Part 9

-- Kuulkaas, tiedättekö, mitä nyt teemme? Mepä herkuttelemme. Minä toin tullessani teetä ja sokerileivoksia, kun ajattelin, ettei teillä mahdollisesti niitä olisi. Ja toinpa vielä muutakin. Antakaa tänne päällystakkinne.

-- Päällystakkini?

-- Niin, niin, antakaa vain.

Grazia kaivoi käsilaukustaan silmäneulan ja ompelurihmaa.

-- Mitä, aiotteko te...?

-- Pari nappia herätti minussa ankaraa huolta toissa päivänä. Missähän ne tänään ovat?

-- Se on totta, minä en ole vielä tullut ommelleeksi niitä kiinni. Se on niin ikävää!

-- Poika-parka! antakaa ne tänne.

-- Minua hävettää.

-- Menkää te keittämään teetä. Christophe toi huoneeseen vesipannun ja väkiviinakeittiön, ettei olisi hetkeksikään joutunut pois ystävänsä läheisyydestä. Grazia katseli syrjästä veitikkamaisesti Christophen kömpelöitä puuhia. He joivat teetä haljenneista kupeista, jotka olivat Graziasta lievimmin sanoen aivan kauheat mutta joita Christophe vakavasti puolusti, koska ne olivat muistoja siltä ajalta, jolloin hän ja Olivier olivat eläneet yhdessä. Kun Grazia lähti, kysyi Christophe:

-- Ettekö ole vihainen minulle?

-- Mistä?

-- Tällaisesta epäjärjestyksestä? Grazia nauroi:

-- Minä hommaan tänne järjestystä.

Grazian avatessa ovea ja aikoessa astua kynnyksen yli, Christophe laskeusi polvilleen hänen eteensä ja suuteli hänen jalkojaan.

-- Mitä te teettekään! huudahti Grazia. Voi rakas, rakas hupsuni! Hyvästi.

Sovittiin, että Grazia tulisi Christophen luokse kerta viikossa määräpäivänä. Grazia oli vaatinut lupauksen, ettei Christophe enää hulluttelisi, ei rupeaisi polvilleen, ei suutelisi hänen jalkojaan. Graziasta henki niin suuri rauha, että se tyynnytti Christophea sellaisinakin päivinä, jolloin hänellä oli raju tuulensa; ja vaikka Christophe yksin jäädessään ajattelikin häntä intohimoisella kiihkolla, niin yhdessä olivat he aina kilttejä tovereita. Koskaan ei Christophen huulilta lähtenyt sanaa, koskaan ei hän tehnyt liikettä, joka olisi tehnyt ystävättären levottomaksi.

Christophen-päiväksi puki Grazia pikku tyttärensä samanlaiseen asuun kuin hänellä itsellään oli ollut silloin, kun he ennen muinoin kohtasivat toisensa ensi kerran; ja hän pani lapsen soittamaan samaa kappaletta, jota Christophe silloin oli hänellä harjoituttanut.

Graziassa tämä sulous, hellyys, hyväsydäminen ystävyys oli yhtynyt aivan toisenlaisiin ominaisuuksiin. Hän oli turhamainen. Hän rakasti ylimystön seuraa, hän piti siitä, että häntä liehakoitiin, olivatpa liehittelijät vaikka typeryksiä; hän oli melkoisen koketti muualla paitsi Christophen seurassa, -- niin, myöskin Christophen seurassa. Milloin Christophe oli hänelle oikein hellä, tekeysi hän mielellään kylmäksi ja torjuvaksi. Milloin Christophe taasen oli kylmä ja hillitty, muuttui Grazia helläksi ja ärsytteli herttaisesti häntä. Hän oli, jos kukaan, kunnian nainen. Mutta parhaissa ja kunniakkaimmissakin naisissa piilee usein nuori tyttö. Hän ei mielellään loukannut maailmaa, hän tyytyi halusta sovinnaisiin muotoihin. Hän oli hyvinkin musikaalinen, ymmärsi Christophen töitä; mutta ne eivät kiinnittäneet liioin hänen harrastustaan -- (ja Christophe tiesikin sen hyvin). -- Oikeasta latinalaisesta naisesta on taiteelle arvoa ainoastaan sikäli, mikäli se liittyy elämään, ja elämä rakkauteen... Rakkauteen, joka uneksii hekkumallisen ja horteessa nukkuvan ruumiin kätkössä... Mitä kuuluvat häneen pohjolan traagilliset aprikoimiset, tuskalliset sinfoniat, älylliset kiihkot? Hän tahtoo musiikkia, joka kirkastaa hänen salaiset kaipuunsa, kirkastaa kaikkein vähimmällä voimanponnistuksella; hän tahtoo oopperaa, joka on täynnä intohimoja, mutta vailla niiden tunteiden mukana tulevaa väsymystä; tahtoo sentimentaalia, aistillista ja laiskaa taidetta.

Grazia oli heikko ja häilyväinen; hän pystyi vakavaan henkiseen uurasteluun ainoastaan epätasaisin ajanjaksoin; hän tarvitsi huvitusta; harvoin teki hän seuraavana päivänä, mitä oli edellisenä päättänyt. Ja kuinka paljon hänessä oli lapsellisuutta, ällistyttäviä pikku oikkuja! Naisen luontaista, silloin tällöin ilmenevää sairaloista, järjetöntä sekavuutta. Hän tiesi nuo vikansa ja koetti oikullisina päivinään vetäytyä yksikseen. Koska hän ne tiesi, moitti hän itseään, ettei jaksanut niitä paremmin vastustaa, vaikka ne tekivät hänen ystävänsä niin surulliseksi; ja joskus hän suorastaan uhrasi omat halunsa saadakseen Christophen olon viihdyttäväksi; mutta yleensä pääsi hänessä luonto kuitenkin voitolle. Lisäksi ei Grazia voinut kärsiä sitä, että Christophe näytti häntä muka komentelevan; ja pari kertaa teki hän aivan päinvastoin kuin Christophe pyysi, ainoastaan näyttääkseen, että hän oli vapaa ja riippumaton. Sitten hän sitä kyllä katui; yöllä oli hänen omatuntonsa paha, ettei hän voinut antaa Christophelle suurempaa onnea; hän rakasti Christophea paljoa enemmän kuin hän hänelle näytti; hän tunsi, että tämä ystävyyssuhde oli hänen elämänsä parhain puoli. Niinkuin tavallisesi käy kahden toisiaan rakastavan ja erilaisen olennon, olivat he toisilleen läheisimpiä silloin, kun eivät olleet yhdessä. Ja joskin väärinkäsitys oli aikoinaan erottanut heidät toisistaan, niin ei siihen syynä ollut yksinomaan Christophe, kuten hän itse vilpittömästi luuli. Vaikka Grazia olikin rakastanut silloin Christophea enemmän kuin Christophe häntä, niin olisiko hän silti mennyt Christophen vaimoksi? Hän olisi ehkä antanut henkensä hänen puolestaan; mutta olisiko hän suostunut olemaan koko elämänsä hänen kanssaan? Grazia tiesi (mutta ei suinkaan tunnustanut sitä Christophelle), tiesi hyvinkin, että hän oli rakastanut puolisoaan ja että hän rakasti häntä yhä vieläkin, kaiken sen pahankin jälkeen, mitä mies oli hänelle tehnyt, rakasti niin suuresti, ettei hän sillä tavoin ollut koskaan rakastanut Christophea... Sydämen ja ruumiin salaisuuksia, joista ihminen ei tunne ylpeilevänsä; ei, hän salaa niitä siltä olennolta, joka on hänelle rakas, salaa sekä kunnioituksesta häntä kohtaan että myöntyvästä säälistä omaa itseään kohtaan. Christophe oli liiaksi mies voidakseen arvata tällaista, mutta silloin tällöin huomasi hän kuitenkin aivan kuin vilahdukselta, kuinka vähän tuo rakkahin, joka piti tosiaan hänestä, kuinka vähän se olento joskus oli hänen omansa, -- ja ettei maailmassa saa lopullisesti turvautua kehenkään, ei kehenkään kokonaan. Hänen rakkautensa ei siitä muuttunut. Eikä hän ollut edes katkerakaan. Grazian rauha oli tullut hänellekin. Hän taipui. Oi elämä, miksi moittia sinua sellaisesta, mitä sinä et voi antaa? Etkö ole ilman sitäkin ihmeen kaunis ja pyhä? Täytyy rakastaa sinun hymyäsi, Gioconda...

Christophe tarkasteli kauan ystävättärensä kauniita kasvoja; hänelle selveni niistä paljon menneitä ja tulevia. Niinä monina vuosina, jotka hän oli elänyt yksin, matkustellen siellä täällä, puhellen vähän, mutta katsellen sitä enemmän, oli Christophe saanut melkeinpä tahtomattaan erinomaisen taidon arvata asioita ihmisten kasvoista: saanut valtaansa koko tuon vuosisatojen muodostaman rikkaan ja mutkikkaan salakielen. Ah, se on tuhannesti rikkaampi ja oikullisempi kuin puhuttu! Sukupolvien vaiheet haastavat sitä kieltä... Ihmisten kaavojen ja hänen sanojensa välillä on ainainen ristiriita. Tuossa näet nuoren naisen, jonka piirteet ovat sievät, hiukan kuivat, à la Burne Jones, traagilliset, aivan kuin kätketyn intohimon, mustasukkaisuuden, shakespeareläisen tuskan jäytämät... Mutta kun hän puhuu, onkin hän vain poroporvari, tyhmä kuin kana, keskinkertaisen koketti ja itsekäs; hänellä ei ole aavistustakaan hirveistä voimista, jotka piilevät hänen lihassaan. Kuitenkin on se kiihko, kiivaus hänessä. Missä muodossa se purkautuu kerran ilmi? Häikäilemättömänä oman edun tavoittelunako, mustasukkaisuutena avioliitossa, jalona tarmona, sairaloisena häijyytenä? Kuka arvaa! Saattavatpa ne ominaisuudet joutua jollekin toisellekin hänen veriheimolaiselleen ennen kuin ne hänessä ehtivät puhjeta julki. Mutta kaikissa tapauksissa sopii ne elementit ottaa huomioon, nuo elementit, jotka liittyvät kohtalon ankaruudella sukuperään.

Graziakin kantoi olemuksessaan tällaista suvun raskasta lahjaa, perintöä, jota vanhoista perinnöistä kaikkein vähiten uhkaa vaara hävitä aikojen varrella teille tietymättömille. Mutta hän ainakin tunsi sen perintönsä. Ja tietää heikkoutensa on suuri voima: sen avulla voi tehdä itsensä, ellei sukuhengen laivan päälliköksi, niin ainakin sen luotsiksi, -- noiden ammoisten vaistojen, joihin olemme sidotut ja jotka kuljettavat meitä mukanaan kuin pursi merellä. Silloin voi tehdä kohtalokkuudesta itselleen välikappaleen, käyttää sitä hyväkseen kuin purjeita, joita saattaa tuulen mukaan lisätä tai reivata. Kun Grazia sulki silmänsä, kuuli hän sielussaan montakin ääntä, joiden sävy teki hänet levottomaksi ja joiden värinä oli hänelle tuttua. Mutta hänen terveessä sielussaan sulivat soraäänetkin kokonaisuuteen; hänen harmoonisen järkensä kosketuksesta muodostivat ne syvän ja sametinpehmeän yhteissoiton.

Onnetonta kyllä, ei ole meidän vallassamme jättää verisukulaisillemme perinnöksi parhaimpia puolia verestämme.

Grazian lapsista muistutti toinen, tytär Aurora, joka oli yhdentoista vuoden ikäinen, äitiään; hän oli koko olemukseltaan hienostumattomampi eikä niin kaunis kuin äiti; Aurora ontui hiukkasen; hän oli kiltti lapsi, herttainen ja iloinen, aina terve; hän oli hyvä ja lauhkea; erikoisia taipumuksia ei hänellä ollut, paitsi ehkä taipumusta joutilaisuuteen, luontaista halua olla tekemättä mitään. Christophe piti hänestä äärettömästi. Hän nautti, kun näki tuon tytön Grazian vieressä, nautti heistä kuin kaksoisolennoista, joissa sai yhtaikaa omistaa kaksi ikäkautta, kaksi sukupolvea... Kaksi samasta varresta kasvanutta kukkaa: Vincin Pyhä Perhe, Neitsyt Maria ja Pyhä Anna. Saman hymyn kaksi vivahdetta. Näkee yhdellä katseella koko naisellisen sielun kukoistuksen; ja se on samalla kertaa sekä ihanaa että alakuloista: sillä tietää, miten se kukoistus tulee ja minne se menee. Mikään ei ole syvästi rakastavalle sydämelle luonnollisempaa kuin rakastaa tulisesti ja puhtaasti yhtaikaa kahta sisarusta tai äitiä ja tytärtä. Sitä naista, jota Christophe rakasti, olisi hän tahtonut rakastaa koko hänen sukunsa sarjana, niinkuin hän rakasti Graziassa koko hänen menneitä sukupolviaankin. Eikö jokainen Grazian hymy, nyyhkytys, jokainen hänen rakkaiden kasvojensa ryppy ollut kokonainen erillinen elämä, muisto niistä ajoista, jotka olivat, ennenkuin hänen silmänsä valolle aukesivat, ja ennustanut uutta olentoa, joka oli tuleva sitten, kun hänen kauniit silmänsä olisivat jo ummistuneet?

Pikku poika, Lionello, oli yhdeksänvuotias. Hän oli paljon kauniimpi sisartaan ja hienompaa rotua, liian hienoa, vähäveristä ja kulunutta; hän muistutti isäänsä; hän oli älykäs; hänessä piili paljon huonoja vaistoja, hän oli liehivä ja ovela. Lionellolla oli suuret siniset silmät, pitkä vaalea tytöntukka, ihonväri kalpea, rinta hentorakenteinen; hän oli sairaloisen hermostunut, ja teeskentelikin hermostumista, kun asia hänestä niin vaati, sillä hän oli synnynnäinen näyttelijä, ihmeellisen taitava löytämään ihmisten heikot puolet. Lionello oli Grazian lempilapsi, äidithän aina pitävät enemmän niistä lapsistaan, jotka ovat raihnaampia; -- ja johtipa Graziaa tähän sekin hyvissä ja kunniallisissa naisissa varsin tavallinen tunne, että he rakastavat juuri niitä poikiaan, jotka ovat yhtä vähän hyviä kuin kunniallisiakaan; (tällä tavoin äidit ikäänkuin korvaavat sitä elämänsä puolta, että ovat itse ankarasti tukehduttaneet kaikki vallattomat tunteensa). Saattaapa tällaiseen hellyyteen olla osaltaan syynä myöskin muisto puolisosta, joka on tuottanut heille kärsimyksiä ja jota he ovat rakastaneet, joskin ehkä halveksineetkin. Siinä rehoittaa koko ihmisen sielun hämärissä syvyyksissä kasvava kuumanilman kasvisto.

Vaikkakin Grazia koetti kaikin tavoin olla lapsilleen puolueeton, tunsi Aurora kuitenkin erotuksen, ja hän kärsi hiukan siitä. Christophe aavisti hänen tunteensa, ja Aurora puolestaan vainusi Christophen osanoton häntä kohtaan; he lähentyivät silloin vaistomaisesti toisiaan. Christophen ja Lionellon välillä vallitsi antipatia, jonka poika kätki liehakoivaan ja liialliseen kilttiyteen, -- ja jota Christophe ei suvainnut itsessään, sillä se oli hänestä häpeällistä. Hän tahtoi pakottaa itsensä olemaan Lionellolle vilpittömästi hyvä; hän tahtoi helliä tätäkin toisen lasta, käyttäytyä niinkuin hänestä olisi ollut erikoisen suloista saada rakastaa häntä. Hän koetti olla huomaamatta Lionellon huonoja puolia, kaikkea sitä mikä hänessä muistutti "tuota toista"; hän ei halunnut nähdä hänessä muuta kuin Grazian sielun. Grazia, joka oli selvänäköisempi kuin Christophe, ei kuvitellut pojastaan mahdottomia; ja siitä huolimatta hän rakasti häntä yhä enemmän.

Tauti, joka oli piillyt pojassa vuosikausia, puhkesi: keuhkotauti. Grazia päätti lähteä Lionellon kanssa erääseen sanatorioon Alpeille. Christophe pyysi saada tulla hänen mukaansa. Grazia arasteli yleistä mielipidettä eikä myöntynyt hänen pyyntöönsä. Christophesta oli tuskallista, että Grazia tässä määrin välitti yleisistä pintapuolisista tavoista.

Grazia matkusti. Hän oli jättänyt tyttärensä Coletten hoitoon. Piankin tunsi hän itsensä hirveän yksinäiseksi sanatoriossa, noiden tautisten joukossa, jotka puhuivat ainoastaan sairaudestaan, ja keskellä armotonta luontoa, joka kohotti jääkylmänä kasvojaan yli kärsivän ihmissuvun. Päästäkseen noiden onnetonten masentavasta läheisyydestä, sairaiden, jotka väijyivät nenäliina kourassa toisiaan ja seurasivat toisissaan kuoleman kehityskulkua, muutti Grazia pois Palatsi-hospitaalista ja vuokrasi itselleen _chalet'n_, paimenmajan, missä hän sai olla pikku sairaansa kanssa kahden kesken. Korkea vuoristoseutu ei parantanutkaan Lionellon tilaa, vaan pahensi sitä. Kuume tuli kiivaammaksi. Grazia vietti hädän ja tuskan öitä. Christophe tunsi kaukaa aavistukselta hänen ahdistuksensa, vaikkei ystävätär kirjoittanut hänelle mitään: sillä Grazia tahtoi ylpeästi kärsiä yksinään; hän olisi toivonut, että Christophe olisi ollut siellä; mutta hän oli kieltänyt Christophea tulemasta mukaan: nyt hän ei voinut taipua tunnustamaan: "Minä olen liian heikko, minä tarvitsen teitä..."

Eräänä iltana, kun Grazia seisoi paimenmajan luhdilla, iltahämärässä, joka on niin julma tuskanahdistamista sydämistä, näki hän... oli köysirata-asemalta nousevalla tiellä näkevinään... Mies sieltä tuli, nopein askelin; hän pysähtyi epäröiden, hiukan kumarassa. Nosti vähän päätänsä ja katsoi ylös paimenmajaan. Grazia vetäytyi nopeasti huoneeseen, ettei häntä näkyisi; hän painoi sydäntään kaksin käsin ja nauroi liikutettuna. Vaikkei hän ollut laisinkaan uskonnollinen, vaipui hän polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä: hän tahtoi, tahtoi kiittää jotakin... Kuitenkaan ei tulija tullut. Grazia meni ikkunan luo, ja katseli jälleen uutimien takaa. Nyt se oli seisahtunut ja nojailihe pellonaitaan, tuolla lähellä paimenmajan porttia. Hän ei uskaltanut tulla sisälle. Ja Grazia oli vieläkin enemmän sekaannuksissaan kuin hän; hän hymyili ja kuiski hiljaa:

-- Tule...

Viimein Christophe rohkaisi itsensä ja soitti kelloa. Hän oli ovella. Grazia avasi. Christophen silmät olivat kuin koira-raukan, joka luulee, että häntä lyödään. Hän sanoi:

-- Minä tulin... Antakaa anteeksi... Grazia vastasi hänelle:

-- Kiitos.

Sitten tunnusti hän Christophelle, kuinka hän oli häntä odotellut.

Christophe autteli häntä hoidellessa poikaa, jonka tila paheni. Koko sydämellään antautui hän siihen. Lapsi oli hänelle äärimäisen kiukkuinen; hän ei enää salannutkaan vihaansa; hän keksi kaikenlaisia häijyjä sanoja. Christophe piti vain tautia siihen syynä. Hän oli niin kärsivällinen, että se oli hänessä aivan hämmästyttävää. Grazia ja hän viettivät lapsen vuoteen ääressä monta vaikeaa vuorokautta, ja varsinkin oli tuskallinen eräs yö, taudin taitekohta, josta päästyään Lionello pelastui kuin ihmeellä. Ja silloin oli vaalijain onni niin puhdas, -- heidän, jotka istuivat käsi kädessä uneen vaipuneen pikku sairaan vieressä, -- että Grazia nousi yhtäkkiä paikaltaan, otti huppuviittansa ja vei Christophen ulos, lumiselle polulle, öiseen hiljaisuuteen, kylmästi säteilevien tähtien alle. Hän nojasi Christophen käsivarteen, he vetivät rintaansa jäisen maailman juovuttavaa rauhaa, he eivät puhuneet keskenään muuta kuin jonkun lyhyen sanan. Ei vihjaustakaan heidän rakkauteensa. Grazia sanoi ainoastaan, kun he tulivat takaisin, ovella:

-- Rakas, rakas ystävä!...

Ja hänen silmistään loisti onni, onni lapsen pelastumisesta.

Ei muuta. Mutta he tunsivat, että heidän tunteestaan oli nyt tullut pyhä.

Poikansa pitkän parantumisajan jälkeen palasi Grazia Parisiin ja asui pienessä talossa, jonka hän oli vuokrannut Passyn puolelta. Nyt hän ei enää ollenkaan välittänyt "yleisestä mielipiteestä"; hän tunsi uskaltavansa ystävänsä vuoksi uhmata sitä. Heidän elämänsä kohtalot olivat tulleet niin läheisiksi toisilleen, että Grazia olisi pitänyt raukkamaisena salata ystävyyttä, joka heitä toisiinsa yhdisti, vaikkapa sitä häväistäisiinkin, -- mikä oli luonnollinen seuraus. Hän otti Christophen nykyään luokseen vastaan minä aikoina päivästä tahansa; hän esiintyi hänen seurassaan kävelyretkillä, teattereissa; hän puheli tuttavallisesti hänen kanssaan kaikkien nähden. Kaikki olivat aivan varmat siitä, että Grazia oli Christophen rakastajatar. Yksinpä Colettenkin mielestä he olivat liian "rohkeita". Grazia katkaisi tällaiset hänen vihjailunsa ylimielisellä hymyllä ja eli aivan rauhallisesti niinkuin tahtoi.

Kuitenkaan ei Grazia ollut antanut Christophelle minkäänlaisia uusia oikeuksia itseensä. He eivät olleet mitään muuta kuin ystävyksiä. Christophe puhui Grazialle aina entiseen hellään ja kunnioittavaan tapaan. Mutta mitään salaista ei heidän välillään enää ollut; he kysyivät toisiltaan neuvoa kaikissa asioissa; ja huomaamattaan sai Christophe Grazian kodissa jonkinlaisen isännän vallan: Grazia kuunteli ja noudatti hänen ohjeitaan. Vietettyään edellisen talven sanatoriossa ei Grazia enää ollut entinen ihminen; levottomuus ja ponnistukset olivat järkyttäneet hänen siihen saakka vahvaa terveyttänsä. Sielukin oli saanut siitä seurauksia. Joskin hänelle tuli silloin tällöin entisiä oikkuja, oli hän yleensä nyt muuttunut jollakin tavoin vakavaksi; hän oli ikäänkuin hartaampi kaikessa, halusi entistä enemmän olla aina hyvä, oppia ja olla tuottamatta ihmisille surua. Graziaa liikutti Christophen kiintymys häneen, Christophen epäitsekkyys, hänen sydämensä puhtaus; ja Grazia aikoi jo antaa hänelle kerran sen suuren onnen, jota Christophe ei enää uskaltanut toivoakaan: mennä hänen vaimokseen.

Tästä ei Christophe ollut puhunut Grazialle enää koskaan sen jälkeen kuin Grazia oli asettunut hänen toivomustaan vastaan; Christophen mielestä ei hänellä enää ollut oikeutta tyrkyttää itseään. Mutta kuitenkin Christophe suri sitä, että tuo hänen toivonsa oli turhaa. Vaikka hän kunnioittikin niitä ystävättärensä sanoja, joilla Grazia tuomitsi avioliiton erehdykseksi, eivät ne olleet kuitenkaan saaneet häntä vakuutetuksi; hän uskoi yhä edelleen, että kahden syvästi ja pyhästi toisiaan rakastavan ihmisen yhtyminen sillä tavoin on korkein inhimillinen onni. -- Hänen suruaan lisäsi nyt vielä muuan seikka, se, että hän sai tavata Arnaud-vanhukset.

M:me Arnaud oli yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen puolisonsa noin viiden- tai kuudenseitsemättä. Molemmat näyttivät he paljon vanhemmilta. Mies oli suuresti tylsynyt; vaimo ohentunut, ikäänkuin kokoon käpertynyt: jo ennen muinoin oli hän ollut heiveröinen, nyt hän oli kuin tyhjää ilmaa. Kun herra Arnaud oli ottanut virkaeron, olivat he muuttaneet syrjäiseen elämään, maaseudulle. Unisessa pikkukaupungissa ei heitä yhdistänyt enää maailmaan mikään muu kuin sanomalehti, joka herätti heitä silloin tällöin horteesta tuomalla heidän kuuluviinsa suurten tapahtumien myöhäisiä kaikuja. Kerran näkivät he lehdessä Christophen nimen. M:me Arnaud kirjoitti kohta hänelle muutaman sydämellisen ja hiukan juhlallisen rivin, ilmoittaakseen hänelle, kuinka he iloitsivat hänen kunniastaan. Silloin meni Christophe heti junaan ja matkusti heidän luokseen, kirjoittamatta etukäteen heille tulostaan.

Hän tapasi heidät puutarhassa; oli kuuman kesäpäivän iltapuoli; he torkkuivat suuren saarnin varjossa. Olivat kuin tuo Böcklinin vanha aviopari, joka nukkuu lehtimajassa käsi kädessä. Auringonpaiste, uni, vanhuus huumaavat heitä; he uppoavat, ovat jo puolittain uponneet ikuiseen uneen. Ja elämän viimeinen hehku tuikkii vielä, heidän hellyytensä viimeiseen sykähdykseen asti, se tuntuu heidän toisiinsa yhtyneistä käsistään, heidän sammuvien ruumiittensa lämmöstä... -- He iloitsivat kovasti Christophen tulosta, koko menneisyydestä, minkä hän toi heille mukanaan. He juttelivat hänen kanssaan entisistä ajoista, ja ne näyttivät heistä näin kaukaa katsoen onnellisilta ja aurinkoisilta. Herra Arnaud olisi halunnut mielellään puhua; mutta hän oli jo unohtanut kaikki nimet. M:me Arnaud auttoi häntä silloin kuiskaajana. Vaimo itse oli mieluummin vaiti; hänestä oli hauskempaa kuunnella kuin puhua; mutta menneisyyden kuvat olivat säilyneet tuoreina hänen hiljaisessa sydämessään; ne välähtivät esiin aivan kuin kissankulta kirkkaasta purosta. Niissä kuvissa oli eräs, jonka Christophe näki monta kertaa hohtavan rouvan säälivän ystävällisistä silmistä, milloin ne häneen suuntautuivat; mutta Olivier Jeanninin nimeä ei m:me Arnaud kuitenkaan koskaan hiiskunut. Vanha Arnaud koetteli kaikin tavoin vaalia vaimoaan, kömpelösti ja liikuttavasti; hän oli huolissaan, ettei toinen vain vilustuisi tai hiestyisi; hän tarkasteli levottomana alinomaa puolisonsa rakkaita ja kuihtuneita kasvoja, joiden väsynyt hymy jälleen puolestaan koetti häntä rauhoittaa. Christophe katseli heitä liikutettuna, jopa hiukan kateellisenakin... Saadapa vanheta tuolla tavoin, yhdessä! Rakastaa toisiaan raihnaisuuden vuosiin asti. Sanoa itselleen: "Nuo pikku rypyt, jotka ovat hänen silmiensä ympärillä, nenän juuressa, minä ne tunnen, minä olen nähnyt, miten ne ovat tulleet, tiedän, milloin ne tulivat. Nuo harmaat hiusraukat ovat himmenneet päivä päivältä minun seurassani, oi, hiukkasen minunkin tähteni! Nuo hienot kasvot ovat pöhöttyneet ja tulleet punaisiksi ponnistuksissa ja töissä, joita olemme yhdessä suorittaneet. Rakkaani, kuinka paljon entistä enemmän rakastan sinua nyt juuri siksi, että olet kärsinyt ja vanhentunut minun kanssani. Jokainen kasvojesi ryppy on minulle menneisyyden soittoa."... Oi noita herttaisia vanhuksia, jotka pitkän elämänvalvomisen jälkeen olivat menossa nukkumaan yön raahaan, vieretysten aivan niinkuin olivat eläneetkin! Heidän näkemisensä oli Christophelle samalla sekä virkistävää että tuskallista. Kuinka tuollainen elämä ja kuolema olisi ollut kaunista!...

Kun Christophe näki jälleen Grazian, ei hän voinut olla hänelle tästä matkastaan kertomatta. Hän ei ilmaissut Grazialle ajatuksia, joita se vierailu oli hänessä herättänyt, mutta ystävätär aavisti ne. Christophe oli hyvin hajamielinen puhuessaan. Hän käänsi tuon tuostakin kasvonsa pois, ja välistä hän tuli ihan mykäksi. Grazia katseli häntä ja hymyili, ja Christophen mielenjärkytys tarttui häneenkin.

Kun Grazia sen päivän iltana jäi yksin huoneeseensa, valvoi hän kauan ja haaveili tätä asiaa. Hän kertaili mielessään, mitä Christophe oli kuvaillut; mutta kuvatusta ei hän muistanutkaan saarnin alla torkkuvaa vanhaa avioparia, vaan hän näki ystävänsä nöyrän ja kiihkeän unelman. Ja Grazia tunsi sydämensä olevan täynnä rakkautta Christophea kohtaan. Hän oli sammuttanut lampun, ja ajatteli vuoteessa:

-- "Niin, on luonnotonta, sekä luonnotonta että rikollista hylätä tilaisuus tällaiseen onneen. Mikä ilo maailmassa on suurempi kuin se, että saa tehdä onnelliseksi rakastamansa ihmisen?... Kuinka on laita! Rakastanko minä häntä?..."

Grazia vaikeni, ja kuuli liikutettuna sydämensä vastaavan:

-- "Minä rakastan häntä."