Part 7

Monenmoiset seikat erottivat heitä. Ikäero ei ollut niistä vähäpätöisin. Christophen kehitys läheni täyttä tietoisuutta ja täydellistä itsensä hillitsemistä. Emmanuel eli vielä muuttumiskaudessa ja oli kaoottisempi kuin Christophe oli koskaan ollut. Hänen luonteensa omalaatuisuus johtui sen ristiriitaisista aineksista, jotka olivat keskenään ainaisessa taistelussa: niitä luonteen piirteitä oli voimakas stooalaisuus, joka koetti painaa atavististen himojen repimää kokonaisuutta ikeensä alle, -- (olihan hän alkohoolin turmeleman isän ja prostitueeratun naisen poika); -- hillitön mielikuvitus, joka nousi kapinaan teräksistä tahtoa vastaan; suunnaton itsekkyys ja yhtä suunnaton rakkaus toisia ihmisiä kohtaan, -- eikä koskaan voinut arvata, itsekkyyskö vai rakkaus milloinkin voitti --; sankarillinen idealismi ja niin sairaloinen kunniannälkä, että se sai hänet aina levottomuudella ajattelemaan toisia, häntä etevämpiä. Hän oli kyllä syvästi aatteellinen ja riippumaton kuten Olivier ja omaa etuaan katsomaton kuten hän, ja mestaristaan voitollakin rahvasmaisen elinvoimaisuutensa puolesta, joka ei tuntenut mitään inhoa toimintaa kohtaan; samoin hän oli runollisilta lahjoiltaankin häntä etevämpi, ja karkea kuori suojeli häntä hyvin kaikenlaiselta kyllästymiseltä. Mutta Antoinetten veljen kuulautta ei hänessä sensijaan läheskään ollut. Hänen luonteensa oli turhamainen, rauhaton; ja hänen sielunsa sekaisuutta lisäsivät nyt vielä hänen lähimpänsäkin.

Emmanuel eli näet riitaista yhdyselämää erään nuoren naisen kanssa, joka oli hänen seinänaapurinaan: sen naisen, joka oli ottanut Christophen Emmanuelin luona ensi kerralla vastaan. Hän rakasti Emmanuelia ja vaali häntä mustasukkaisen hellästi, hoiti hänen taloutensa, kopioi hänen kirjoituksiaan, kirjoitti hänen sanelunsa mukaan. Hän ei ollut kaunis, ja intohimojen raatelema sielu oli hänellä elämän taakkana. Hän oli kansanlapsi, oli ollut kauan työläisenä eräässä pahvituotetehtaassa ja sitten postivirkailijana. Hänen lapsuutensa oli mennyt Parisin köyhien työläisten tavallisissa tukehduttavissa oloissa: tehtaissa, joissa ruumiit ja sielut sullotaan sekaisin, jossa päivät ovat näännyttävää työtä kaikenkarvaisten toverien parissa, ei ilmaa, ei hiljaisuutta, ei saa koskaan olla yksinään, mahdotonta koota itseään, suojata oman sydämensä pyhäkköä. Tyttö oli ylpeä henki; hänen sielunsa pohjalla piili uskonnollisen palava ja sekava totuuden-ihanteen kaipuu; hän oli turmellut silmänsä kopioimalla öisin, ja useinkin ilman lamppua ja kynttilää, pelkästään kuunvalossa, "Kurjia", Hugon _Les Misérables_-romaania. Hän sattui kohtaamaan Emmanuelin aikana, jolloin runoilija oli vieläkin onnettomampi kuin hän, sairas ja aivan ilman toimeentulon mahdollisuuksia; hän oli silloin omistautunut ruumiineen ja sieluineen Emmanuelille. Tämä intohimo oli tytön ensimäinen ja ainoa rakkaus. Hän antautuikin siihen oikealla nälkäisen kiihkolla. Hänen tunteensa oli Emmanuelille hirvittävä rasitus, sillä hänen sydämellään ei ollut antaa niin paljon kuin se puolestaan sai vastaanottaa. Tytön uskollisuus liikutti häntä; hän tiesi, että tuo nainen oli hänen parhain ystävänsä, ainoa olento, jolle hän oli kaikki kaikessa ja joka ei voinut elää ilman häntä. Mutta juuri se tieto painoi häntä raskaana taakkana. Emmanuel tarvitsi vapautta, hänen tarvitsi saada olla yksin; hänestä oli tuskastuttavaa, että nuo silmät kerjäsivät häneltä alinomaa hellää katsetta; Emmanuel puhutteli häntä usein tylysti, hänen teki mielensä sanoa hänelle: "Mene matkaasi!" Emmanuelia kiusasi hänen rumuutensa ja hänen oikulliset tunteenpuuskansa. Vaikka Emmanuel oli nähnyt niin vähän ylhäisöä, ja vaikka hän sitä oli halveksivinaankin, -- sillä hän kärsi, kun tiesi olevansa sen rinnalla ruma ja naurettava, -- niin oli hän herkkä kaikelle hienolle, ja häntä viehättivät vallasnaiset (oi, heidän tunteensa Emmanuelia kohtaan olivat todellisuudessa samanlaisia kuin Emmanuelin tätä hänen oikeaa ystävätärtään; mutta sitä seikkaa ei Emmanuel aavistanut). Hän koetti kohdella ystävätärtään hellyydellä, jota hänellä ei pohjaltaan ollut tahi jota ainakin ohimenevät vihanpuuskat väkistenkin synkensivät. Hänen ei onnistunut niitä puuskiaan hillitä; hänen rinnassaan oli jalo sydän, joka tahtoi kiihkeästi tehdä hyvää, mutta myöskin väkivaltainen demooni, joka osasi tehdä pahaa. Tällainen sisällinen taistelu ja tietoisuus, ettei hän saisi sitä koskaan loppumaan, tekivät Emmanuelin vaiteliaan ärtyneeksi, ja siitä ärtyneisyydestä sai myöskin Christophe nyt osansa.

Emmanuel ei voinut mitään sille, että Christophe oli hänestä vastenmielinen; siihen oli kaksikin eri syytä: toinen oli hänen vanha kateutensa (tuo hänen lapsuudenaikainen intohimonsa: sellaisesta jää ihmiseen aina jäljelle jokin yleinen sävy, vaikkapa hän olisikin itse asian jo unohtanut); toisena syynä oli Emmanuelin tulinen natsionalismi. Hänelle oli Ranska kaikkien jalojen aatteitten ruumiillistunut ilmiö: oikeuden, säälin, inhimillisen veljeyden, kaiken, mistä hänen aikansa parhaat olivat uneksineet. Hän ei asettanut sitä muun Europan vastakohdaksi, ei viholliseksi, jonka menestys kasvaa toisten kansojen raunioista; hän asetti sen noiden kansojen johtajaksi, ikäänkuin lailliseksi hallitsijaksi, joka valtikoi kaikkien yhteiseksi hyväksi; Ranska oli hänelle ihanteen miekka, ihmissuvun yhteisen rintaman sivusmies. Hän olisi mieluummin kuollut kuin nähnyt Ranskan tekevän vääryyttä. Mutta hän ei voinut aavistaa ihanteessaan olevan mitään heikkouksia. Hän oli täydellisesti ranskalainen, sydämeltään ja kulttuuriltaan, yksinomaan ranskalaisten traditsionien syövyttämä, traditsionien, joiden oikeutusta hänen ranskalainen vaistoelämänsä ei voinut epäillä. Hän väheksyi, aivan rehellisesti kyllä, muukalaista ajatustapaa ja suhtautui siihen halveksivan alentuvaisesti, -- olipa ärtynytkin, ellei muukalainen tyytynyt hänelle suotuun nöyryyttävään asemaan.

Christophe näki kaiken tämän hänessä, mutta kun hän oli vanhempi ja enemmän elämän kokemuksia saanut, ei hän siitä välittänyt. Niin loukkaavaa kuin tuollainen rotuylpeys olikin, ei se Christopheen pystynyt; olihan se vain lapsenrakkauden kuvitelmien kaunis ilmaus, eikä Christophe tahtonut suinkaan tuomita mitään pyhiä tunteita, vaikkapa ne olisivat menneetkin liiallisuuksiin. Ja onhan muuten kansojen turhamaisesta uskosta oman kutsumuksensa pyhyyteen koko ihmisyydelle vain suurta etua. Kaikesta, mikä vieroitti häntä Emmanuelista, oli hänelle ainoastaan yksi seikka sietämätön: Emmanuelin ääni, joka kohosi joskus äärimäisen kimeään sävyyn. Christophen korva kärsi siitä hirveästi. Hän ei aina voinut olla irvistämättä suutaan kuullessaan sitä. Hän koetti salata mielialansa Emmanuelilta. Koetti kuulla itse musiikkia, eikä soittokonetta. Säteilihän sairaasta runoilijasta niin paljon sankarillisuuden kauneutta, kun hän puhui haltioituneena hengen voitoista, -- noista toisten ja toisenlaisten voittojen edeltäjistä, -- ilmojen valloituksista, "lentävästä Jumalasta", joka kohotti joukot ja vei niinkuin Betlehemin tähti ne innosta autuaina mukanaan kaukaisuuden ääriin, joissa Ranskaa odotti läheinen _revanche_! Näiden elämäntarmon visionien loisto ei estänyt Christophea huomaamasta vaaraa, johon tällainen väkirynnäkkö johti, eikä kuulemasta tämän uuden marseljeesin yhä kasvavaa pauhua. Hän ajatteli, hiukan ironisesti, (kaipaamatta menneisyyttä tahi pelkäämättä tulevaisuutta), että sitä laulua seuraisi kaiku, jota laulaja itse ei vielä aavistanutkaan, ja että tulisi päivä, jolloin ihmiset pitäisivät _Markkinatorin_ aikoja parempina kuin nykyistä aikaa... Silloin ajateltaisiin: Kuinka vapaita noina aikoina sittenkin oltiin! Todellista vapauden kulta-aikaa! Koskaan ei enää saataisi sitä takaisin. Maailma kulki voiman, terveyden, miehekkään puuhan aikakautta kohti, ehkäpä kunniankin, mutta kovan auktoriteetin ja ahtaan järjestyksen kahleisiin. Miten me ihannoimmekaan entisiä rauta-aikojamme, klassillisuuden aikoja! Suuret klassilliset ajat, -- Ludvig XIV tai Napoleon, -- näyttävät meistä kaukaa katsoen ihmisyyden huipuilta. Ja ehkäpä on kansamme niinä aikoina voitokkaimmin toteuttanut valtio-ihanteensa. Mutta kysykäämmepä silloisilta sankareilta, mitä he ajastaan arvelevat! Ystävänne Nicolas Poussin muutti elämään ja kuolemaan Roomaan; hän oli tukehtua Ranskassa. Ystävänne Pascal ja Racine sanoivat maailmalle jäähyväiset. Ja kuinka monet muut suurimmista elivät silloin kaikesta täydelleen syrjässä, epäsuosiossa ja sorrettuina! Yksinpä sellainenkin kuin Molière oli usein katkeroitunut. -- Mitä tulee teidän jumaloimaanne Napoleoniin, jota te niin kaipaatte, isänne eivät näy aavistaneen hänen heille antamansa onnen suuruutta; eikä itse antajakaan ollut totuudesta epätietoinen; hän tunnusti, että kun hän katoaisi, niin maailma huokaisisi helpotuksesta: "Ohhoi!"... Minkälainen erämaa olikaan _Imperatorin_ ympärillä aatteisiin nähden! Äärettömällä hietikolla afrikalainen aurinko...

Christophe ei ilmaissut näitä mietteitään. Kun hän oli sattunut niihin vihjaisemaankin, joutui Emmanuel vimman valtaan; eikä Christophe silloin uudistanut yritystään. Mutta vaikka hän säilyttikin ajatuksensa ominaan, tiesi Emmanuel kuitenkin, mitä hän ajatteli. Ja vielä selvemmin hän jollakin epämääräisellä tavalla tunsi, että Christophe oli häntä kaukonäköisempi. Ja se ärsytti häntä yhä enemmän. Nuoret eivät anna vanhemmille veljilleen anteeksi, että nämä pakottavat heitä näkemään, minkälaisia he ovat kahdenkymmenen vuoden päästä.

Christophe arvasi hyvin Emmanuelin tunteet, ja hän ajatteli itsekseen:

-- Hän on oikeassa. Pitäköön kukin uskonsa. Täytyy saada uskoa siihen, mitä uskoo. Jumala varjelkoon minua järkyttämästä hänen vahvaa luottamustaan tulevaisuuteen!

Mutta yksinpä Christophen läsnäolokin häiritsi Emmanuelia. Kun kaksi persoonallisuutta joutuu yhteen, painaa heistä aina toinen toista alleen, vaikka kumpikin koettaisi hälventää mahdollisimman paljon omaa vaikutustaan. Ja kukistettu tuntee silloin aina nöyryytetyn kaunaa. Emmanuelin ylpeys kärsi Christophen kokemusten ja luonteen ylemmyydestä. Ja ehkäpä yritti Emmanuel vaistomaisesti ainoastaan torjua rakkautta, joka hänessä kasvoi Christophea kohtaan...

Emmanuel tuli yhä jäykemmäksi ja aremmaksi. Hän lukitsi Christophelta ovensa. Hän ei vastannut hänen kirjeisiinsä. -- Christophen täytyi tyytyä olemaan tapaamatta häntä.

Oli tullut heinäkuun alku. Christophe päätteli, että nämä muutamat Parisissa oleskelun kuukaudet olivat antaneet hänelle paljon uusia aatteita, mutta vähän ystäviä. Loistavia ja samalla naurettavia voittoja: ei ollut liioin ilahduttavaa nähdä omaa kuvaansa, teoksiaan, keskolaisten älyjen heikontamana tahi irvikuvaksi vääntämänä. Ja ne, joiden ymmärtämyksestä hän olisi pitänyt, eivät tunteneet sympatiaa häntä kohtaan; he eivät välittäneet hänen lähentymisyrityksistään; hän ei voinut heihin yhtyä, vaikka hän olisikin kannattanut heidän toiveitaan, tahtonut olla heidän liittolaisensa; tuntui siltä kuin heidän itserakkautensa olisi levottomana kieltäytynyt hänen ystävyydestään ja pitänyt hänet mieluummin vihamiehellä. Lyhyesti sanoen: hän oli antanut oman sukupolvensa virran vieriä ohitseen, sen mukana liikkumatta; eikä uuden polven virta nyt huolinut hänestä. Hän oli joutunut yksikseen, mitä seikkaa hän ei kummastellutkaan, koska hän oli koko ikänsä tottunut elämään niin. Mutta nyt, tämän uuden yrityksen jälkeen, oli hän mielestään saanut täyden oikeuden palata sveitsiläiseen erakkomajaansa ja ryhtyä siellä toteuttamaan erästä työtä, joka oli vähitellen hänen mielessään selventänyt. Sikäli kuin hän vanheni, vaivasi häntä yhä enemmän kaipuu asettua tuohon kotimaahansa. Hän ei tuntenut siellä enää ketään, ja hän uskoi, että hän tapaisi siellä hengenheimolaisia vieläkin vähemmän kuin tässä hänelle vieraassa kaupungissa; mutta olihan Sveitsi toki hänen kotimaansa: niiltä, jotka ovat meidän vertamme, emme vaadi, että heidän on ajateltava samaan tapaan kuin me; heidän ja meidän välillämme on tuhansia salaisia yhdyssiteitä; vaistot ovat oppineet lukemaan samaa taivaan ja maan kirjaa, sydämemme puhuvat samaa kieltä.

Christophe kertoi iloisella tavalla näistä pettymyksistään Grazialle ja ilmaisi hänelle aikeensa lähteä takaisin Sveitsiin; leikkiä laskien pyysi hän häneltä lupaa saada poistua Paasista ja ilmoitti matkustavansa sieltä seuraavalla viikolla. Mutta kirjeen, loppuun tulikin sitten seuraava _post-scriptum_:

"Olen nyt muuttanut päätökseni. Lähtö on lykätty."

Christophe luotti Graziaan täydellisesti kaikissa asioissaan; hän paljasti hänelle aina syvimmätkin salaisuudet. Ja kuitenkin oli hänen sydämessään eräs pohjukka, mihin hän ei laskenut ketään muita kuin itsensä: se oli ne hänen muistonsa, jotka eivät olleet pelkästään hänen omiaan, vaan niidenkin, joita hän oli muinoin rakastanut. Niinpä hän ei ollut hiiskunut Grazialle mitään Olivier Jeanninia koskevaa. Sellaista salaamista ei hän tehnyt tieten taiten. Sanat eivät päässeet hänen suustaan, jos hän aikoi puhua Grazialle tuosta ystävästään. Eihän Grazia ollut Olivier Jeanninia tuntenut...

Sinä aamuna, jolloin Christophe kirjoitti ystävättärelle tätä kirjettä, tultiin kolkuttamaan hänen oveensa. Hän meni avaamaan, ja nurisi, että häntä häirittiin. Jokin nuori, noin neljän-, viidentoista vuoden ikäinen poika kysyi, oliko monsieur Krafft tavattavissa. Christophe pyysi tulijaa äkääntyneenä sisään. Poika oli vaaleaverinen, silmät siniset, piirteet hienot; hän ei ollut kovin kookas, vartalo hento ja pysty. Hän seisoi hetken Christophen edessä mitään puhumatta, hiukan hämillään. Mutta nopeasti hän siitä selvisi ja loi Christopheen kirkkaat silmänsä ja katseli häntä tarkastelevasti. Christophe hymyili katsoessaan noita kauniita kasvoja; ja poikanenkin hymyili silloin.

-- No, virkkoi Christophe, mitä te nyt tahdotte?

-- Minä tulin, alkoi poika...

(Hän sekautui uudestaan, punastui ja oli vaiti.)

-- Kyllähän näen, että tulitte, nauroi Christophe; mutta mitä varten tulitte? Katsokaa nyt minuun, pelkäättekö te minua?

Poika hymyili jälleen, pudisti päätänsä ja vastasi:

-- En pelkää.

-- Hyvä! No, sanokaahan nyt ensin, kuka olette.

-- Olen... yritti poika jälleen.

Hän keskeytti taas. Hänen katseensa, joka kierteli uteliaana pitkin huonetta, oli huomannut uunin reunalla Olivier Jeanninin valokuvan. Christophe silmäili vaistomaisesti sinne, minne poikakin.

-- No niin, rohkeasti vaan! huudahti Christophe.

Poika sanoi:

-- Minä olen hänen poikansa.

Christophe hätkähti; hän ponnahti tuoliltaan, tempasi pojan kaksin käsin luokseen ja veti hänet rintaansa vasten; hän vaipui takaisin paikalleen ja pusersi häntä syliinsä; heidän kasvonsa koskivat melkein toisiinsa, ja Christophe katseli poikaa ja hoki:

-- Pikkuiseni... rakkaani...

Yhtäkkiä hän taittui pojan ohimoihin kaksin käsin, ja suuteli häntä otsalle, silmiin, poskille, nenään, hiuksiin. Poika säikähti ja tuli näin rajusta tunteenpurkauksesta noloksi ja vetäytyi irti hänen käsistään. Christophe päästi hänet. Hän kätki kasvonsa käsiinsä, hän painoi otsansa seinää vasten ja seisoi hetken niin. Poika oli peräytynyt toiselle puolelle huonetta. Christophe kohotti päätänsä. Hänen kasvonsa olivat nyt rauhoittuneet; hän katseli poikaa, hellä hymy huulillaan:

-- Minä säikäytin sinut, sanoi hän. Anna anteeksi... Näetkös, minä rakastin häntä niin paljon.

Poika oli vaiti ja yhä arka.

-- Miten sinä olet hänen näköisensä! huudahti Christophe... Ja kuitenkaan en olisi sinua tuntenut. Mikä tehneekään toiseksi?

Hän kysyi:

-- Mikä on nimesi?

-- Georges.

-- Aivan niin. Muistan nyt. Christophe-Olivier-Georges... Miten vanha olet?

-- Neljätoista vuotta.

-- Neljätoista vuotta! Niin kauanko siitä jo on?... Se on minusta niinkuin eilinen päivä, -- tai niinkuin pitkien aikakausien yö... Kuinka sinä oletkin hänen näköisensä! Samat kasvojen muodot. Samat, ja kuitenkin toiset. Sama silmien väri, eivätkä kuitenkaan samat silmät. Sama hymy, sama suu, eikä silti sama äänensointu. Sinä olet voimakkaamman näköinen, ryhtisi parempi. Kasvosi täyteläämmät, mutta punastut aivan kuin hän. Tule istumaan tänne, niin jutellaan. Kuka sinut lähetti minun luokseni?

-- Ei kukaan.

-- Itsestäsikö sinä siis tulit? Miten sinä minut tunsit?

-- Olen kuullut puhuttavan teistä.

-- Kuka on puhunut?

-- Äiti.

-- Niinkö! huudahti Christophe. Tiesikö hän, että sinä lähdit luokseni.

-- Ei.

Christophe oli hetkisen vaiti; sitten hän kysyi:

-- Missä te asutte?

-- Parc Monceaun lähistöllä.

-- Tulitko sieltä jalkaisin? Niinkö? Siinä on patikoimista. Taidatpa olla väsynyt.

-- Minä en ole väsynyt milloinkaan.

-- Kas vaan! Näytäpäs käsivarsiasi.

(Christophe tunnusteli hänen käsivarsiaan.)

Sinäpä olet luja miehenalku... Ja mikä sinut sai tulemaan minua katsomaan?

-- Se, että isä piti teistä enemmän kuin kenestäkään.

-- Niinkö _hän_ sinulle sanoi?

(Tämän lauseensa Christophe oikaisi:)

-- Äitisikö sinulle on niin sanonut?

-- Äiti.

Christophe hymyili mietteissään. Hän ajatteli: "Hänkin, Jacqueline... Miten he kaikki rakastivat häntä! Miksi he eivät sitten rakkauttaan hänelle näyttäneet?..."

Christophe jatkoi:

-- Minkä tähden sinä tulit vasta nyt?

-- Minä halusin tulla jo ennemmin. Mutta luulin, että te ette tahtoisi minua nähdä.

-- Minäkö!

-- Viikkoja sitten näin teidät Chevillardin-konserteissa; olin siellä äitini kanssa, muutaman tuolirivin päässä teistä; minä tervehdin teitä; te katsoitte aivan lävitseni ja rypistitte kulmianne, ette vastannut minulle.

-- Minäkö katsoin muka sinuun?... Rakas poikaseni, mitä sinä ajattelet?... Minä en sinua nähnyt. Silmäni ovat heikontuneet. Siitä syystä minä vain rypistelen kulmiani... Niinkö pahaksi minua luulit?

-- Minä luulen, että te voitte olla _myöskin_ paha, jos tahdotte.

-- Niinkö arvelet? sanoi Christophe. No, jos luulit, etten minä tahtonut sinua nähdä, niin kuinka uskalsit nyt tulla luokseni?

-- Siksi, että minä tahdoin nähdä teitä.

-- Entäpä jos olisin ajanut sinut ulos?

-- Minä en olisi antanut itseäni ajaa.

Georges lausui tämän nopeasti ja päättävästi, samalla sekä ymmällään että uhmaavasti.

Christophe purskahti nauruun; ja samoin Georges.

-- Olisit tainnut työntää minut itseni ulos?...

Katsopas mokomaa vintiötä!... Ei, toden totta, sinä et muistutakaan isääsi.

Poikasen herkkäilmeiset kasvot synkkenivät.

-- Te sanotte, etten minä muistuta häntä? Mutta äskenhän te väititte, että...? Te siis luulette, ettei hän olisi pitänyt minusta? Ettekä siis tekään pidä minusta?

-- Mitä sinä siitä, pidänkö sinusta?

-- Paljonkin.

-- Miksi?

-- Siksi, että minä pidän teistä.

Ja yhdessä ainoassa tuokiossa välkähti pojan silmissä, huulilla, koko kasvoilla kymmenenkin erilaisen tunteen ilmettä. Aivan kuin kevättuuli lennättää huhtikuun päivänä pilvien varjoja yli peltojen ja niittyjen. Christophelle tuli suuri ilo nähdä, kuulla häntä; hänestä tuntui aivan kuin hän olisi vapautunut menneisyyden suruista; katkerat kokemukset, kärsimykset ja Olivier-ystävänkin murheet, kaikki olivat kadonneet: Christophe tunsi syntyvänsä uudestaan tässä nuoressa Olivier'n elämän vesassa.

He puhelivat keskenään. Georges ei ollut tuntenut laisinkaan Christophen musiikkia ennenkuin näinä viimeisinä kuukausina; mutta kun Christophe oli tullut Parisiin, oli hän käynyt kaikissa konserteissa, missä hänen teoksiaan soitettiin. Kun Georges puhui niistä, oli hänen kasvoillaan vilkas ilme ja silmissä riemukas säteily, ja hän oli aivanpa itkuun valmis: niinkuin rakastunut. Hän tunnusti viimein Christophelle, että hän piti musiikista tavattomasti ja että hänkin olisi tahtonut säveltää. Mutta muutaman kysymyksen tehtyään Christophe huomasi, ettei poikasella ollut musiikin alkutietojakaan. Hän kyseli nyt, mitä Georges oli opiskellut. Nuori Jeannin kävi lyseota; hän sanoi iloisesti, ettei hän ollut mikään erinomainen oppilas.

-- Mikä on vahvin puolesi? Matematiikka vai muut aineet?

-- Melkein yhtä kehno olen kaikissa.

-- Mitä ihmettä! Ethän suinkaan liene laiska?

Georges nauroi kursailematta ja vastasi:

-- Taidanpa olla.

Sitten hän lisäsi ikäänkuin kahdenkeskeisenä salaisuutena:

-- Mutta minä tiedän, etten kuitenkaan ole.

Christophe ei voinut olla purskahtamatta nauruun:

-- No, miksi sinä et siis ole ahkera? Eikö mikään herätä haluasi?

-- Päinvastoin, kaikki sitä herättää.

-- No, mikä sitten on esteenä?

-- Kaikki onniin mieltäkiinnittävää, en jouda...

-- Et jouda? Mitä peijakasta sinä sitten hommaat?

Georges teki kädellään epämääräisen liikkeen:

-- Vaikka mitä. Minä soitan, urheilen, minä käyn näyttelyissä, minä luen...

-- Olisi kai parempi jos lukisit koulukirjojasi.

-- Koulussa ei lueta koskaan mitään mieltäkiinnittävää... Ja sitäpaitsi me matkustelemme. Viime kuussa minä kävin Englannissa, näkemässä Oxfordin ja Cambridgen välistä _matchia_.

-- Se mahtaa edistää sinun oppimistasi!

-- Mitä siitä. Sillä tavoin oppii enemmän kuin koulussa.

-- Entä äitisi, mitä hän sellaisesta sanoo?

-- Äiti on sangen järkevä. Hän tekee, mitä minä tahdon.

-- Peijakkaan poika!... Kiitäpäs onneasi, etten ole sinun isäsi.

-- Te saatte kiiltää onneanne, etten ole teidän...

Oli mahdotonta vastustaa pojan veikeilyä.

-- No, sanopas sinä, suurmatkailija, tunnetko minun isänmaatani, kysyi Christophe?

-- Tunnen.

-- Siitä olen varma, ettet osaa sanaakaan saksaa.

-- Osaan päinvastoin hyvinkin.

-- No koetetaanpas vähän.

He rupesivat puhumaan saksaa. Poika solkkasi sitä virheellisesti, mutta hupaisen varmasti ja rohkeasti; hän oli sangen älykäs ja virkku ajatuksiltaan, joten hän ymmärsi aavistamalla enemmän kuin tietäen; usein käsitti hän kyllä asian päin seiniä; ja itse hän nauroi ensimäisenä omille virheilleen. Hän kertoi matkastaan, lukemistaan kirjoista, ja kertoi ylen vauhdikkaasti. Hän oli lukenut paljon, hätiköiden, pintapuolisesti, hypäten yli sivujen, keksien omasta päästään sellaiset kohdat, joita ei ollut malttanut lukea; mutta häntä kannusti virkku ja mehukas uteliaisuus, joka oli aina valmis innostumaan. Puhuessaan hän hypähteli asiasta toiseen; ja hänen kasvonsa saivat vilkkaita eleitä, kun hän kertoi joistakin näytelmistä tai teoksista, jotka olivat häntä liikuttaneet. Hänen henkiset tuttavansa olivat jotakuinkin sekalaista seuraa. Oli vaikea käsittää, kuinka hän oli joutunut lukemaan jonkin kymmenennen luokan kirjan, mutta ei tiennyt mitään monista paremmista kirjailijoista.

-- Tämä kaikki on mukiinmenevää, sanoi Christophe. Mutta sinä et saa aikaan mitään, jos et tee työtä.

-- Oh, ei minun tarvitse tehdä. Me olemme rikkaita.

-- Hemmetti, sinun laitasi on hullusti! Tahdotko olla ihminen, joka ei kelpaa mihinkään, joka ei tee mitään?

-- Päinvastoin, minä tahtoisin tehdä kaikkea. On järjetöntä sulkeutua koko iäkseen yhteen ammattiin.

-- Mutta se on kuitenkin ainoa tapa oppia hoitamaan sitä ammattia hyvin.

-- Niinhän ne väittävät.

-- Mitä? Niinkö "ne väittävät"?... Minä todistan sen. Neljäkymmentä vuotta olen nyt koettanut ammattiani oppia. Minä tuskin alan sitä osata.

-- Neljäkymmentä vuotta koettanut oppia! Ja milloin sitä ammattia sitten tekee?

Christophe purskahti nauruun:

-- Pieni viisasteleva ranskalainen!

-- Minä tahtoisin musiikkimieheksi, sanoi Georges.

-- No, sitä urakkaa ei aloiteta koskaan liian aikaisin. Tahdotko, niin minä opetan sinua?

-- Oh, miten siitä olisin onnellinen!

-- Tule tänne huomenna. Koetetaan katsella, mihin sinusta on. Ellei sinulla tee mitään, kiellän sinua työntämästä milloinkaan hyppysiäsi pianoon. Jos sinulla on taipumuksia, niin koetamme tehdä sinusta jotakin... Mutta sen sanon sinulle etukäteen: minä panen sinun tekemään työtä.

-- Minä teen kyllä työtä, vakuutti Georges hurmautuneena.

He päättivät, että he tapaavat toisensa seuraavana päivänä. Mutta juuri lähtiessään muisti Georges, että hänen oli seuraavana päivänä kohdattava eräitä toisia henkilöitä, ja myöskin sitä seuraavana. Tosiaankin, hän ei ollut vapaa ennenkuin viikon lopulla. Päätettiin uudelleen, minä päivänä ja millä hetkellä he tapaisivat toisensa.