Part 25

Tämmöinen on historian meno suurissa piirteissään ollut meidän päiviimme saakka. Sen ohessa tosin ihmiskunnan vaiheissa havaitaan monenpuolista kultuurin-kehitystä, joka aiottaisin on antanut historian tapauksille tärkeimmän sisällyksensä tai tehollisimman liikevoimansa. Vanhan Hellaan historia olisi ihmiskunnalle vähä-arvoinen, ellei se olisi synnyttänyt tuota jaloa antikista kultuuria; tämä taas on ollut ensin Makedonialaisen maailman henkisenä periaatteena, sitten Romalaisen yleis-ihmisyyden valin-kaavana, vihdoin vahvana pohjana uudempainkin kansain hengen-viljelykselle. Myöskin yhteiskunnallisten ja valtiollisten laitosten muodostus on toisinaan ollut tärkeänä puolena inhimillisessä kehityksessä. Yleis-ihmisyys olisi lopulta kumminkin vähä-arvoinen käsite, jollei se myöskin tarkoittaisi yksityisen ihmisen onnea ja jalostumista. Niinpä historia osoittaakin, kuinka ihmisten yhteiskunnallinen ja valtiollinen vapaus on aikojen vaiheissa edistynyt ja vahvistunut, kuinka hallitus-muodot ovat kehittyneet ja yhteis-elämän järjestys ja turvallisuus parantuneet. Mutta nämä ihmis-elämän edut, vaikka ne kyllä ovat vaikuttaneet historian tapauksiin, eivät kuitenkaan ole määränneet sen yleistä menoa. Valtiollinen vapaus, yhteiskunnallinen onni, jopa korkeamman hengen-viljelyksen kaikki jalous ovat joskus saaneet astua syrjään, milloin historian suuret tarkoitukset ovat kysymyksenä olleet. Olen jo luento-jaksoni alussa huomauttanut, että Romalaisen maailman kukistumisen Vanhan-aian lopulla on hämmästyttävä esimerkki siitä, kuinka ihmiskunnan edistys joskus kulkee outoja teitä pimeässä ja kuoleman varjossa. Olen sittemmin tätä kohtausta maailman historiassa jotenkin laveasti selittänyt ja olette siis nähneet, että ihmiskunnan yleinen sivistys, sen koko yhteiskunnallinen ja siveellinenkin kanta, siihen aikaan surkealla tavalla aleni. Mutta olette sen ohessa havainneet, että silloinkin yhtä-hyvin historian suuret tarkoitukset yhä edistyivät. Ylipäänsä voimme historiasta sanoa, että sen tarkoitukset pyhittävät sen välikappaleita. Ihmisten käyttämänä ohjeena tämä tarkoitusten ja välikappaleiden hämmennys ei muuta ole kuin julkeata jumalan-häväistystä; sillä ihminen heikkoudessaan ei milloinkaan täydellisesti vallitse tekojensa seurauksia eikä myöskään voi täydellisesti ta'ata tarkoitusten oikeutta. Mutta historian henki valitsee vapaasti välikappaleensa ja ohjaa ne oikeata tarkoitus-perää kohden.

Tämä yleinen maailman-johto onkin meille lohdutuksena, katsellessamme sitä metelistä menoa, joka historian tapauksissa aina on vallinnut ja yhä vallitsee. Historian olot raivaavat tietänsä ainoastaan taistelujen ja yhä uusien taistelujen kautta; nämä taistelut ovat meidän aikanamme yhtä verisiä, kuin ovat olleet Ramses'in tai Salmanasar'in aikoina; sota ja omankäden-oikeus näyttää siis pitkin matkaa pitävän ylimmäistä oikeutta ihmiskunnan kirjavissa elämän-vaiheissa. Mutta jos jotain olemme historiasta oppineet, meidän on täytynyt huomata, että tämä metelinen meno on ollut ainoastaan historian ulkonaisia välikappaleita, ja että itse aatteet, josko niitä sitten on selvemmin tai hämärämmin käsitetty, kuitenkin aina ovat ylimmäistä valtaa ja johtoa pitäneet. Näin ollen täytyy meidän kumminkin kysyä: miks'ei aatteiden valta voi ilmaantua yksin-omaisesti aatteellisella tavalla, ja jos taistelua pitää olla, miksi taistelun täytyy ilmaantua sodan ja veren-vuodatuksen muodossa? -- Tämä kysymys historiallisen toiminnan muodosta on uskonnon kannalta varsin tärkeä; sillä Kristin-usko on rauhan ja rakkauden evankeliumi, joka ainoastaan tuskalla tunnustaa semmoista maailman-järjestystä, missä ihmiset ase kädessä toisiansa kohtaavat. Vaan historia-tieteenkin kannalta asia ansaitsee selittämistä; sillä tämän kautta saamme tarkemman käsityksen aatteiden ja toiminnan keskinäisestä suhteesta ihmiskunnan historiassa. Kysymys maailman-rauhasta onkin varsin vanha kysymys, joka yhä uudestaan on metelien keskeltä pyrkinyt esiin, vaatien toisenlaista maailman-järjestystä, kuin sitä "kaikkien sotaa kaikkia vastaan", joka näyttää historian tapauksissa vallitsevan. Katson sen vuoksi velvollisuudekseni erittäin tarkastaa rauhan-aatteen asemaa historian johtavien aatteiden rinnalla ja tästä tarkastuksesta tehdä johtopäätökset yleisen maailman-rauhan mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta.

Katselkaamme ensin tämän aatteen yleistä historiaa. Sen ensimäinen ilmestys oli silloin, kun Roman valta oli sulattanut Vanhan maailman kansat yhteiseksi ihmiskunnaksi. Yhteisen lain ja hallituksen suojassa oli Pax Romana ikäänkuin historian täytäntönä ja Jumalan tarkoitusten loppu-määränä. Mutta, kuten jo olemme nähneet, ihmiset eivät aian-pitkään viihtyneet yleisen la'in alla; yhteyden side alkoi tuntua rasittavaksi kahleeksi ja paljas rauhan nautinto ei enää tydyttänyt. Kun Roman keisarikunta on kukistunut, seuraa taas sekasorron ja väkivallan aikakausi, joka kestää vuosisatoja. Kaarlo Suuri koettaa Roman keisarikunnan malliin jälleen saada jotakin järjestystä toimeen, mutta hänen sotaisessa mielessään ei voinut varsinaisella rauhan-aatteella olla mitään sijaa. Vasta 11:nnellä vuosisadalla, kun Clunyläinen herätys jälleen nostaa aatteellisten valtain lippua, tulee rauhan-kaipaus mahtavana humaniteeti-ilmiönä näkyviin Keski-aian historiassa. Päivän tunnus-sanana on silloin Jumalan rauha, joka meidän aikoihimme asti on jäänyt tervehdys-lauseeksi Kristittyjen kesken. Ajatus oli, että, vaikka maallinen yleis-hallitus ei enää ollut maailmassa mahdollinen, Kristillisyyden henki kuitenkin oli voimallinen häätämään ihmisten intohimoja, jotta Jumalan valtakunta maan päällä todenteolla saataisiin perustetuksi. Ainoastaan pahuuden kukistamiseksi piti muka siitä päivin sotaa enää käytämän; niin-muodoin kumminkin yksi sodan laji, nimittäin Jumalan sota, katsottiin luvalliseksi. Mutta rauhan korkeimmaksi valvojaksi asettui hengellinen yleis-monarkiaa, paavillinen valta, joka samassa myöskin edusti yleis-ihmisyyden aatetta Kristityssä maailmassa. Havaitsemme tästä, että rauhan-aate silloinkin edellytti yleistä maailman-hallitusta, jonka käskyjä kaikkien piti ehdottomasti totella. Se edellytti myöskin inhimillisen kehityksen päätymistä ja pysähtymistä siihen paikkaan, johon kerta oli ehditty; sillä kaikki uudet aian-tarpeet olivat ainoastaan rauhan häiritsijöitä, säädetyn maailman-järjestyksen järkähyttäjiä. Semmoisiksi ilmaantuivat juuri Uuden-aian alulla Euroopan kansallisuudet ja Protestanttisuus. Sota silloin syttyi tuimempi ja yleisempi kuin mitä milloinkaan ennen oli nähty, ja ylipäänsä Uudempi aika kultuurin-harrastuksineen on ollut vähintäkin yhtä rikas verisistä taisteluista kuin suinkin joku edellinen jakso ihmiskunnan historiassa. Kerran kuitenkin tapahtui, että Euroopan hallitsijat, kestettyänsä yhteisen taistelunsa Napoleon'in ylivaltaa vastaan, päättivät perustaa uutta rauhan aikakautta kristillisen rakkauden pohjalla. Näin syntyi Pyhä Alliansi, eräs niin sanoakseni diplomatillinen rauhan-aate, joka oli sen puolesta edellisten rauhan-aatteiden kanssa yhtä luontoa, että sekin luuli voivansa ikuiseksi vahvistaa ne järjestys-muodot, jotka silloin olivat olemassa. Mutta kansakunnille tämäkin järjestys aivan pian tuntui rasittavaksi kahleeksi, ja uudet sodat ja vallankumoukset ovat jo aikoja sitten perin-juurin kukistaneet Pyhän Alliansin teoksen.

Tämä katsaus rauhan-aatteen historiaan tosin osoittaa, että rauhan-kaipauksella ei suinkaan ole vähä-arvoinen sija ihmiskunnan edistys-vaiheissa; rauhan-aatteen ilmestyminen yhdessä liitossa humaniteeti-aatteen kanssa näyttää todistavan sen oikeutusta, ja jos historiaa katsellaan pelkän kultuurin kannalta, saattaisimme pian tulla siihen päätökseen, että sodat, jotka aina hävittävät rauhallisen työn hedelmiä, ovat ainoastaan haittaa ja turmiota tuottaneet inhimilliselle kehitykselle. Vaan toiselta puolen myöskin havaitsemme, että rauhan-aate ei milloinkaan ole kauan voinut viihdyttää ihmiskunnan toiminta-halua, -- johon syynä taas on ollut, että maailman-rauha on merkinnyt liikkumattomuutta, kehityksen pysähtymistä. Sotien välttämättömyys siis näyttää olevan siinä, että ainoastaan tällä tiellä uudet aatteet pääsevät valtaan niiden entisten aatteiden sijaan, joiden virka historiassa kulloinkin on loppunut. Rauhallista edistystä voi kestää niin kauan kuin voitolle päässyt aate antaa tarpeeksi kehityksen aihetta. Niin pian kuin tehtävä on täytetty ja uusi aate pyrkii johtoon, syntyy taistelu. Tämä taistelu ei voi pysähtyä paljaasen väittelyyn, siitä syystä että vanha aate useimmiten ei paljaalla puhuttelemisella taivu väistymään uuden tieltä, eikä uusi aate aina olekkaan niin itse-tajuinen ja selvä, että se paljaalla todistelemisella voisi oikeuttansa osoittaa. Taistelu siis saapi väkivaltaisen muodon, yltyy sodaksi ja veriseksi vainoksi. Tämmöinen on historian laki, sen verran kuin voimme ihmiskunnan tähän-astisista vaiheista päättää. Voimmeko käsittää tämän taistelu-la'in välttämättömyyttä yleisen järjenkin kannalta? --

Ajatelkaamme esm. kaksi vastatusten seisovaa puoluetta maailman taistelu-tantereella, joko kaksi kansakuntaa tai kaksi periaatteellista suuntaa. Tavallinen ajatuksemme on, että toinen on oikeassa, toinen väärässä, ja syvempi maailman-tapausten tarkastus opettaa meitä, että se puoli, joka on historiallisesti oikeutettu, se periaate, joka soveltuu historian suuriin tarkoituksiin, aina pääsee voitolle. Olemme senvuoksi taipuvaisia ajattelemaan, että ainoastaan vasta-puolueen paatunut pahuus eli ylipäänsä itsekästen intohimojen voima tekee taistelun välttämättömäksi. Mutta muistamista on, että itse taistelun aikana oikeuden-kanta ei voi olla niin tiettynä, kuin se nyt on meille, tutkiessamme perästä-päin historian tapauksia. Eri puolueet panevat oikeutta oikeutta vastaan, eikä ole olemassa mitään tuomari-valtaa, joka selvästi tajutun lain mukaan ratkaisisi, missä korkein oikeus todellakin on. Tämä oikeus, näet, asuu itse historian tarkoituksissa; mutta niitä ei milloinkaan täydellä varmuudella tunneta eikä tunnusteta, ennen kuin itse taistelu on ratkaistu. Näemme tästä, että historia itse on ainoana tuomarina ihmiskunnan riita-asioissa, mutta enimmiten tämä oikeuden-käytös on niin-sanoakseni joku Ordale-elf "Jumalan-tuomio", jossa kaksin-taistelu antaa päätöksen. Senpä vuoksi kaikki yritykset asettaa näkyväistä, inhimillistä tuomio-istuinta rauhan-aatteen nojassa ovat ihan luonnollisesti tyhjään rauenneet. Nämä tuomio-vallat eivät ole voineet käyttää muuta ohjetta kuin olevaisten olojen silloin vallitsevaa lakia, s.o. sitä aate-kantaa, joka sitä ennen on johtoon päässyt. Mutta taistelu-kysymyksenä on juuri ollut luoda uutta aate-kantaa, muuttaa itse olojen lakia. Tämmöisessä tapauksessa tietysti vanha laki ei enää kelpaa ohjeeksi, koska se tuomitsisi omassa asiassaan.

Ottakaamme esimerkki semmoinen, joka meille kaikille on selvä ja silmiin-astuva. Ajatelkaamme Protestanttisuuden taistelua Paavikuntaa vastaan 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla. Tuskin milloinkaan joku historiallinen taistelu on ollut pitkällisempi, katkerampi ja verisempi; -- miks'ei siis tätä viljavaa veren-vuodatusta voitu välttää? -- Olemme taipuvaiset syyttämään Katholisuuden vallan-himoa ja suvaitsemattomuutta, Jesuiittain juonia, ylipäänsä Paavilaisten hurjia intohimoja. Mutta historiallisen totuuden nimessä olemme pakoitetut tunnustamaan, että Protestanttisuudenkin leirissä suvaitsemattomuus oli jotenkin yleinen ja saastaiset intohimot ei aivan harvinaisia. Niinpä kyllä! -- arvelette --: intohimot kumpaisellakin puolella sen vaikuttivat, että asiata ei voitu rauhassa ja sovinnossa ratkaista. Vaan kysyessämme, minkä ohjeen mukaan se siis olisi ollut ratkaistava, joudumme heti ymmälle. Ainoa ohje, joka saattoi la'iksi kelvata, oli se keskiaikainen maailman-järjestys, jota Paavikunta edusti. Juuri tämä voimassa-oleva laki tuomitsi Protestanttisuuden kuoliaaksi ja Paavilaisten aloittama vaino ei siis muuta ollut kuin selvän tuomion toimeen-pano. Silloin Protestanttien täytyi vedota historian "Jumalan-tuomioon", ja siinä he voittivat asiansa. Husilaiset 15:nnellä vuosisadalla olivat samanlaisessa oikeuden-käynnissä tappiolle tulleet; sillä Katholiskunnan hajottaminen ei siihen aikaan vielä ollut oikeutettu.

Tämä esimerkki ja se selitys historiallisten aatteiden ilmestymisestä, minkä olen edellisessä antanut, luullakseni selvästi osoittavat, että sota yhä on ollut jona-kuna välttämättömänä välikappaleena ihmiskunnan edistykselle. Myöskin taistelut yksityisten kansain välillä, vaikka ne usein eivät näytä koskevan muuta kuin asian-omaisten etuja tai valtaa, saattavat kuitenkin käydä aatteiden palveluksessa, enemmän kuin taistelijat itse käsittävätkään. Niinpä esm. Roman valloitus-sodat muinaisuudessa aivan epäilemättä palvelivat historian suuria tarkoituksia, vaikka Romalaiset itse eivät ajatelleet muuta kuin omaa suuruuttansa. Kansainkin välisissä kiistoissa on niin-muodoin sota ainoana ylimmäisenä tuomio-muotona, jos kohta pienempiä riita-seikkoja voidaan diplomatiian avulla tai kompromissi-tuomiolla saada ratkaistuksi. Mutta rauhan-aate ei kuitenkaan ole historiassa ihan voimatonna ollut. Se on vaikuttanut sabbati-levon kaltaisena tunteena kansojen elämässä, se on koettanut miten mahdollista estää kaikkia tarpeettomia miekan-melskeitä; se vihdoin on pyrkinyt asettamaan itse sodan-käynnille kaikki mahdolliset rajoitukset humaniteetin ja kristillisyyden nimessä. Rauhan-aate ei siis ole suinkaan ollut kaikkea merkitystä vailla.

Tokko se tulevaisuudessa voinee mitään sen enämpää matkaan saada, täytyy minun jättää tällä kertaa tarkastamatta. Minun tehtäväni ei ole ollut mikään muu kuin osoittaa aatteiden ilmestymis-tapaa ihmiskunnan menneissä vaiheissa ja sitä rauhan-kaipausta, joka taistelujen ohessa on vallinnut. Tulevassa luennossa, joka on oleva tämän jakson viimeinen, aion tosin mennä askeleen edemmäksi, puhumaan niistä taistelu-seikoista, joita nyky-aika on saanut ratkaistavakseen. Ja koska rauhan-aate nyky-aikanakin muutamissa kohden ilmaantuu itse taistelu-kysymysten joukossa, tulen silloin vielä puhumaan tämän aatteen mahdollisesta tulevaisuudesta toisessa tai toisessa muodossa.

Kolmas-kymmenes Luento.

Nyky-aian taistelu-seikoista.

Olen viimeisessä luennossani puhunut yleisen maailman-rauhan mahdottomuudesta; olen osoittanut, että on vaikea ajatella semmoista historiallista kehitystä, jossa sodat ja taistelut olisivat vältettyinä. Tosin useat jalot ihmis-ystävät, William Penn'ista ja Bernardin de Saint-Pierre'stä alkaen, ovat tätä maailman-rauhan aatetta haaveksineet, ja vuodesta 1843 ovat asian-harrastajat pitäneet useita kongressejakin, keksiäksensä ikuisen rauhan perusteita. Mutta, puhumatta siitä, että nämä mietteet eivät ole tehneet vähintäkään vaikutusta tapausten menoon, ovat rauhan-ystävät usein itsekin esittäneet vahvimmat perusteet periaatteensa kumoomiseen. Niinpä jo Leibnitz, hänkin rauhan-aatteen suosijoita, lausui sattuvasti: "Muistan päällekirjoituksen muutamassa kalmistossa näillä sanoilla: Pax perpetua (alituinen rauha), -- sillä kuolleet eivät tappele, mutta eläväisten mielenlaatu on toinen, ja mahtajat eivät pidä paljon lukua tuomio-istuimista". -- Vielä merkillisempi on Victor Hugo'n mietintö Lontoon rauhan-kongressissa v. 1851: -- yleinen ja pysyväinen rauha on muka toimeen-saatava, mutta sen perustamiseen tarvitaan yksi viimeinen sota, joka toimittaisi kaikille kansoille vapauden ja ylipäänsä hävittäisi kerrassaan kaikki vääryydet ja epäkohdat; sen perästä ei enää olisi mitään sodan syytä. -- Tarkoin ymmärrettynä tämä merkitsee, että sota on välttämättömän tarpeellinen siihen saakka, kunnes inhimillinen kehitys on viimeiseen loppu-määräänsä saatettu, jolloin ihmiskunta voikin hyvällä mielellä laskeuda hautaansa, nauttiakseen sitä kalmiston rauhaa, josta Leibnitz puhui. Mutta runoilijan lapsellisuudella Victor Hugo on otaksunut, että inhimillisen kehityksen loppu-suoritus ei tarkoita mitään muuta kuin nykyisten taistelu-kysymysten ratkaisemista. Kuitenkin historia opettaa, että jokainen hetki ihmiskunnan elämässä tuopi mukaansa uusia kysymyksiä, jotka vaativat yhä uusia ponnistuksia kansojen puolelta. Ja sill'aikaa kansainvälinen ala leviää Euroopasta Amerikkaan ja Aasiaan, vihdoin ennen tai myöhemmin Afrikankin tuntemattomiin seutuihin. Tuo viimeinen ratkaiseva sota tullee siis jotenkin kestämään ja maailman-rauhan kultainen aikakausi siirtyy kaukaiseen Utopiaan.

Vaan jos heitämmekin sillensä rauhan-harrastajain haaveksimiset ja silmäilemme asiaa ainoastaan mahdollisuuden rajoissa, voimmeko sanoa, että kaikki vaatimus järjestyneestä oikeus-tilasta maailman kansojen kesken on turha ja epä-käytöllinen? -- Tuskinpa kyllä, kun muistamme, että rauhan-aate aina on ilmestynyt yhdessä humaniteeti-aatteen kanssa, jonka suurta historiallista merkitystä jo olemme oppineet tajuamaan. Näin käsitettynä rauhan-aate ei tarkoitakkaan muuta, kuin että maailman kansojen välillä vallitsisi joku yhteiskunnallisuus, jos ei samassa määrässä, kumminkin samaan suuntaan kuin yksityisten henkilöin kesken vapaassa valtio-laitoksessa. Tämmöistä yhteiskunta-järjestystä on muinaisina aikakausina koetettu perustaa milloin maallisen, milloin hengellisen yleis-monarkiian muodossa; ja vaikka nämä muodot ovat aian-pitkään havaitut ihmiskunnan vapaalle edistymiselle haitallisiksi, on kuitenkin Uusikin aika lakkaamatta etsinyt jotakin toista rauhan-muotoa, joka voisi kelvata kansain-välisen järjestyksen perusteeksi. Niinpä Uuden ajan kansain-oikeutta on koetettu perustaa milloin valtioiden tasapainoon, milloin hallitsijain hurskaasen mielenlaatuun ja keskinäiseen ystävyyteen, milloin vihdoin sivistyneen maailman yleiseen opinioniin, joka on pyrkinyt yhä suurempaan vaikutukseen historiallisissa taistelu-kysymyksissä. Nämä eri yritykset todistavat kumminkin, että ihmiskunta yhä etsii rauhallisen yhteiskunnallisuuden välikappaleita, ja etenkin tuo yllä-mainittu yleinen opinioni näyttää olevan se henkinen valta, jonka pitäisi olla oikeutettuna hallitusta pitämään maailman suurissa ja pienissä kiista-kysymyksissä. Varma onkin, että sen vaikutus päiväpäivältä on kasvanut. Onko siis siinä löydetty se tulevaisuuden maailman-valta, joka saapi virakseen ylläpitää järjestystä maailman yleisissä menoissa?

Tähän kysymykseen on vaikea antaa suora vastaus; oikeastaan tahtoisin siihen vastata sekä myöntämällä että kieltämällä. Toiselta puolen täytyy, näet, myöntää että opinionin valta periaatteellisesti on itse aatteiden valta; jos se pääsee hallitsemaan, se tosin voipi tarpeettomat miekan-melskeet estää ja silloin se epäilemättä on järjestävänä voimana kansain-välisissäkin keskuuksissa. Mutta toiselta puolen on muistettava, mitä jo viime luennossa huomautin, että ihmiskunnan suurissa taistelu-kysymyksissä itse aatteet käyvät sotaa keskenänsä; silloin myöskin opinioni lakkaa olemasta yleisenä ja sen valta katoo. Selvästi siis näkyy, että tämäkin rauhan ja yhteiskunnallisuuden järjestelmä ainoastaan rajoitetussa määrin voipi tarkoitustansa täyttää. Eivätpä ainakaan nyky-aian olot osoita semmoista opinionin vakaantumista, että sen yleinen hallitus olisi mahdollinen tai suotavakaan. Mikä tämä yleinen opinioni oikeastaan on? -- siinähän juuri onkin kysymys.

Katsokaamme esm. kysymystä kansallisuuksien oikeudesta, joka on nyky-aian tärkeimpiä taistelu-seikkoja. Tulemme heti huomaamaan, että "sivistyneen maailman yleinen opinioni" ei suinkaan tässä asiassa ole historian ohjeeksi kelpaava. Annan erään tunnetun valtio-oikeuden tutkijan puhua:

"Asiain nykyisessä tilassa" -- sanat kuuluvat --, "ja onhan epä-järjellistä asettua toiselle katsanto-kannalle, on pienillä valtioilla ainoastaan sen verta itsenäisyyttä kuin heille suvaitaan (une independance de tolerance). Jos nuo kuusi tai seitsemän suurta valtaa osoittaisivat vähemmin elävää tuntoa oikeuden vaatimuksista ja jos voisivat sopia jakamisen suhteen, olisivat pienet valtiot pian nieltyinä. Eikä ole varma, että ihmisyys tai sivistyksen edistys sen kautta kadottaisi; mutta se ainakin on varma, että uusien pikku-valtioin syntyminen häiritsisi sitä tasapainoa, joka vaivaloisesti on saatu Euroopassa toimeen; sillä nämä ainoastaan vaihettaisivat isäntää".[48]

Tämä lauselma on kahdessa katsannossa merkillinen. Ensiksikin se varsin pimeältä puolelta kuvaa nykyistä oikeus-tilaa sivistyneiden kansain kesken. Maailman rauha ja onni tosin ei riipu yhden ainoan yleis-hallituksen armosta ja viisaudesta; mutta se riippuu kuuden, seitsemän valtion oikeuden-tunnosta ja, mikä on vieläkin ikävämpi, pienempäin kansain olemassa-olo näyttää riippuvan ainoastaan suur-valtain keskinäisestä eripuraisuudesta ja kateudesta. Näiden oikeuden-tuntoa taas paraiten valaisee lausujan oma mielipide pikkuvaltioiden tarpeettomuudesta. Suoruudella semmoisella, joka melkein törkeydelle vivahtaa, meille ilmoitetaan suurten "opinioni", että pienet olisivat ihmiskunnan vaikutus-alalta miten mahdollista poistettavat. Meillä on siis maailman-monarkiian sijassa eräs ihmiskunnan aristokratillinen muodostus laitoksineen periaatteineen, ja tämä aristokratiia tunnustaa suoraan, että kansallisuuksien turva ei ole mikään voimassa oleva oikeus.

Mutta tätä vastaan tekevät kansallisuudet epäyksensä, joskus ei aivan huonolla onnella. Siinäpä yksi nyky-aian taistelu-seikoista, jossa historia ei suinkaan seuraa mitään vallitsevaa opinionia. Mitkä kansallisuudet ovat oikeutetut elämään, mitkä ovat kuolemaan tuomitut? Toisin sanoin: minkä periaatteen mukaan on kansallisuuksien oikeus arvosteltava? -- Hetken mahtajat meille vakuuttavat, että ainoastaan kuusi, seitsemän suurta kansaa, jotka ovat perustaneet suurempia valtio-kokoja, nauttivat todellista olemisen oikeutta, ja syyksi mainitaan, ensiksi että ainoastaan näillä on voima henkeänsä varjelemaan, toiseksi että ainoastaan niillä on kyky tekemään jotakin hyötyä ihmiskunnan yleiselle kehitykselle. Mutta nämä perusteet eivät pidä paikkaansa historian tuomio-istuimen edessä. Mitä ensin ulkonaiseen suuruuteen ja voimaan tulee, täytyy huomata, että maailman nykyinen järjestys ei takaa suurimmillekkaan kansallisuuksille itsenäisyyttä tai elämisen oikeutta. Uudempi aika on nähnyt Puolan suuren valtakunnan, joka aikoinaan ulottui Dnieper'istä Oder'iin, tykkönään häviävän, ja 1870 vuoden tapaukset todistavat, että joku Euroopan vanhoista sivistys-kansoista helposti voi joutua perikatonsa partaalle. Se ajatus, että yleis-inhimillisen kultuurin edut vaativat suurta valtiollista ja kansallista kokoa, kääntyy helposti surma-aseeksi nyky-aian suuriakin kansoja vastaan. Miks'ei Eurooppalainen yleis-monarkiia -- olkoonpa, jos niin mielitään, joku kaikkialle ulottuva tasavalta -- voisi syntyä yhteisellä la'illa ja kielellä? -- Sen muka estää tuo "vaivaloisesti toimeen-saatu tasapaino"! Mutta puheena-oleva tasapaino on myöskin vaivaloisesti voimassa pidettävä eikä anna mitään takeita maailman rauhalle ja kultuurin häiritsemättömälle edistykselle. Voimme siis ajatella, että joku uusi yleis-valta olisi humaniteetille edullisempi kuin keskenään kinaileva kansojen ylimyskunta; aivan varmaan semmoinen yleis-valtio olisi pienille kansallisuuksille otollisempi kuin joutuminen yksityisen suur-vallan sulattimiin. Mutta jos kerran tämmöinen tarve ihmiskunnassa jälleen ilmaantuisi, se epäilemättä myöskin historiassa toteutuisi. Uskallanpa siis väittää, että näillä otaksutuilla perusteilla ei ole suurtenkaan kansain elämisen oikeus ensinkään turvattu.