Part 8

Katkeraääninen mies osoitti kädellään hirsipuuta, joka yön kuluessa oli pystytetty pellon laitaan.

Suuttumus punasi isännän kasvot, mutta hän käsitti hetken vakavuuden ja kytki vihansa.

-- Suora vastaus nyt heti, vaati katkeraääninen.

-- Menkää rauhassa kotiin, lausui isäntä katkonaisin sanoin, siitä asiasta pääsemme kyllä sovintoon.

Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden ensimmäinen vaihe, ja siitä ne jatkuivat edelleen. Noin pari vuotta vallitsi kartanon alueella jonkinlainen sotatila, jonka leimana olivat alituiset rettelöimiset, lakot ja käräjänkäynnit. Väliin tuntui kuin rettelöittäisi siellä pelkästään rettelöimisen vuoksi ilman selvää lopputarkoitusta, mutta väliin tehtiin etuvartijajoukon oloissa ja elinehdoissa niin tummia paljastuksia, että kuohumus näytti aivan luonnolliselta. Tämä ymmärrettiin ja ymmärrettiin sekin, ettei murros voinut sipsuttaa etuvartijajoukon riveihin hauskana kansalaisjuhlana ilman tuulta, myrskyä ja hammasten kiristystä.

Kun oli pari vuotta rettelöitty, käyty käräjiä ja tehty lakkoja, alkoi rauhaisien olojen kaipuu nakertaa mieliä. Taivuttiin hieromaan sovintoja. Jälellä oli vain kaksi riitakysymystä, kymmenen torpparin häätäminen ja Sukuniemen lainajyvästön jakaminen. Molempiin kysymyksiin nähden asettui isäntä jyrkälle kannalle. Lakkojen ja rettelöiden johtomiehet vaati hän armotta häädettäviksi sekä lainajyvästön jaettavaksi kahtia, torppareille toinen puoli, Sukuniemen osalle, jatkuvaa toimintaa varten toinen puoli. Torpparit saivat osansa jakaa keskenään siten, että jakoperusteeksi pantiin torpparina-oloaika. Molempien riitakysymyksien ratkaisuun oli jo melkein suostuttu, rettelöimisien piti loppua, rauhan ja toiminnan ajan piti alkaa, mutta silloin ilmaantuikin etuvartijajoukon keskuuteen pieni, laiha ja kesakkonaamainen mies, ilmaantui maailmankuulu Joel Sormensuo. Ei ryntänyt Joel miehien kimppuun suin päin, viikon hän lähenteli, tutki luonteita ja teki samalla huomaamatonta ennakkokylvöä. Kysyi joltakin puheen lomassa, oliko ihmisellistä että yhdessä myrskysäätä koettua ja sitte tuulen suojaan päästyä potkaistaan kymmenen toveria jälleen aaltojen vyörytettäviksi. Jollekin toiselle huomautti hän, ettei Sukuniemen haltijat ole kasvattaneet jyvästöä, sen ovat torpparit yksinomaan tehneet, ja heille siis kuulunevat työn hedelmätkin. Sitte hän ryhtyi rynnäkköön. Torpparit kutsuttiin yhteiseen kokoukseen. Kokous muodostui ennen kuulumattomaksi kirojuhlaksi paikkakunnalla. Naiset kirkuivat ja repivät tukkaansa, miehet tanssivat kyykkysillään toisiensa edessä. Tehtiin päätös että jyvästö kuului kokonaan torppareille, poisluettuna pohjapanos, jolla joku Sukuniemen omistaja oli aikoinaan jyvästön perustanut. Samoin päätettiin että häädetyiksi tuomitut piti armahdettaman. Päätökset ilmoitettiin isännälle, sillä nimenomaisella huomautuksella, ettei niistä peräydytä tuumaakaan. Oli totuttu alituisiin voittoihin, oli saatu myönnytys toisen jälkeen, järjet olivat juopuneet.

Mutta isännän päätös oli myöskin peruuttamaton, ei hänkään antanut perään. Laatipa hän vaatimuksiinsa vielä lisäponnenkin: Joel Sormensuon piti määrättyjen tuntien kuluessa luistaa tiehensä Sukuniemen alueelta.

Elettiin joku päivä, sitte särettiin telefoonijohdot ja illalla, hämärän painuessa maille, lähdettiin satamiehin ja satahevosin Sukuniemeen. Hevoset jätettiin jyvämakasiinin eteen, mutta miehet valmistausivat astelemaan paraatirappuja kohti. Miehillä oli olkapäillä pitkät seipäät, ja seipäät olivat varustetut tuohuksilla.

-- Tulta tuohuksiin ja eteenpäin mars, kuului Joelin komento.

Sytytettiin tuohukset ja lähdettiin liikkeelle. Joel asteli etunenässä. Hänen sielunsa oli juopunut, hänen verensä huumautunut. Seesam-sana soi hänen korvissaan mahtavana vyörynä. Sinä silmänräpäyksenä uskoi hän suureen voittoon, hän tunsi jo sen esimakua. Kun kaikki orjajoukot näin lähtevät liikkeelle, viertyy vääryys ja sorto, viertyy ijäiseen maanpakolaisuuteen.

Paraatirapun eteen saavuttua, asetuttiin puoliympyrään. Kauas puutarhaan heijastuivat tuohuksien liekit syyskuun iltana, kylmän ja puistattavan vaikutuksen teki äänetön joukko, jonka kasvoilla ilmeni vain katkeruutta ja vihamielisyyttä.

Vihdoin isäntä ilmaantui rappusille. Tyynen näköisenä seisoi hän etuvartijajoukon edessä. Harmahtavat hiukset loivat häneen kunnioittavan ilmeen, vaikka laihat, ryppyiset kasvot muuten näyttivät tuskaantuneilta.

-- Mitä tahdotte? Mitä vaaditte? isännän äänessä kuului väkevä värähdys.

-- Leipää nälkäämme, vastasi joukosta entinen katkeraääninen.

Tuo oli ilmi valhetta.

-- Sukuniemen alueella ei ole moneen vuoteen kärsitty leivän puutetta.

-- Mutta sitä enemmän oikeudenpuutetta. Lainajyvästö on meidän.

-- Jätetään asia oikeuden ratkaistavaksi.

-- Emme ole tottuneet saamaan oikeutta herroilta, me saamme vain silloin oikeutta, kun itse hankimme sitä. Siis joko tai ei.

-- Minun sanani on ei.

-- Onko ihka viimeinen?

-- On.

-- Onko meihin kymmeneenkin nähden? Katkeraääninen astui joukosta erilleen.

-- On teihinkin nähden.

-- Hyvä, sitte se alkaa uusi lysti.

Katkeraääninen peräytyi jälleen paikalleen, ja sen jälestä kuului Joelin ääni:

-- Alas lainajyvästöön.

Joukko lähti jyvävarastorakennusta kohti.

Hetkisen jälestä alkoi sieltä kuulua ankaraa jyskettä, ja sen synnyttivät moukarin iskut, jotka kohdistuivat oveen. Rautakanget tekivät kotvan tenää, mutta taipuivat ja heltivät sitte hurjan voiman edessä. Murtamistyöt olivat jo suoritetut, aiottiin juuri ruveta hinkaloita tyhjentämään, kun ulkoa kuului epäselvää melua ja hätähuutoja. Ulkona seisovat tuohusmiehet keksivät viisimiehisen poliisijoukon lähenevän. Joukon valtasi kauhu, se ei kestänyt univormujen ja kiiltävien nappien voimaa, se joutui sekasortoon. Tuohuksia lyötiin sammuksiin, kuului huutoja, hevosien juoksua, rattaiden kolinaa, kirouksia, naurua...

-- Ulos joutuin, huusi joku jyvävarastohuoneesen, jossa miehet jo olivat ryhtyneet lapioimaan jyviä säkkeihinsä.

Äänen sointu ilmaisi, että todellinen vaara oli lähellä. Miehet viskasivat käsistään tuohukset, ponnahtivat kynnyksen yli ja katosivat pimeyteen. Kun kovalle otti, jäi heille vanha luu käteen: heidän oma älyperäinen viekkautensa. Poliisien ehtiessä jyvävarastohuoneen kynnyksen eteen olivat kaikki tuohusmiehet tipotiessään sekä ajajienkin enemmistö. Joku poika nulikka ja ontuva vanhus vielä kiirehti muiden perään.

Mutta Joel seisoi kylmän ja päättävän näköisenä jyvävarastohuoneen kynnyksen ulkopuolella, vaikka hänellä olisi ollut tilaisuus ennen muita puikkelehtia pakoon. Poliisit lähenivät häntä Sukuniemen isännän ohjaamina.

-- Kuka te olette? kysyi poliisijoukon johtaja, joka näytti olevan korkeampi virkamies.

-- Joel Sormensuo on minun nimeni, vastasi Joel. Johtaja ja Sukuniemen isäntä puhuivat keskenään ruotsia, sitte ensimainittu virkkoi:

-- Näyttäkääpäs minulle valtuuspaperinne, joka oikeuttaa teidät pitämään esitelmiä ja puheita työväestölle.

-- Minulla ei ole mitään valtuuspaperia.

-- Kenenkä puolesta te sitte toimitte.

-- Oman itseni puolesta.

-- Ja kenenkä luvalla?

-- Omalla luvallani.

Taasen pieni keskustelu ruotsinkielellä, sitte poliisiherra lausuu:

-- Siinä tapauksessa minä vangitsen teidät. Ennenkuin Joel huomasikaan, läheni joku poliisi häntä ja pisti hänet sukkelasti käsirautoihin.

Sitte he kaikin yhdessä lähtivät astelemaan kartanoa kohti.

Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden viimeinen vaihe. Siitäkin sukeutui oikeudenkäynti, mutta isäntä ei vaatinut edesvastuuta muille kuin Joelille ryöstämiseen yllytyksestä. Lieventävien asianhaarojen vallitessa tuomittiin Joel moniaaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.

Joel ei päätöksestä valittanut.

XI

Kuritushuonerangaistus koitui Joelille kunniaksi eikä lainkaan masentanut häntä. Onnittelukirjeitä saapui monenmoisilta yhdistyksiltä, jopa yksityisiltäkin. Jalon asian jalolle taistelijalle poltettiin uhrisavut ja samalla marttiirakruunukin painettiin hänen päähänsä.

Kuritushuoneesta päästyään, saapui Joel Helsinkiin, ja hän oli uhmakkaampi ja katkerampi kuin milloinkaan ennen. Hän ei muuta ajatellutkaan kuin taistelua. Mitä hänen päässään pyörikin, koski taistelua, taistelun tapoja, alueita, aikaa j.n.e. aivan loppumattomiin.

Mutta eräänä aamuna tuli Lyyli häntä vastaan Vanhankirkon puistossa. He karauttivat melkein kiinni toisiinsa, sillä Joel asteli mietteissään ja Lyyli oli hajamielisen, sairaalloisen näköinen. Tervehtiessä Joel ratkesi nauramaan, mutta äänessä oli jotakin ylpeää joka ei sointunut hyvältä tytön korviin.

-- Miten jaksat?

-- Meneehän tuo, kun ei vaan mitään ajattele, vastasi Lyyli, jonka korvaan pisti Joelin ylimielinen sinutteleminen. Miten voitte itse?

-- Menettelee hauskasti. Tänään tuhansien jumaloima, huomenna kuritushuoneen väkeä. Jos suvaitset että saattelen sinua kotiisi, niin saamme puhella. On kulunut päivä ja toinenkin siitä, kun on tavattu.

Myöntymystä odottamatta pyörtihe Joel saattelemaan Lyyliä, astellessa tarinoi hän pelkistä taisteluista. Noin saapuivat he tytön asuntoon, joka sijaitsi syrjäkaupungissa. Huone oli pihan perällä, suurempi sekä hienommin sisustettu kuin se entinen. Mutta ompelukone ja sohva olivat vanhoja tuttuja. Sinipohjainen vaatekappale oli koneessa teolla, sohvalla virui myöskin kangasta. Huoneessa näytti kaikki siistiltä ja iloiselta, mutta Lyyli itse oli omituisen raukean ja sairaalloisen näköinen. Ilo ja nauru ei pystynyt häneen, hän oli hajamielinen, hänen äänensä vapisi ja hänen kätensäkin tuntuivat vapisevan, kaikki aivan näytti hänestä sietämättömältä ja vastenmieliseltä. Joel ei viivytellyt kauan. Tutustumisestaan Lyylin vanhempiin ja tekemästään lupauksesta ei hän virkannut sanaakaan.

Jonkun päivän jälestä uudisti hän käyntinsä. Oli ilta, ja Lyyli oli aivan toisellainen. Hänen poskensa punottivat ja hän vältti katsoa Joelia silmiin. Viimemainittu ei ollut vaihtanut tytön kanssa montakaan sanaa, kun huomasi, että tämä oli nauttinut. Poskien puna oli alkohoolin synnyttämä. Tälläkään käynnillä ei Joel ryhtynyt asiaansa, puheltuaan mitä sattui lyhyen hetken, sanoi hän hyvästi ja meni tiehensä. Mutta hän palasi seuraavana aamuna. Lyyli oli taasen mauttoman, ärtyneen ja hajamielisen näköinen. Tuntien nuoren ja väkevän Jumalan paisuvan rinnassaan, kiirehti Joel oitis ryntäämään. Paiskauduttuaan sohvaan, virkkoi hän myrkyllisesti:

-- Lyyli, miten monta armastelijaa sinulla nykyään on?

Tyttö ei vastannut sanaakaan, kysymys näytti yllättävän hänet. Molemmat olivat vaiti. Joel hymyili myrkyllisesti. Hän tunsi henkilöllisen vaikutusvoimansa eikä hän olettanutkaan joutuvansa tappiolle nuoren ja väkevän Jumalansa sotilaana.

-- Oletko valmistautunut senkin päivän varalle, jolloin armastelijasi sinut hylkäävät ja jolloin...

Lyyli huudahti, peitti käsillään kasvonsa ja rupesi nyyhkyttämään. Se ei koskenut Joeliin, joka epäili nyyhkytystä petoskeinoksi.

-- Häpeämätön, miten solvaat naista, joka elättää itsensä kunniallisella työllä.

-- Millä työllä? kysyi Joel kylmästi ja pilkallisesti.

-- Ompelemisella, kuten näet.

Viehkeä ja omituinen ilme levisi Lyylin kasvoille. -- Mutta ethän sinä ompele.

-- Minäkö en ompele? Herra nähköön, enkö minä ompele?

-- Et, sinä et ompele. Tuo sinipohjainen vaatekappale on samassa varressa, kuin ensi kertaa täällä käydessänikin. Et ole neulonut ainoatakaan pistosta viikon välissä. Elä luule että minua niin helposti petetään.

Lyyli taasen huudahti, astui sitte koneen luo, repäsi sinipohjaisen vaatekappaleen irti, oli tarkastelevinaan sitä, mutta rupesikin samassa hurjasti nauramaan. Joel ei keskeyttänyt häntä. Lyyli nauroi hurjasti.

Mutta äkkiä nauru vaihtui todelliseksi itkuksi.

-- Kaikki on mennyt, kaikki... Oltiin kotva vaiti.

-- Sinun pitää viipymättä lähteä täältä.

-- Minne?

-- Kotiisi.

Lyyli vaikeni silmänräpäyksen.

-- Kun rohkenisi.

-- Elä puhu lapsellisia. Sinä lähdet viipymättä.

Muutamassa päivässä oli kaikki reilattu, ja Joel saatteli Lyyliä junaan. Helposti saavutettu voitto kutkutti voittajaa, joka muutenkin oli kasvanut omissa silmissään. Voitto oli hänen Jumalansa kunniaksi. Lyylin pelastamiseksi ei tarvittu vanhempien rukouksia eikä pappien saarnaamia taivaan takaisia armoja, ei muuta kuin väkevän Jumalan väkevä rynnäkkö, ja kaikki oli suoritettu. Vanhemmiltaan tyttö sitte saa kuulla Joelin käynnistä hänen kotonaan. Juna vihelsi ja lähti liikkeelle.

-- Voi nyt oikein hyvin, virkkoi Joel. Kaikista mitä minun toimekseni jäi, pidän tarkan huolen. Voi nyt oikein hyvin, minä tulen piakkoin käymään luonasi.

Joel oli suunnitellut retkeä Lyylin kotiseudulle. Kelirikon jälestä aikoi hän lähteä matkaan. Tuuma hänen liittymisestään järjestyneiden taistelijoiden riveihin oli taasen virennyt hereille, ja tällä kertaa siitä uhkasi tulla tosi: Salama ei ollut enää tietä pystyyn nostamassa. Sill'aikaa kuin Joel kärsi kuritushuonerangaistusta, oli Salama luiskahtanut alas johtavista piireistä. Hänen tileissään oli keksitty melkoinen vaillinki, ja hänelle ei jäänyt lopuksi muu käteen, kuin luistaa lännen ilmoja kohti. Juttu aivan haudattiin, ainoastaan työväenliikkeen taatut johtomiehet sen tiesivät. Julkisuudessa sanottiin Salaman lähteneen onnettomista rakkaussuhteista.

Lyyliä saattelemasta palattuaan, meni Joel vieraskäynnille samaisen mahtimiehen luo, joka jo kerran ennen oli häntä luokseen kutsunut. Vastaanotto oli sydämmellinen ja kunnioitusta vuotava.

-- Miten olette päättäneet?

-- Olen päättänyt suostua, vastasi Joel.

-- Sepä oikein hauskaa. Meiltä puuttuu vaikutusvoimaisia taistelijoita. Nähkääs, jaloimpienkin aatteiden hännystelijöiksi ilmaantuu kaikellaisia tunkiokukkoja. Yksi on nahjus, toinen tuhma, kolmas molempia, neljäs on pikku lurjus, kuten Salama. Mokomat enemmän vahingoittavat kuin hyödyttävät. Me tarvitsemme etupäässä semmoisia taistelijoita, jotka taistelevat vakaumuksesta. Vakaumus on suuri voima. On hauskaa, että liitytte meihin. Milloin aiotte lähteä matkaan?

-- Kenties tulevan viikon loppupuolella.

-- Hyvä, teille maksetaan täysi palkka tältäkin kuukaudelta. Mitään ohjeita ette tarvitse, paitsi ehkä yhden: samalla kuin olette rohkea kuin jalopeura, olkaa myöskin ovela kuin käärme. Ymmärrätte kai mitä tarkoitan.

-- Ymmärrän, vastasi Joel nauraen. En toki kadu Sukuniemeen joutumistani.

-- Tietysti ette kadu, mutta sentapaisien juttujen uudistuminen surmaa aikaa, ja aika on teille ja meille kallis. Muistakaa vain olla ovela kuin käärme.

-- Koetetaan muistaa.

Seuraavana huomenisena oli lauantai. Kevätkesän päivä oli lämmin ja sininen. Iltapäivällä lähti Joel huvikseen kävelemään. Hän viivähti hetken eteläsataman tienoilla. Muistuivat mieleen ajat, jolloin hän satamatyömiehenä sulloi rahamassiinsa papinpoikia ja muita veitikoita, ostaakseen niillä Eevalle ja itselleen pikku talon tai voipa torpan. Ne olivat niitä aikoja ne. Rahoistaan ei ollut hänellä enää jälellä muuta kuin kaksi rypistynyttä "lautamiestä", kaikki oli hän jakanut köyhille ja tarvitseville.

Hän ohjasi askeleensa Observatooriomäelle, viivähti siellä kotvan ja painui sitte alas Kaivopuistoon päin. Kello oli silloin kuuden vaiheilla. Muutamassa kadunkäänteessä tuli mustapartainen häntä vastaan. Kohtaaminen oli molemmille hauska yllätys.

-- Minne astelet?

-- En minnekään. Entä sinä?

-- Selitykseen.

-- Sanan selitykseen, toisti Joel ivallisesti.

-- Semmoiseen juuri, käyhän mukaan.

-- Onko siellä makuusijoja unettamisen varalle?

Joel nauroi, mutta pyörtihe siltä astelemaan entisen toverin rinnalla. Pian saapuivat he muutamaan pihaan, jonka sivustalla sijaitsi vähäpätöinen puurakennus. Heidän ohitseen kiirehti rakennukseen moniaita henkilöitä, sekaisin työläisiä, puolitekoisia ja hienoja säätyhenkilöitä. Joelin uteliaisuus alkoi kasvaa, hän tarkasteli selitykseenmenijöitä, niiden kasvoja, pukineita, käyntiä.

-- Minä käyn mukaan, virkkoi hän äkkiä, nousten toverin rinnalla rappuja ylös.

He astuivat tilavaan huoneeseen. Joel jättäysi ovipieleen, päästäkseen mukavasti livistämään tiehensä, jos selitys rupeaa häntä unettamaan tai jos se muuten paisuu liian täys henkeä. Tuolirivit täyttyivät nopeaan, syntyi hiljaisuus, ja ennenkuin Joel huomasikaan, oli selitys alkanut. Nuorehko mies astui pöydän taa, avasi raamatun ja luki siitä jonkun lauseen. Hän oli puettu harmaisiin sarkavaatteisiin, pumpulipaitaan ja varsisaappaisiin. Tuo teki Joeliin hyvän vaikutuksen. Hän otaksui esiintyjän lahjakkaaksi työläiseksi, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Pukine oli vain työläisen, esiintyjä oli ylempää. Hänen otsansa oli valkoinen ja hyvin kehittynyt, kasvojen piirteet olivat hienot ja älykkäät, hipiä kalpea. Esiintymisessä tuoksahti opin ja hienon kasvatuksen leima.

Hän puhui Kristuksen opista. Neljännestunnin oli Joel kuunnellut puhetta, kun jo hänen oma nuori ja väkevä Jumalansa alkoi haalistua, laihtua ja kuivua jonkinlaiseksi luurangoksi, jonka poskiin voi luoda punan ainoastaan sammumaton viha, katkeruus ja koston himo. Mutta se vanha Jumala, jonka heijastus ja kuva Kristus oli, se alkoi näyttäytyä toisellaiselta. Se ei ollutkaan enää väsynyt ukko rähjä, siinä alkoi tuntua auringon lämmittävää voimaa, valoa, kirkkautta.

Kristuksen Jumala oli rauhan ja rakkauden Jumala, ja se valtakunta, jossa tämä Jumala asui, oli ihmissydän. Kaikki mikä ei ole sopusoinnussa rauhan ja rakkauden kanssa, ei ole Kristuksen oppia, huolimatta julistettaneeko sitä saarnatuolissa tai raamatussa.

Vaikka esiintyjä vältti huolellisesti kaikkea teennäisyyttä ja intoilemista, vaikka hän esitti sanansa aivan luonnollisella puheluäänellä, kohoutuivat mielet esitelmän lopussa. Tuntui kuin olisi kuultujen sanojen mukana virrannut sydämiin taivaan valtakunnan kosketus, joka pani hiljaa aavistamaan ja tuntemaankin jotakin ihanata. Tämä johtui siitä että se, josta ennen oli opetettu etteivät taivaat ja taivasten taivaat voi häntä käsittää, saattaa asettua ihmissydämmeen ja rakentaa siten taivaan valtakunnan maan päälle.

Seuraavana iltana lupasi esiintyjä puhua jumalanpalveluksesta.

Kun Joel illalla asteli kotiin, oli hymy kadonnut hänen huuliltaan. Hänen sisimpäänsä ja väkevämpäänsä oli isketty murhaava isku. Hänessä alkoi murtua se, josta tähän saakka kaikki oli kimmahtanut takaisin. Mitä morsian, kuritushuone ja mikään muu voima maailmassa ei kyennyt murentamaan ja pehmentämään, sen murensi ja pehmensi muutama Vuorisaarnan lause.

Makuulle mennessä oli Joelin mieli omituisen herkkä ja tuntehikas. Mutta samalla se oli kuin surun värittämä. Suru johtui jonkun petoksen paljastumisesta. Se taivas, jonka palmut vielä eilen hohtivat komeassa valossa, painui johonkin usvaiseen, lätäkköiseen ja likaiseen, josta se oli kotoisinkin. Tämä erehdys melkein itketti.

Koko seuraavan päivän taisteli Joel kysymyksestä, josko mennä illalla kuulemaan jatkoa tai olla menemättä. Yhtenä silmänräpäyksenä päätti hän mennä. Mitä vahinkoa voisi siitä koitua hänelle? Mutta toisin silmänräpäyksin päätti hän heittää koko menon. Hänen taivaan valtakuntansa oli taistelu. Ei rauha eikä rakkaus, jotka ovat vain koreita sanoja. Se omaa enite elämää, enite taivaan valtakuntaa, joka enite taistelee.

Mutta ken taisteli enemmän kuin Kristus? Ja mitä hän käytti taisteluaseena? Rauhan ja rakkauden sanoja. Sen paljasti edellisen illan esiintyjä. Viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Ja tämä juuri todistaa, sanoi esiintyjä, että taivaan valtakunta on sisältä ulospäin toimiva voima. Koko autuuden hekuma käsittyy juuri rauhan ja rakkauden toimintaan.

Entä ne kirojuhlat, joiden uhripappina hän oli toiminut!

Joelin rintaa purasi.

Kellon ehtiessä kuuteen ryntäsi hän kadulle ja kiirehti nopein askelin toista esitelmää kuulemaan.

Seuraavana iltana oli kolmas ja viimeinen esitelmä, sen aiheena oli rangaistus ylimalkaan ja kosto erityisesti.

Joel taisteli vielä tulisemman taistelun kuin edellisenä päivänä. Puoli kuuden tienoissa lähti hän asemalle, aikoen astua junaan ja lähteä kolmatta esitelmää pakoon, kirojuhliin maaseudulle. Kymmentä minuuttia ennen kuuden lyöntiä työntäytyi hän aseman rappuja ylös, asteli pilettiluukkua kohti, pyörti takaisin, asteli uudelleen ja pyörti uudelleen. Ja kosto erityisesti, soi lakkaamatta hänen korvissaan.

Junanlähtöön oli enää kaksi minuuttia. Joel seisoi pilettiluukun edessä, kädessään mustunut seteliraha, ainoa jäännös entisistä säästöistä.

-- Minne? kysyy neiti luukun takaa. Mutta Joel ei vastaa, hän mutisee itsekseen: "ja kosto erityisesti". Ja samassa pyörähtää hän ympäri, jouduttaa issikan rattaille ja ajaa kuulemaan kolmatta esitelmää.

Ja hän tuntee itsensä voitetuksi. Muutamat Vuorisaarnan lauseet ovat hänet voittaneet, ovat hänen nuoren ja väkevän Jumalansa kukistaneet ja tehneet siitä luurangon, mätänevän ja haisevan luurangon.

Aamulla ryhtyi Joel toivottomaan taisteluun, mutta särkynyttä Jumalaansa ei hän enää voinut paikata ehjäksi. Jos hän yritti, irvistivät saumat ja raot rumasti, ja tekeleestä tuli kauhea.

Viimeinen oljenkorsi, johon hän hädissään tarttui, oli se että mielentila ehkä ei olekaan kestävä, vaan menee ohi, kunhan aikansa kiusaa ja rääkkää.

Mutta se ei mennyt. Päinvastoin se vankistui. Pahan pahalla vastustaminen oli vain pahan laventamista. Ja melkein poikkeuksetta tehotonta. Paha voi yhtä vähän poistaa pahaa kuin pimeys yötä. Pahan ja vihan ainoa vastamyrkky on rakkaus, samoin kuin pimeyden vastamyrkky on valkeus.

Tästä oli omaperäinen muistokin hänellä. Vaaksan emäntä ja hänen, äitivainajansa riitautuivat muutama vuosi ennen kuin rettelöt Pohjavallan kanssa alkoivat. Riidan aihe oli vallan mitätön, mutta sitä lavennettiin, kunnes kaikki seurustelu vaaksalaisten ja sormensuolaisten välillä oli mahdoton. Äitivainajan osalla lie ollut suurin syy, jos sitä oli Vaaksankin emännän osalla. Miten kiusalliselta silloin tuntui, miten riita ja viha aina ja alituiseen savusi nenän edessä, ja miten siihen savuun täytyi puhaltaa, jotta ei se päässyt sammumaan ja painumaan maahan. Mutta eräänä iltana astelikin Vaaksan emäntä Sormensuohon. Oli vanha tapa, että tarpeista lähetettiin toisilleen uutiskakku, kun vuoden viljasta ensi kerran leipää leivottiin. Kahtena syksynä näitä lahjoja ei oltu kummastakaan torpasta lähetetty eikä olisi kenties ikinä lähetetty, jollei Vaaksan emäntä olisi ruvennut taistelemaan pahaa vastaan hyvällä. Miten he silloin häpesivät, ja miten heistä tuntui onnekkaalta, kun oli jälleen päästy sovintoon, sen muisti Joel vieläkin varsin hyvin.

Nyt kun kaikki oli hänessä särkynyt, muisteli hän tuota pikku tapausta, ja se johti hänet aivan samoihin johtopäätöksiin, joihin edellisinä iltoina esiintynyt selittäjäkin oli johtunut, osaksi omien kokemuksiensa ja osaksi huomioittensa perusteella.

Kirojuhlat eivät olleet eivätkä voineet olla muuta kuin pahan laventamista. Niiden pohjana oli vihan luominen. Ja tästä vihan luomistyöstä odotettiin sitte onnen ja siunauksen hedelmiä. Tuo oli melkein samaa, selittäjän puhetapaa käyttäen, kuin jos kylvettäisi ohdakkeen siemeniä peltoon ja odotettaisi sadoksi ruista taikka vehnää. Yhtä vähän voi kirouksen kylvöstä kehittyä siunausta.

Vaikka Joel näin oli voitettu ja vaikka hän tunsi itsensä voitetuksi, koki hän vielä taistella. Hän valmistausi lähtemään kirojuhliin Lyylin kotiseudulle, mutta kun hänen silmiinsä, matkavalmistuksia tehdessä, kuvastui kiiluvat silmät ja kaikki ne vihan ja katkeruuden ilmeet, jotka hänen esitelmänsä jälkeen näkyivät kuulijoiden kasvoilla, hyrskähti hänen mielensä ja hän ikäänkuin säikähti omaa itseään.

-- En mene enää kirouksia kylvämään, lausui hän ääneen ja herkesi valmistuspuuhistansa.

Anni emäntä katsoi häneen kysyvästi.

-- En mene, se on totinen tosi... mutta pois minä lähden täältä, joutuin minä lähden.

Vielä tuonkin jälestä hän horjaili muutaman päivän. Taloudellinen tila pani arvelemaan. Kaiken kaikkiaan ei hän omannut muuta kuin yhden ainoan rypistyneen, likaisen setelin. Kiusaus houkutteli kirojen kylvöön pariksi vuodeksi, houkutteli lihottamaan kukkaroa. Mutta vaikkakin Joel horjaili, voitti hän kiusaukset. Jokaisena päivänä, joka kului, varmistui hänen käsityksensä, jokainen päivä kasvatti juopaa entisyyden ja nykyisyyden välillä yhä leveämmäksi.