Part 9

Näillä viittauksilla olemme jo astuneet sen kynnyksen yli, joka viepi Keski-aikaan. Saamme seuraavassa luennossa tämän uuden kehitys-jakson luonnetta erittäin tarkastella.

Kahdes-toista Luento.

Siirto Vanhasta aiasta Keski-aikaan.

Vanha kasvatus-opillinen sääntö kuuluu: "Hyvin jakaa, hyvin opettaa!" -- Mutta tuo tavallinen aikakaus-jako, joka Keski-aian nimeen sulkee vuosituhannen aiat Länsi-Roman kukistumisesta Uskonpuhdistukseen saakka, ei ole suinkaan syntynyt tämän terveellisen säännön ohjauksella. Itse nimitys Keski-aika on jotakin epämääräistä ja sisältää koko joukon ylönkatsetta tätä ihmiskunnan kehitys-jaksoa kohtaan, ikäänkuin sillä ei olisi mitään omaa tarkoitus-perää, vaan ainoana virkana täyttää välit toisesta kultuuri-kaudesta toiseen. Ja kuitenkin Keski-aialla on oma tehtävänsä, oma järjestelmänsä, oma kultuurinsa. Feodalismi ja Paavikunta ovat ne kaksi laitosta, jotka antavat Keski-aialle ihan omituisen luonteen; niiden avulla Eurooppa kasvaa suureksi kansojen yhdyskunnaksi, jossa uusi, monenpuolinen kultuuri kehittyy. Keski-aialla on siis kyllä tärkeä sijansa historiassa, niinkuin toivon voivani edempänä kuulijoilleni selväksi tehdä. Mutta toiselta puolen on muistamista, että Feodalismin ja Paavikunnan varsinainen vaikutus alkaa vasta vuoden 1000 paikoilta; siitä aiasta alkaen siis on luettava todellinen Keski-aika aatteinensa tarkoituksineen. Nimi, jos sopimatonkin, täytyy meidän tietysti jättää korjaamatta; se on jo merkityksensä puolesta vakaantunut. Olen vain tahtonut huomauttaa, että kun tämä merkitys otaksutaan, tuo pitkä aian-jakso vv. 500-1000 välillä ei kuulu varsinaiseen Keski-aikaan, vaan on jonakuna valmistavana väli-aikana, ikäänkuin pitkä sarja esipihoja Keski-aian varsinaiseen pesälinnaan.

Aion Teitä kuljettaa järjestään näiden käytävien läpitse; mutta täytyy edeltä-käsin ilmoittaa, että ne ovat siivonsa puolesta jotenkin ikäviä, täynnänsä sekavuutta sekä yhteiskunnallisissa oloissa että historiallisissa tapahtumissa. Meidän ensimäinen tehtävämme on siis koettaa keksiä jotakin järjellistä katsanto-kantaa, miltä sopisi tapausten tuoksinassa saada käsitystä niiden yleisestä suunnasta. Tätä varten meidän tulee ryhtyä kahtalaiseen jakoon: ensiksikin tuo viiden vuosisadan mitta on jaettava lyhyempiin jaksoihin, jotta muutos-kohdat selvemmin astuisivat näkyviin, ja toiseksi ovat eri olo-piirit toisistaan eroitettavat. Kenties emme voi itse esityksessä aivan tarkalleen näitä jakoja noudattaa; mutta ne ovat muistossa pidettävät, koska niistä ainakin on joku apu selkeyden saavuttamiseksi.

Nuo eri olo-piirit, joita meidän tulee silmällä pitää, ovat:

1. Historiallisten tapausten ala, eli toisin sanoin: missä määrässä inhimillisen kehityksen maatieteellinen piiri leviää.

2. Kirkon tila ja vaikutus, sen sisällinen varttuminen ja sen lähetys-toimi ulospäin.

3. Yhteiskunnan tila, eli mille kannalle yleinen järjestys sekä ihmisten turvallisuus ja sen ohessa heidän vapautensa muodostuvat.

Nämä katsanto-kohdat tulee meidän sovittaa kolmeen eri aian-jaksoon, joiden rajoiksi umpi-määrin sopii panna vuosiluvut 476-630-850-1000.

1. _Ensimäinen jakso_ vv. 476-630 sopisi nimittää _häviön jatkoksi_. Historia ei vielä liiku ulkopuolella vanhan Romalais-vallan rajoja; mutta tämä Romalais-maailma on nyt hajalla, ja maa on autio ja tyhjä ja pimeys syvyyden päällä, ikäänkuin uuden luomisen edellä. Hetkeksi Itä-Roma pyrkii jälleen pystyttämään Romalaista yleis-valtaa, vaan yritys ei onnistu, ja itse itäinen keisarikunta -- "Kreikkalainen keisarikunta", niinkuin sitä nyt ruvetaan nimittämään, -- vajoo yhä kurjempaan hermottomuuteen, muuttuen siksi, mitä Ranskalaiset sattuvasti nimittävät sanalla _Bas-Empire_, alinen keisarikunta. Tällä välin kirkko läntisillä mailla alkaa vähitellen ko'ota hajoitetut jäsenensä jälleen siipeinsä alle; mutta sen lähetys-toimi ei vielä ehdi leviämään ulkopuolelle entisen Romalais-alan piiriä. Muutoin kirkko itse barbaristuu, barbarisuuden vallitessa. Tiedot ja taidot hukkuvat ja itse historian soihtu on sammumaisillaan.

II. _Toinen jakso_ vv. 630-850 osoittaa ensimäiset yritykset uuteen maailman-järjestykseen. Frankilais-valta koettaa jälleen virittää Romalais-herruuden traditionit ja yrittää yhdessä liitossa kirkon kanssa perustamaan jotakin säännöllisyyttä valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin. Tämän liiton vaikutuksesta myöskin Kristin-usko levitetään toiselle puolelle Rein-virtaa, ja Saksa nyt astuu inhimillisen kehityksen piiriin. Sitä vastoin itäisillä mailla Kreikan keisarikunta kadottaa puolen alaansa Arapialaisille ja Islam'ille, joka lisäksi anastaa Espanjankin haltuunsa.

III. _Kolmas jakso_ vv. 850-1000 laskee keski-aikaisten laitosten, Feodalismin ja Paavivallan, perustukset. Tosin se Romalais-vallan aate, jonka Kaarlo Suuri edellisen aian-jakson kuluessa oli tahtonut kuolleista herättää, jääpi keskoiseksi ja Romalais-keisariuden arvo melkein paljaaksi nimeksi. Mutta yhteiskunnan ainekset alkavat itsestänsä järjestyä ryhmittäin jonkunlaisten sääntöjen mukaan ja ihmis-elämä vakaantuu jonkunlaisiin muotoihin. Myöskin kirkon arvo ja valta vakaantuu ja järjestyy niiden siveellisten periaatteiden nojassa, joita se kannattaa; paavillisen vallan periaatteet jo valmistuvat, vaikka niiden toimeenpano säästyy seuraavaan vuosisataan. Vihdoin tämä aian-jakso saattaa kirkollisen lähetystoimen melkein tehtävänsä perille. Skandinavian maat sekä Moravia, Puola, Unkari ja Venäjä kääntyvät Kristin-uskoon, ja sillä tavoin pohjoinen ja itäinen Eurooppa astuu sivistyneen maailman yhteyteen.

Tämän yleis-katsauksen perästä tulee meidän vähäistä likemmin tarkastaa muutamia erinäisiä kohtia, ja aluksi on siis kääntyminen ensimäiseen aian-jaksoon. Olen sitä aikaa nimittänyt "häviön jatkoksi" ja tahdon lisätä, että barbari-kansain valloitus-työ nyt vasta täytetään. Tuo kuuluisa vuosi-luku 476, joka tavallisesti pannaan Vanhan aian päätös-patsaaksi, ei suinkaan näyttänyt sen aian ihmisille erittäin merkilliseltä. Enimmissä maakunnissa olivat jo ennestään keisarikunnan virastot ainoastaan lohjenneina pirstoina keskellä barbari-kansain tulvaa, ja itse Italiassa oli jo pari vuosikymmentä todellinen valta ollut barbaristen "patriciojen" ja heidän barbaristen palkka-sotureinsa hallussa. Tosin on merkillistä kyllä, että Italia, tämä keisarikunnan emämaa, nyt kadottaa vanhan keisari-arvon ja saapi Odoaker'issa barbarisen "kuninkaan". Mutta Odoaker tunnustaa yhä, jospa vain nimeksikin, itäisen keisarin yliherruutta, ja tätä nimi-herruutta eivät myöskään Länsi-göthien, Burgundien tai Frankien kuninkaat tahtone häneltä kieltää; ottaahan Klodovik -- mainitakseni yhden esimerkin -- mielihyvällä vastaan tuon Romalaisen konsuli-arvon, joka hänelle Konstantinopolista tarjotaan. Sattuupa lisäksi Odoaker'in suhteen se omituinen seikka, että Konstantinopolin keisari muutamana päivänä päättää antaa Italian hallituksen toiselle miehelle. Hänellä, näet, on palveluksessaan eräs Itä-göthiläinen ruhtinas, nimeltä Theuderik, ja koska tämä toisinaan on varsin vaivaloinen ystävä, katsoo keisari parhaaksi lähettää hänet väkineen päivineen Alppien yli, Italian hallitusta ottamaan. Sitkeän vastarinnan perästä Theuderik pääsee osalliseksi Italian hallituksessa, ja kun vähäistä myöhemmin Odoaker ja koko hänen kansansa on petollisesti teloitettu, ovat Itä-göthit tulleet Italian herroiksi. Mutta oikeuden kannalta katsoen ei ole silloinkaan keisarin esimiehyys lakannut; päin-vastoin se näyttää näiden tapausten kautta saaneen vahvistuksensa.

Huomattavaa myöskin on, että keisarikunnan traditionit vielä elähyttävät Romalaista väestöä barbarienkin vallan alla. Ei voi kysymykseenkään tulla, että barbari-kansain raa'at oikeus-säännöt sovitettaisiin voitetun Romalais-väestön edistyneempiin kultuuri-oloihin; on siis luonnollista, että joka paikassa, Galliassa niinkuin Italiassakin, Romalais-väestö tuomitaan keisarikunnan lakien mukaan, sill'aikaa kuin barbarit noudattavat omia oikeus-menojaan. Mutta Romalaista lakia yhä laaditaan Konstantinopolista, ja juuri tällä aikakaudella keisari Justiniano toimittaa suuren ko'otun lakiteoksensa. Niin-muodoin Konstantinopoli on yhä vielä, muutamissa kohden ja johonkin määrin, koko Romalaisen maailman keskuksena. Pait sitä tuo äsken mainittu keisari ryhtyy suuremmoiseen tuumaan yhdistää läntisen maailman lohjenneet maakunnat jälleen valtansa alle. Hänen nerokkaat kenraalinsa, Belisario ja Narses, panevat tämän tuuman toimeen. Ensin Vandalien valtakunta kukistetaan ja Afrika tulee taas satavuotisen eron perästä keisarikunnan alle. Sitten tulee Italian vuoro, ja vaikka Itä-göthit tavattomalla uroudella puolustavat asemaansa, johon jo ovat alkaneet kultuurinkin puolesta kodistua, he viimein 18-vuotisen taistelun perästä hukkuvat. Näin nyt melkoinen ja tärkeä osa läntisen keisarikunnan alaa on temmattu barbarien käsistä. Mutta tähän pysähtyikin itäisen keisarikunnan äkki-arvaamaton voiman-ponnistus. Gallian ja Espanjan takaisin-valloitusta ei enää voitu ajatellakkaan eikä edes osattu Italian alaa suojella niistä uusista barbari-joukoista, jotka Alppien takana olivat väijyksissä. Niinpä jo viiden-toista ajastaian kuluttua Italian pohjois-osa joutui raakojen Longobardien haltuun. Niinkuin näemme, kansain-vaellukset eivät vielä ole lakanneet, ja tuo riutunut Romalaisuus vielä taistelee olemuksestansa. Tapaukset ovat yhä vain jatkoa Roman keisarikunnan kukistumiselle.

Vaan Justinianon hallituksen perästä Romalaisuuden traditionit alkavat läntisessä maailmassa kuoleutua. Italiassa tosin muutamat alat pysyvät enemmin tai vähemmin höllässä yhteydessä Kreikan keisarikunnan kanssa; mutta muualla barbarisuus tulee kokonaan voitolle. Vasta silloin huomataan todenteolla, että antikinen maailma on astunut hautaansa, vaikk'ei kukaan vielä tiedä, mitä uutta tulossa lienee. Keisarikunnan kanssa ovat myöskin Vanhan aian johtavat aatteet hukkuneet. Ainoastaan yksi aate vielä on olemassa, jolla on omat tarkoituksensa selvillä: se on kirkon aate, katholisuuden aate. Vaan katholisuudenkin asema on tapahtuneiden muutosten kautta paljon heikontunut. Tuo yleinen kirkko oli syntynyt ja vahvistunut Romalaisen yleis-valtion nojassa, yleisten "oikumenisten" (s.o. koko maailman) kokousten kautta; nyt sen piti yksin kannattaa yleis-ihmisyyden aatetta, ja siihen sen voimat ensi aluksi olivat kovin heikkoja ja sen asema barbari-tulvan keskellä kovin vaivaloinen. Barbarien valloitus, näet, oli melkein yhtä paljon hajottanut kristikunnan kuin keisarikunnankin. Paikkakuntia löytyi, joista Barbari-valloitus oli hävittänyt melkein koko entisen väestön ja joiden nykyiset Germanilaiset asukkaat olivat pelkkiä pakanoita; semmoisia aloja olivat esim. koko Rein-virran varsi, joka oli joutunut Frankien ja Allemannien haltuun, sekä isoin osa Britanniasta, jonka Anglit ja Saksit olivat valloittaneet. Ne Germanilaiset kansat taas, jotka jo ennen keisarikunnan kukistumista olivat kääntyneet Kristin-uskoon, kuuluivat kaikki Areiolaiseen tunnustukseen, jonka Katholinen maailma hylkäsi; niin oli laita esm. Göthien ja Vandalien, Burgundien ja Longobardienkin. Mutta yhteys uskonnossa tuntui todellakin samassa määrässä tarpeellisemmaksi, kun maailman valtiollinen yhteys oli kadonnut; tämä viimeinen yleis-ihmisyyden side oli siis kaiken mokomin säilytettävä ja uudestaan rakennettava. Siihenpä toimeen nyt aian paraimmat henkiset voimat kääntyvät.

Heti keisarikunnan kukistuessa näemme Galliassa, kuinka kirkon politiiki astuu valtio-politiikin sijaan. Länsi-göthit etelässä ja Burgundit idässä ovat jo alkaneet kodistua Romalais-maailman oloihin ja ovat kaikista Germanilais-kansoista vähimmin barbariset; mutta he ovat tunnustukseltaan Areiolaisia ja sen vuoksi katholis-kunnalle vihatuita. Frankit sitä vastoin ovat raakalaisia ja pakanoita; mutta heitä sopii Kristin-uskoon käännyttää ja silloin juuri liittääkkin Katholiseen tunnustukseen. Senpä tähden Gallo-Romalaisen väestön toiveet kääntyvät Frankien puoleen, ja tuo inhottava Klodovik tulee kirkon sankariksi, samana hetkenä kun hän Reims'issä on vastaan-ottanut kasteen. Tosin sekä Frankilais-kuningas itse että ne hänen miehistään, jotka tulivat kastetuiksi, pysyivät sisällisesti yhtäläisinä pakanoina kuin ennenkin. Mutta Frankien kansakunnasta oli nyt tullut kirkon lipunkantaja, ja tämän lipun alla se onnella levitti herruutensa yli koko Gallian. Niinpä voitto Länsi-göthien ja Burgundien yli oli melkoisin määrin seurauksena Katholisen papiston ja Romalaisen väestön kannatuksesta. "Eläköön Kristus, joka rakastaa Frankeja! hän varjelkoon heidän valtaansa, hän suojelkoon heidän sotajoukkoansa!" -- näin kuuluu niinsanoakseni Frankilainen uskon-tunnustus Saalalais-la'in esipuheessa. Oli ikäänkuin liitto solmittuna Kristuksen ja Frankien välillä kirkollis-valtiollisessa tarkoituksessa. Epäilemättä Kristin-uskon siveelliset vaatimukset saivat tässä liitossa astua syrjään, ja kumma on esm. katsella, millä luontevalla viattomuudella kirkollinen historioitsija Gregorio Toursilainen kehuu kavalan Klodovikin ilkiö-tekoja, arvellen niiden onnistumisen ollen palkkiona Frankilais-kuninkaan hurskaasta kirkollisuudesta. Mutta totta on, että tällä hetkellä siveelliset periaatteet ovat vähemmin tärkeitä kuin tuo yleis-inhimillinen tarve saada edes kirkon alalla yhteys jälleen rakennetuksi. Tähän suuntaan nyt kirkko muissakin maakunnissa lakkaamatta pyrkii ja sillä tavoin Areiolainen lahko-oppi vähitellen saadaan poistumaan. Espanjassa Länsi-göthit muuttuvat päivä-päivältä enemmin Romalaisiksi, kunnes viimein yhdistyvät Romalais-väestön uskonkin muotoon. Itse Longobardit, Pohjois-Italiassa, vaikkapa kiivaimmat ja raaimmat kaikista barbari-kansoista, eivät aian pitkään voi tässä asiassa tutkainta vastaan ponnistella. Aian jakson lopulla on jo Katholisuuden voitto aivan taattu asia, ja kirkko on siis siinä kohden osannut johonkin määrin korjata keisarikunnan tappioita.

Vaan kirkon voitto olisi ollut vaillinainen, ellei se samalla aikaa olisi ottanut muitakin barbarien tuottamia vammoja parantaaksensa. Hurja metelisyys, kaiken järjestyksen lakkaaminen, riettaus tavoissa ja rauhallisen työnteon ylönkatse olivat aikakauden tunnusmerkkejä. Näitä paheita vastaan kirkko jo aloittaa sodankäyntiänsä, ja vaikka sen voitot eivät ole ensi alussa suuren suuria, ne kuitenkin muutamissa kohden ovat mainittavia. Erittäin ansaitsee mainitsemista, mitä kirkon vapaaehtoiset soturi-joukot, munkkikunnat, saavat toimeen tässä hengellisessä sodassa. Me, jotka asumme rauhallisen ja järjestyneen yhteiskunnan helmoissa, missä kaikelle hyödylliselle toimelle on altista tilaa, emme helposti taivu käsittämään sen-aikuisen munkki-elämän tarkoitusta. Mutta kun yhteiskunnassa säännötön väkivaltaisuus oli ylinnä, silloin oli luonnollista, että jaloimmat henget pyrkivät maallisesta yhteis-elämästä pois erämaan hiljaisuuteen, elääksensä häiritsemätöntä uskon-elämää omien sääntöjensä mukaan. Näin oli Benedikto Nursialainen, siihen aikaan jolloin Itä-göthit asettuivat Italiaan, luopunut rikkaan elämän nautinnoista ja ruvennut erakoksi Apenninien vuoristossa. Näillä syrjäisillä tienoilla oli vielä pakanuuden jäännöksiä jälillä ja vasta erakkojen saarnat levittivät silloin Kristin-uskoa vuoriston köyhille asukkaille. Mutta erakko-elämä oli vielä järjestymätönnä ja tarkempaa sääntöä vailla. Benedikto nyt kokosi ympärillensä Cassino-vuorelle valitun joukon erakoita ja antoi heille varsinaisen ohjeen, joka sitten tuli perus-la'iksi kaikille luostari-laitoksille länsimailla. Säännön päämääräykset olivat: elinkautinen munkki-lupaus, rajaton kuuliaisuus valitulle abbatille, ja alituinen ankara työnteko, olletikkin maan viljelemisessä. Ne olivat kaikki jyrkkiä vastakohtia aian vallitseville synneille: sen raaoille himoille, sen vallattomuudelle ja laiskuudelle. Tämän ohjeensa mukaan alkoivat Benediktolais-munkit hiljaisuudessa vaikuttaa ja ovat paljon siunausta levittäneet näinä pimeinä aikakausina. Tuolla täällä näemme heitä pienen joukkokunnan, joka lähtee, sirppi vyöllä, kaukaiseen sydänmaahan. Siinä rakentavat asumuksensa, muuttavat korven peltomaaksi, saarnaavat sanalla Kristuksen evankeliumia seudun raaoille asukkaille ja saarnaavat sen ohessa esimerkillänsä heille työn kunniaa. Luostarin ympäri syntyy vähitellen kyläkuntia, kyläkunnista karttuu pitäjiä, ja ennen pitkää on iso avara ala viljelykselle valloitettu.

Kuudennen vuosisadan lopulla, jolloin maallisessa yhteiskunnassa tapojen riettaus on noussut korkeimmalleen ja itse kirkko on vähällä uppountua raakuuden tulvaan, on lohdullista nähdä tämä hengellisyyden liikkuva sotajoukko, joka vielä ajaa siveellisten periaatteiden ja kultuurin asiaa. Frankien valtakunnassa on nyt Fredegundan ja Brunehildan hirveä aika. Silloin tulee Irlannista, "Pyhien saaresta", munkki Kolumbano seuralaisineen, jotka rakentavat luostareita Vogesien jylhimpiin vuori-seutuihin. Kun vallan-pitäjät, joiden syntejä he nuhtelivat, eivät antaneet heidän siinä elää, läksivät Boden-järven seuduille ja saarnasivat Kristin-uskoa pakanallisille Allemanneille. Yksi näistä munkeista, pyhä Gallo, perusti Helvetian alalla luostarin, joka hänestä on perinyt nimensä Sankt Gallen. Toisia lähti pohjoiseen Galliaan eli nykyiseen Belgiaan, jonka asukkaat vielä olivat puoli-villejä ja pakanoita. Tämä uusi uskon-liike tosin ei voinut aian yleistä luonnetta muuttaa; mutta se kumminkin vaikutti jotakin herätystä itse kirkonkin piirissä, ja tästä pitäin kirkollinen lähetys-toimi virkistyy ja voimistuu.

Aikakauden tärkein lähetys-puuha oli kuitenkin se, joka pantiin toimeen Romalaisen maailman vanhasta pääkaupungista. Oli, näet, v. 590 tullut Roman seurakunnan paimeneksi eräs jäntevä mies vanhasta Romalaisesta senaatori-suvusta. Se oli Gregorio Suuri, tunnettu muun muassa siitä innosta, jolla hän paransi kirkollisen koulu-opetuksen ja olletikkin kirkko-laulun. Tässä miehessä elivät vielä Romalaisen maailman-herruuden traditionit ja hän pyysi siis miten mahdollista liittää länsimaiden seurakunnat Romalaisen pispan hengellisen esimiehyyden alle. Mutta yksi keisarikunnan entisistä alusmaista, avara Britannian saari, oli Kristin-uskolta melkein kokonaan kadoksiin mennyt; se, oli siis uudesta saatettava kristikunnan yhteyteen, -- ja kuka olisi tähän toimeen soveliaampi kuin Roman seurakunta, Romalaisen yleis-ihmisyyden luonnollinen edustaja hengellisellä alalla. Gregorio valitsi tätä tehtävää varten erään Augustino nimisen Benediktolais-munkin ja lähetti hänet neljän-kymmenen seuralaisen kanssa Gallian kautta Britanniaan. Tällä tavoin koko Anglosaksien kansakunta ennen pitkää kääntyi Kristin-uskoon, ja tästä kauniista istutuksesta myöhemmin uskon siemen levisi muihinkin Germanilaisiin kansoihin, jotka vielä elivät pakanoina Germanian metsissä. Tämä tapaus on yleiseltä merkitykseltään aikakauden kaikkein tärkeimpiä. Valtiollinen maailma oli auttamattomasti hajalle mennyt; mutta kirkko oli nyt voittanut takaisin koko entisen Romalais-alan ja valmisti itseänsä yhä uusiin valloituksiin. Tosin kirkon varsinainen suuruudenaika vielä oli kaukana. Gregorio Suuri ei vielä ollutkaan mikään Romalainen paavi keski-aikaisessa merkityksessä. Mutta hän oli, kuten itse lausui, "Jumalan palvelijain palvelija" (servus servorum Dei) s.o. historiallisten aian-tarpeiden palvelija, ja sen kautta hän laski ensimäistä perustusta keski-aikaiselle paavikunnalle.

Kirkon sen-aikuinen heikkous havaitaan siitäkin, että sen tavallisesti täytyi heittää kristillisen siveysopin korkeammat vaatimukset sillensä ja tytyä ulkonaiseen tunnustukseen. Kun lähetys-saarnaaja Augustino kirjoitti Romaan valituksen Anglosaksilaisten ylimyksien moni-vaimoisuudesta, josta eivät tahtoneet luopua, vaikka olivat kasteen ottaneet, hän Gregoriolta sai vastauksen, että koska Anglosaksit vielä olivat lapsia uskossa, heitä muka täytyi rieskalla ruokkia eikä liian väkevällä Kristin-opin ravinnolla. Samaa varovaisuutta näkyy kirkko yhä käyttäneen Frankienkin valtakunnassa, ja vuosisatanen aikaa vielä kului, ennen kuin siellä puolen kirkon vallat yrittivät esm. vaatimaan kristillistä avio-sääntöä noudatettavaksi. Nuo Germanilaiset kansat, jotka olivat Roman alueelle asettuneet, tosin jo kaikki tunnustivat Kristuksen oppia ja saatettiin lukea siihen Katholiseen kirkkoon, jonka keisarikunta oli perustanut. Mutta heidän siveellinen kasvatuksensa oli vielä vasta alullansa eikä läheskään täyttänyt Romalais-maailman mitta-kaavaa uskonnonkaan alalla. Kuinka he yhteiskunnallisella alalla olivat maailman muotoa muuttaneet, tulee meidän erikseen tutkia. Siitä on oleva tulevan luennon nimen-omainen keskustelu-aine.

Kolmas-toista Luento

Barbarien perustama yhteiskunta.

Saisimme aivan vaillinaisen käsityksen barbari-valloituksen luonteesta ja merkityksestä, ellemme koettaisi itsellemme selvittää Germanilaisten kansain yhteiskunnallisia laitoksia ennen valloitusta, ja minkälaisiksi nämä vähitellen muodostuivat, sitten kuin valloittajat olivat asettuneet Romalaiselle alueelle. Aion senvuoksi tällä kertaa ensin viedä kuulijani Germanian metsiin ja sieltä johdattaa heidät retkeileväin barbari-joukkojen seurassa Romalaisen rajan yli, ikäänkuin omin silmin näkemään, kuinka nuo kaksi aivan erikaltaista maailmaa toisiansa kohtaavat ja viimein molemmat yhteen sulavat tai oikeastaan uuteen kaavaan muodostuvat. Se on keskiaikaisen yhteiskunnan synty, joka tällä tavoin tulee meille selviämään. On vain muistaminen, että tällä tutkimus-alalla vielä on monta hämärää paikkaa, monta perkaamatonta tiheikköä, jotka tekevät matkamme kenties ikäväksi, mutta ainakin hiukan vaivaloiseksi.

Germanien alkuperäisten laitosten suhteen on ensiksi mainitseminen, että heimokunta, tuo kaikkien kansain yhteinen alku-laitos, on heilläkin yhteis-elämän perustuksena. Heimokunnan vapaat perheen-isännät ovat luonnollisessa liitossa keskenänsä ja kokoontuvat määrä-aikoina yhteisiin neuvotteluihin eli käräjiin. Eri oikeuksilla varustettuja säätyjä ei oikeastaan ole; mutta muutamat suvut ovat muita mainehikkaammat, lukien usein syntyperänsä itse jumalista. Tämmöisestä suvusta valitaan aina kansan kuningas, jos nimittäin kuninkaallista valtaa on olemassa, jolloin tavallisesti useat heimokunnat ovat yhdistyneet jonkinlaiseksi valtakunnaksi. Mutta yhtä tavallista on, että varsinaista valtio-yhteyttä puuttuu ja kukin heimokunta elää erillänsä valittujen päällikköjensä alla. Ylipäänsä havaitaan valtiollisessa katsannossa monta erilaisuutta eri kansoilla ja eri aikoina. Mutta yleisenä tunnusmerkkinä on yhteiskuntasiteen heikkous ja yksityisen melkein rajaton vapaus. Niilläkin kansoilla, jotka elivät kuninkaallisen vallan alla, oli veron-maksu yhteiskunnallisiin tarpeisin tuntematon; ainoastaan vapaaehtoisia lahjoja oli vapaiden miesten tapana tarjota hallitusmiehillensä. Jokainen ymmärtää, että tämmöisissä oloissa tuskin sopii puhua jostakin varsinaisesta valtiosta. Hallitus-valta perustui melkein yksinomaisesti sukujen liittoon, tuomari-valta taas asiallisten sovintoon. Tahdon tässä kohden mainita pari kohtaa asian valaisemiseksi.