Part 10

Heimokunnan yleisissä kokouksissa otettiin tietysti sattuvat oikeuden-asiat ratkaistaviksi. Esimiehenä oli eräs kansan valitsema kreivi ("grafio", Anglosaksien "ealdorman" eli vanhin, Skandinavilaisten "lagman". laamanni), joka tuomion lausui, sittenkuin tuo kokoontunut käräjä-rahvas oli päätöksen tehnyt. Vaan tuomion toimeen-pano riippui enimmästi asiallisten omasta suostumuksesta; sillä yhteiskunnalta puuttui sekä voimaa että halua yksityistä pakoittamaan. Oli esm. surman-teko tapahtunut. Sivistyneillä kansoilla semmoinen teko katsotaan rikokseksi yhteiskuntaa vastaan, joka myöskin pitää huolta syyllisen rankaistuksesta. Mutta Germanilaisten käsityksen mukaan asia koski etupäässä surmatun sukua, joka sai itse etsiä kostoansa surmaajalta ja hänen suvultaan. Se suku-vaino, joka tällä tavoin syttyi, oli kuitenkin yhteiskunnalle häiriöksi, ja sen vuoksi koetettiin käräjissä saada asia sovitetuksi. Ensiksi oli silloin selville saatava, tokko syytetty todellakin oli teon tehnyt. Todistusta vierasten-miesten kautta harvoin saattoi kysymykseen tulla, ja jos syytetty kielsi, hän sai puhdistaa itsensä omalla ja ystäväinsä valalla. Nämä myötä-vannojat ("conjuratores", Ruotsin lakien "edsgärdsmän"), jotka nyt valalla vahvistivat ajatuksensa, että syytetty muka ei ollut sitä tekoa tehnyt, olivat oikeastaan samat miehet, mitkä suku-vainon tapauksessa pitäisivät hänen puoltansa. Mutta jos vihdoin surmaajan syyllisyys oli selville saatu, ei tuomio määrännyt muuta, kuin millä sakoilla surmaajan sopisi lunastaa itsensä surmatun sukulaisten kostosta. Näin tuomitut sovinto-sakot ("weregeld", Ruotsin lakien "mansbot") saattoi surmatun suku kunnialla vastaan-ottaa, ja siinä tapauksessa asia oli sovitettu ja ystävyys jälleen rakennettu. Mutta jos ei sovintoon suostuttu, oli täysi valta ja oikeus jatkaa suku-vainoa. Koko juttu katsottiin ainoastaan yksityis-oikeuden kannalta, taikka niinkuin joku sukujen yksityinen väli, johon yhteiskunta ei saanut kuin varovaisimmalla tavalla sekaantua.

Yhteiskunta semmoinen, jossa sota sukujen välillä katsottiin säännöksi ja la'in tekemä ratkaisu ainoastaan poikkeukseksi, ei voinut lopulta olla kuin jotenkin satunnaisena liittona jäsentensä kesken. Asian laita olikin, että vaikka yhteinen syntyperä oikeastaan perusti heimokunnan, tämän rinnalla löytyi toinen laitos, joka alinomaa heikonsi ja toisinaan hajotti heimokunta-siteen. Tämä laitos, jota jo Tacito kertomuksessaan Germanian tavoista selvästi kuvaa,[36] oli seuralais-laitos eli _Retkikunta_. Retkikunnat saivat alkunsa Germanien hillimättömästä sota-halusta. Milloin heimokunta rauhaa piti, etsivät yksityiset tilaisuutta sotaa käymään omalla uhallaan; urhoolliset miehet kokoontuivat seuralaisiksi jonkun etevän päällikön ympäri ja läksivät onnen-ha'ulle avaraan maailmaan. Jos nyt useat pienemmät retkikunnat yhdistyivät jonkun ylipäällikön käskyn alle, saattoi tällä tavoin syntyä kokonainen uusi kansakunta. Germanien historiassa usein tapahtuukin, että vanhat heimokunnat häviävät tietämättömiin ja toisia syntyy uusilla nimillä ja uusilla aloilla. Toisinaan semmoisia mullistuksia ilmaantuu, vaikk'ei asuin-sijoja sanottavasti muuteta. Niinpä esm. 3:nnen vuosisadan alulla melkein kaikki nimet Germaniassa muuttuvat; muun muassa silloin ensi kerta mainitaan nimet Frankit ja Allemannit, ja historioitsija saattaisi ensimmältä luulla, että ihan uusi väestö on asettunut pitkin Rein-virran vartta. Mutta tarkemmin tutkittuansa hän havaitsee, että siinä on pää-asiallisesti Taciton aikaiset heimokunnat, vaikka toisin liittyneinä ja järjestyneinä. Milloin taas kansat ovat lähteneet kauemmas vaeltamaan, on retkikunta-laitos kokonaan niellyt heimokunta-järjestyksen. Niin on ainakin laita Roman keisarikunnan kukistumisen aikana. Nuo kuuluisat retkeilijät Alarik, Klodovik, Alboin y.m. ovat tosin kansallisia kuninkaita; mutta kansa, joka heitä kutakin seuraa, on oikeastaan retkikunta-sotajoukon tapaan jaettuna ja järjestettynä, kuten esm. Longobardeista nimen-omaan mainitaankin. Yksi näistä esimerkeistä on erittäin valaiseva. Klodovik, niinkuin tiedämme, ei ollut alkuansa kuin pienen heimokunnan kuninkaana Tournai'n seuduilla eikä olisi voinut perityn valtansa nojassa Gallian maata valloittaa. Mutta hänen retkikuntaansa tulvasi urhoolliset miehet kaikista Frankien heimokunnista; hän tuli tällä tavoin ikäänkuin koko kansan päälliköksi ja syrjäytti sitten helpolla vaivalla kaikki muut pikku-kuninkaat, jotka hallitsivat Saalalais-Frankien ja Ripuarien kyläkunnissa. Oikeastaan retkikunnan päällikkyys ja kuninkuus eivät olleet kaukana toisistaan. Tavallisesti otettiin kumpaiseenkin virkaan korkea-sukuisia miehiä. Mutta Odoakerissa näemme esimerkin, kuinka halpa soturikin kykynsä kautta kohoaa Roman palveluksessa olevan Germanilaisen armeijan, s.o. retkikunnan, päälliköksi ja soveliaalla hetkellä siitä nousee Italian kuninkaaksi.

Verratessamme heimokunnan ja retkikunnan laitokset toisiinsa, saatamme melkein epäillä, kumpika varsinaisemmaksi on katsottava Germanilaisten kansain elämässä. Näyttääpä melkein siltä, että nämä kansat jo ennen muinoin olivat retkikuntina tulleet itse Germaniaan ja siihen asettuneet maan herroiksi, laskien entiset Keltalaiset tai Slavilaiset asukkaat verollisiksi alustalaisiksi; -- sillä sitä sukua luultavasti oli enin osa Germanian epävapaasta väestöstä, jonka olemassa-oloa jo Tacitokin oli huomannut.[37] Mutta jos Germanilainen yhteiskunta oli valloituksen luoma, se yhä säilytti selviä jälkiä alkuperästänsä. Rauhan-aikainenkin heimokunta jakaantui, näet, ala-osastoihin, joiden nimet jo viittaavat edellä-käyneesen armeija-järjestykseen. "Satakunta" (Ruotsin lakien "hundari", "härad", s.o. kihlakunta) merkitsi alkuperäisesti sadan soturin joukkoa, ja tämä vielä jakaantui "kymmenkuntiin", jotka olivat pienimmät asutus-piirit. Näemme tästä, että itse heimokunta seisoi retkikunnan perustuksella; se oli enemmän jonkunlaisen ase-veljyyden kuin luontoperäisen kansallisuuden kaltainen ja saattoi helposti uudestaan muodostua retkikunnaksi uutta valloitus-tointa varten.

Tämä lyhyt silmäys Germanien alkuperäisiin yhteiskunta-laitoksiin selittää meille myöskin näiden kansain virkaa keisarikunnan kukistumisen historiassa. Ensiksikin ymmärrämme retkikunta-laitoksen sotaisesta järjestyksestä, että juuri Germanilainen soturi-väestö oli erittäin sovelias perustamaan herruuttansa hajonneesen Romalais-maailmaan. Muut raa'at kansakunnat olisivat epäilemättä yhtä hyvin toimeen panneet sen hävitystyön, joka on tämän aikakauden tunnusmerkkejä. Mutta ainoastaan luja sotainen järjestys, semmoinen kuin Germanilainen retkikunta-laitos tarjosi, saattoi kyetä perustamaan jotakin pysyväistä tuon mainion Romalaisen järjestyksen raunioille. Toiselta puolen Germanilainen käsitys yksityis-henkilön vapaudesta oli jyrkkänä vastakohtana Romalais-maailman valtio-aatteelle, jonka luontoa ja tarkoitusta olen edellisissä luennoissa selittänyt. Roman valtio-aate oli luonut yleis-ihmisyyden, joka yhteisen kansallisuuden kaavaan sulatti sivistyneen maailman kaikki asukkaat. Mutta tähän yhteiseen Romalaisuuteen oli yksityis-henkilöjen vapaus ollut hukkumaisillaan, ja ihmiskunnan edistys riippui siitä, että, erikois-kansallisuuksien ohessa, myöskin yksityis-henkilöllisyys jälleen pääsisi voimaan. Silloin Germanilaiset kansat, joiden luonteen-ominaisuutta oli yksityisten melkein rajaton vapaus ja valtio-siteen melkein täydellinen olemattomuus, ottivat historian ohjakset käsiinsä. Nämä kansat siinä kohden edustivat uutta periaatetta, ja tämä periaate oli sillä hetkellä historiallista aian-tarvetta.

Valloittajain ensimäinen asettuminen Romalaiselle alueelle tapahtui oikeastaan sotaisen majoituksen muodossa. Jo keisarikunnan aikana oli majoitettu sotaväki la'in mukaan saanut maan-asukkailta kolmanneksen maan tuloista.[38] Barbari-kansat, jotka nyt aikoivat vakinaisiksi jäädä, ottivat määrä-osan itse maasta haltuunsa, -- Odoaker'in miehet ja Itä-göthit kolmanneksen, Burgundit ja Länsi-göthit kaksi kolmannesta, Vandalit Afrikassa kaiken paraimman maan. Longobardeista mainitaan, että he ensin ryöstivät, mitä käsille sattui, ja sitten vaativat jälille jääneiltä asukkailta kolmanneksen maan tuloista; mutta myöhemmin hekin sopivat oikeasta tilusten jaosta. Frankien menetystä emme tarkemmin tunne; mutta luultavinta on, että he jotenkin säännöttömästi ottivat parahimmat maat haltuunsa. Kukin isomman tai pienemmän seuralais-joukon päällikkö asettui miehinensä soveliaasen paikkaan, jonka entinen omistaja oli tapettu tai karkoitettu. Muistamista on, että Romalaiset maan-omistajat, jotka tällä tavoin pakoitettiin jakamaan tai heittämään omaisuutensa, olivat melkein yksin-omaisesti ylimys-säätyisiä, ja näiden sijaan nyt asettui barbarinen ylimys-sääty, nautitsemaan maatilojen tuotantoa. Itse maanviljelijät eli Romalaiset Kolonit jäivät tietysti asemilleen, vaihettaen ainoastaan isäntiä. Valloittajille semmoinen herras-elämä nähtävästi ei ollut mitään uutta ja tottumatonta; sillä, niinkuin olen sanonut, jo Germanilaisessa heimokunta-elämässä löytyi epä-vapaata väestöä, joka varsinaiset maan-työt teki. Ylipäänsä barbarit nyt järjestyivät Germanilaisen heimokunnan malliin keskelle Romalaista väestöä; kenties kuitenkin sillä eroituksella, että pienempien retkikuntain päälliköt eivät uskaltaneet seuralais-parvejansa aivan hajalle päästää; sillä äsken-valloitetussa maassa olisi yksinäinen asutus tuntunut liian turvattomalta. Muistamista, näet, on, että valloittaja-kansat oikeastaan olivat varsin vähä-lukuisia; senpä tähden he, ottaessaan laveat maakunnat haltuunsa, epäilemättä pysyivät ryhmittäin ko'ossa keskinäistä apua varten.

Tärkein muutos Germanilaisessa yhteiskunnassa valloituksen perästä oli se, että kuninkuuden voima ensi aluksi melkoisesti karttui. Kaikki keisarikunnan kruunun-tilukset, joita löytyi melkoinen paljous, lankesivat barbari-kuninkaan haltuun, joka muutoinkin kaikissa kohden kohosi keisarivallan perilliseksi Romalais-väestön suhteen. Hänellepä siis myöskin maksettiin se maavero (indictio, tributum), joka ennen oli keisarikunnan valtiokassaan mennyt; on vain huomattava, että uudet Germanilaiset maan-omistajat eivät maksaneet mitään veroa, ja että Romalaistenkin tilanhaltiain veromäärä nähtävästi paljon aleni.[39] Tämän uuden asemansa kautta nousi kuninkuus korkeampaan arvoon kuin Germanilaisessa yhteiskunnassa muutoin oli tavallista. Ulkonaisesti valloittaja-kansan olot järjestyivät heidän omaan kansalliseen malliinsa: maa jaettiin kreivikuntiin eli herttuakuntiin, jotka vastasivat entiseen heimokunta-jakoon, nämä taas satakuntiin ja kymmenkuntiin (centena, centuria, decuria). Mutta kreivi ei ollut enää yksistään Germanilaisten käräjäin esimiehenä; hän oli sen ohessa Romalais-väestön maaherrana ja sentähden kuninkaallisena virkamiehenä. Joku määrä keisarillista itsevaltiuutta tällä tavoin melkein huomaamatta yhtyi Germanilaiseen kuningas-arvoon. Tosin kuninkaan la'illinen valta Germanilaisen valloittaja-säädyn suhteen ei ollut suurempi kuin ennen; nämä vapaat barbari-soturit olivat velvolliset kokoontumaan hänen kutsumuksestaan yhteistä sotaretkeä varten, mutta olivat myöskin hänen kanssansa osallisina yleisessä kansankokouksessa, jossa retket päätettiin. Vaan itse teossa kuningas oli tullut entistä mahtavammaksi, varsinkin siitä syystä, että hän karttuneiden varainsa avulla saattoi luonansa elättää isomman seuralais-joukon kuin mikään yksityinen päällikkö. Nuo kuninkaan seuralaiset, jotka kuuluivat hänen yksityiseen retkikuntaansa eli, kuten sanottiin, kuninkaalliseen trust'iin (trustis regia), alkavat jo saada valtiollisen merkityksen. Nimellä "leudit" (s.o. kuninkaan miehet) taikka "antrustionit", latinaksi "fideles" (s.o. uskolliset), he usein tulevat aian tapauksissa näkyviin; heidän joukosta kreivit aina määrätään, ja sovinto-sakko antrustionin surmasta määrätään kolmekertaiseksi muun vapaan soturin surmahinnan suhteen.

Olen tällä tavoin jos lyhyestikin maininnut pääkohdat barbarien asettumisesta, ja etupäässä olen silmällä pitänyt Frankien valtakuntaa, joka pian saavutti ensimäisen sijan barbari-maailmassa. Mihin tilaan Romalainen väestö joutui valloituksen kautta, tulee minun vielä muutamilla sanoilla selvittää. Moni saattaisi arvella, että Germanilainen valloitus kerrassaan hävitti Romalaisen yhteiskunta-laitoksen ja laski voitetun väestön säälimättömän ikeen alle. Niin ei kuitenkaan laita ollut. Romalainen yhteiskunta jäi monessa kohden seisomaan Germanilaisen yhteiskunnan rinnalla, ja jokainen kansallisuus sai oikeus-asioissa pitää omat lakinsa. Se osa Romalaisesta väestöstä, joka ennestään oli vapaa, ei nytkään kadottanut vapauttansa, ja Frankien valtakunnassa tavataan Klodovik'in aioista asti Gallialaisia ylimyksiä, jotka otettiin kuninkaan trustiin ja palvelivat barbari-kuninkaan armeijassa. Niinpä esm. Vouglé'n tappelussa v. 507, jolloin Klodovik voitti Etelä-Gallian Länsi-götheiltä, useat senaatorit Auvergne'sta mainitaan kaatuneen Frankilais-sotajoukon riveissä.[40] Ylipäänsä Romalais-väestön yhteiskunnallinen arvo katsottiin halvemmaksi kuin barbari-kansan; sen näemme olletikkin Frankilais-lakien säätämistä sovinto-sakoista. Kun esm. Frankilaisen antrustionin surmasta maksettiin 600 solidoa,[41] niin saman-virkainen Romalainen, niinkutsuttu "kuninkaan pöytävieras" (conviva regis), arvattiin 300:ksi: kun vapaan Frankin surma sovitettiin 200:lla, niin puoli määrä riitti veri-hinnaksi vapaasta Romalaisesta; ja kun vihdoin Frankilaisesta epävapaasta maksettiin yhtä korkea sakko kuin Romalaisesta vapaasta, eli 100 solidoa, ei ollut Romalaisen kolonin verihinta puoltakaan sen vertaa. Kuitenkin kirkon miehet, jotka tähän aikaan vielä kaikki olivat Romalaisia, luettiin aina sovintosakko-taksassa korkeimpaan arvomäärään, ja pispainsa kautta pääsi voitettu väestö itse teossa jonkunlaiseen valtiolliseenkin vaikutukseen. Kaikki seikat yhteen-laskien, ei sovi sanoa, että Romalais-väestön yhteiskunnallinen vapaus, ainakaan Frankien valtakunnassa, olisi alentunut; päin-vastoin heidän tilansa oli muutamissa kohden silmin nähtävästi parantunut. Keisarikunnan rasittavat valtio-la'it olivat hävinneet ja useat olot muodostuivat itsestään Germanilaisen vapaamman mallin mukaan. Niinpä esm. kaupunki-kunnat saavuttivat melkein täydellisen itsehallinnon sisällisissä asioissaan; "kuria" tuli asukasten yleisellä vaalilla asetettavaksi ja saavutti myöskin täydellisen tuomio-oikeuden kreivin esimiehyyden alla, aivan niinkuin Germanilainen käräjä-kokous.[42] Mitä Romalaisiin ylimyksiin tulee, moni heidänkin joukosta alkoi muodostaa elämäänsä Germanilaiseen tapaan. Yhteiskunnallinen järjestys päivä päivältä hävisi; mutta Romalaisetkin alkoivat hyväksensä käyttää tuota Germanien tuottamaa metelistä vapautta.

Kuluu sitten vuosisadan aiat, kuluu kappale toistakin. Yhteiskunnallinen järjestys joutuu yhä enemmin rappiolle ja yksityis-voimain taistelu melkein hajottaa kaiken valtio-yhteyden. Itse kuninkaallinen valta, joka ensin oli ollut vahvistumaisillaan, ei enää voi yllä-pitää etevyyttänsä näiden taistelevain voimain joukossa. Frankien valtakunnassa Merovingien kuningas-suku vajoo yhä kurjempaan mitättömyyteen, ja ylimys-valta kohoaa kuningasvallan raunioille. Ottakaamme tämä uusi vaihe likemmin silmäiltäväksi.

Sanoin äsken, että valloittajat nähtävästi ryhmittäin olivat asettuneet valloitettuun maahan. Retkikuntalaitos siis pysyy; mutta se kuitenkin melkoisesti muodostuu muuttuneiden olojen mukaan. Germaniassa ennen muinoin se oli satunnainen yhdistys tehtävää sotayritystä varten; nyt se tulee vakinaiseksi yhteis-elämän muodoksi. Päällikkö eli, niinkuin häntä nyt ruvetaan nimittämään, "_seigneur_" (senior) pitää seuralaiset alituisesti palveluksessaan; ne ovat hänen talonväkensä ja kantavat sen mukaan nimet: _gasindi, gesith, vassi, vassalli_, -- jotka sanat nähtävästi kaikki ovat samaa sukuperää kuin "Gesinde" (talonväki) nykyisessä Saksankielessä. Palvelus on vapaalle suostumukselle rakennettu ja niin-muodoin luonnoltaan vapaan miehen palvelusta, niin että esm. oikeus-asiat itse seuralais-joukon keskuudessa ratkaistaan kaikkien yhteisellä tuomiolla, eikä seigneurin mielivaltaisella päätöksellä. Mutta tavallisesti palvelus otetaan koko elinkaudeksi; ainakin seigneurit koettavat kaikin mokomin estää miehiänsä muualle luopumasta. Esimerkiksi siitä, miksi seuralaislaitos oli muodostunut, tahdon mainita seuraavan sen-aikuisen kontrahti-kaavan vapaan miehen palveluksen-otosta eli Rekommendationista, kuten sitä kutsuttiin.

"Koska minulla", kuuluu palveluksen-ottajan sanat, "ei ole millä itseäni elättää tai verhota, sen vuoksi olen pyytänyt päästä sinun turviis ja isännyytees, sillä tavoin, että sinä minua hoidat sekä ruuan että vaatteuksen puolesta ja minä taas, niin kauan kuin luonas elän, olen velkapää sinulle osoittamaan vapaan miehen palvelusta ja kuuliaisuutta, eikä ole minulla elämäni ikänä valtaa luopua sinun hoimeistas".

Nämä sanat, jotka silmin-nähtävästi olivat semmoisia, kuin tuleva isäntä ne tahtoi, todistavat, kuinka lujasti pyydettiin kiinnittää miehet heidän palveluspaikkaansa. Tätä tarkoitusta varten nyt tarjoutui erinäinen keino, joka oli vassallille yhtä otollinen, kuin se oli seigneurille mukava. Jälkimäiselle, näet, alkoi aian pitkään käydä hankalaksi, kenties mahdottomaksikin, elättää kotosellaan suurta seuralais-joukkoa perheineen päivineen. Mutta maatiluksia oli hänellä enemmän kuin mitä itse jaksoi hoitaa. Hän siis tarjosi vassallillensa jonkun maatilan nautittavaksi sillä ehdolla, että mies siinä itseänsä elätti, mutta seigneurin kutsuessa saapui hänen luoksensa, sotaista tai muuta palvelusta suorittamaan. Asia oli vassallille niin edullinen, että tämä nyt puolestaan kaikin mokomin pyrki vakuuttamaan itsellensä tilan elinkautista nautintoa, vieläpä saman edun jatkamista lapsillensakin. Palvelus siis pyrki muuttumaan perinnölliseksi väliksi tilallisten soturien kesken. Tuo elatukseksi annettu maatila nimitettiin sen aian latinassa "_beneficium_" (hyväntekiäiset). Germanien kielellä sitä kutsuttiin "_fe-od_" (s.o. palkka-omaisuus), eroitukseksi "_all-od'ista_" (eli koko-omaisuudesta), joka merkitsi itsenäistä perintö-tilaa. Näiden nimien johdosta tämä uusi järjestelmä, joka nyt alkaa, kutsutaan _Beneficio- eli Feodali-laitokseksi_.

Kuinka se vähin-erin kehittyy, en saata tässä paikassa kuin aivan lyhyesti selittää. Kun beneficiojen anto kerran oli yleiseksi tavaksi tullut, niin beneficion-saaja vassalli pian alkoi omasta puolestaan ottaa muita miehiä palvelukseensa ja niillekkin, jos varaa oli, antaa osia feod-tilastansa nautittavaksi. Näin syntyi ala-beneficioita eli ala-feodeja, ja aivan luonnollista oli, että semmoinen laitos välttämättömästi kallistui perinnöllisyyteen päin; sillä jos ylipäänsäkin ei ollut helppo, vassallin kuoltua, ajaa hänen poikaansa pois tilalta, kun tämä suostui ottamaan isän velvollisuudet päällensä, niin asia tuli kahta vaikeammaksi, milloin löytyi ala-vassalleja, joiden asema myöskin olisi tällä tavoin tullut häirityksi. Mihin aikaan beneficiojen perittävyys alkoi tavalliseksi tulla, ei ole täydelleen selvä; mutta, kuten nä'imme, se melkein seurasi itse asian luonnosta. Jos vielä lisäksi mainitsen, että useat allodinkin omistajat, jotka näinä metelisinä aikoina tunsivat itseänsä liian heikoiksi itsenäisinä seisomaan, tarjoutuivat jonkun mahtavimman miehen palvelukseen ja muuttivat allodinsa feodiksi hänen allensa, -- niin havaitsemme kuinka koko yhteiskunta alkoi järjestyä tähän uuteen kaavaan. Keski-aian omituinen yhteiskunta oli siis jo yleiseltä kaavaltansa valmis; ainoastaan aikakauden hurja väkivaltaisuus esti sen vielä vakaantumasta.

Omituista on nähdä, kuinka tämä uusi järjestys vaikutti Merovingien kuningas-valtaan. Olemme jo nähneet, että ensimäisten Frankilais-kuninkaiden mahtavuus etupäässä riippui heidän seuralais-joukkonsa suuruudesta, ja luonnollista siis on, että olletikkin kuninkaat koettivat beneficioilla lisätä vassalliensa joukkoa. Mitä olen sanonut seigneurien talonväestä, on niinmuodoin myöskin ymmärrettävä kuninkaan trustista; se vain on lisättävä, että tämä suuruutensa vuoksi oli vaikeampi ko'ossa pitää. Kuninkaallisen trustin johtoa varten näkyy hovissa syntyneen erinäinen virka, joka nimellä "_huoneenhaltia_" (major domus) sitten tulee kuuluisaksi Frankien historiassa. Huoneenhaltia on nähtävästi kuninkaallisen talouden "kreivi", niinmuodoin talonväen päällysmiehenä ja kuninkaallisten tilojen ja tulojen intendenttinä. Hänen kauttansa siis beneficiotkin jaetaan, ja kuninkaalliset vassallit tietysti häneen kiintyvät. Kun Merovingilaiset kuninkaat runsailla beneficion-annoilla ovat tuhlanneet rikkaat tilusvaransa, kun nuo liian mahtaviksi varustetut kuninkaalliset vassallit eivät enää katso itseänsä kuuliaisuuteen velvoitetuiksi, ja huoneenhaltia on muuttunut tämän vassalli-aristokratiian päämieheksi, silloin kuninkuus Frankien valtakunnassa on käynyt tyhjäksi varjoksi ja koko valta on suurten seigneurien hallussa. Tähän voimattomuuteen loppuu Merovingien suku 7:nnen ja 8:nnen vuosisadan kuluessa. Kuningas Dagobert (vv. 628-638) on Klodovikin jälkeläisistä viimeinen, joka todellakin hallitusta harjoittaa Frankien valtakunnassa. Seuraavat Merovingit ovat vihdoin paljaita nukkeja, jotka juhla-tiloissa otetaan esiin, kansalle näytettäviksi, kunnes viimein kuninkuuden nimikin tältä alentuneelta suvulta katoo. Että tämmöisissä oloissa yhteiskunnallinen järjestys on melkein tykkönään hävinnyt, ei tarvinne erittäin huomauttaa. Molemmat entiset yhteiskunnat, sekä Romalainen että Germanilainen, olivat silloin rappiolle joutuneet, eikä mitä uutta vielä sijaan valmistunut.

Vaan täksi kertaa minun jo on aika lopettaa, koska luentoni mitta on mennyt yli tavallisen rajansa. Olen tässä luennossa oikeastaan esittänyt kolme eri jaksoa yhteiskunnallisessa kehityksessä: ensin Germanilaisten kansain alkuperäiset olot, sitten asettumis-seikat heidän Romalaiselle alueelle tultuansa, vihdoin mitä uutta yhteiskunnallista järjestystä alkaa tuosta yleisestä sekasorrosta valmistua. Näin olemme päässeet feodali-laitoksen ensimäisiin oireisin, ja järjestyksessä nyt seuraisi, kuinka tämä laitos kehittyi ja vahvistui suureksi valtiolliseksi järjestelmäksi. Mutta ennen kuin siihen ryhdymme, on taas kääntyminen maailman ulkonaisiin tapauksiin, jotka jälleen vaativat kaiken huomiomme. Tulevassa luennossa aion siis puhua Karolingien aikakaudesta, etupäässä Kaarlo Suuresta ja hänen tarkoituksistaan.

Neljäs-toista Luento.

Romalais-keisarikunnan uudistus.

Pyydän teille vielä kerran huomauttaa sitä jakoa lyhyempiin aian-jaksoihin, minkä koetin eräässä edellisessä luennossa perustella. Olemme nyt Länsi-Roman kukistumisen aiasta tulleet puolen-toista vuosisataa eteenpäin ja seisomme Toisen aian-jakson kynnyksellä. Germanilais-valloituksen hedelmät ovat jo ennättäneet kypsyä; täydellinen hajanaisuus on tullut Romalaisen valtio-yhteyden sijaan, ja Romalaisen järjestyksen sijaan on tullut yhteiskunnallinen sekasorto, jossa ainoastaan kunkin yksityisen käsivarsi määrää hänen oikeutensa. Mutta ihmiset jo alkavat saada kylläksensä sitä hurjaa yksityis-vapautta, joka oli ollut barbari-elämän etuna entisen raskaan virkavallan rinnalla, ja joku kaipaus ilmaantuu, joka kuvailee itsellensä tuota muinaista keisarikuntaa joksikin kadonneeksi paratiisiksi, missä ainoastaan laki ja järjestys vallitsi ja yleis-valtion säännöllisyys hääti yksityisten väkivaltaa. Niinkuin aina tapahtuu, milloin nyky-olojen haitat vaivaavat, ei enää muistettu menneiden olojen rasituksia, vaan ainoastaan niiden hyviä puolia. Olemme nähneet, että keisarikunnan alamaiset aikoinaan itse olivat olleet avullisna sen rasittavia siteitä katkaisemaan. Nytpä taas tuli aikoja, jolloin pyydettiin kuollutta keisarikuntaa haudasta herättää. Tämä entis-olojen harrastus on, lyhyesti lausuen, Toisen aian-jakson henkinen pää-luonne länsimailla.