Part 26

Eikä historia myöskään kannata sitä väitettä, että pienet kansat muka eivät kykene inhimillistä kehitystä hyödyttämään. Ruotsi, ruvetessaan Protestanttisen taistelun johtajaksi, ei suinkaan ollut maailman suur-valtoja; sen väkiluku, Suomen ja äsken-voitettujen alusmaiden kanssa yhdessä, teki kaikkiansa puolen-toista miljoonaa, sen varallisuuden tila ja aineelliset apu-neuvot olivat kurjuuteen asti köyhiä, sen sivistyskanta omankin aikakauden mittakaavan suhteen jotenkin alhainen. Vasta vuosisataa varhemmin oli tämä pikkuvaltio kiskonut itsensä irti Unionin suur-vallasta; nyt se kuitenkin suoritti historiallisen tehtävän, johon ei mikään Euroopan suurista kansoista sillä hetkellä kyennyt. Tämä esimerkki silmien edessä, lienee syytä vähemmin ylönkatseellisesti puhua pienten kansojen elämisen oikeudesta. Inhimillisen kehityksen tulevaisuus saattaa kysyä voimia semmoisia, joiden laatua nykyinen hetki ei aavista, ja näitä tulevia tarpeita varten historian maailman-talous toivoakseni säilyttää varastossaan lukuisamman joukon kansa-henkilöitä, kuin mitä nyky-aian valtio-viisaus luulee tarpeelliseksi.

Elämä, niin historiassa kuin luonnossakin, suosii ja vaatii moninaisuutta; on siis otaksuttava inhimillisellä kehityksellä sitä suurempi elin-voima, jota useammat kansa-henkilöt sitä edustavat. Mutta kysymys, mitkä ominaisuudet kansallisuudessa perustavat itsenäisen olemuksen oikeudet, jääpi kuitenkin nyky-aian taistelu-kohdaksi. Tietysti virkeä kansallis-henki on ensimäinen elämän-ehto; missä semmoinen löytyy, on kansallisuuden syrjäyttäminen sortoa ja sen hävittäminen murhan-yritystä; missä taas kansallis-henki on hermoton, siinä kansallisuus itsestänsä kuolee tai asemansa kadottaa, olkoonpa väkiluku ja aineellinen voima mikä tahansa. Mutta jotain muutakin vaaditaan, ennenkuin luontoperäinen kansallisuus saavuttaa täysvaltaisuuden oikeudet historiassa. Kansa-henkilö, suuri tai pieni, joka ei yhdy yleis-ihmisyyden työhön, joka ei ryhdy aian-hengen palvelukseen taikkapa asettuu inhimilliselle kehitykselle vastukseksi, se muserretaan armottomasti historian vaunu-pyörien alle; täytyy siis päättää, että kansallisuuden toisena elämän-ehtona on taipumus ja kyky täyttämään yleis-inhimillistä virkaa. Vaan nämä ehdot otaksuttuamme, tulee meidän tosin myöntää, että pienempi kansallisuus helpommin voipi kadottaa luottamuksen omaan itsehensä ja historialliseen tehtäväänsä kuin suurempi, historian taisteluissa jo kokenut kansakunta. Siinäpä siis pienten kansain suurin vaara, joka tietysti karttuu kansain-välisen oikeus-tilan epävakaisuuden kautta. Nyky-aian suuri valtiollinen kysymys on oikeastaan sama kuin edellistenkin aikakausien, nimittäin saada oikeus perustetuksi. Mutta tällä kertaa se muodostuu nimen-omaiseksi kysymykseksi pienten kansain oikeudesta. Kuinka se eri tapauksissa tulee ratkaistavaksi, riippuu epäilemättä ainoastaan kunkin kansan kansallis-hengestä ja sivistyksen-ky'ystä. Mutta ylipäänsä saatamme olla vakuutetuina, että oikeus-tila pyrkii paranemaan heikkojen turvaksi ja kansain-välisen tasa-arvon hyväksi. Tämän luottamuksen voimme perustaa niihin molempiin aatteisin, joiden vaikutus historiassa tähän asti on ollut mahtavin, -- humaniteetiin, joka pyytää virittää ihmiskunnan kaikki voimat yhteistä työtä varten, ja kansallisuus-aatteesen, joka vaatii samalle työlle kansallisen itsenäisyyden muotoa.

Myöskin niiden taistelu-seikkain suhteen, jotka ilmaantuvat kunkin kansan omassa keskuudessa, saattaa tosin yleinen opinioni paljon vaikutusta harjoittaa, mutta ei voi milloinkaan saavuttaa ratkaisevaa valtaa. Opinionin vaikutusta on esm. se, että yhteiskunnalliset harrastukset kaikkialla sivistyneiden kansain piirissä muodostuvat johonkin määrin yhtäläisiksi. Kysymykset hallitusmuodosta ja sen eri lajeista sekä edustus-laitoksen järjestämisestä ja eri ihmis-luokkain oikeuksista ovat tällä vuosisadalla tulleet yhteisiksi kiista-aineiksi kaikissa niissä kansakunnissa, jotka yleinen humaniteeti-side yhdistää. Tässä kohden joka paikassa havaitaan pyrkimistä vapaisin valtiomuotoihin ja oikeuksien tasaiseen jakoon, eikä sovi muuta sanoa, kuin että maailman yleinen opinioni näitä liikkeitä kannattaa ja edistää. Mutta toiselta puolen kuitenkin tunnustetaan, että nämä asiat ovat ratkaistavat kunkin kansakunnan omassa keskuudessa; s.o. "non-interventioni" (vieraan sekaantumattomuus) on ylipäänsä otettu politiikin ohjeeksi. Syynä on, että hallitusmuodon soveliaisuus suuressa määrässä riippuu kunkin kansan sivistyskannasta ja valtiollisesta kasvatuksesta, jonka tähden ei mikään yleinen kaava täydellisesti kelpaa kaikille kansoille. Tämmöisissä asioissa, näet, yhteiskunnallinen järjestys ja kansalais-vapaus painavat toisiansa vastaan: missä vapaus tuottaa anarkiiaa, ovat ihmiset taipuvaisia supistamaan vapauttansa järjestyksen saavuttamiseksi, ja päin-vastoin, jos järjestys tukehuttaa vapauden, ovat ihmiset taipuvaisia sen kahleita särkemään vaikkapa vallankumouksen kautta. Vaan missä määrässä järjestys tai vapaus kulloinkin on tärkeämpi, sitä ei voi lopullisesti ratkaista mikään muu kuin kansan oma toiminta ja sen seuraukset. Seuraukset tosin saattavat olla semmoisia, että kansakunta toimintansa kautta menettää historiallisen asemansa tai koko olemuksensa. Mutta tämä ehdon-valta täytyy kansakunnilla olla, koska muutoin kansallista itsenäisyyttä ei olisi.

Näemme siis, ett'ei yhteiskunnallisissakaan kiistoissa löydy mitään varmaa ja yleistä lakia, jonka mukaan kysymykset kävisi ratkaista. Tosin on niiden suhteen se etu, että rauhallinen ja paljaan keskustelun kautta käypä edistys on valtiossa mahdollinen ja myöskin tavallisin; sillä voimassa-oleva yhteiskunta-järjestys voipi tarjota uusillekkin tarpeille tilaisuutta valtaan pääsemään, ja sillä tavoin väkinäinen taistelu vältetään. Mutta epätietoista kuitenkin on, milloin nämä rauhalliset keinot riittävät, milloin eivät; sen vuoksi säännöllisten uudistus-puuhain takana seisoo vallankumouksen uhkaava muoto. Aatteiden taistelu siis itse yhteiskunnassakin saattaa muuttua väkinäiseksi otteluksi; -- eihän ole suinkaan varma, että uusi aate, joka valtaan pyrkii, on oikeutettu; päin-vastoin vastustaminen, vaikkapa väkivallankin kautta, saattaa joskus olla oikea ja välttämätön.

Nyky-aian kiista-kysymyksistä on olletikkin yksi, joka viime aikoina Euroopan suurissa kultuuri-kansoissa on muodostunut yhteiskunnalle vaaralliseksi ja uhkaavaksi. Tarkoitan kysymystä omistus-oikeuden perusteista sekä työn ja pääoman keskinäisestä suhteesta. Jos heitämmekin siksensä Kommunismin aivan epäkäytölliset houreet, jotka tarkoittavat yksityis-omistuksen täydellistä hävitystä, ei ole Socialisminkaan ohjelma paljoa leppeämpi yhteiskunnan nykyistä järjestystä kohtaan. Syntyneenä siitä juovasta rikkauden ja köyhyyden välillä, jonka uuden aian teollisuus on luonut, Socialismi vaatii pääomat työntekijäin haltuun ja katsoo valtion tehtäväksi hankkia köyhillekkin kaikki elämän nautinnot. Millä tavoin Socialismi oikeastaan tahtoisi yhteiskunnan järjestetyksi, on jotenkin epä-selvää. Mutta kun se arvelee valtio-laitoksen ainoaksi tarkoitukseksi valmistella yksityis-henkilöin makeata onnea ja niinmuodoin halveksii valtion historiallista merkitystä kansallis-hengen ilmestys-muotona, on Socialismi yhtynyt aian aineellisiin taipumuksiin ja poikkee inhimillisen kehityksen tähän-astisesta suunnasta. Socialismi harrastaa ainoastaan yksityis-henkilöllisyyttä, pitäen yhtä vähän lukua yleis-ihmisyydestä kuin kansallisuudesta; senpä tähden tuskin on luultavaa, että sen aatteet pääsevät suurempaan historialliseen vaikutukseen. Mutta kieltämätöntä kuitenkin on, että se on nostanut useita tärkeitä kysymyksiä, joiden ratkaisemisessa tulee olemaan nyky-aian työtä ja vaivaa.

Olen tällä tavoin koettanut Teille selville panna nyky-aian taistelu-seikat sekä yhteiskunnassa että kansainvälisissä oloissa, osoittaakseni, ett'ei nytkään voi löytyä muuta ratkaisevaa tuomio-valtaa kuin aian historiallinen toiminta. Vielä yhtä taistelu-alaa on meidän lopuksi tarkastaminen, nimittäin uskonnollisten kysymysten avaraa piiriä. Nämä kysymykset tosin monen mielestä jo ovat siirtyneet ulkopuolelle kaikkea historiallista kiistaa; onhan aikakautemme uskonnolliselta suunnaltansa suvaitsevainen, tunnustaen periaatteeksensa, että ihmisen yksityinen väli Jumalan suhteen on hänen oma asiansa, johon ei muun maailman tule mitään. Mutta tässä kohden on kuitenkin huomattavaa, että uskonto on historiallisen toiminnan siveellisenä pohjana eikä siis voi meidänkään aikana jäädä vaikuttamatta ulkonaisen maailman oloihin. Senpä tähden esm. kysymys uskonnon vapaudesta ei ole itse teossa niin helppo ratkaista kuin periaatteessa. Uskon pitäisi tietysti olla joka miehellä hänen omassa vallassaan; mutta jos uskosta seuraa tekoja, jotka häiritsevät yhteiskunnan järjestystä, ei tämä voi olla kokonaan sekaantumatta omien-tuntojen muutoin koskemattomaan valtakuntaan. Senpä tähden myöskin kysymykset kirkon ja valtion keskinäisistä suhteista, kirkon vaatimus valvoa valtion kristillisyyttä ja valtion vaatimus järjestää kirkon yhteiskunnallisia velvollisuuksia, synnyttävät yhä meidänkin aikanamme selkkauksia, jotka melkoisesti vaikuttavat kansakuntain erikoiseen historiaan.

Eikä ole suinkaan varma, että ihmiskunnan yleisessäkään historiassa uskonnollisten taistelujen aika nyt on loppunut. Nykyinen aikakausi osoittaa uskonnon asioissa sitä syvää levottomuutta, joka tavallisesti käy taistelujen edellä; aian Materialismi näyttää kalvaavan uskonnon ja siveellisyyden sydän-juuria, ja toiselta puolen itse Kristin-usko nähtävästi etsii itsellensä uusia muotoja, voidaksensa yhä täyttää vanhaa humaniteeti-virkaansa ihmiskunnan historiassa. Oikeastaan kysymys ei koske mitään vähempää kuin tulevaisuuden humaniteeti-käsitettä: onko ihmisyys jumaluuden kuva ja Kristuksen välityksellä jumaluuteen yhdistetty, vai onko se ainoastaan luonnon-kehityksen ylimmäinen aste ja apinuutta lähinnä? -- Ja jos emme epäilekkään sen opin voittoa, joka saarnaa hengen valtaa aineellisuuden yli, onpa kumminkin kysymyksenä: missä muodossa Kristin-usko on tästä lähin edustava yleis-ihmisyyttä maailman historiassa? -- Tämän kysymyksen tärkeydestä sopii arvata, ett'ei se suinkaan aivan huokealla tule ratkaistavaksi. Taistelun muotoa tosin emme voi edeltä-käsin tietää, eikä meidän tarvitse ennustella varsinaista uskonto-sotain aikakautta. Olen vain tahtonut huomauttaa, että uskonnollisten liikkeiden virka ihmiskunnan historiassa nähtävästi ei nytkään ole loppunut.

Ja tässä kohden tahdon vielä lisätä pari lyhyttä viittausta kirkollisten olojen nykyisestä piiristä. Omituista aian ilmiötä on, että Katholisuuden aate nyky-aikana näyttää uuteen voimaan virkistyneen; se, näet, tunnustajainsa mielestä tarjoopi ainoan avun sitä muka irstasta hajanaisuutta vastaan, joka näyttää vallitsevan nyky-aian sekä kansain-välisissä suhteissa että yhteiskunnassa ja siveellisissä periaatteissa. Jahka tämä yleinen maailman-anarkiia muka raivossaan on hävittänyt omat perustuksensa, silloin toivotaan kansain ja yksityisten väsyneinä palajavan yleis-kirkon theokratillisen johdon alle. Tämä Katholisuuden vanha Jumalan-rauhan aate: "yksi lammashuone ja yksi paimen", näyttää niin-muodoin juuri aian levottomuudesta saavan uutta jännitystä; mutta tämän ohessa Katholis-kirkon dogmallinen rakennus osoittaa entistä kuollutta liikkumattomuuttaan, joka tosin tehnee vastaisen maailman johdon sille tykkönään mahdottomaksi. Protestanttisissa kirkkokunnissa sitä vastoin hajanaisuus on yhä karttumassa, eikä tätä nykyä käy aavistaminen eri liikkeiden lopullista suuntaa. Mutta kun niiden tarkoituksena on dogmallisen rakennuksen ja kirkollisten laitosten mahdollinen uudistus, on mielestäni toivomista, että tästä työnteosta on syntyvä yleis-ihmisyyden vastainen perustus.

Kunn. kuulijat!

Olen jo saattanut Teidät ihmiskunnan menneiden vaiheiden läpitse nyky-aikaan saakka ja itse tulevaisuuden kynnykselle, niin-muodoin oikeastaan edemmäksi, kuin mikään tiede voi luotettavana johtajana olla. Eipä siis muuta jälillä kuin kiittää sitä kärsivällisyyttä, uskallanpa sanoa hartautta, jolla olette esitystäni loppuun saakka seuranneet. Vaan uskonnollisten kysymysten johdosta muistuu mieleeni vielä yksi kohta, joka ansaitsee ottaa puheeksi, koska sekin on niitä kysymyksiä, joita nyky-aian oma-tunto itsellensä esittää. Kun näemme aatteiden vaikutusta kansojen ja ihmiskunnan historiassa ja ihmisten toimintaa aatteiden palveluksessa, voimmeko ajatella yksityis-henkilöä miksikään muuksi kuin katoovaiseksi pisaraksi tuossa äärettömän suuressa aatteiden ja tekojen virrassa, jota nimitämme historiaksi? Toisin sanoin: olemmeko ainoastaan kansoina ja ihmiskuntana jotain, henkilöinä ei mitään?

Tämän kysymyksen suhteen löytyy kaksi päinvastaista käsitys-kantaa, jotka molemmat ovat yhtä ykspuolisia. Muutama mielipide arvelee, että ihmisen historiallinen elämä on hänellä ainoana, johon siis yksityis-henkilö katoo ja uhrataan yleisten tarkoitusten välikappaleeksi. Toinen mielipide päin-vastoin katsoo henkilöllisen sielu-elämän ihmisten pää-tarkoitukseksi ja maailman ulkonaiset menot ainoastaan välttämättömäksi pahaksi, jonka saastutusta tulee miten mahdollista karttaa. Nämä eri suunnat ovat Teille luultavasti sen verran tuttuja, ett'ei tarvitse kuin viitata niiden yleiseen luontoon. Jälkimäinen niistä halveksii ihmisen yhteiskunnallista ja historiallista tehtävää ja on sen puolesta vahingollinen, että se ryöstää inhimilliseltä kehitykseltä pois parhaiden siveellisten voimain myötä-vaikutusta. Edellinen katsanto-kanta taas halveksii kokonaan sitä siveellistä tukea, jonka henkilöllinen uskon-elämä antaa historialliselle toiminnalle, ja ryöstää sen ohessa yksityis-ihmiseltä hänen sisällisen rauhansa. Näitä kahtaalle erkanevia katsanto-tapoja emme saa jättää keskenään sovittamatta. Meidän täytyy ensiksi teroittaa, että ihmisellä on vaikutus-alansa tekojen maailmassa ja velvollisuutena siihen työnsä panna paraan ymmärryksensä mukaan, vaikkapa mahdollista onkin, että hän tästä työstä joskus tahraantuu, niinkuin seppä pajassansa ei voi noettumista välttää. Tämä muistutus koskee aikakautemme pylväs-pyhyyttä, joka ainoastaan arostelee omaa siveellistä ihoansa, huolimatta mitenkä Jumalan tahto maan päällä tapahtuu historiallisten tekojen kautta. Mutta sen ohessa meidän on myöskin muistamista, että historiallinen elämä ei valtaa ihmisen koko olentoa. Jumalan henki ei ilmesty yksistään historiassa, vaan myöskin ihmisen omassa sielussa; sillä alalla siis yksityis-henkilöllä on kun onkin omatakeinen persoonallinen merkityksensä. Eikä olekkaan mikään vähä-arvoinen asia, että ihmisellä niin-muodoin on kuolemattoman sielunsa valtakunta vapaana. Hänellä on tässä turvapaikka, johon maailman myrskyt eivät tunkeu, ja tässä hän myöskin löytää sovitusta, milloin historiallisen toiminnan hairaukset kenties ovat ajaneet häntä haaksirikkoon. Siinäpä onkin Kristin-uskon jalous yli sen, mitä se historiassa on jaloa toimittanut.

VIITESELITYKSET:

[1] "Fatone res mortalium et necessitate immutabili, an forte volvantur"; Tacit. Annal. VI 22.

[2] Ks. Fustel de Coulanges, La Cité antique, s. 103.

[3] Ks. Nordiska Resor och Forskningar, I, sivv. 298 seurr.

[4] Ks. Henry Sumner Maine, Early history of Institutions, siv. 71.

[5] Ks. Maine, Early hist., sivv. 78 seur.

[6] Ks. Edinburgh Review, July 1876, siv. 196.

[7] "Simul et illud Asia cogitet, nullam a se neque belli externi, neque discordiarum domesticarum calamitatem abfuturam fuisse, si hoc imperio non tueretur", kirjoittaa Ciceron (Epist. ad Quintum 1 1).

[8] Cic. epist. ad Quintum I 1.

[9] Cic. epist. ad Atticum VI 1, 2.

[10] "Ubi publicanus, ibi jus publicum vanum".

[11] "Neque provinciae illum rerum statum abnuebant, suspecto senatus populique imperio", lausuu lieveästi Tacito (Annal. I 2).

[12] "Non in ore modo decernentium, sed et persuasione vulgi", sanoo Suetonio.

[13] "Kaupungeista seurallisin ja ihmis-ystävällisin", nimittää Romaa Dionysio Halikarnassolainen (Hist. I 89).

[14] Tacit. Annal. XI 24.

[15] Niitä uusia aatteita, joita Roman keisarikunta edusti, on Amedée Thierry nerokkaalla tavalla esittänyt teoksessaan Tableau de l'empire romain, jonka viittausta tunnustan seuranneeni.

[16] Dio Cass. LX 17.

[17] "Idque apud imperitos _humanitas_ vocabatur, cum pars servitutis esset", kuuluu Taciton sanat (Vita Agricolae, XXI).

[18] "Evulgato imperii arcano posse principem alibi quam Romae fieri", on Taciton muistutus tästä tapauksesta (Hist. 14).

[19] Vergil. Aeneis, V 852, 853.

[20] Plin. hist. natur. III 6: -- -- "humanitatem homini daret".

[21] "Urbem fecisti, quod prius orbis erat", -- laulaa keisarikunnan loppu-aikoina Rutilio Numatiano.

[22] Tertull. De anima, 30, ja De Pall. 225.

[23] Prudentii contra Symmachi orationem Tiber posterior.

[24] Luciani Deorum concilium.

[25] Apuleius, Fabula de Psyche et Cupidine (Metamorph. IV 28 seurr.).

[26] Lamprid. Heliog. 102, Alex. Sev. 129.

[27] "Superstitio nova et malefica", -- "odio generis humani convicti".

[28] "Nos nobis confligimus, nobis perimus, tibi vincimus", Orosius.

[29] Tacit. Germania, 31.

[30] Tacit. Germania, 15, 22, 24.

[31] Tacit. Germania, 18.

[32] Salviani De gubernatione Dei.

[33] Rutil. Numat. Itinerarium.

[34] Ks. Prosper Tyro vuodella 442.

[35] "Populus Romanus moritur et ridet"; Salvian. de gubern. Dei.

[36] Tacit. Germania, 14.

[37] Tacit. Germania, 25.

[38] Codex Theodos. lib. VII tit. 8, De Metatis.

[39] Ks. Roth, Geschichte des Beneficialwesens, sivv. 85 seurr.; Augustin Thierry, Récits des temps Merovingiens, 7:ième récit.

[40] Gregor. Turon. hist. II, 37.

[41] Solido oli Romalainen kultaraha, metalli-arvoltaan noin 15 Suomen markkaa.

[42] Ks. Augustin Thierry, Monographie de la Constitution communale d'Amiens.

[43] Vrt. George Finlay, A history of Greece, from its conquest by the Romans to the present time. A new edition. Oxford, 1877.

[44] Tavallinen lause paavillisissa ristiretki-kehoituksissa kuului: "de peccatis suis, de quibus confessi fuerint et poenitentiam acceperint, remissionem, confisi de misericordia Dei et meritis Apostolorum Petri et Pauli, concedimus".

[45] "Nullus liber homo capiatur vel imprisonetur aut dissaisiatur aut utlaghetur aut exuletur aut aliquo modo destruatur, nec super eum ibimus, nec super eum mittimus, nisi per legale judicium parium suorum vel per legem terre".

[46] Olen tässä kohden seurannut Lord Brougham'in käsitystä (The English Constitution), johon myöskin soveltuu mitä Gneist (Geschichte des Selfgovernment in England) asiasta selittää.

[47] Teoksensa esipuheessa Hugo Grotius muun muassa lausuu: "Videbam per Christianum orbem vel barbaris gentibus pudendam belli licentiam; levibus aut nullis de causis ad arma procurri, quibus semel sumtis nullam jam divini, nullam humani juris reverentiam, plane quasi uno edicto ad omnia scelera emisso furore". Tämä kirjoitettiin Ludovik XIII:nnelle, jossa kirjantekijä toivoi oikeus-aatteiden yllä-pitäjän. Mitä hän olisi sanonut 70 vuotta myöhemmin, sitten kun "kaikkein kristillisin majesteetti" Ludovik XIV oli ilkiö-töitänsä harjoittanut Hollannissa, Pfalz'issa ja Ranskan omia Protestantteja vastaan!

[48] Ks. Maurice Block, Dictionnaire général de la Politique, § Nationalités (Principe des).