Part 2

-- Pois talosta! -- huusi Heikki. -- Pois poikinesi koko talosta! -- Ja Heikki sysäsi poikaa, niin että tämä heräsi.

-- Ei vaimoa niin köyhää koko maassa, joka olisi niin hyljättynä kuin teidän äitinne.

Isäntärenki oli jo pyörähtänyt ulos, Jaana Geerts meni vavisten hänen jälkeensä.

Koko talo oli yhtenä hälynä. Kyökissä viritettiin takkavalkea uudelleen. Isossa välikössä vilkahteli lyhdyn valo kuin mikä suuri punainen lintu puoleen ja toiseen, ikäänkuin hädissään hurjasti hakien, mistä pääsisi ulos. Milloin se heittäysi navettapuolen puuseinää vastaan, milloin hevosiin, niin että ne hätkähtelivät, milloin tukevia orsia kohti. Vuoroin se taas hulmahteli ylös korkeitten olkikasain kupeita myöten. Navetoissa elukat levottomina kytkyeltänsä kalisuttelivat. Liiterin isot ovet lensivät auki, ja rattaat syöksivät ulos tuiskuiseen yöhön.

Sairas käänteli päätään puoleen ja toiseen, kuulahteli ja kyseli miestänsä.

-- Vieraitten ihmisten pitää olla apuna hädässä. Jokohan ne lapset nukkuvat?... Tupaanko veivät pikku Jörnin? Vai maavouti hänestä tulee?... Tulkoon hänestä kunnon mies ja raitis mies... Yks kaikki sitten, oli maavouti tai työmies.

Hän oli kolme vanhinta poikaansa saanut lahjaksi mieheltään, tahdotonna: isäänpä ne tulivatkin. Sitten hän oli kymmenen ajastajan kuluessa yhä enemmän vieraantunut miehestään ja asettunut omalle kannalleen. Hän oli vähitellen laannut näkemästä elämää ja maailmaa kookkaan ja suuriäänisen miehensä silmillä. Verkalleen, varotellen, mutta yhä selvempänä oli hänessä kypsynyt se vakaumus, että hänen oma maailmansa ja maailmankatsantonsa oli paljoa kauniimpi, kirkkaampi ja puhtaampi kuin Klaun. Ne neljä henkeä, jotka kerran olivat asuneet tuolla hiljaisessa talossa aulangon takana, olivat olleet onnellista, siveätä, ymmärtäväistä väkeä. Nämä sen sijaan, täällä Uhlissa, kulkevat kaikki kieroon suuntaan.

Sitä hän ei enää pystynyt estämään. Hän oli päästänyt miehensä kasvamaan liian lujaksi rinnallansa. Hän ei enää voinut omia kolmea lastansakaan muuttaa toisellaisiksi. Mutta oikeuksiinsa hän vielä pääsi kuin pääsikin. Hänelle syntyi vielä kerran lapsi, pieni, hento poika, ja hiljakseen ja ylpeänä ja onnellisena äiti oli myhähtänyt, kun mies, lapsen nähtyänsä, pakostakin oli sanonut: "Tuo on toisenlainen kuin ne entiset: tuo tulee sinuun; Thiessenejä se on."

Ja hän, mikä tänään päivänvalon näkee, oli oleva Thiessenejä hänkin, sen tiesi äiti.

Ja työlästä aina on Thiesseniläisen matka maailman halki. Ne ovat semmoista merkillisen miettiväistä väkeä.

-- Kolme suurempaa käyttävät kyynärpäitään; kyllä he tiensä maailmassa löytävät, mutta pienempiä minun käy sääli, jos nyt pitää kuolla. -- Hädissään hän koetti panna kätensä ristiin ja rukoili, ett'ei Jumala ottaisi häntä pois, rukoili niin palavasti, että suuria hikipisaroita helmeili hänen otsallaan.

-- Käskekää Wieten tänne, -- lausui hän sitten. Tyttö tuli aivan vuoteen ääreen.

-- Wieten! En suinkaan minä tästä hetkeenkään nouse, ja tokkopa minusta tervettä enää tuleekaan! Pysyisit talossa sinä... ja eiköhän liene parasta itselleskin, ettes mene miehelle. Älä niistä suurista pojista murehdi, ei ne sinua kumminkaan tottele. Mutta pidä huolta pienistä. Sano miehelleni, että minä pyysin sinua tekemään niin, ja että hän jättäisi ne sinun huostaasi.

Wieten Penn, jota ne sanoivat Älypääksi Wieteniksi, oli aikoinaan nähnyt sattuvan jos mitäkin, onnea ja hädänhetkiä, mutta moista kysymystä ei ollut milloinkaan ennen sattunut. Ei osaa sanoa kenkään -- ei hän itsekään, -- millä äkkinäisellä voimalla hän nyt käänsi tulevaisuutensa toisaanne.

-- Kyllä minä lapsista huolen pidän, -- sano hän, -- niin totta kuin minä tässä seison. Siihen saatte luottaa, emäntä.

Hän astui pois vuoteen luota, meni kyökkiin ja seisoi siellä, sanaakaan sanomatta ja liikahtamatta, takan ääressä.

Tirkko tuli sisään ja sanoi suoravaiseen, kuivaan tapaansa: "Mitäs sinä siinä koko yötä takan ääressä seisot? Pojat istuvat tuolla etutuvassa; käydäänpäs vähän sinne meidän puolelle."

Tyttö puisti päätänsä. "Ei meistä kumminkaan yhteen ole, Tirkko -- virkkoi hän. -- Anna sinä minun kulkea omia teitäni."

Tirkko astui varpaisillaan ulos ja pyöritteli vielä hetken aikaa päätänsä. Pian hän kumminkin tyyntyi ja tyytyi, ja vanhaksi pojaksi hän jäi.

Kuului pyöräin kolinaa. Lääkäri kulki välikön poikki. Hän tutki ja ryhtyi toimeen. Vielä kerran hän tuli kyökkiin, tiedustellen, missä isäntä on.

-- Ravintolassa se on, -- sanoi Trina Krey, -- kortteja lyömässä. Kahdesti on hänelle sana pantu, mutta ei vaan tule.

Lääkäri loi silmänsä häneen ja mainitsi moniaan elukan nimen. Sellaiseksi ei vielä kukaan milloinkaan ollut sanonut tuota kookasta, ylpeätä ja aina iloista miestä. Lääkäri kirjoitti sitten kolme sanaa lapulle ja lähetti pienpiian viemään sitä ravintolaan. "Juoskaa joutuun!" sanoi hän.

Välikön hämärässä valossa, ottaessaan huivia naulasta, Jaana Geerts luki lapusta sanan: "operationi." Silloin hän läksi kiitämään, itkien ja vavisten, ja vilkaisi yhä taakseen, niinkuin mitä menninkäisiä olisi hänen kintereillään.

* * * * *

Aamuyöstä oli kaikki ohitse.

Rengit hääräilivät kalpeina ja äänettöminä hikikupeisten hevosten luona. Wieten Penn seisoi, toinen käsi otsallaan, takan ääressä ja katsoa tuijotti leimuun. Hän ei nähnyt muuta kuin valkeata, silmät kun olivat kyyneleitä täynnä. Jaana Geerts istui vesirallilla, huojumatta, heilumatta, pelkäillen Wieteniä ja jok'ainoata pimeää nurkkaa talossa. Ennen kaikkea häntä pelotti pieni, äänetön emäntä vainaja.

Lääkäri oli lausunut Uhlille: "Jos olisi minut tuntiakaan aikaisemmin tuotu, niin olisin kenties voinut auttaa. Miks'ei minua ennen pantu hakemaan?"

Klaus Uhl se oli purrut hammastansa ja parkunut kuin eläin. Nyt hän vaikeroitsi vainajan vuoteen ääressä ja huusi: "Äiti! Äiti!"

Vainajasta hän ei ollut enää suuriakaan välittänyt vaimonansa. Hän sanoi häntä nyt "äidiksi." Se oli lasten tuska, joka hänessä puhkesi kuuluville tässä ainoassa sanassa.

Viereisessä huoneessa seisoi Wieten, vasta syntynyt sylissään.

-- Pieni, mutta tanakka tyttö, -- sanoi Trina Krey. -- Ihan äidin kasvot, näkeehän sen. Ja sellainen on tukkakin tumma kuin äidillä.

-- Eipäs se itke, -- virkkoi Wieten. -- Eihän vaan liene kuollut?

-- Annas tänne! -- Ja Trina Krey otti piskuisen, pyöräytteli sitä käsissään ja lyödä lapautti sitä pari kertaa kämmenellään.

Silloin parahti lapsi.

-- Pannaanko se minun sänkyyni? -- kysäisi Wieten. -- Minä lämmitin huoneeni. Jörn poikakin nukkuu siellä.

He menivät sinne. Jörn makasi rauhallisesti vuoteessa. Niin makasi kuin siili, käpertyneenä, pää rinnalla. Kasvoja ei paljoa näkynyt, mutta pää näkyi ja karhea vaalea tukka. Ja hänen vieressään makasi Fiete Krey, vaatteet yllään. Hän oli sysännyt peitteen hiukan syrjään ja loikoi siinä nyt niin mukavasti.

-- Unikeko koko poika! -- virkkoi Trina Krey. -- Tännekös hän nyt jäikin?

-- Anna pojan olla! -- sanoi Wieten. -- Minä panen pikku tytön tähän toiseen päähän.

Niin makasivat lapset tämän yön yhdessä vuoteessa, kaksi pääpuolessa ja pikku tyttö jalkopäässä.

TOINEN LUKU.

Jürgen oli pienen, karheatukkaisen pojan nimi, ja pikku tytön nimi oli Elisabet. Niin se pastori oli merkinnyt kastekirjaan. Kastekirja haastaa yläsaksaa. Mutta ihmiset lasten ympärillä puhuvat kaikki tyyni alasaksaa. Ja he sanovat poikaa Jörniksi ja tyttöä kehdossa Elsbeksi. Ja niin he ovat nimeltään vielä tänäkin päivänä, Jörn ja Elsbe Uhl.

Talo on Jörn Uhlin silmissä avara ja suuri. Isossa välikössä seisoessaan tai ladossa kampuroidessaan ei hän perille asti koskaan näe. Hänen mielestään ei ole millään puolella äärtä ensinkään. Välikkö on suuri kuin koko maailma.

Aika-ihmisiä tulee milloin tuosta ovesta, milloin tästä; milloin ne mitäkin kummallista tekevät ja näpelehtävät, ja aina ne vaan ovat niin vakavan näköisiä, eikä ne huuda, eikä ne juokse, eikä ne itke. Merkillistä. Kaikki ne ovat toisellaisia kuin hän. Valkoinen Merkki vain, jonka kanssa hän kävelee tuossa suunnattomassa avaruudessa, se yksin on hänen kaltaisensa. Yhdessä he syövät, ja yhdessä he nukkuvat, ihan vieretysten. Ja välisti, nimittäin lauantaisin, Wieten pistää heidät suureen pesuammeesen kumpaisenkin, veteen ihan korvia myöten.

Kaikki ne ovat toisellaisia, hevoset ja ihmiset ja lehmät. Hän ja Merkki ne vain ovat ihan yhdenlaisia.

Luulivat he kerran saaneensa kolmannenkin, joka vetää aivan yhtä heidän kanssaan. Varsa käveli pihalla emänsä rinnalla. Emähevonen se oli kyllä noita kummallisia, vakavia olentoja. Se on heille selvänä heti. Varsalla sitävastoin on maailmankatsanto samallainen kuin heilläkin. Siltä se tuntui. Mutta kun Merkki meni varsan luo, silloin varsa potkaisi. Ja se oli potkaus se! Ulvoen he lensivät ladon ovea vasten kumpikin. Siinä he nyt seisoivat, katselivat säikähtäneinä varsaa ja haukkuivat. Niin se Jörn sanoi. Hän näet ei milloinkaan sanonut, että Wieten toruu taas, vaan että Wieten haukkuu taas. Niin hyviä kumppaleita ja yhtä mieltä he olivat, Merkki ja hän.

Ei ollut ketään, joka olisi ottanut Jörniä kädestä ja selittänyt tuon seikan. Wietenillä ei ollut aikaa, muilla ei ollut halua, Ja hyvä niin. Ja nyt se läksi menemään siihen Robinsonin tapaan: Lähde liikkeelle ja käy itse itsellesi maata ja vettä ja astioita ja ruokaa!

Kerran eräänä poutapäivänä oli hänellä ja Merkillä ankara saaliin-ajo linnahaudassa. Vesirotta siellä uida puikelsi, ja sitä siinä nyt jahdattiin. Sitten heidät vedettiin haudasta ylös. Wieten antoi heitä selkään kumpaakin ja pisti sänkyyn ihan vieretysten, ja siinä he sitten haukkuivat toisiaan. Se oli ollut semmoinen löytöretki, nähkääs.

Ei tiennyt kumpainenkaan, mitä kellari on. He luulivat sen olevan pohjatonta syvyyttä, semmoista, missä on sisiliskoista niin orret kuin parretkin. Kerran he löivät vetoa, kumpiko ensin pääsee välikön perälle, ja läksivät jo kiitämään, kun äkkiä maan povesta mörähtää ankara ääni, ja suuria punajuurikkaita lähtee sieltä sinkoilemaan oikealle ja vasemmalle. Yksimielisesti nyt, niinkuin ennenkin, he putosivat rengin päähän. Myöhemmin he sitten istuivat tallin tikapuilla kumpikin, ulvoivat ja haukkuivat ja kertoivat toisillensa, mitä kaikkia hirmuja he olivat nähneet.

Sillä tapaa heille vähitellen selvisi kaikki, mitä ympärillä oli ja tapahtui. Ja kokemusta siitä karttui koko lailla.

Mutta eräänä päivänä hänen ja Merkin välit muuttuivat.

Tähän asti he olivat kumpikin hypänneet kolme, neljä kertaa päivässä perätupaan, missä pikku tyttö kehdossa makasi tai tuolissa istui. Tuota pientä olentoa he olivat hyväilleet ja häntää hälle heiluttaneet, ja olivat sitten taas juosseet ulos, sen enempää hänestä välittämättä. Mutta kerran, kun Jörn Merkkinsä kera palasi laitumelta, ja päivä paistaa heloitteli niin kauniisti, seisoi pikku tyttö ulkona kyökin oven edessä, katsellen ympärillensä suurilla, arkailevilla silmillään. Ei ole kahden milloinkaan niin kummaksi käynyt kuin Jörnin ja Merkin nyt. Ettäkö oikein! He ottivat tuon pienen olennon keskellensä, ja niin sitä mentiin -- tielle, missä rattaanvuoluissa oli koreata savivettä, ja ruvettiin kouruja kaivelemaan ja sulkuja rakentelemaan.

Siitä pitäin oli Merkin merkitys mennyttä kalua. Jörn leikki nyt päivät umpeen pikku tytön kanssa. Yhä harvemmin oli koira nyt toverina; yhä useammin se oli leluna vain.

Pikku tyttö oppi tuntemaan ympäristönsä pikemmin kuin Jörn aikoinansa. Pojalla oli ollut oppaanansa Merkki, opas epävarma ja epäluotettava, mutta tytöllä oli veikko oppaanansa. Ja tämähän tiesi kaikki ja osasi kaikki. Veikko käytti häntä kaikkialla talossa, vei häntä leivintupaan ja aittaan ja porraslautaa myöten hakaan, missä vasikat juoksentelevat. Ja kerran sanoi veikko: "Lähtäänpäs Ringelshörnille."

Hän otti siskoa kädestä. Merkki juoksi haukkuen edeltä. Niin sitä mentiin pitkin ajotietä, siihen kohtaan, missä vanha maa aikaa kohota.

-- No nyt ylös!

Vaivalloista oli mäelle nousu. Eikä olekaan helppo astua ylös jyrkkää nummirinnettä myöten. Pitää levätä välillä. Silloin johtuu Jörnin mieleen tällainen ajatus: Merkki tuossa muutoinkin yhä edeltä jouten juoksee; otanpas ja sidon sen kaularenkaasen purjelangan. Sitä hänellä oli taskussaan. Antaapas Merkin hinata meidät mäen päälle. Ja niin sitä noustaan yhä ylemmäs ja ylemmäs. Nyt tulee hiekkakuoppa, nyt nummea jälleen, nyt kanervia, joista sopii pidellä kiinni. Sitten levähdetään taas hieman. Vihdoin he ovat mäen harjalla ja ovat juuri nostamaisillaan kädet pystyyn ja huutamaisillaan hoi-hohoi! Mutta silloin puskee heihin itätuuli, josta he alhaalla eivät olleet tienneet mitään. Täällä ylhäällä nummella se temmeltää vapaasti. Se tarttuu pikku tyttöä, tukkaan ja hameesen ja sysäsee häntä ja heittää hänet kumoon. Jörn hyppää hänen luokseen, nostaakseen hänet pystyyn, mutta Merkki käsittää kaikki nurinpuolin. Tyhmä on, raukka. Merkki meinaa, että nyt kai sitä taas lähdetään takaisin, ja alkaa juosta rinnettä alas. Silloin sotkeutuu Jörn nuoraan, ja niin sitä nyt kolmisin mennä mylleröidään rinnettä alas, milloin pää edellä, milloin jalat, milloin kylki, kunnes lähimmässä hiekkakuopassa ovat kaikki yhdessä mykkyrässä. Mutta ylhäällä seisoo itätuuli, kumartuu posket pullollaan laidan yli ja nauraa.

-- Kas niin! -- sanoi Jörn, kun hetken aikaa oli ulvottu. -- Hyvinpäs kävikin.

Ylöspäin lähdetään jälleen. Mutta Merkin ei enää tee mieli mukaan. He kutsuvat häntä; ankarin sanoin he käyvät hänen kunniansa kimppuun; uhaten asetetaan hänen sielunsa eteen monen päivän nälkä; hiekallakin häntä heitellään ja multakokkareilla. Hän ymmärtää kaiken tuon, heiluttaa häntäänsä ja vapisee ja haukkuu surkealla tavalla anteeksi. Mutta ei vaan uskalla.

-- Heitä valtaan, Elsbe! Se on semmoinen jänishousu.

He istahtavat ylhäällä nummella kylmään tuuleen ja katselevat kotvasen avarata, tasaista marskia tuolla alhaalla ja Uhlin talon rakennuksia jalkainsa juuressa.

-- Kuules, -- sanoo tyttönen, -- miks'ei meill'ole äitiä? Muilla on kaikilla, meillä ei... Jörn, kuules, mitä äiti tekee?

-- Jaa, että mitenkä?

-- Niin sitä, että mitä se lapsille tekee?

-- Näin se panee, noin tuolla tavalla, ensin tännepäin, sitten tuonnepäin, käsivarsillaan näet, ja sanoo niin että: "Voi sua poikaressuu! Voi sua tytön tynkää", ja siihen viisiin. Niin se teki se suutarinkin muija eilen, kun minä olin käymässä sieltä Heikin saappaita.

-- Ei äiti sais koskaan kuolla, -- sanoi Elsbe.

-- Ei kuollakaan, mutta kun eivät pidä huolta.

-- Kukas se ei ole pitänyt huolta?

-- Isä ei pitänyt, eikä ne pitäneet muutkaan. Onhan sitä talossa väkeä enemmänkin silloin, mutta ne söivät vaan, eikä ne muuta ajatelleetkaan kuin syömistä.

-- Isäkö ja?

-- Isä ja.

-- Oletko varma siitä?

-- Olen. Fiete Krey sanoi.

Elsbe polkaisee jalkaansa maahan ja on niin kiihkoissaan, ett'ei tahdo ensimmäinen tavu kieleltä lähteä.

-- T... tiedätkö sen ihan varmaan, Jörn? Niin hirmuisen varmaan kuin että minä olen tässä?

-- Tiedän.

-- Miks'ei hän sitten pitänyt huolta?

Jörn hyppää kappaleen matkaa kauemmas nummelle ja sanoo lujaan, kasvot toisaanne: "Siks'että oli päissään."

Eivät he ymmärrä vielä kumpikaan koko tuon sanan merkitystä. Mutta kotona he ovat usein kuulleet veljien sanovan semmoista kuin: "Päissään oli, senkin retvana", tahi: "Päissäs olit eilen sinäkin." Se mahtaa olla jotain hirmuista. Eivätkä he siitä enää mitään puhukaan. Jörn virkkoi viimein:

-- Tiedätkös mitä? Kun Wieten tulee tänä iltana tupaan meidän luo, niin sanotaanpas yht'aikaa: "Kuules, äiti Älypää!"

-- Niin!... Ja kun Fiete Krey tulee, niin sanotaanpas: "Kuules, isä Krey!"

He läksivät nauraen rinnettä alas, töyräältä toiselle, ja pitelivät kanervista kiinni.

* * * * *

Jonkun vuoden perästä alkaa heille uusi elämä iltasin: he saavat illallisen jälkeen valvoa vielä tunnin, mitäpä kaksikin. Silloin he istuvat Wietenin huoneessa, neliskolkkaisen pöydän ympärillä. Ja yksi on heitä joka puolella: yhdellä laidalla istuu Wieten, toisella istuu Jörn, kolmannella istuu Elsbe. Ja neljännellä laidalla, Jörnin ja Elsben välissä, istuu Fiete Krey.

Päiväs-aikaan Fiete Krey ei pääse tulemaan. Hän on silloin koirarattaineen kiertämässä marskikyliä tuolla kaukana, myöskennellen harjoja ja luutia, sukia ja vispilöitä. Välistä hän käy koulussakin. Iltasin hän sentään tulee.

Hän tulee joka ilta. Talvella hän on hieman viluissaan ja kesällä hiukan väsynyt; mutta aina hän on hyvällä tuulella, liiatenkin talvis-aikaan.

Ja aina se illalla alkaa samalla tavalla. Wieten panee pöydälle kokonaisen kasan sukkia ja keriä ja paikkauksia, asettaa lampun keskelle pöytää ja siirtää paikkuut syrjään. Ja sitten ilmestyy Fiete Kreyn eteen aika leipäviipale, oikein paksulti silavaa päällä. Fiete käy siihen käsiksi. Jörn se ei ole milloinkaan saattanut unohtaa tuota nopeata ja lujaa sieppausta, eikä tuota laihaa ja kohmettunutta pojan kättä, joka väliin ei ollut ihan puhdaskaan.

Välistä tulee yksi veljeksistä sisään, Hannu tai August.

-- Fiete! Tule kortteja lyömään. Ei ole neljättä miestä.

Jörn ja Elsbe huutamaan silloin: "Ei, ei!" ja tarttuvat Fieteen kiinni.

Silloin astuu Hannu pöydän ääreen ja uhkailee: "Jos et sinä tule mukaan, niin minä kerron isälle, mitenkä sinua täällä joka ilta syötellään maha täyteen. Renkituvassa sinun oikea paikkasi olisi."

Mutta silloin luo Wieten tuiman katseen silmälasiensa yli tuohon pitkään, tuhmaan, kömpelöön poikaan ja näyttää ovea: "Tiehes sinä! Tämä on minun valtakuntaani. Ja jos sinä kerrankaan vielä tulet tänne, niin minä sanon isällesi, missä sinä, senkin nulikka, taas viimekin yönä rentustelit. Tyhjäntoimittaja sinä olet, ja kaikkein vähimmin teistä kolmesta sinulle kunnian kukko laulaa."

Ja välisti Wieten oikein uhaten kätensäkin kohottaa ja virkkaa: "Sen minä sanon, että tähkäpäitä te vielä vieraan pellolta poimitte, hengissä pysyäksenne."

Mutta talon poika se nauraa vain, ja menee sitten tiehensä. Ja nyt on taas rauha maassa.

-- Kerro nyt, Fiete, matkoistasi! -- sanoi Jörn.

-- Ei, -- sanoi pikku tyttö painavasti. -- Ensin kertoo Wieten, sitten kerron minä, ja sitten kertoo Fiete.

-- No ann' soittaa sitten!

Wieten penkoo paikkauksissa, ottaa milloin kerän, milloin toisen, vetelee lankoja sukan reikiin ja kertoo milloin tarinan, milloin toisen, tänään tämän:

-- Ennen vanhaan se Schenefeldin emäntä kertoi tämmöisen jutun: Oli kerran talonpoika, joka oli yhdessä pirun kanssa vuokrannut tilkkusen maata kahdeksi vuodeksi. Sanoo tuosta sitten piru talonpojalle: "Muokkaahan sinä maa ja kylvä. Sitten heitetään arpaa, kumpiko ne maanpäälliset saa ja kumpiko sen, mikä maassa." No arpaa heitettiin. Piru sai tietysti enimmän silmiä ja sen mukaan hänen piti saada maanpäälliset. Talonpoikapa otti ja kylvi peltoon pelkkiä punajuuria. Syksy kun tuli, niin piru sai naatit.

No äläs huoli! Kuluu vuosi, niin jo he taas arpaa heittävät. Nyt heittää piru tietysti niin, että hänelle tulee vähimmin silmiä, ja sen mukaan mikä maassa, se pirulle. Taas se talonpoika ottaa ja kylvää peltoon pelkkää nisua. Syksy kun tuli, niin pirulle juuret.

Nyt piru haukkui sen talonpojan pahanpäiväiseksi ja sanoo sitten viimein: "Huomenissa minä tulen taas, ja sitten ruvetaan kynsisille."

Tuosta miehelle hätä käteen.

Mutta emäntä huomasi, että yhähän tuolla ukolla oli käsi korvallisessa, ja että ylen oli mies murheissaan. Kysyi tuosta jo: "Mikäs sinulla siinä niskassa?" Mies sanoi, että niin ja niin: huomenna muka pitää pirun kanssa ruveta kynsisille. Emäntä sanoi: "Älä ole tietääkseskään! Kyllä minä hänen kanssaan asiat selvitän."

No äläs huoli!... Emäntä istuu siinä ja vuottelee ja on olevinaan hyvin äkäinen.

Piru tulee kuin tuleekin ja sanoo: "Mikäs teitä vaivaa, emäntä kulta?" "Niin, sanoo se emäntä, katsos nyt, kun otti ja teki tuommoisen raon minun kauniisen tammipöytääni, se meidän ukko. Minun, sanoo, pitää ruveta yhden miehen kanssa kynsisille", sanoo. Ja koetteeksi sitten viiltää tuollaisen raon koko pöydän halki sakarisormen kynnellä.

Piru vilkaisi oveen päin. "Missä se teidän ukko on nyt?" kysyy.

"Jaa, että missäkö on?" sanoo emäntä. "Tuonnehan se läksi pajaan kynsiänsä hiottamaan."

Piru ei kuin ovelle hiljakseen hiipas ja sitä tietä pellolle.

Fiete Krey ja pikku Elsbe istuivat ääneti, tuijottaen Wieteniin. Jörn ei juttua loppuun kuunnellutkaan. Hän yritti asettaa päällekkäin kahta villakerää, yritti yhä uudestaan ja oikein huokasi, kun viimeinkin onnistui.

-- Jos hän olisi tullut, -- virkkoi Elsbe, -- niin kyllä talonpoika olisi häntä kynsinyt aika lailla. Näin! -- Ja Elsbe vetäisi kädellään, sormet koukussa, pöydän yli ja irvisti rajusti.

-- Pirulla on aina omat meiningit, -- sanoi Fiete Krey, -- mutta menninkäiset, ne on hyvää ja ystävällistä väkeä. Ne ovat jo monen tehneet rikkaaksi. Merkillistä vaan, ett'en minä ole niitä vielä milloinkaan nähnyt. En yhden ainoatakaan. Olenhan minä jo moniaan kerran koirineni tullut aulangon poikki ja Wodaninvuoren ohitse. Välisti olen jättänyt rattaat tielle ja hiipinyt metsään, mutta en vaan ole mitään nähnyt.

-- Wodaninvuoressa ne asuu, -- sanoi Elsbe.

-- En usko, -- virkkoi Jörn.

-- Sin' et usko mitään.

-- Kerran, -- puhui Fiete Krey, -- oli oikein kuuma päivä. Minä jätin koirat rattainensa siimekseen lähellä Wodaninvuorta, siihen, missä tie kääntyy Tunkmooriin. Itse menin metsemmäs ja kävin pitkäkseni kuivien lehtien päälle lähellä muuatta pähkinäpensasta ja lienen nukahtanut. Heräsin siitä, että lehdissä rapisee. Minä sain silmät auki, ja samassa olin näkevinäni, mitenkä kolme, neljä pikkuruista miestä, hiukan suurempia kuin oravat, mennä puikkii pensaaseen. Samassa sieltä pensaasta kuuluu, niinkuin huutais ne pienet miehet: "Unikeko!" Minä vilkaisin ympärilleni ja penkosin ja pöyhötin ne lehdet ihan pohjaa myöten, mutta ei ollut kultaa, ei rahoja.

Wieten katseli miettiväisnä kertojaa. Nuo Fiete Kreyn kertomukset tuovat aina huolta hänelle. Poika on aina käytännöllinen kuin Kreijit konsanaankin. Ei hän tyydy siihen, että se ja se on pannut pirun pussiin, tai että se ja se ennen vanhaan on löytänyt kätketyltä aarteita, vaan _hän_, Fiete Krey, vuottaa vaan, milloin hän itse sillä tapaa saisi rahoja. Hän loikoo joka pensaan juuressa ja väijyy joka puun takana: milloin muka hänelle vaan alkais kullat kilahdella.

Jörn katsahtaa epäilevin silmin keristänsä ja sanoo epäröiden: "Oravia ne kai olikin; ja äänikin se oli pelkkää hiirten vikinää."

Ylenkatseellisesti puistaa Fiete Krey päätänsä.

-- Kunpa vaan tietäis, -- sanoi hän, -- miten päästä niitten luokse.

-- Schenefeldin emäntä, -- jatkaa Wieten, -- se, jonka luona minä nuorra ollessani palvelin, se tiesi kertoa, että jo ne menninkäiset on muuttaneet muuanne, kapineineen kampsuineen, muijineen mukuloineen.

-- Ohoh! -- sanoi Fiete. -- Minne niin?

-- En minä sitä tarkoin tiedä, mutta sinne ne kai meni, sinne Vaalermooriin tai Wilstermarschin seutuville; ties, vaikka olisivat lähteneet Elben toiselle puolelle. Theodor Storm se aina vaan väitti niiden menneen Dittmarschiin.

-- Aina sinä siitä Theodor Stormista. Mikäs mies se oli?

-- Jaa, että mikäkö? Ylioppilashan tuo sanoi olevansa. Useanlaiseen hän kävi siellä Schenefeldin puolella, hän ja muuan Müllenhoff. Ne sitten oli laiskajaakkoja ne! Kylästä kylään vaan kuljeksivat ja mieluimmin vaan tuommoisia vanhoja tarinoita kuuntelivat. Minä heistä varsinkin olin pääsemättömissä: tiesivät näet, että meidän emäntä osasi paljo sellaisia juttuja. Mutta emäntä itse ei heille koskaan kertonut. Siksipä he aina minun kimppuuni. Aina kun minä illalla lehmitarhaan menin lypsämään, niin jo he ovat siellä, ja ei muuta kuin ala tinkiä tarinoita. Puolen kiulullista maitoakin minulta joivat.

-- No mitä he sanoivat?

-- Johan sen kuulit. Olivat tietävinään kaikki paremmin kuin muut ihmiset. Jos mikä sananparsi, niin Storm se aina sen osasi toisapäin; ja jos mikä tarina, niin toiseen viisiin hän sen kertoi. Kehui aikanansa niistä semmoisista vielä kokonaisen kirjan kirjoittavansa. Jo minä häntä jo yhdenkin kerran sanoin tyhmeliiniksi ja jo jätin sinne lehmitarhaan ja läksin kiuluineni pois.

Fiete Krey katseli häntä tirkistellen.