Part 9

Sitte läheni päivä, jolloin hän päätti lähteä. Kaikki oli selvänä. Aamulla istuu hän junaan ja ajaa uutta elämää kohti.

Edellisenä iltana pistäysi Joel toimittamaan jonkun pikku asian. Hän palasi kotiin Kaisaniemen kautta. Ja aivan odottamatta seisoi hänen edessään Lyyli. Tyttö näytti ensin säikähtyvän ja aikoi pujahtaa pakoon, mutta Joel seurasi häntä kuin ajokoira. Vihdoin tyttö hurjistui.

-- Mitä minusta tahdot? Mene tiehesi.

-- Lyyli! virkkoi Joel lyhyesti ja painokkaasti.

-- Mene tiehesi, en minä ole sinun holhottisi.

-- Lyyli!

-- Jollet paikalla mene, huudan poliisin. Tyttö uhkasi lyödä päivänvarjollaan.

-- Lyyli! Joel laski toisen kätensä tytön olkapäälle. Minä pyydän sinulta anteeksi.

-- Mitä?

-- Viimekertaista käytöstäni.

Tyttö joutui kummiinsa.

-- En oikein ymmärrä sinua... olet peräti toisellainen.

-- Ymmärrät minut hyvinkin, jos ajattelet, että olen sinun veljesi ja että sinä olet minun siskoni, todellinen siskoni. Ajattele että sama äiti on meidät synnyttänyt ja kasvattanut.

-- Voin tuon ajatella, mutta voitko sinä olettaa minut siskoksesi?

-- Voin, enkä ainoastaan voi, vaan myös oletan. Sinä petit minut etkä mennytkään kotiisi. Toisin sanoen, sinä olit heikko. Pelkäsit näyttäytyä isän ja äidin silmien edessä ja pyörsit takaisin ehkä tunnin matkan jälestä. Jos sinä olit heikko, onko se mikään syy, joka estää minua pitämästä sinua siskonani. Päinvastoin. Olen ikäni kaiken kärsinyt siskon puutetta, ja tämän voit sinä, jolla ei ole veljeä, hyvin käsittää. Minä todellakin oletan, että olet siskoni, todellinen siskoni, oleta sinäkin että minä olen sinun veljesi, todellinen veljesi, sitte voimme ymmärtää toisiamme.

He kävelivät yhdessä, ilta rupesi hiljenemään yöksi.

-- Vie minut asuntoosi, pyysi Joel. Olet kai muuttanut entisestä minun vuokseni.

-- Niin olen.

Lyylin asuntoon saavuttua, asettihe Joel sohvaan nukkumaan. Aamulla oli Lyyli onnettoman ja murretun näköinen.

-- Me matkustamme molemmat piammiten, oman matkani suuntaa en tiedä, mutta sinä matkustat kotiisi, virkkoi Joel rohkaisevasti ja keveästi, kuten olisi joku pikku seikka ollut kysymyksessä.

-- En minä voi.

-- Miksi et voi?

-- Isän ja äidin vuoksi.

-- Niiden vuoksi juuri voitkin.

-- Ne kiroovat minua.

-- Ne siunaavat sinua. Isäsi hokee myötänään sinusta: "tulee kotiin, tulee kotiin".

-- Mistä sen tiedät?

-- Olen omin korvin kuullut.

-- Sinäkö? huudahti Lyyli. Oletko sinä nähnyt isän ja äidin?

-- Olen nähnyt.

Joel kertoi, miten riehutuisku oli hänet äkkiä yllättänyt järven jäällä ja miten hän pelastui kuolemasta Lyylin vanhempien tautta. Kun hän oli lopettanut, virkkoi tyttö:

-- Eivätkö he kiroo minua?

-- He siunaavat.

Lyyli kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi ääneen itkeä. Joel taas näki, minkä väkevän vaikutuksen rakkaus teki, mikä mahtava voima sillä on ihmissydämmeen.

-- Sitte kyllä lähden... minä olisin aikaa lähtenyt, jos olisin tietänyt.

Oltiin hetki vaiti.

-- Tule sinä kanssani, tule tukemaan minua, pyysi Lyyli, kyyneleittensä seasta.

-- Kyllä tulen.

-- -- --

Pari viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta. On myöhäinen kesäilta, on puoliyö lähenemässä. Järvellä, jonka pinta on tyyni, ja jonka rannalla tuomet kukkivat, lipuu vene. Veneessä on kolme henkilöä, perätuhdolla istuu nainen, Lyyli, kaksi miestä liikuttelee airoja. Toinen mies on Joel.

Vene saapuu rantaan, soutaja saa palkkansa ja lähtee paluumatkalle, mutta Joel ja Lyyli lähtevät astelemaan lähellä olevaa mökkiä kohti. Lyyli alkaa väristä...

-- Minulta loppuvat voimat, kuiskaa hän kumppanilleen.

-- Paikalle saavuttua aikoo Joel suunnata suoraan ovea kohti, mutta Lyyli estää hänet ja viittaa kukkivaa tuomea, jonka juurella on istumalautoja. He astelevat tuomen juurelle, istahtavat.

On juhannusaikainen sydänyö...

-- Nyt käy herättämään, virkkaa Lyyli, kun he ovat hetken istuneet.

Joel astelee ovea kohti, Lyyli jää vähän etäämmäksi.

Kuuluu pari heikkoa, varsin heikkoa naputusta oveen. Lyyli pidättää henkeään. Joel napahuttaa kolmannesti, mutta yhtä hiljaa, yhtä heikosti.

-- Elä enää, kieltää Lyyli, siellä on kuultu.

Kuluu silmänräpäys, tuvan oven saranat äännähtävät ja eteisestä kuuluu ääni:

-- Onko siellä kukaan?

-- On, vastaa Joel.

Vielä silmänräpäys. Lyyli värisee kuin haavanlehti. Eteisen ovi työntyy auki, vanha nainen, Joelin entinen pelastaja, seisoo kynnyksellä. Näkee ensin Joelin, ja näkee sitte tyttönsä, kaivattunsa.

-- Lyyli, huudahtaa hän, ja hänen leukansa tärähtää. Joel kääntyy pois. Astelee järven rantaan, ihailee kesäyön kauneutta, tuomien valkeutta. Puoli tuntia viivyteltyään, ohjaa, hän askeleensa tupaa kohti.

Linnut ovat jo ruvenneet laulamaan...

XII

Joelin mieli oli riemuinen.

Lakki takaraivolla astui hän maantietä, ja hänen yllään oli samainen ruskea takki ja samaiset sinertävät housut, joihin hän oli puettu Sormensuosta maailmaan lähtiessä.

Itse hän ei ollut enää sama Joel, kuin silloin. Kirojen taival oli loppunut, uusi alkanut. Mihin se johti, mihin vaiheisiin vei, ei hän itsekään tiennyt, mutta sen hän toki tiesi, ettei kirottarilla enää ollut valtaa hänen ylitsensä. Ne olivat paenneet sen voiman tieltä, joka opettaa, ettei pahalla pahan valtaa kukisteta, ettei vihalla vihan liekkiä sammuteta.

Se voima oli taiallaan koskettanut hänen sydämmeensä ja siellä idättynyt paloksi ja hehkuksi, joka sulatti kaiken kuonan, katkeruuden, kaiken sen vihan ja vimman, jonka hän Jumalakseen oli tehnyt.

Tuntui niin valkealta katsella maailmaa, joka näyttäytyi kuin uudessa valossaan. Tuhannet ja tuhannen tuhannet äänet soivat siunausta ja onnea, soivat ylhäällä ilman sinessä ja alhaalla ruohon vehreissä väreissä. Kirottarien palkkalaisena ollessaan ei hän kuullut onnen suurta soittoa, mutta kun se nyt monien vuosien takaa taasen tunkeutui hänen korviinsa, oli se niin ihanaa, että se hellytti mielen ilokyyneliin.

-- Sain elämän jälleen, virkkoi hän itsekseen, astuessaan korven lävitse luikertelevaa maantietä.

-- Ja sitä elämää ei mikään voima minulta enää ryöstä, lisäsi hän hetkisen kuluttua.

Ei mikään voima!

Ehti sydänyö lähelle, ja yhä asteli Joel. Vihdoin hänen tuli väsymys ja nälkä, hän istahti mäen päällä olevalle kivelle ja avasi eväsnyyttinsä. Hyvästellessä oli Lyyli sen hänen käteensä työntänyt. Nyytissä oli voileipiä, kalaa, kuivaa lihaa ja juustoa. Joel risti kätensä, söi ja nukahti sitte kiven kylkeen.

-- Eeva, minä etsin sinut vaikka maailman ääristä, kuiskasi hän unissaan.

Hänen herätessään nousi aurinko par'aikaa.

Näky oli suuremmoinen. Oikealla mäen alla levisi laakso, jonka itäiseltä rannalta kohosi tulipunainen aurinko säihkyvänä, kirkkaana, ja koko laakso ui valossa ja kullan kimellyksessä.

Se oli luonnon ja samalla onnen aamulaulu.

-- Tervehdän sinua, virkkoi Joel, kohottaen lakkiaan nousevalle auringolle.

Ja sitte hän alkoi taivaltaa mäkeä alas.