Part 1

language: Finnish

JOHAN LUDVIG RUNEBERG

Kirj.

Maila Talvio

Helsingissä, Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1900.

LUKIJALLE.

Lähteenä tätä teosta kirjoittaessa on ollut J. E. Strömborgin "Biografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg" sekä Fredr. Cygnaeuksen, C. G. Estlander, Gabriel Laguksen ja Valfrid Vaseniuksen tutkimukset Runebergista. Muutamat arvokkaat tiedot olen saanut professori E. G. Palménilta, joka muutenkin ystävällisillä neuvoilla on minua, tällaisessa työssä aivan kokematonta, opastanut. Pyydän siitä saada lausua hänelle sydämelliset kiitokseni.

Helsingissä toukokuulla 1900.

M. T.

I.

Pietarsaaressa kertoi kerran pohjalainen tietäjäeukko nähneensä seuraavan unen: Pietarsaaren kaupunginportin päällä oli kultainen kruunu ja kaikki lapset koko suvusta koroittivat käsiään sitä tavoittamaan. Vihdoin tuli tämän äidin pieni poika, nosti kätensä, otti vaikeudetta kruunun ja laski sen päähänsä.

Epäilemättä tällainen uni on omiaan panemaan jokaisen äidinsydämen kiivaammin sykkimään, mutta varmaankaan ei tämä äiti rohkeimmissakaan unelmissaan voinut aavistaa, että hänen pienestä pojastaan todella oli tuleva kuningas, kuningas paljon suuremmassa merkityksessä kuin niin moni, joka kruunua kantaa.

"Kodista köyhäst’ oli hän, laps saloseudun synkeän, ei suvultansa suuri, vaan tuli kunniaksi maan, nous arvoon arvaamattomaan, ol’ lujin Suomen muuri, ja muistons' elää ainiaan.

Ja tämän maineen kirkkahan, sen omaks hälle hehkuvan sydämmen lämpö antoi; ja synnyinmaallen armaallen kuin morsiolle, äidillen hän kaikki uhriks kantoi; — näin saavutti hän suuruuden."

Pojasta, jonka tietäjäeukko unissaan näki nostavan kultakruunun syntymäkaupunkinsa portin päältä, tuli Suomen kansan rakkauden kruunaama kuningas, Maamme-laulun laulaja, Johan Ludvig Runeberg.

Suku on kotoisin Ruotsista, osaksi ranskalaista alkuperää, ja tuli noin v. 1768 Suomeen. Lorens Ulrik Runeberg, kaunis, reipas, hyväpäinen mies, aikoi ensin papiksi, mutta muutti mieltä, rupesi merimieheksi ja asettui asumaan Pietarsaareen. Vuonna 1803 otti hän vaimon arvossa pidetystä kauppiassuvusta, kaupungin raatimiehen tyttären Anna Maria Malmin, joka oli miellyttävä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen nainen.

Heidän kuudesta lapsestaan oli vanhin Johan Ludvig, syntynyt 5 p. helmikuuta 1804, kivulloinen, hitaasti kehittyvä lapsi, joka vaati osakseen äidin koko hellyyden ja huolellisen hoidon. Koti oli köyhä, vanhemmilla paljon huolta ja murhetta. Isä, merikapteeni, oli pakoitettu viettämään vuosikausia matkoilla ja ensimmäisen poikansa syntyessäkin oli hän poissa. Mutta kotona oleskellessaan seurusteli hän hellästi ja herttaisesti perheensä kanssa. Hänen vaimonsa oli noita hyviä naisia, joitten koko työ keskittyy kodin piiriin. Hänellä oli kaunis lauluääni ja hilpeä luonne, joka teki, että kodissa huolistakin huolimatta laulettiin, laskettiin leikkiä ja ylläpidettiin iloinen mieliala.

Ensi muistoina lapsuuden ajalta säilytti Johan Ludvig eli Janne, kuten häntä kotona kutsuttiin, kaksi sankaria v. 1808—1809 sodista, nim. Kulnevin, jonka sylissä hän kerran sai istua ja Döbelnin, jonka hän kerran näki. Viimeksimainittu oli porilaisine joukkoineen jonkun aikaa viipynyt Pietarsaaressa ja hänen lähtöään katsomaan oli kerääntynyt suuri joukko kansaa, muiden muassa pikku Jannekin. Taivas oli pilvessä, mutta sadetta ei kuulunut. Döbeln istui ratsunsa selässä, puhellen upseeriensa kanssa. Joukot olivat lähtökunnossa. Äkkiä näkee poika päällikön heristävän nyrkkiään taivasta kohti ja lausuvan: "antaisitpa, paholainen, sieltä edes pari pisaraa sadetta!" Luultavasti lausui Döbeln näin tomuavien teitten takia. Ei hän, enempää kuin kukaan muukaan, aavistanut, että väkijoukossa oli läsnä henki, joka Suomen kansalle oli iästyttävä hetken vaikutuksen, antava sille kuolemattoman kuvan Döbeln-sankarista.

Alkeisopetuksensa sai Janne niin sanotulta "Westmanin muorilta". Tämä oli vanhanpuoleinen eukko, ja pimeitä, jyrkkiä portaita myöten noustiin vinttikamariin, jossa hän piti pikkulastenkoulua. Ankara hän oli kasvattajana, hänen vieressään pienellä pöydällä oli aina vitsa, niin pitkä, että hän istualtaan sillä ylettyi koskettamaan joka soppea huoneessa. Ei hän tosin lyönyt oppilaitaan, ainoastaan kopautti vitsaa seinään sen lapsukaisen kohdalla, joka jollakin lailla rikkoi koulun sääntöjä vastaan. Mutta mainiosti meni hänen johdollaan lapsukaisten päähän aapiskirja, katkismus ja piplianhistoria.

Talvella 1812 joutui Janne Ouluun, setänsä, tullinhoitaja Anton Ludvig Runebergin luo, joka oli naimisissa maaherra Ehrenstolpen tyttären kanssa. Lapsettomina olivat he tarjoutuneet pitämään huolta pojan koulutuksesta ja vanhemmat olivat kiitollisuudella suostuneet ehdotukseen.

Perin toiset olivat olot täällä sedän kodissa kuin isän ja äidin luona Pietarsaaressa. Ei kelvannut enään Jannen kumarrus, jommoisella hän oli tottunut ihmisiä tervehtimään, vaan tanssikouluun pantiin hienoja tapoja oppimaan. Ei kelvannut nimi "Jannekaan" vaan "Ludvigiksi" ruvettiin kutsumaan ja sen nimen sai poika sitte pitää läpi elämänsä. Hän oli herttainen, sinisilmäinen, ruskeakiharainen poika, vilkas kuin elohopea ja aika veitikka. Mutta ei pystynyt häneen tanssikouluopetus, vaikka sitä kesti kuusi viikkoa. Luvut Oulun triviaalikoulussa kävivät sensijaan erinomaisesti.

Tähän aikaan sattui muuan pieni tapaus, joka painui niin syvälle Ludvigin mieleen, että hän vielä vanhana miehenäkin sen muisti.

Oli kesä. 9-vuotiaana poikana asteli hän tietä myöten, jonka toisella puolen oli joki, toisella puolen puutarha ja sen korkea lauta-aita. Äkkiä tulee häntä vastaan noin 16-vuotias poika, taluttaen nuorasta kaupungin suurinta koiraa, jonka Ludvig tiesi "suttakin julmemmaksi". Ludvig on jo onnellisesti päässyt ohi, kun hän huomaa, että poika on irroittamassa petoa nuorasta ja usuttaa sitä hänen päällensä. Pakoa ei ole ajatteleminenkaan, sillä ei ole minne paeta. Silloin koppaa yhdeksänvuotias maasta kiven ja viskaa sillä koiraa otsaan. Tämä syöksyy ensin maahan ja pakenee sitte vinkuen kumppaninsa luo.

Mutta sama taito, jolla Ludvig jo lapsena näin urheasti puolustautui, kehittyi hänessä sittemmin mestariudeksi: hän tapasi kivellä lentävänkin linnun.

Olo Oulussa ei hänelle käynyt pitkäikäiseksi, sillä jo vuonna 1814 kuoli setä ja Ludvig palasi vanhempainsa kotiin, koettaakseen siellä omin voimin säilyttää tietojaan, kunnes seuraavana vuonna pääsisi Vaasan kouluun jatkamaan lukujaan.

Aivan toisellainen kuin nykyään oli siihen aikaan komento koulussa. Ei ollut komeita koulurakennuksia eikä suoria suojia, vaan samassa salissa tapahtui kaikkien luokkien opetus ja opettajien poissaollessa pitivät suuret pojat pienempiä kovassa kurissa, itse telmien minkä jaksoivat. Ruumiillista rangaistusta pidettiin vallan hyödyllisenä oppilaitten kurissapitämiseksi. Varsinkin oli tavallista, että opettaja patukalla löi oppilaittensa kädet verille asti.

Eivätkä olleet oppilastenkaan tavat erittäin hienot. Se joka ei osannut ottaa viinaryyppyä eikä vanutella tupakkamälliä ei ollut mies eikä mikään. Nämät, kuten monet muutkin hyvät tavat, olivat edellisiltä pojilta perittyjen sääntöjen mukaan välttämättömästi opittavat, jos uusi oppilas mieli päästä hyviin väleihin toverien kanssa. Sentähden valittiinkin joka vuosi esim. tupakkamällin käyttäjistä etevin opettamaan tätä jaloa taitoa uuusille tulokkaille. "Opetus", joka tietysti koulun puolelta oli ankarasti kielletty ja jota sentähden suuressa salaisuudessa harjoitettiin, tapahtui pimeässä puuliiterissä. "Opettajalla" oli siellä joukko rikotuista pulloista muodostettuja purkkeja, joissa säilytettiin luumuista keitettyjä nesteitä, voimakkaimmasta heikoimpaan asti, monta eri lajia. Ensin sai oppilas pitää suussaan luumua, sitte annettiin hänelle väkevimmässä luumuliemessä liuoitettu mälli ja vähitellen vähennettiin luumunmakua, samassa määrin enentäen tupakinmakua, kunnes oppilas kykeni pitämään suussaan itse puhdasta "mälliä".

Runeberg kuuluu tämän kurssin läpikäyneen kolmessa viikossa, mutta muutamiin koulun "tapoihin" ei hän ikinä tottunut. Hänen suora, rehellinen luontonsa ei sietänyt sitä, että rehtori suurille pojille antoi käskyn vakoilla pikkupoikien käytöstä, heidän sitte tullakseen rehtorille kantelemaan. Muutenkin pitivät suuret pojat pieniä mielivaltaisen kurinpitonsa alaisina, usein rangaisten heitä aivan syyttömästi. Alusta alkain oli Ludvig julistanut sodan suurten poikain komentoa vastaan ja vaikka olikin pieni, puolusti hän asemaansa niin rohkeasti, että suuret pojat pian jättivät hänet rauhaan. Kun sitte koitti se aika, jolloin hän itse pääsi koulun ylimmän luokan ensimmäiseksi oppilaaksi ja hänelle tarjottiin samaa luottamustointa, joka hänen edeltäjillään oli ollut, niin vastasi hän rehtorille aivan suoraan, että hän ensin aikoo ilmoittaa tovereilleen, että hän rehtorin käskystä tästälähin tulee vakoilemaan heitä. "Mene tiehesi!" sanoi rehtori hänelle silloin lyhyesti. Eikä vakoilemisesta sinä vuonna tullut mitään.

Ensi vuotta käydessään koulua Vaasassa asui Ludvig kopean, varakkaan miehen talossa. Eräänä päivänä näki hän väen pihamaalla eroittelevan terveitä perunoita mädänneiden joukosta. Osoittaen läjää, jossa mädät olivat, kysyi hän, mitä niillä tehdään. Isäntä aikoo ne myydä köyhille, sai hän silloin kuulla. Tämä suututti häntä suuresti. Isäntä, joka oli pukeutunut juhlavaatteisiin, mennäkseen hautajaisiin, tuli samassa paikalle ja Runeberg uudisti nyt kysymyksensä.

— Ne minä myyn köyhille! vastasi isäntä leveästi. Vai piti köyhiltä kiskoa rahaa tuollaisista perunoista! Ludvig sieppasi äkkiä maasta mädän perunan ja viskasi sen isännän koreita, korkeavartisia kiiltonahkasaappaita vastaan, jotta ne tulivat aivan likaisiksi. Poika pakoon ja isäntä vimmastuneena perässä. Mutta eihän hän sillä kertaa saanut poikaa kiinni ja seuraavaan kertaan lauhtui jo hänen vihansa.

Yhtenä talvena oleskeli Vaasassa venäläinen rykmentti ja Runebergin ihailun esineeksi joutui varsinkin muuan nuori tampuurimajori, joka oli "korttelia korkeampi kuin kaikki muut miehet koko rykmentissä." Mutta tämä herra oli Runebergin mielestä liian ylpeä ja korskea ja sentähden sieti hänen saada hiukan kuria. Johan Ludvig näki hänen eräänä päivänä — sattui olemaan suoja ilma — kävelevän kadulla, teki lumipallon ja viskasi sillä häntä suoraan otsaan. Ensin jäi kopea herra "kalpeana, hämmästyneenä ja ällistyksissään" katselemaan ympärilleen, mutta sitte huomasi hän pakenevan pojan, läksi pitkin askelin ottamaan häntä kiinni ja poikaa olisi kai odottanut aika löylytys, jollei hän olisi päässyt pelastumaan muutamaan solaan kahden talon välillä. Herra sai kyllä kiinni hänen jalastaan, mutta sekin hänen täytyi päästää irti ja saavutettuaan varman turvapaikan, näytti Runeberg hänelle sieltä pitkää nenää.

Kouluaikanaan Vaasassa asui Ludvig viiden tai kuuden toverin kanssa yhdessä "puulaakissa" ja taloudenhoitajana oli heillä "Dalströmin musteri", laiha, kyttyräselkäinen akka, jonka koko kaupunki tunsi nimellä "musteri". Jokainen puulaakin jäsen tai kotoa ruokatavarat, joten ei ollut juuri muita rahamenoja kuin vuokra asunnosta ja musterin vaatimaton palkka. Pojat pitivät musterista, hänen erinomaisesta sahdistaan ja hyvästä puurostaan ja musteri piti pojistaan, varsinkin Runebergista, joka muutenkin näkyy olleen sieluna ja suosikkina puulaakissa. Ei käynyt siellä aika pitkäksi, sillä pientä pilaa piisasi pojilla aina. Joskus joutui musterikin heidän leikkinsä uhriksi.

Kerran olivat pojat pelästyttää hänet kuoliaaksi. Oli lauvantai-ilta, ainoa ilta viikossa, jolloin puulaakissa tarjottiin lämmintä ruokaa. Musteri oli juuri kantamassa höyryävää puurovatia poikien kamariin. Tuskin oli hän saanut oven raolle, kun valkea sammui ja kamala räjähdys kuului. Puurovati putosi musterin käsistä ja kauhistuksissaan karkasi hän talonväeltä apua hakemaan, kertoen, että hänen rakkaat poikansa nyt kai ovat saaneet surmansa. Mutta "rakkaat pojat" olivat tahallaan panneet toimeen räjähdyksen juuri musterin kunniaksi; he olivat pistäneet harvan katon raot täyteen päreitä ja oven avautuessa sammutettiin yhteisestä sopimuksesta tuli sekä päästettiin suurella huudolla päreet katosta permannolle.

Sinä iltana eivät pojat saaneet puuroa, mutta seuraavana aamuna oli musteri jo leppynyt heille ja silloin syötiin puuro sitä paremmalla ruokahalulla.

Poikien viaton pilanteko ei kuitenkaan tehnyt opintoja sivuseikaksi. Päinvastoin olivat he ahkerat, Runeberg aina luokkansa ensimmäisten joukossa. Sitäpaitsi harrastettiin puulaakissa kirjallisuutta. Illoin, jos oli aikaa, kokoontui sinne tovereita ja myöhään yöhön asti istuttiin lukemassa ja laulamassa. Muuan toi mukaansa viulun, jolla säesti. Tavallisesti laulettiin Bellmanin lauluja, joitten kaikki värssyt osattiin ulkoa, ja luettiin Franzénin, Lidnerin y.m. runoja.

Ensi vaikutuksensa runoilemiseen sai Runeberg sentään Choraeuksen runoista, joita jo kotikaupungissaan oli kuullut. Choraeus oli nim. jonkun aikaa oleskellut Pietarsaaressa ja hänen runojaan luettiin siellä innokkaasti. Runeberg ei niitä suinkaan rajattomasti ihaillut. Päinvastoin tuli hän ajatelleeksi, että eiköhän noita osaisi tehdä yhtä hyviä.

Erään tuttavansa, puotipalvelijan kanssa, joka välistä oli ollut hänen toverinaan metsästys- ja kalastusretkillä, ryhtyi hän koettamaan. He päättivät tehdä pilarunoja, kuten Choraeuskin oli tehnyt. Sunnuntai-iltapäivin, jolloin puotipalvelijakin oli vapaa, istuivat ystävät molemmin puolin myymäpöytää kauppapuodissa. Pöydällä oli krihvelitaulu ja siihen kirjoitettiin säkeitä. Se joka pikemmin keksi loppusoinnut sai palkakseen rusinoita. Voittajaksi tuli tavallisesti puotipalvelija, joka oli muutamia vuosia vanhempi Runebergia.

Aihetta pilalauluihin antoi esimerkiksi seuraava tapaus.

Niinkuin usein nykyäänkin, olivat koulupojat siihenkin aikaan innokkaasti sotasilla. Runebergin pataljoonaan sattui muuan poika, nimeltään Rundell, joka oli väkevä kuin karhu, mutta niin mahdoton oppimaan sotatemppuja, että hän oli potkittava pois koko leikistä. Hän läksi silloin sukulaistensa luo valittamaan kovaa kohtaloaan ja häntä lohduttaakseen tekaisi joku hänen, Rundellin, nimessä runon, jossa pilkattiin poikain sotaleikkejä. Rundell riensi nyt riemuiten näyttämään runoaan, mutta pojat suuttuivat niin että aikoivat antaa häntä selkään. Runeberg silloin huomautti, että eihän hän ole tehnyt runoa eikä niinmuodoin ansaitse rangaistusta. Sensijaan tekaisi Runeberg nyt hänestä pilarunon. Valitettavasti ei se ole säilynyt jälkimaailmalle. Mahdollisesti oli siinä jo runko "Sven Dufvaan."

Tähän aikaan syntyi myöskin runo "Susi", jota saattaa pitää luonnoksena "Hirvenhiihtäjiin". Runeberg oli parin toverin kanssa matkalla kesälomalta kouluun ja sai eräässä kestikievarissa odottaa hevosta. Pojille kerrottiin siellä, että susia oli tullut karjaan ja että niitä oli käyty ajamassa. Silloin tekaisi neljätoistavuotias Ludvig siellä odottaessaan runon. Vaasaan tultuaan korjasi hän sepustustaan, mutta ei mielestään saanut siitä kalua ja tahtoi jo tuleen työntää, kun muuan tovereista sen pelasti. Ja niin on se, samoinkuin muutamat muutkin runot tältä ajalta, säilynyt jälkimaailmalle. Niistä sentään tuskin saattaisi päättää tulevaa suurta runoilijaa.

Lomaajat vietti Runeberg enimmäkseen kotona Pietarsaaressa, jossa hänen suurimpia huvejaan oli kalastus ja metsästys. Kapteeni Runebergilla oli kauniissa saaristossa pienoinen kalastusmaja ja sinne unohtui Johan Ludvig päiväkausiksi. Kerran, kun ei häntä pitkiin aikoihin kuulunut kotiin, oli äiti käynyt niin levottomaksi, että läksi keskellä yötä häntä hakemaan. Terveenä ja reippaana hän kuitenkin hänet tapasi, metsästyslankku täynnä vesilintuja.

Kerran oli sentään hänen metsästysretkensä päättymäisillään huonosti. Tavallisesti oli hänellä tovereina veli Viktor, viittä vuotta häntä nuorempi, ja eräs toinen pieni poika. Kolmisin olivat he nytkin, mutta vene oli niin huono ja laho, että kaiken aikaa piti ajaa siitä vettä. Pian sitte nähtiin lintuja ja kun vieraan pojan, jonka takana pyssy oli, piti nousta tuomaan sitä Johan Ludvigille, kaatui koko vene. Johan Ludvig tarttui paikalla kiinni poikiin, jotka eivät osanneet uida, mutta tunsikin samassa, että hänen jalkansa ylettyivät pohjaan. Silloin palasi hänen hyvä tuulensa ja leikillisesti virkkoi hän pojalle, jonka hallussa pyssy oli ollut: "oletko pelastanut pyssyn, taikka päästän sinut pohjaan!" Kaikki, niin hyvin ihmiset kuin pyssykin, pääsivät onnellisesti maihin.

Luontoa ja kaikkia luotuja olentoja, pienimpiäkin, oli Ludvig aikaisimmasta lapsuudestaan asti rakastanut. Siihen aikaan ei koulussa luettu luonnontieteitä, vaan sai hän tutkia luontoa Jumalan omasta suuresta kirjasta. Kalastus- ja metsästysretkillä tarjoutui siihen erinomainen tilaisuus. Eikä siinä kyllä, että poika äänestä ja karvasta oppi eroittamaan kunkin luontokappaleen — hän tahtoi tuntea myöskin sen elintavat. Erittäin taitavasti oppi hän paulalla pyytämään lintuja. Joskus päästi hän ne paikalla irti, joskus vei huoneeseensa, ja tuntien hoitajansa rakkauden alkoivat ne piankin viihtyä, kunnes tulivat aivan kesyiksi.

Kouluaikana Vaasassa rakastui nuorukainen ensi kerran. Tyttö oli solakka, sinisilmäinen, miellyttävä neitonen, nimeltään Fredrika, muutamia kuukausia vanhempi Runebergia. Hänkin kirjoitteli runoja. Viisitoistavuotiaana ilmaisi Johan Ludvig hänelle sydämensä tunteet ja seitsemän vuotta hän uskollisesti häntä ajatteli. Mutta sittemmin erosivat heidän tiensä.

Vuotta ennenkuin Ludvig lopetti lukunsa Vaasassa, kohtasi kapteeni Runebergia halpaus, joka koko hänen loppuelämänsä ajaksi, s.o. kahdeksaksi vuodeksi, kytki hänet vuoteen omaksi. Varat ennestäänkin köyhässä kodissa kävivät nyt yhä niukemmiksi.

Ludvig sai sentään lopettaa täydellisen oppikurssinsa Vaasassa. Ensimmäisenä oppilaana pääsi hän v. 1822 koulusta.

Hajotessaan lahjoitti puulaaki musterille muistoksi kultasormuksen. Mutta tottuneena poikien pilantekoon luuli eukko sen olevan messingistä ja vasta käytyään kaikkien kultaseppien luona kysymässä, uskoi hän sen olevan kultaa ja silloin oli hänen ilonsa ja ylpeytensä aivan rajaton. Syyskuussa v. 1822 läksi Runeberg Turkuun ottamaan ylioppilastutkintoa. Ystävät ja sukulaiset olivat koonneet hänelle matkarahat, 50 riksiä (= noin 70 mk.) ja Vaasan koulun rehtorin latinankielinen, erittäin kiittävä päästötodistus oli hänellä taskussaan. Ylioppilaskokelaita oli kolmetoista, niiden joukossa Johan Vilhelm Snellman. Asianomaiset kuulustelut suoritettuaan merkittiin Runeberg lokakuun 3 p:nä yliopiston kirjoihin.

Mutta kun hän nyt alkoi tarkastaa kukkaroaan, niin ei siellä ollut kuin puolen markan verta: matka, ylioppilaskirja ynnä muut menot olivat tehneet rikseistä kiireisen lopun. Suuresti nuori ylioppilas sentähden ilostui, kun hänelle vielä samana päivänä, jolloin hän oli tämän surullisen huomion tehnyt, tarjottiin toimi erään professorin perheessä: hänen piti ohjata professorin pienen tyttären läksylukuja ja tästä toimesta nautti hän kolmen riksin kuukauspalkkaa. Hiukan myöhemmin tarjottiin hänelle vielä opettajatoimi samassa tyttökoulussa, jossa edellämainitun professorin tytär kävi. Kiitollisuudella otti Runeberg vastaan viran ja nyt oli hänellä yhteensä tuloja 12 riksiä kuukaudessa.

Säästäväiselle miehelle se kyllä riitti, jopa siitä liikeni hiukan lähettää kotiinkin. Vieläpä pitivät tuttavat häntä pankkinaan, tullen tuontuostakin häneltä lainaamaan, joskus jättääkseen maksamattakin. Kerrankin oli muuan toveri saanut häneltä lainaksi 16 riksiä ja niillä ostanut komeat saappaat. Velkaansa ei hän ikinä maksanut takaisin, ei ollut edes tuntevinaan Runebergia, kun tämä kuluneissa vaatteissaan kadulla tuli häntä vastaan.

Mutta tällaiset huolet eivät päässeet painamaan elämänhaluista nuorta miestä. Lukujensa lomassa oli hän sama iloinen veitikka kuin Vaasassa, valmiina kaikellaisiin kepposiin. Kerrankin iski hän lumipallolla erästä ylpeydestään tunnettua turkulaista lääkäriä otsaan, tämän ajaessa kadulla. Hevonen pysäytettiin paikalla ja vimmoissaan kysyi herra:

— Tahallaanko herra heitti lumipallon?

— Niin.

— Minkätähden?

— Siksi että herra on niin ylpeä.

Asia jäi sikseen. Herra kai huomasi muistutuksen oikeutetuksi.

Ensi vuonna Turussa asui Runeberg samassa huoneessa erään entisen toverinsa kanssa. He ostivat itse kahvit ja sama matami, joka järjesti heidän huoneensa, keitti ne heille. Päivällinen tuotiin eräästä ruokapaikasta ja illalliseksi söivät he kylmää ruokaa, jota heillä aina nälän varalta oli kotona ja jota usein tarjottiin tovereillekin, kun he tulivat vieraisiin. Joskus syötiin tai juotiin kahvia kaupungilla.

Kesä 1823 kului erittäin hauskasti edellämainitun ystävällisen professorin perheessä, mutta tuloja ei ollut ja kun seuraavana lukukautena oli ostettava vaatteita, eivät varat suurimmallakaan säästäväisyydellä tahtoneet riittää. Runeberg kertoo itse, että hän noin kuuden tai seitsemän viikon aikana eli perunoilla, jotka hän paistoi tulisijansa tuhassa. Ainoastaan harvoin oli hänellä voita, leipää, maitoa ja kahvia. Säästäväisyydestä huolimatta oli hänelle lukukauden lopulla kerääntynyt 30 riksin velka ja vaatteet olivat vallan kuluneet. Kun hänelle silloin tarjottiin kotiopettajantoimi Saarijärvellä, joka vuodessa tuottaisi 250 riksiä, niin päätti hän heittää lukunsa ja painua maan sydämeen.

— Te olette laiska, hyvä herra, sanoi hänelle hänen ystävänsä professori, kuullessaan nuorukaisen tuuman, — Saarijärvellä käytte yhtä tyhmäksi kuin sydänmaan pölkyt.

Mutta nuorukainen pysyi päätöksessään, teetti itselleen uudet vaatteet — toiset mustat, toiset siniset — sekä päällystakin ja jätti joulun edellä yliopiston ja pääkaupungin.

Hän tuli kotiopettajaksi Kalmarin talon herran, kruununvouti Danielsonin ja Kolkanlahden herran, kapteeni af Enehjelmin luo. Kummassakin perheessä oli kaksi poikaa ja opettaja siirtyi vuoronperään Kalmarista Kolkanlahdelle ja päinvastoin, vieden kaikki oppilaat mukanaan.

Pyssy olalla samoilee nuorukainen täällä "Saarijärven salomailla." Ampumisesta tosin ei tule paljon, sillä metsäkoiraa ei ole ja lisäksi on hän lyhytnäköinen. Mutta hänelle avautuu näillä retkillä ennen tuntematon maailma, sydänmaan jylhä, suuri luonto. Alussa tekee haittaa kieli, sillä eihän hän osaa suomea, mutta vähitellen oppii hän sitä ymmärtämään ja niin tutustuu hän mökkeihin Suomen köyhillä saloilla, tutustuu kansaan, joka kyntää ja kuokkii ahkerasti maataan, mutta Herralta tuloa toivoo.

Häntä itseään eivät huolet paina. Onhan niitä joskus ollut, mutta kun päivä taas on alkanut paistaa, ovat ne hälvenneet kuin sumu. Itse kuvaa hän tätä aikaa sanoilla:

"Oi kulta-aika riemukas, suloisin, armahaisin, kun nuor' on, ylioppilas, ja puutetta ei laisin, ja huolt' ei tuntis ollenkaan, kun viikset vaan sais kasvamaan!"

Paikkakunnalla liikkui siihen aikaan suuri rosvo, jota yleisesti sekä pelättiin että ihailtiin, sillä kerrottiin hänen varastavan rikkailta ja auttavan köyhiä. Rouva af Enehjelm oli kerran matkalla tavannut hänet, tietämättä kuka hän oli, ja tullut lausuneeksi pelkäävänsä, että tuo suuri rosvo tulisi heitä vastaan. Tuntematon matkakumppali silloin sanoi, ettei tarvitse peljätä niinkauvan kuin hän on mukana, kyllä hän suojelee. Vasta erotessa ilmoitti hän, kuka hän oli.

Jonkun ajan perästä saatiin kuuluisa rosvo kiinni ja pantiin vankeuteen. Runeberg, joka tahtoi häneen tutustua, kävi vankilassa häntä tervehtimässä ja kun hän sitte tuomittiin saamaan neljäkymmentä paria selkäänsä, niin koski tämä Runebergiin ja hän päätti jollakin lailla koettaa lieventää ritarillisen vangin kovaa kohtaloa. Rangaistuspäivän aamulla toimitti hän hänelle viinaa. Mutta tämäpä rohkaisi miehen mieltä niin, että hän rangaistuksen kärsittyään antoi rangaistuksen toimeenpanijoille kovat korvapuustit ja tuomittiin tästä rikoksestaan kärsimään uudet neljäkymmentä paria. Silloin Runeberg huomasi erehtyneensä tavasta, millä hyväntekeväisyyttä on harjoitettava.