Part 8

Mutta kun päivä ja hetki tuli, sai Christophe odottaa turhaan. Hän tunsi suurta pettymystä. Hän oli iloinnut aivan lapsellisesti siitä, että saisi nyt uudestaan nähdä Georges Jeanninin. Tämä odottamaton vieras oli tuonut hänen elämäänsä valoa. Hän oli ollut niin onnellinen ja liikutettu, ettei ollut voinut nukkua sen päivän jälkeisenä yönä, kun Georges oli käynyt hänen luonaan. Hän ajatteli heltyneen kiitollisena tuota nuorta ystävää, joka oli tullut rakkaan ystävän puolesta häntä tapaamaan; hän hymyili ajatellessaan pojan viehkeitä kasvoja; hänen luontevuutensa, siroutensa, veitikkamainen ja teeskentelemätön suoruutensa hurmasivat häntä; hänen sydämensä täytti samanlainen sanaton onnen-juopumus, hänen korvissaan soi sama autuas humina kuin hänen ja Olivier Jeanninin ystävyyden ensimäisinä päivinä. Silloisen tunteen lisäksi tuli nyt vielä uusi, luonteeltaan sangen vakava ja melkein uskonnollinen: elävän ihmisen takaa hymyili hänelle menneisyys. -- Christophe odotti seuraavan päivän, ja sitäkin seuraavan. Poika ei tullut. Eikä edes anteeksipyytelykirjettä. Christophe tuli suruiseksi ja keksi itse kaikenlaisia syitä pojan puolustukseksi. Hän ei tiennyt, minne olisi voinut hänelle kirjoittaa: hänellä ei ollut hänen osoitettaan. Ja jos hänellä olisi osoite ollutkin, ei hän kuitenkaan olisi tohtinut kirjoittaa hänelle. Kun vanha sydän rakastuu nuoreen ihmiseen, estää häveliäisyys sitä ilmoittamasta tälle, että se tarvitsee nuorta; vanha tietää hyvin, ettei nuori kaipaa häntä niin suuresti kuin hän nuorta: osat ovat epätasaiset; ihminen ei pelkää mitään niinkuin tungettelevuutta sellaista kohtaan, joka ei meistä välitä.

Eikä sitten Georges Jeanninista kuulunut mitään. Christophe kärsi kyllä siitä, mutta hän pakotti itsensä olemaan haeskelematta Jeanninia. Joka päivä hän kuitenkin odotti hävinnyttä poikaa. Hän ei lähtenytkään Sveitsiin. Hän jäi koko kesäksi Parisiin. Hän piti tosin itseään siinä suhteessa mielettömänä; mutta matkustaminen ei häntä nyt huvittanut. Vasta syyskuussa sai hän lähdetyksi muutamaksi päiväksi Fontainebleau'hon.

Lokakuun lopulla tuli Georges Jeannin jälleen naputtamaan hänen oveensa. Hän puolusteli itseään tyynesti, eikä ollut yhtään nolo, että oli syönyt sanansa.

-- Minä en voinut silloin tulla, virkkoi hän; ja sitten me kohta matkustimme kaupungista. Me olimme Bretagnen puolella.

-- Olisit voinut minulle kirjoittaa, sanoi Christophe.

-- Niinhän minä aioinkin, mutta minulla ei ollut aikaa... Ja sitäpaitsi minä sen unohdin; minä unohdan aina kaikki, sanoi hän nauraen.

-- Milloin sinä tulit takaisin Parisiin?

-- Tämän kuun alussa.

-- Ja kolme viikkoa meni ennenkuin viimein tulit tänne!... Kuulepas, sano minulle suoraan: äitisikö sinua estää tulemasta?... Eikö hän pidä siitä, että sinä käyt luonani.

-- Pitää päinvastoin suurestikin. Hän minua käski tänään lähtemäänkin.

-- Onko se totta?

-- Viime kerralla, kun teidät näin, silloin ennen koululomaa, kerroin hänelle täältä palattuani kaikki. Hän sanoi minulle, että siinä olin tehnyt oikein; hän tiedusteli kaikenlaista teistä, kyseli paljon. Kun kolme viikkoa sitten tulimme takaisin Bretagnen-matkalta, kehoitteli hän minua käymään uudestaan teidän luonanne. Viikko sitten muistutti hän siitä minulle jälleen. Ja kun hän tänä aamuna sai kuulla, etten minä ollut täällä vieläkään käynyt, niin hän suuttui ja käski minun tulla tänne heti päivällisen jälkeen, yhtään viivyttelemättä.

-- Etkä häpeä kertoa minulle tuollaista! Sinua täytyi ajaa pakosta minun luokseni?

-- Ei, ei, älkää luulko sitä... Oi, te olette suuttunut minuun! Anteeksi... Se on totta, minä olen niin huolimaton... Torukaa minua, mutta älkää olko minulle vihainen. Minähän pidän teistä. Ellen pitäisi, niin en olisi tänne tullutkaan. En ole tullut pakosta. Minua ei yleensä voida pakottaa mihinkään, mitä minä en itse tahdo.

-- Senkin vintiö! huudahti Christophe ja nauroi väkisinkin. Entäpä ne musikaaliset aikeet? Mitä niistä on tullut?

-- Oh, minä ajattelen yhä niitä.

-- Se ei vielä vie pitkälle.

-- Nyt minä ryhdynkin toimeen. Menneinä kuukausina minä en voinut, minulla oli niin paljon, niin paljon muuta tekemistä! Mutta nyt saatte nähdä, miten minä teen työtä, jos tahdotte vielä ottaa minut...

(Poika katseli Christopheen mairittelevasti.)

-- Sinä vain ilveilet, sanoi Christophe.

-- Te ette usko, että tarkoitan totta.

-- En tosiaankaan.

-- Se on kauheaa! Kukaan ei usko minua. Minä olen siitä surullinen.

-- Minä uskon sinua, kun näen sinut työssä.

-- Ruvetaan sitten heti.

-- Minulla ei ole nyt aikaa. Huomenna.

-- Huomiseen on liian pitkältä. Minä en jaksa kestää sitä, että te halveksitte minua kokonaisen päivän.

-- Sinä alat kiusata minua!

-- Mutta minä rukoilen!...

Christophe hymyili omalle heikkoudelleen, antoi pojan asettua pianon ääreen ja puhui hänelle musiikista. Hän teki hänelle kysymyksiä, asetti hänen ratkaistavakseen pieniä harmoonisia probleemeja. Georges ei liikoja tiennyt; mutta hänen musikaalinen vaistonsa korvasi hänen suuren tietämättömyytensä; hän löysi soinnut, joita Christophe tahtoi, niiden nimiä tuntematta; ja hänen virheensä todistivat kaikessa kömpelyydessäänkin, että hänen tiedonhalunsa oli vilkas ja hänen tunteensa erikoisen herkkä. Hän ei hyväksynyt Christophen huomautuksia ilman keskustelua; ja älykkäät kysymykset, joita hän vuorostaan teki, osoittivat, että hänen ajatustapansa oli totuutta rakastava eikä suostunut pitämään taidetta minkäänlaisena uskontunnustuksena, jota parpatetaan pelkästään suulla, vaan tahtoi taiteensa myöskin omakohtaisesti elää. -- He eivät puhelleet pelkästään musiikista. Opetuksen sattuessa harmonioihin Georges muisti tauluja, maisemia, henkilöitä, ja alkoi puhua niistä. Oli vaikeaa saada häntä pysymään aisoissaan; täytyi alinomaa taluttaa hänet pois syrjäteiltä; eikä Christophe aina sitä hennonut tehdä. Hän nautti kuunnellessaan tuon älyä ja elämää säihkyvän pikku miehen lavertelua. Miten toisenlainen Georges oli luonteeltaankin kuin Olivier!... Isässä oli elämä ollut sisäinen joki, joka virtasi äänettömästi; pojassa se oli aivan ulkopuolella: oikullinen puro, joka porisi ja leikki auringonpaisteessa. Ja kuitenkin oli vesi kummassakin samaa vettä, yhtä puhdasta kuin heidän silmänsä. Christophe hymyili ilosta, kun huomasi, että Georges tunsi vastenmielisyyttä, ihastusta tahi inhoa eräitä samoja seikkoja kohtaan kuin hänen isänsäkin aikoinaan; ja yhtä tuttua oli hänelle pojan naivi itsenäisyyskin ja hänen sydämensä jalous, sellainen, että se antaa itsensä täydellisesti, jos se ketä rakastaa... Isän ja pojan erotus oli ainoastaan siinä, että Georges piti niin monenmoisista asioista, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää kauan samasta.

Georges tuli Christophen luokse seuraavana päivänä, ja vielä seuraavina. Hän oli nuorekkaan kauniisti ja intohimoisesti rakastunut Christopheen, ja harjoitteli soittoläksyjään ylen innostuneena... Ja sitten innostus heikkeni, käynnit harvenivat. Georges ei tullut enää niin usein kuin ennen... Ja viimein ei hän enää tullut ollenkaan. Häntä ei näkynyt, ei kuulunut viikkokausiin.

Georges oli kevytluontoinen, helposti unohtava, naivin itsekäs ja vilpittömän herttainen; hänen sydämensä oli hyvä, hänen älynsä, jonka voimia hän tuhlasi alinomaa kaikenlaisiin pikku hommiin, kovin vilkas. Hänelle annettiin kaikki anteeksi, siksi, että häntä oli hauska nähdä: hän oli onnellinen...

Christophe ei tahtonut tuomita häntä. Hän ei valitellut, että Georges jätti hänet. Hän kirjoitti Jacquelinelle ja kiitti häntä siitä, että hän oli lähettänyt poikansa hänen luokseen. Jacqueline vastasi lyhyellä kirjeellä, hillityn liikutettuna; hän lausui toivovansa, että Christophe muistaisi hänen poikaansa ja ohjaisi häntä hänen elämässään. Hän ei sanallakaan hiiskunut, tahtoiko hän tavata Christophea. Hävyntunne ja ylpeys eivät sallineet hänen alistua sellaiseen kohtaamiseen. Eikä Christophe arvellut itsellään olevan oikeutta mennä Jacquelinen luokse, kun häntä ei kutsuttu. -- Niin elivät he erossa toisistaan ja näkivät toisensa ainoastaan joskus konserteissa; ja ainoastaan pojan harvat käynnit Christophen luona yhdistivät heitä toisiinsa.

Talvi meni. Grazia kirjoitti enää vain joskus Christophelle. Hänen sydämessään asui kyllä Christophea kohtaan yhä edelleen uskollinen ystävyys; mutta kun hän oli oikea Italian tytär, ei sentimentaali, vaan todellisuuteen kiintynyt, niin tarvitsi hänen saada nähdä silmiensä edessä toisia ihmisiä, joskaan ei heitä ajatellakseen, niin ainakin saadakseen huvia keskustelusta heidän kanssaan. Grazian täytyi saada silloin tällöin uudistaa silmiensä muistoja, muuten hänen sydämensä muistot heikkenivät. Nyt hänen kirjeensä muuttuivat lyhyiksi ja sävyltään kaukaisiksi. Hän oli yhä edelleen varma Christophesta, aivan kuin Christophe hänestä. Mutta siitä varmuudesta lähti enemmän valoa kuin lämpöä.

Christophe ei suuresti kärsinyt uusista pettymyksistään. Hänen musiikkityönsä täyttivät hänen mielensä kokonaan. Erääseen ikäkauteen saavuttua elää voimakas taiteilija enemmän taiteessaan kuin elämässään; elämästä on tullut uni, taiteesta todellisuus. Kun Christophe oli päässyt kosketuksiin Parisin kanssa, oli hänen luomisintonsa herännyt. Ei ole maailmassa parempaa kiihoitusta työhön kuin tämän työn kaupungin näkeminen. Kaikkein flegmaattisimpiinkin tarttuu jossakin määrin sen kuume. Christophella, joka oli levännyt vuosikausia terveessä yksinäisyydessä, oli nyt ääretön määrä käytettävää voimaa. Hän oli Parisissa rikastunut niistä uusista voitoista, joita uupumattoman utelias ranskalainen henki oli saanut musiikkitekniikan aloilla; ja nyt lähti Christophe puolestaan löytömatkoille; ollen rajumpi ja barbaarisempi ranskalaisia pääsikin hän kauemmaksi heitä. Mutta näistä uusista yrityksistään ei hän jättänyt enää ainoaakaan vaistomaisen sattuman varaan. Christophen työskentelyyn oli nyt tullut suuri selvyyden vaatimus. Koko hänen entisen elämänsä ajan oli hänen neronsa totellut kaikenlaisten vastakkaisten ja vuorottelevain rytmien virtoja; hänen lakinaan oli ollut heilahtaa äärimäisestä kohdasta toiseen ja täyttää kaikki niiden välillä. Hän oli edellisenä kautena antaunut hillittömästi alttiiksi "_kaaoksen silmille, jotka kiiltävät järjestyksen harson läpi_", antaunut siinä määrin, että paremmin nähdäkseen tahtoi repiä tuon harson; nyt koetti hän jälleen päästä noiden silmien lumouksesta, heittää vallitsevan hengen taikaverkon takaisin noille sfinksinkasvoille. Rooman valtava tuuli oli puhaltanut hänen lävitseen. Niinkuin silloinen parisilainen taidekin, jonka vaikutusta hän nyt jossakin määrin oli saanut, kaipasi hän järjestystä. Mutta ei sellaista moskovalaista järjestystä kuin väsyneet vanhoillissielut, joiden täytyy säästellä kurjaa tarmoaan puolustaakseen untaan. Voi noita poloisia, jotka palaavat Brahmseihin, -- kaikkien taiteiden Brahmseihin, -- kuiviin aineenkirjoittajiin, homehtuneisiin neoklassikkoihin, palaavat ainoastaan siksi, että itse ovat uupuneet! Outo saattaisi luulla, että intohimon voimat ovat heidät niin ruhjoneet. Pianpa se kipu teidät kaatoi, ystävä raukat... Ei, teidän järjestystänne minä en tässä tarkoita; minun järjestykseni ei ole sitä laatua. Se on vapaiden intohimojen ja vapaan tahdon keskinäisen sopusoinnun järjestystä... Christophe koetteli nykyään taiteessaan saattaa elämänvoimat täsmälliseen tasapainoon. Uusia sointuja, säveldemooneja, jotka hän oli loihtinut esille selkeästä syvyydestä, niistä päätti hän rakentaa kirkkaita sinfonioita, suuria ja aurinkoisia arkkitehtuurisia suhteita, sellaisia kuin italialaiset basilikat ja kupoolit.

Tällainen henkinen leikki ja ottelu vei häneltä kaiken talven. Ja talvi kului nopeasti, niin että kun Christophe joskus päivätyönsä päätyttyä katseli taakseen menneitä aikoja, ei hän tiennyt sanoa, olivatko ne olleet lyhyet vai pitkät, oliko hän vielä nuori vai jo sangen vanha.

Silloin puhkaisi taas uusi inhimillisen auringon säde unelmien harsot ja toi hänelle vielä kerran uuden kevään. Christophe sai Grazialta kirjeen, jossa Grazia sanoi tulevansa lapsineen Parisiin. Kauan oli hänellä ollut jo se aikomus. Colette-serkku oli häntä usein sinne kutsunut. Ponnistelujen ja totutuista tavoista luopumisen pelko oli saanut hänet lykkäämään matkansa vuodesta vuoteen; hänestä oli vastenmielistä tempautua irti mukavasta rauhasta, vaikeaa jättää tuo _the home_, koti, jota hän niin rakasti, ja antautua parisilaiseen ihmispyörteeseen, jonka hän niin hyvin jo tunsi. Tänä keväänä oli kuitenkin epämääräinen alakuloisuus saanut hänet valtaansa, ja ehkäpä hänelle oli tullut jokin salainen pettymyskin, -- (miten paljon sanattomia romaaneja tapahtuukaan naisen sydämessä, toisten tietämättä niistä mitään, vaikka hän itselleen ne tunnustaisikin!) -- ja niinpä heräsi hänessä halu lähteä Roomasta. Siellä oli puhjennut muuan kulkutauti, ja se antoi hänelle tekosyyn jouduttaa sieltä matkaansa lapsineen. Hän itse tuli Parisiin muutama päivä sen jälkeen kuin Christophe sai hänen kirjeensä.

Tuskin kuuli Christophe hänen olevan Coletten luona, niin juoksi hän häntä näkemään. Hän näki Grazian vielä hajamielisenä ja sävyltään vieraanlaisena. Se oli Christophesta tuskallista, mutta hän ei ilmaissut Grazialle tunteitaan. Christophe oli nykyään uhrannut oman itsekkyytensä jo melkein täydellisesti; ja se seikka antoi hänelle kyvyn aavistaa toisen sydämen salaisuuksia. Hän ymmärsi, että Grazialla oli jokin suru, jota hän tahtoi peittää; ja hän kielsi itseltään oikeuden sitä urkkia. Hän koetti ainoastaan tehdä Grazian olon hupaisaksi, kertoen hänelle iloisesti vastoinkäymisistään, puhuen hänelle töistään, ilmaisten hänelle suunnitelmiaan, kietoen hänet hienotunteisella hellyydellään. Grazia tunsi, että Christophe samalla koetti kaikin mokomin olla mitenkään tunkeilematta, ja juuri sellainen hellyys kävi aivan hänen sydämensä pohjaan asti; vaisto sanoi hänelle, että Christophe aavisti jollakin tavoin hänen surunsa; ja se liikutti häntä. Hänen hieman kipeä sydämensä lepäsi nyt ystävän sydämessä, ystävän, joka puhui kuitenkin hänelle aivan toisista asioista kuin mitä he molemmat ajattelivat. Vähitellen näki Christophe melankolisen varjon hälvenevän ystävättärensä silmistä, ja tunsi heidän katseittansa tulevan toisilleen läheisemmiksi, yhä läheisemmiksi. Ja niinpä Christophe eräänä päivänä Grazialle puhellessaan pysähtyi yhtäkkiä ja katsoi vaiti häneen.

-- Mikä teidän on? kysyi Grazia.

-- Tänään te olette tullut kokonaan takaisin, vastasi Christophe.

Grazia hymyili ja virkkoi aivan hiljaa:

-- Se on totta.

Heidän ei ollut varsin helppo puhella rauhassa. Harvoin oli tilaisuutta olla kahden. Colette ihastutti heitä seurallaan enemmän kuin he olisivat toivoneet. Hän oli kaikkine virheineenkin erittäin hyvä nainen, vilpittömästi Graziaan ja Christopheen kiintynyt; mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän saattoi joskus käydä heistä ikäväksi. Hän oli kohta huomannut -- (hänen silmänsä huomasivat yleensä kaiken) -- tuon Grazian ja Christophen välisen "flirtin", kuten hän sitä kutsui: sellainenhan oli hänen oikeaa elementtiään, se oli hänestä ihastuttavaa; hän oli aina valmis moista rohkaisemaan. Mutta tällä kertaa ei häneltä juuri sitä pyydetty; toivottiin ainoastaan, ettei hän sekaantuisi asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmestyä huoneeseen tai virkkaa Grazialle ja Christophelle jokin hieno (siis jo tungetteleva) vihjaus heidän ystävyyteensä, niin heidän molempien ilme muuttui kylmäksi ja he alkoivat puhua muista asioista. Colette arvaili tähän pidättyväisyyteen monenmoisia syitä, mutta ei yhtä ja ainoaa oikeaa. Onneksi ystävyksille hän ei voinut pysyä hetkeäkään paikoillaan. Hän kulki edestakaisin, tuli sisään, meni ulos, piti huolta talostaan, hääräsi kymmenissä hommissa yhtaikaa. Silloin, kun hän oli poissa ja Christophe ja Grazia jäivät yksin lasten kanssa, pääsivät he käsiksi viattoman seurustelunsa lankaan. He eivät puhuneet koskaan yhteisestä tunteestaan. He kertoivat toisilleen koruttomasti pieniä arkipäiväisiä tapahtumia. Grazia tiedusteli naisellisen vaistonsa neuvomana, miten Christophen kotoiset talousasiat olivat: ne olivat aina hullusti; hänelle tuli lakkaamatta rettelöitä emännöitsijäinsä kanssa; palvelijat petkuttivat ja varastivat häntä yhtämittaa. Grazia nauroi herttaisesti ja äidillisen säälivästi tuolle epäkäytännölliselle, isolle lapselle. Eräänä päivänä, kun Colette oli kiusannut heitä tavallista pitemmän aikaa ja sitten lähtenyt heidän luotaan, huokasi Grazia:

-- Colette-raukka! Minä pidän hänestä niin paljon. Hän on niin ikävä!...

-- Minäkin pidän hänestä, jos tarkoitatte pitämisellä sitä, että hän on ikävä, vastasi Christophe.

Grazia nauroi:

-- Kuulkaahan: sallitteko minun... (täällä on mahdoton puhella rauhassa)... sallitteko minun tulla joskus luoksenne?

Christophe oli aivan järkyttynyt:

-- Luokseni! Tulisitteko te?

-- Se on ehkä teistä vastenmielistä?

-- Vastenmielistä! Minustako! Hyvä Jumala!

-- No niin, sopiiko siis tiistaina.

-- Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina, minä päivänä ikinä tahdotte!

-- Siis tiistaina kello neljä. Onko se päätetty?

-- Oi kuinka te olette hyvä.

-- Odottakaahan. Ainoastaan yhdellä ehdolla.

-- Ehdollako? Minkä tähden? Minä teen kaikki, mitä te tahdotte. Te tiedätte, että minä suostun kaikkeen, ehdoilla tai ilman ehtoja.

-- Minä määräisin mielelläni ehdon.

-- Minä täytän sen.

-- Te ette tiedä, mikä se on.

-- Se on yhdentekevää, minä täytän. Mitä vain tahdotte.

-- Mutta kuulkaahan toki, jankkaaja!

-- Sanokaa.

-- Se on sellainen, ettette saa ennen tuloani koskea mihinkään, -- mihinkään -- asunnossanne; kaiken pitää saada jäädä aivan nykyiselleen.

Christophen kasvot venyivät pitkiksi. Hän oli tuskastuneen näköinen.

-- Ah, tämä ei ole leikkiä. Grazia nauroi:

-- Näettekös nyt, millaista oli luvata etukäteen! Mutta te olette luvannut.

-- Mutta miksi te sitä tahdotte?...

-- Siksi, että tahdon nähdä teidät kodissanne sellaisena kuin olette siellä joka päivä, silloin, kun ette odota minua.

-- No, mutta sallinette minun ainakin?...

-- En mitään. Minä en salli mitään.

-- Toki kuitenkin...

-- En, en, en mitään! Minä en tahdo kuulla mitään. Tahi minä en sinne tulekaan, jos se on parempi...

-- Tiedätte hyvin, että minä taivun mihin tahansa, jos vain tulette.

-- Te lupaatte?

-- Lupaan.

-- Kunniasanallanne?

-- Niin, tyranni!

-- Kiltti tyranni?

-- Ei ole kilttejä tyranneja; on ainoastaan tyranneja, joita rakastaa, ja tyranneja, joita vihaa.

-- Ja minä olen kumpaakin laatua. Eikö niin?

-- Oh, ette; te olette tuota ensinmainittua laatua.

-- Se on niin hauskasti nöyryyttävää.

Päätettynä päivänä Grazia tuli. Christophe oli kuten ainakin niin rehellinen, ettei ollut uskaltanut koskea ainoaankaan paperiliuskaan, mitä hänen huoneessaan vetelehti siellä täällä; jos hän olisi senkin verran huonettaan järjestellyt, olisi hän pitänyt itseään sanansasyöjänä. Mutta suru kalvoi hänen sydäntään. Hän ajatteli häpeissään, mitähän Grazia hänestä ja hänen kodistaan ajatteli. Hän odotti, ja ahdistus vaivasi. Grazia oli täsmällinen, hän tuli viitisen minuttia myöhemmin määräaikaa. Hän nousi portaita, kevein ja varmoin askelin. Hän soitti ovikelloa. Christophe seisoi jo oven takana, ja nyt hän avasi. Grazia oli yksinkertaisesti ja solakan elegantisti puettu. Läpi harson näki Christophe hänen tyynet silmänsä. He sanoivat toisilleen hyvää päivää matalalla äänellä, ja antoivat kättä; Grazia oli hiljaisempi kuin tavallisesti; Christophe kömpelö ja kovin liikutettu ja koetteli salata mielensä järkytystä. Hän vei Grazian sisään, eikä osannutkaan lausua hänelle niitä sanoja, jotka hän oli jo valmistanut selitykseksi ja puolustukseksi, miksi hänen huoneensa oli sellaisessa epäjärjestyksessä. Grazia istahti parhaalle tuolille ja Christophe lähelle häntä.

-- Tässä on minun työhuoneeni.

Mitään muuta ei Christophe voinut sanoa.

Tuli hiljaisuus. Grazia katseli ympärilleen, kiirehtimättä, hyvä hymy huulillaan; hänkin oli hiukan hämillään, vaikkei tahtonut sitä itselleen tunnustaa. (Myöhemmin kertoi hän Christophelle, että hän ennen, lapsena, oli usein halunnut tulla Christophen luokse; mutta että hän oli ruvennut pelkäämään aina, kun aikoi astua sisään.) Grazian sydäntä järkytti, kun hän nyt näki, miten yksinäinen ja surullinen Christophen asunto oli; eteinen ahdas ja pimeä; missään ei ollut vähimpiäkään mukavuuksia, vaan sen sijaan ilmeistä köyhyyttä, niin että se kouristi sydäntä; hänelle tuli syvä ja hellä sääli vanhaa ystäväänsä kohtaan, jota pitkä elämäntyö ja kärsimys ja pienoinen mainekaan ei ollut voinut auttaa aineellisista huolista. Samalla huvitti Graziaa se täydellinen välinpitämättömyys elämän hyvinvointia kohtaan, jonka saattoi tuosta huoneistosta huomata: ei ollut mattoja, ei tauluja, ei ainoaakaan taideteosta taikka nojatuolia; ei muita huonekaluja kuin pöytä, kolme tuolia ja piano; ja kirjojen seassa kaikkialla papereita: papereita pöydällä, pöydän alla, nurkissa permannolla, pianon kannella, tuoleilla, -- (Graziaa hymyilytti se, että Christophe oli niin tunnollisesti pitänyt sanansa). Hetken päästä kysyi Grazia, näyttäen paikkaa, jossa hän itse istui:

-- Tässäkö te kirjoitatte?

-- En, vastasi Christophe; tuolla.

Hän osoitti hämärintä kamarinsa kulmausta ja tuolia, joka oli siellä selin ikkunaan päin. Grazia meni ja asettui sille tuolille, virkkamatta sanaakaan. He olivat molemmat jonkun hetken vaiti, eivät tienneet, mitä puhua. Christophe nousi ja meni pianonsa ääreen. Hän soitti, hän improvisoi puolen tuntia; hän tunsi aivan kuin ympärillään ystävänsä, ja ääretön onni täytti hänen sydämensä; silmät ummessa soitti hän jotain ihmeellisen ihanaa. Silloin Grazia ymmärsi tämän huoneenkin kauneuden, huoneen, joka säteili jumalallisten harmoniain loistetta; ja hän kuuli ystävänsä rakastavan ja kärsivän sydämen sykähdykset niinkuin se sydän olisi ollut hänen omassa rinnassaan.

Kun sävelet vaikenivat, istui Christophe hetken vielä liikkumatta pianon edessä; sitten hän käännähti, sillä hän kuuli Grazian kiihtyneen hengityksen, kuuli hänen itkevän. Grazia tuli hänen luokseen:

-- Kiitos, kuiskasi hän, ottaen Christophea kädestä.

Grazian huulet vapisivat hiljaa. Hän sulki silmänsä. Samoin Christophe, Jonkun tuokion olivat he niin käsi kädessä; ja ajan kulku unehtui...

Grazia avasi silmänsä, ja päästäkseen mielensä sekaannuksesta hän kysyi:

-- Annatteko minun katsella muuta asuntoanne?

Myöskin Christophe oli onnellinen saattaessaan vapautua täten liikutuksestaan, ja hän avasi viereisen huoneen oven; mutta heti hänelle tuli kauhea häpeä. Siellä oli kaita ja kova rautasänky.

(Myöhemmin, kun hän uskoi Grazialle senkin salaisuuden, ettei hän ollut koskaan vienyt rakastajatarta kotiinsa, virkkoi Grazia hänelle leikillä:

-- Sen minä arvaan; siitäpä naiselta olisi rohkeutta vaadittu.

-- Miksikä niin?

-- Nukkua sellaisessa sängyssä!)

Makuuhuoneessa oli vielä jokin maalaiskaappi, seinällä kipsinen Beethovenin pää, ja vuoteen vieressä, muutaman kolikon kehyksissä, Christophen äidin ja Olivier-ystävän valokuvat. Kaapin päällä oli muuan toinen valokuva: Grazia viisitoista-vuotiaana. Christophe oli löytänyt sen Grazian albumista Roomassa, ja oli sen varastanut. Nyt hän tunnusti asian Grazialle ja pyysi anteeksi. Grazia katseli kuvaa, ja kysyi:

-- Tunnetteko minut tästä?

-- Tunnen, ja muistan teidät sellaisena.

-- Minkälaisena pidätte minusta enemmän?

-- Te olette minulle aina sama. Minä pidän teistä aina yhtä paljon. Minä tunnen teidät vaikka mistä. Niistäkin valokuvista, joissa olette aivan pikkulapsena. Te ette arvaa, kuinka liikutettu olen, kun tunnen jo tuollaisesta kapalovauvasta teidän koko sielunne. Mikään ei osoita minulle paremmin kuin se, että te olette ikuinen. Minä rakastan teitä jo ennen syntymäänne. Ja rakastan teitä, kunnes...

Christophe ei jatkanut. Grazia oli vaiti, rakkaudesta järkytyksissään. Kun hän meni sitten takaisin Christophen työhuoneeseen ja Christophe näytti ikkunasta hänelle pientä puuta, tuota puu-ystäväänsä, jonka oksilla nyt varpuset tuiskuttivat, niin sanoi Grazia hänelle: