-- Ja se olen minä! -- sanoin minä -- Olin näet sillä välin saanut hihnan selville. -- Hyppäsin rattaille ja -- otapas kiinni!

-- No niin, -- sanoi Wieten, -- mene kotias nyt, Fiete.

Fiete Krey hiipi silloin kyökin ovesta ulos ja astui tien poikki isänsä matalan olkikaton alle.

Vihdoin käy Wietenkin nukkumaan.

Puolen-yön maissa tai myöhemminkin tulee isä isoine poikineen huimasta seurasta kotia.

Lapset ovat jo kauan aikaa maanneet rauhassa.

KOLMAS LUKU.

Aina kuin opettaja Peters loi silmänsä niihin sataan lapseen Sankt Mariendonnin seurakunnasta, jotka oli hänen hoitoonsa uskottu, ja jotka tuossa hänen jalkainsa juuressa istuivat pitkissä penkeissä, tytöt vasemmalla ja pojat oikealla, ja aina kuin talvis-aikaan noin kolmen maissa alkoi hiukan hämärtää, -- silloin opettaja Peters näki selvään, että Donnissa asuu kahdenlaatuista väkeä. Olkikatto riippui kuin väsyneet, raskaat silmäluomet akkunan yli; päivänvaloa pääsi sisään vinosti ja sitäkin vain niukalti. Tässä hämäräisessä, vinossa valossa näki lasten joukossa hajallaan hyvin monta pyöreätä, punaista päätä, tukka niin tulipunainen ja niin paljo punaisia kesäleipiä kasvoilla, että oikein niistä valoa säteili. Ja vielä heleämmäksi se valo käy ja yhä kirjavampana välähtelee, kun lasten katseet, usein epävakaina maahan tuijotettuaan, äkkiä alkavat liikkua ja elää noissa vilkkaissa ja viisaissa silmissä, niinkuin leikkii kissanpoika päivänpaisteessa. Ne ovat Kreijien heimoa.

Mutta pyöreä- ja punapäitten ohella näki siellä täällä poikain ja tyttöjen joukossa, harvempilukuisina kumminkin, valkoverisiä päitä, tukka niin vaalea kuin pellolla ruis vähää ennen elonleikkuuta, kasvot lujapiirteiset, usein hienotkin, silmät kirkkaat, katse rauhallinen, ylpeä. Kun yksi näistä vaaleaverisistä astuu penkistänsä ulos, silloin tulee näkyviin kapea, jäntehikäs lapsenvartalo. Ne ovat Uhlien heimoa.

Pastori Petrus Momme Lobedanz, joka noin puolitoistasataa vuotta sitten oli ollut Sankt Mariendonnin seurakunnan kirkkoherrana, näkyy hänkin tätä seikkaa kummastelleen. Kastekirjan viimeisille lehdille on hän kirjoittanut seuraavia mietelmiä ja mielipiteitä.

"Pieniä kyliä, joita ylämaan rinteille on rakennettu, kutsutaan tavallisesti donn'eiksi. Muutamat näistä kylistä ovat heidän nimensä saaneet alempana olevain suurten ja varakkaiden marskikyläin jälkeen; ne perimmäiset, joilla oma kirkkonsa on, kutsutaan katolilaisten pyhimysten mukaan. Sentähden on tämä kylä Sankt Mariendonn.

"Kylän oikealla ja vasemmalla puolen kohoaa dyyni [meren luoma hiekkaranta, suom. muist.] ylöspäin jäykkänä ja eheänä, kanervaa kasvaen ja saraheinää, mutta kylän kohdalla se on pengottu ja pehmitetty. Samoin kuin lapset pöyhöttävät hiekkakummun niin, ett'ei kumpua sillen ole, vaan ainoastaan pelkkä leveä uoma jäljelle jää, samoin ovat Kreijitkin vuosisatain kuluessa pöyhöttäneet tämän suunnattoman hiekkavuoren ja sen sydämeen heidän asuntonsa rakentaneet. Ne ovat yhtä levotonta väkeä.

"Koska nyt maa, jonka päällä he asuvat, on niin keveätä ja hiekkaista, että välisti, kun kuivuutta on kauan päälle pitänyt, koko heidän puutarhansa heidän talonsa seinää vastaan niinkuin lumituiskulta lennätetään, eivätkä he niin muodoin siitä mitäkään elatusta saa, ja koska he eivät pysyväisiksi päiväläisiksikään otollisia ole, sillä heiltä puuttuu sekä tilaisuutta että kestävyyttä siihen, niin he kylissä kaupustelijoina ympäri kiertelevät.

"Joka maanantai-aamu, auringon noustessa, minä astun ylös Ringelshörnille, katselen Sankt Mariendonnia ja katselen Kreijien lähtöä. Toiset lähtevät, mytyt ja korit heidän hartioillansa, ylös ylämaan kyliin; selkä kyyryksissä he kulkevat, suureen sauvaansa nojaten, jonka he hiekkaan iskevät. Toiset lähtevät koiravaljakoilla alas marskikyliin. Niillä, kuin varakkaampia ovat, on karheakarvainen, kankealuinen, pieni hevonen rattaiden edessä, jotka kalisevat ja kolisevat. Lopulla viikkoa he jällensä lentävät heidän pesiinsä takaisin. Tavarat on myyty, usein on jotain mukaankin ostettu. Yksi joka oli lähtenyt rihkamata kaupitsemaan, toi ontuvan hevosen tullessansa. Toinen, jonka rattailla lähtiessä törrötti sianharjaksia, toi kotia kuormallisen koripajuja; kolmas, joka oli lähtenyt jokiäyriäisiä pyytämään Watt joelle, oli jostakin marskikylästä, jonka kautta hän oli palannut, ostanut yhden vanhan arkun.

"Kelpo väkeä he ovat. En osaa heistä mitäkään pahaa sanoa. Monenkin kanssa olimme hyviä ystäviä ja niin edeskinpäin olemme. En osaa heistä mitäkään pahaa sanoa, sillä kreijiläistä verta virtaa minunkin suonissani. Mummoni oli niitä Nuttelmanneja.

"Senkaltainen heistä tosin käy puhe, ett'eivät he kauppamatkoillansa niin vilpitöntä ja jumalista väkeä olekaan, kuin sunnuntaisin kotona. Täällä, omassa kylässänsä, he ovat rehellisiä ja raittiita, jopa he ylvästelevätkin heidän jumalisuudestansa, ahkerasta kirkossakäymisestänsä ja kerskaten puhuvat, kuinka hartaita he ovat Jumalan sanan perään. Mutta minä olen yksi heikko mies, ja ei ole minussa rohkeutta sanomaan kerskaajalle vasten hänen kirkkaita ja älykkäitä silmiänsä: Tiedätkös, mies, mitä koko tämän puolen kansa sinusta sanoo? Näin: 'Niin on rehellinen kuin yksi kreijiläinen sunnuntaisin.'

"Ihmiset näissä seuduin sanovat, ett'ei donnin kreijnainen ole vielä milloinkaan ostanut hevosellensa heiniä eikä kauroja, sillä he syöttävät heidän juhtiansa yksinäisillä paikoin tien varsilla ja laitumilla, ja itse sillä valin vetelevät päivällis-unia heidän rattaittensa alla. Ja milloin kreijiläinen Oikeuden eteen manatuksi tulee, niin se tapahtuu aina toisesta paikkakunnasta, ja aina hän on altavastaajana, ei koskaan päällekantajana. Mutta koska altavastaaja minun luokseni tulee kastekirjaa hakemaan, hänen legitimationiansa varten tuomioistuimen edessä, ja minä tiedustan, mistä hän nyt syytetty on, niin joka kerta se on tapahtunut päällekantajan ilkeydestä tai väärin-ymmärryksestä. Ja koska syytetty senjälkeen ei käräjistä kotia palajakaan, vaan muutamia viikkoja poissa pysyy, niinkuin olisi maa hänet nielaissut, ja minä kirkon-ovella kysyn hänen vaimoltansa: 'Anna-Liisa, kussas sinun miehes on?' -- silloin hän katsoo minuun kirkkain silmin ja sanoo: 'Hampuriin läksi, herra pastori, ostoksille.' Silloin olen minä taaskin heikko enkä rohkene sanoa. Mutta koska joku fangeudessa istuu, niin marskilla sanotaan leikillä 'Hampuriin läksi ostoksille'.

"Tämä kaikki saattaa minun sydämeni murheelliseksi _et animi semper aeger sum_. Ja sitä ilkeämmältä se minusta tuntuu, koska marskilla käy senkaltainen puhe, että minä olisin luvannut olla koskaan sanomatta kreijiläisille, että he ovat epärehellistä väkeä" Ja taas sanotaan, että kaikesta siitä, kuin he mukanansa heidän kauppamatkoiltansa tuovat, minä saan kymmenykset. Ja näin on tämä sananparsi syntynyt: 'Hypätään yli, sanoi Sankt Marian pastori, kun poika koulussa rupesi lukemaan seitsemättä käskyä'.

"Mistä tämä tainkaltainen _animi rectio_ ja mieli? Näissä seuduin sanotaan sen tulleen siitä, että Kreijiläisissä on mustalaisverta. Heidän esi-isänsä kuuluu olleen yksi roteva ja pelkäämätön mies kuin myös suuri öykkäri ja oli itsensä tuttavaksi tehnyt yhden mustalaistytön kanssa, jonka joukko oli nuotionsa virittänyt hiekkahautaan aulankokuusistossa Wodanin nummen kupeessa. Ja kerrotaan, että siinä avioliitossa, kuin nyt seurasi -- eli oliko se mitäkään avioliittoa ensinkään -- mies ei ollutkaan kasvanut hänen mustalaispuolisonsa pään tasalle, vaan sai viettää viheliäistä ja sorrettua elämää. Hänen täytyi asua vaimonsa kanssa vuoren luolassa, koskapa se nainen ei kärsinyt elää kunnollisessa ihmismajassa. Sill'aikaa kuin vaimo kortteihin katsoen ja kaupustellen ja kerjäten vaelsi marskeilla kylästä kylään, piti miehen keittää ruokaa ja ruokkia vuohia ja kerätä nummen ruohoja talveksi. Eikä hän miestänsä muuksi kutsunutkaan kuin 'käsikaritsaksensa'; niin kesy oli hänestä tullut. Tästä eriskummallisesta parista sanotaan Kreijien olevan alkujansa.

"Mutta minä väitän: tämä selitys on marskilaisten hulluutta ja Uhlien parjausta, sillä Uhlit ovat ylönkatsoneet Kreijiläisiä hamasta siitä asti kuin muistaa taitaan.

"Minun ajatukseni mukaan on luultavampi, että Kreijit polveutuvat Wendien kansasta, jonka sanotaan muinaisina aikoina tehneen suuria sotaretkiä hamaan tähän maahan saakka. Ja tainkaltainen _conclusio_ on minussa syntynyt tavalla kuin seuraa: ensiksi, että heillä on, ymmyrjäiset, pyöreät päät ja melkein itsekullakin kierot silmät; siksi toiseksi, että kylän läntisessä päässä, Wodanin nummen puolella, Ringelshörnin juurella seisoo kolme taloa erinänsä, nimittäin koulu, Uhlien kantatila ja Simon Kreyn mökki, joita yhteisellä nimellä, merkillistä kyllä, Wentorffiksi kutsutaan, joka silminnähtävästi on yhtäpitävä Wendendorfin kanssa. Vihdoin ja kolmanneksi, että Wentorffissa, Ringelshörnin kupeella, löytyy vanhoja maavalleja -- _mea opinione_ skantsausten jäännöksiä -- joissa Uhlien ja Kreijien lapset vielä tänäkin päivänä keskenänsä tappeluksia pitävät.

"Uhleista ei ole sen enempää sanomista kuin että heillä on marskeilla uljaat kartanot ja tukka niin keltainen kuin rukiin olki, mikä vaimoissa kyllä usein kauniilta näyttää, ja että he ovat pitkää, rotevaa ja korskeata kansaa. Vasta äskettäin oli yksi heistä Meldorfin markkinoilla krouvissa joutunut riitaan, ja siinä oli joku hänelle sanonut: 'Uhl sinä olet! Uhl sinä olet! Sinähän saat tehdä, mitä ikinäs tahdot!' Silloin oli hän astunut keskelle lattiata, lyönyt rintoihinsa ja vastannut, sanoen: 'Uhl minä olenkin, ja siitä minä kiitän Jumalaa!'

"Uhlit ylönkatsovat kreijiläisiä eivätkä tervehdi heitä, ei kättä kohottain eikä hattuakaan nostain. Ainoastaan kerran vuodessa, laskiaisjuhlina, jolloin kaikki maa surkuteltavan hulluttelemisen ja ylenpalttisen maljankallistuksen valtaan itsensä jättää, silloin valjastavat Uhlit hevosensa, pistävät ajoneuvoihinsa olkien väliin sianliikkiöitä ja voipyttyjä ja niin tulevat heidän puolisojensa kanssa eli ilman heitä Sankt Mariaan ja mässäävät ja mellastavat Kreijien kanssa ja Kreijien tykönä, kulkevat käsikynkkää talosta taloon ja kutsuvat sitä: 'orpanoimiseksi'. Kahdeksaan päivään ei Sankt Mariassa muuta kuulu kuin huutoa ja lauluja. Ja silloin he ovat niin ystävällisiä keskenänsä ja niin hyväntahtoisia, että minunkin on vaikea itseäni heistä kaukana pitää, ja siksi minä olen jonkun kerran valjaita väljentänyt ja ynnä heidän kanssansa hiukan lystiä pitänyt, _in finibus pastoralibus_. Mutta seitsemäntenä tahi kahdeksantena päivänä alkaa hirmuinen tappelus. Ringelshörnillä se viimeinen kamppailu kamppaillaan. Sieltä vihdoin ne viimeisetkin Uhlit takaisin marskille lentävät [katso ed. viittaa sanaleikkiin]. Ja silloin Kreijit jälleen tykökuuluvat Sankt Mariendonniin.

"Minä en voi Uhleja sietää. Minä pelkään joka kerta kuin joku heistä pappilaan tulee, ja minun iloni on suuri, ett'ei heistä kovinkaan moni minun seurakuntani jäseniä ole. Kaikki _pastores_ marskilla heidän päällensä valittavat. Mutta minä, _quamquam saepe ab his collegis vexatus_, olen iloinen, kun minä sunnuntaina saarnastuolista katselen noita pyöreitä punapäitä, tätä kansaa, kuin kauppaa käy liiatenkin rievuilla ja harjoilla ja luudilla, tätä Kreijien kansaa."

Sen verran kastekirjassa. Minkälainen pastori Petrus Momme Lobedanz lienee ollut luonteeltaan, ja millainen hänellä oli arvostelukyky, siitä ei ole enää mitään tietoa.

* * * * *

Harvoin Fiete Krey kouluun saapui. Hänen isällänsä Jasper Kreyllä, oli aina syitä ja selityksiä varalla. Milloin hän välttämättömästi oli tarvinnut poikaa milloin ei pojalla ollut saappaita. Niinpä Fiete melkein vain talvella pääsi kouluun, kun Wieten varhain aamun pimeässä hyppäsi tien poikki Kreyn taloon ja sanoi: "Niin on taas paljo lunta, ett'en minä saata lapsia laskea yksin menemään; tulkoon Fiete tänään heidän kanssaan." Fiete kavahti ylös, pisti päälleen paikatun takkinsa ja alkoi uunin luona vetää suuria saappaita jalkaansa, tömistäen ja kolisten. Mutta isä Krey se marmatti:

-- Ei minun passaa tänään päästää poikaa ensinkään.

-- Ei passaa vainen? -- virkkoi Wieten pisteliäästi. -- "Oikeinko se pakkanen tänään niin kovin puraisi kiinni? No ei auta, täytyyhän minun sitä sulatella." Hän laski pöydälle ne kolme groshenia, jotka hänellä oli olleet jo varalla kourassa, ja joista, vanhan suostumuksen mukaan, poika saa yhden osan ja isä kaksi, ja läksi Fieten kanssa Uhliin.

Ja sitten nuo kolme lasta läksivät kahlaamaan lumessa, Fiete Krey oppaana edellä. Melkein jok'ikisellä askelella hän kääntyi ympärinsä. Ja sitä hän teki niin usein, että hän tuli kulkeneeksi suuremman osan matkaa takaperin kuin kasvot edellä: niin paljo oli hänellä kertomista.

Siellä ne nyt olivat kaikki, sata lasta, ja vanha opettaja Peters seisoi pöytänsä takana. Virsi veisattiin ja rukous pidettiin. Ja nyt oli opetuksen määrä alkaa, Mutta äkkiä syntyi levottomuutta poikain puolella, siinä, missä monesta Kreijistä läksi vahva, punertava valo.

-- Mitäs teillä siellä? -- kysyi opettaja Peters.

-- Siltä meni pää viistoon.

-- Että mitä?

-- Tönjes Krey Süderdonnista kurottihe katsomaan akkunasta, ja nyt ei pää enää mene sijoilleen.

-- Johan nyt!

Siellä se poika istui, pää ihan vinossa, sangen surkean näköisenä, avasi suunsa, pani sen kiinni jälleen ja avasi taas.