Part 6

"Kun hänen isänsä kuoli, joutivat Themis ja Justinianus häneltä nurkkaan. Hän alkoi säveltää, vaikkei hänellä ollut rohkeutta hommata itselleen tarvittavaa tekniikkaa. Tavaksi piintynyt laiskana vetelehtiminen ja nautinnonhalu olivat tehneet hänet sellaiseksi, ettei hän pystynyt mihinkään vakavaan ponnistukseen. Hänen tunteensa oli kyllä herkkä; mutta ajatus livisti aina niinkuin muotokin hänen käsistään; kun hän ryhtyi työhön, ei hän lopultakaan saanut esille muuta kuin joutavia tavallisuuksia. Surullisinta oli, että tuossa keskinkertaisessa olennossa oli tosiaan jotain suurta. Olen lukenut pari hänen entistä sävellystään. Siellä täällä on niissä mukaansatempaavia aatteita, jotka ovat jääneet keskeneräisiksi luonnoksiksi ja vääntyneet kohta muodottomiksi. Aivan kuin virvatulia hyllyvällä suolla... Ja miten merkillinen ajatusrakenne! Hän yritteli selitellä minulle Beethovenin sonaatteja. Hän näkee niissä naurettavia, lapsellisia satuja. Mutta kuitenkin on tämä hänen käsityksensä intohimoista syvästi vakavaa! Kyyneleet tulevat hänelle silmiin, kun hän niistä puhuu. Hän antaisi itsensä tappaa sen puolesta, mitä hän rakastaa. Hän on liikuttava ja hassunkurinen. Juuri kun tekisi mieleni nauraa hänelle vasten naamaa, tahtoisin häntä syleillä... Perinpohjin kunniallinen sielu. Hänessä asuu voimakas halveksiminen parisilaisia nurkkapyhimyskuntia kohtaan, -- (joskaan hän ei voi estää itseään, enempää kuin kukaan pikku porvari, ihailemasta suuruuksia, joilla on tuota siunattua menestystä)...

"Hän sai pienen perinnön. Muutamassa kuukaudessa hän pisti sen poskeensa; ja sitten, varattomana ollessaan pälkähti hänen päähänsä, niinkuin monien muiden hänenlaistensa, sellainen rikollinen kunniallisuus, että hän nai köyhän tytön, jonka oli vietellyt; vaimolla oli kaunis ääni, ja hän osasi soittaa, joskaan ei välittänyt musiikista. Heidän täytyi nyt elää hänen äänellään ja miehen keskolaisella kyvyllä soittaa violonselloa. Tietysti he piankin huomasivat kumpikin toisensa lahjattomuuden eivätkä voineet enää toisiaan kärsiä. Heille oli syntynyt tyttö. Isä kohdisti nyt tuohon lapseen oman elämänsä haaveet; hän ajatteli, että tyttärestä tulisi se, mihin hän itse ei ollut päässyt. Tytär tuli äitiinsä: pianon rämpyttäjä, jolla ei ollut lahjoja rahtuakaan; hän jumaloi isäänsä ja antautui isänsä mieliksi hänen elämänuralleen. Monta vuotta kiertelivät he pitkin kylpyläkaupunkeja saaden osakseen enemmän häväistystä kuin rahaa kukkaroonsa. Lapsi, joka oli heiveröinen ja liiaksi rasitettu, kuoli. Vaimo muuttui epätoivoissaan yhä ja yhä ärtyisemmäksi. Ja heidän elämänsä oli pohjatonta kurjuutta, josta ei ollut mitään toivoa päästä; heitä piti hengissä ainoastaan ihanteen haave, ihanteen, jota ei uskota saavutettavan...

"Ja minä, ystäväni, minä ajattelin, kun näin tämän epäonnistuneen raukan, jonka elämä oli ollut pelkkiä pettymyksiä: 'Kas tuollainen minusta olisi voinut tulla. Meissä molemmissa on ollut lapsina yhteisiä piirteitä; ja eräät myöhemmän elämämme seikkailut muistuttavat toisiaan; olenpa nähnyt sukulaisuutta musikaalisten aatteittemmekin välillä; mutta hänen aatteensa ovat jääneet keskelle taipaletta. Mistä se johtuu, etten minä ole sortunut niinkuin hänkin? Epäilemättä tahtoni voimasta. Mutta myöskin sattumasta. Ja tahtoni, onko se sitten pelkästään omaa ansiotani? Eikö paremmin rotuperäni, ystävieni, sen Jumalan, joka on minua auttanut?...' Tällaiset ajatukset tekevät ihmisen nöyräksi. Tuntee olevansa kaikkien veli, jotka rakastavat taidetta ja kärsivät sen puolesta. Alimmasta portaasta ylimpään ei välimatka ole suuri...

"Ja sitäpaitsi olen ajatellut, mitä minulle kirjoititte. Puhutte totta: taiteilijalla ei ole oikeutta vetäytyä syrjään niin kauan kuin hän voi auttaa muita. Minä jään siis, pakotan itseni jäämään, muutamiksi vuoden kuukausiksi joko tänne tahi Wieniin tai Berliniin, vaikka minun on hyvin vaikea nyt enää kotiutua näihin kaupunkeihin. Mutta ei saa hellittää. Joskaan ei minusta ole ehkä suurta hyötyä muille, kuten minulla on täysi syy pelätä, niin kenties tästä oleskelustani on hyötyä edes minulle itselleni. Ja lohdutan itseäni sillä, että te tahdotte niin. Ja kaiken lopuksi... (en mieli valehdella)... se alkaa huvittaakin minua. Hyvästi, tyranni. Te voitatte. Minä opin sekä tekemään, mitä te tahdotte, että myöskin sellaisia tekoja rakastamaan.

_Christophe_."

* * * * *

Niin ollen jäi Christophe Parisiin, osaksi Grazian mieliksi, osaksi sentähden, että hänen taiteilijauteliaisuutensa oli herännyt ja tempautui mukaan uudistuvan taiteen näytökseen. Mitä hän näki tai tekikin, aina oli Grazia hänen mielessään; ja hän kirjoitti Grazialle kaikesta. Hän tiesi kyllä vain kuvittelevansa, että sellainen aina ehdottomasti oli Grazialle mielenkiintoista; hän epäili Graziaa näitä asioita kohtaan hiukan välinpitämättömäksikin. Mutta hän oli Grazialle kiitollinen, ettei Grazia liioin ilmaissut hänelle mielialaansa.

Grazia vastasi hänelle säännöllisesti kaksi kertaa kuussa. Sydämellisiä ja hillittyjä kirjeitä, aivan kuin hänen käytöksensäkin oli. Kertoessaan Christophelle omasta elämästään oli hän aina jollain tavoin aran peittelevä ja ylpeä. Hän tiesi, minkälaisen kaiun rajut sanat herättäisivät Christophen sydämessä; hänestä oli mieluisempaa olla Christophea kohtaan näköjään kylmäkin kuin syöstä hänet kiihkomielisyyteen, johon hän ei tahtonut häntä seurata. Mutta hän oli liiaksi nainen, joten hän tiesi sen salaisuuden, ettei ystävän rakkaudelta ole riistettävä rohkeutta ja että välinpitämättömillä sanoilla tehdyn syvän pettymyksen haava on lääkittävä kohta toisilla ja lempeillä. Christophe huomasi pian tämän taktiikan; ja rakkauden oveluus neuvoi hänet puolestaan pidättämään tunteitaan, kirjoittamaan hillitympiä kirjeitä, niin että Grazian vastaukset muuttuisivat välittömämmiksi.

Kuta kauemmin hän oli Parisissa, sitä enemmän kiinnitti hänen mieltänsä tuossa jättiläismuurahaispesässä kuohuva uusi elämänhalu. Se oli hänestä sitäkin mielenkiintoisempaa, kun hän huomasi nuorten muurahaisten sympatian häntä kohtaan vähäiseksi. Hän ei ollut suinkaan erehtynyt: hänen menestyksensä oli Pyrrhoksen voitto. Hän oli ollut kadoksissa kymmenkunnan vuotta, nyt hänen paluunsa Parisiin herätti hälinää. Mutta sattuipa sellainen hyvinkin tavallinen kohtalon iva, että hänen entiset vihollisenpa, keikaroitsijat ja maailman-ihmiset, rupesivat tällä kertaa häntä suojelemaan; taiteilijat olivat häntä kohtaan jäykästi ja vaiteliaasti vihamielisiä tai he pysyivät varuillaan. Hän säilytti asemansa nimellään, jolla oli jo vanha kaiku, laajoilla työnsä tuloksilla, koko sävyllään, josta puhui intohimoinen vakuutus, ja vilpittömyytensä kiivaudella. Mutta joskin oltiin pakotetut ottamaan hänet huomioon, joskin täytyi häntä sekä ihailla että kunnioittaakin, niin kuitenkin käsitettiin häntä väärin, eikä häntä rakastettu. Hän oli joutunut syrjään ajan taiteesta. Hän oli epäsikiö, elävä anakronismi. Sitä hän oli ollut aina. Kymmenvuotinen yksinäisyys oli jyrkentänyt hänen ja maailman vastakohtaa. Hänen poissa ollessaan oli Europassa ja varsinkin Parisissa tapahtunut uudistustyö, kuten hän itsekin hyvin näki. Uusi elämänkäsitys oli syntymässä. Nousi sukupolvi, joka tahtoi enemmän toimia kuin ymmärtää, janosi enemmän onnea kuin totuutta. Se tahtoi elää, se tahtoi valloittaa elämän, vaikkapa sen olisi täytynyt valehdellakin. Ylpeyden valhe, ylpeyden kaikki aiheet: rotuylpeys, luokkaylpeys, uskontokunnallinen ylpeys, kulttuuri- ja taideylpeys, -- kaikki ne kelpasivat sille, kunhan ne vain antoivat sille rautaisen panssarin, sopivat sille miekaksi ja kilveksi, suojasivat sitä sen marssiessa voittoon. Niinpä siitä polvesta oli ilkeää kuulla suutta surun sortamaa ääntä, joka puhui sille, että tuska ja epäilyskin ovat olemassa, nuo pahat ja äsken väistynyttä yötä häirinneet myrskyt, jotka uhkaavat yhä ihmiskuntaa välittämättä siitä, että niitä koetetaan kieltää ja unohtaa. Sitä ääntä oli mahdoton olla kuuntelematta; mennyt yö oli vielä liian lähellä. Silloin nuo nuoret miehet tukkivat uhallakin siltä korvansa; ja he huusivat täyttä kurkkua, jotteivät olisi sitä kuulleet. Mutta ääni puhui sittenkin voimakkaammin, ja siitä he olivat vihoissaan.

Christophe puolestaan suhtautui heihin ystävällisesti. Hän iloitsi maailman kulusta onnea kohti. Se, että tuossa liikkeessä oli paljon tahallisen ahdasta, ei pahoittanut häntä. Jos tahtoo kulkea suoraan määränpäähän, täytyy katsella suoraan eteensä. Hän, joka oli joutunut maailmojen käännepaikkaan, nautti sekä siitä traagillisesta yön säteilystä, jonka hän näki takanaan, että nuorten toiveiden hymystä, raikkaan ja kuumeisen aamunkoiton epämääräisestä kauneudesta. Hän oli heilurin liikkumattomassa napapisteessä silloin, kun heiluri nousi ylös. Seuraamatta sen liikettä kuunteli hän riemukseen elämän tahdikasta rytmiä. Hän yhtyi niiden toiveisiin, jotka kielsivät hänen menneet tuskansa. Mikä oli tuleva, se tuli nyt, niinkuin hän itsekin oli uneksinut. Kymmenen vuotta sitten oli Olivier, -- tuo pieni gallialainen kukko, -- ennustanut heiveröisellä laulullaan yössä ja pimeässä kaukaista päivää. Laulajaa ei enää ollut olemassa; mutta hänen laulunsa toteutui. Linnut heräsivät Ranskan puutarhassa. Ja yhtäkkiä kuuli Christophe selvempänä muiden lintujen laulua, voimakkaampana ja onnellisempana, ylösnousseen Olivier Jeanninin äänen.

Christophe silmäili hajamielisenä erään kirjakaupan näytepöydän ääressä runovihkoa, jonka tekijän nimi oli hänelle tuntematon. Jokin lauselma kirjassa herätti hänen huomiotaan; teos alkoi kiinnittää hänen mieltään. Kun hän luki avaamattomien lehtien välistä edelleen, oli hän erottavinaan tutun äänensävyn, näkevinään ikäänkuin jotkin ystävän kasvot... Oli mahdotonta määritellä, mitä hän tunsi, ja kun hän ei voinut erota kirjasta, osti hän sen. Kotonaan ryhtyi hän kohta sitä lukemaan. Ja äskeinen tunnelma tuli jälleen takaisin. Runojen väkevä henki johti hänen mieleensä näkyilmestyksen tarkkuudella vuosisatoja sitten eläneet miljoonat sielut, -- nuo jättiläismäiset puut, joiden lehtiä ja hedelmiä me olemme, -- Maan henget. Sivuilta selkenivät Emon yli-inhimilliset kasvot, -- hänen, joka oli meitä ennen, joka säilyy meidän kadottuamme, joka istuu kuin bysantilainen Madonna vuorenkorkuisella valtaistuimella, minkä juurella ihmismuurahaiset rukoilevat. Runoilija lauloi suurten jumalatarten homeerisista taisteluista, heidän miekkojensa kalskeesta aikojen alusta asti; hän kuvaili tuota iankaikkista Iliadia, joka on Troian sotaan verraten sama kuin alpit pienten kreikkalaisten kukkulain rinnalla.

Moinen ylpeyden ja sotaisen toiminnan epopeia oli kaukainen sellaisen europalaisen hengen ajatuksille kuin Christophen. Ja kuitenkin näki hän tuossa ranskalaisen hengen visionissa, -- (se oli siro neitsyt, Pallas-Athenen kilpeä kantava, -- jumalatar, jonka sinisten silmien katse tunkee läpi pimeyksien: työn jumalatar, verraton taideniekka, vallitseva järki, jonka välkkyvä keihäs kaataa hälisevin huudoin ryntäävät barbaarit maahan) -- kuitenkin näki hän siinä vilahdukselta katseen ja hymyn, jotka hän tunsi ja joita hän oli ennen muinoin rakastanut. Mutta ennenkuin hän pääsi selville huomiostaan, oli näky haihtunut. Ja kun hän sitten kiihtyen ajeli sitä takaa eikä saanut kiinni, niin kuuli hän yhtäkkiä erästä sivua kääntäessään tarinan, jonka Olivier Jeannin oli kertonut hänelle joku päivä ennen kuolemaansa...

Christophe joutui aivan päästä pyörälle. Hän juoksi kirjan kustantajan luokse ja kysyi runoilijan osotetta. Sitä kieltäydyttiin ilmoittamasta, kuten tapa vaatii. Christophe suuttui. Se ei auttanut. Viimein pälkähti hänen päähänsä, että ehkäpä hän saisi tarvitsemansa tiedon osoitekalenterista. Hän löysikin siitä osoitteen, ja heti paikalla lähti hän kirjailijan luokse. Milloin hän tahtoi jotain, ei hän koskaan malttanut hetkeäkään odottaa.

Kortteli Batignolles, siellä talon ylimmässä kerroksessa. Useita ovia yhteiseen eteiskäytävään. Christophe naputti oveen, jota hänelle oli neuvottu. Aukeni viereinen ovi. Muuan nuori nainen, ei mitenkään kaunis, -- hyvin ruskeaverinen, hiukset otsalla, ihonväri samea, kasvot hermostuneet, silmät vilkaseleiset, -- kysyi, mitä hän tahtoi, ja näytti epäluuloiselta. Christophe selitteli, ketä hän oli tullut tapaamaan, ja kun uudestaan kysyttiin, ilmoitti nimensä. Nainen tuli nyt huoneestaan ja aukaisi toisen oven, avaimella, joka oli hänen hallussaan. Mutta hän ei vienyt Christophea heti sisään. Hän pyysi vierasta odottamaan käytävässä, ja pujahti yksinään sisään, sulkien oven hänen nenänsä edessä. Viimein pääsi Christophe tuohon näin vartioituun asumukseen. Hän meni huoneen läpi, joka oli melkeinpä tyhjä ja jota käytettiin nähtävästi ruokasalina: siellä oli ainoastaan muutamia vanhoja ja rikkonaisia huonekaluja; uutimettoman ikkunan edessä viserteli kymmenkunnan pikkulintua häkissä. Taemmassa kamarissa loikoi kuluneella sohvalla mies. Hän nousi nyt ylös ottamaan Christophea vastaan. Nuo laihtuneet kasvot, joille sielu loi hohdettaan, nuo sametinpehmeät, kauniit silmät, joissa paloi kuumeinen tuli, ja pitkät älykkäät kädet, ruma ruumis, käheältä soiva ääni: Christophe tunsi heti paikalla... Emmanuelin! Sen sairaan pikku työläisen, joka oli ollut tahtomattaan syypää... Myöskin Emmanuel kavahti yhtäkkiä pystyyn ja tunsi Christophen.

He eivät puhuneet kotvaan mitään. Molemmat näkivät he sillä hetkellä Olivier Jeanninin... He eivät saaneet edes annetuksi toisilleen kättä. Emmanuel oli ponnahtanut askeleen taapäin. Nyt, vielä kymmenen vuoden päästä, nousi entinen salainen kauna, vanha kateus, jota hän oli tuntenut Christophea kohtaan, esille hänen vaistoelämänsä epäselvästä syvyydestä. Emmanuel seisoi siinä epäluuloisena ja vihamielisenä. -- Mutta kun hän näki, miten liikutettu Christophe oli, ja luki jo hänen huuliltaan sen nimen, jota he kumpikin ajattelivat: "Olivier...", niin voitti tunne hänet: hän heittäytyi Christophen avattuun syliin.

Emmanuel kysyi:

-- Minä tiesin, että te olitte Parisissa. Mutta kuinka te saatoitte löytää minut?

Christophe vastasi:

-- Minä luin teidän viimeisen kirjanne; sen rivien alta kuulin _hänen_ äänensä.

-- Niinkö? sanoi Emmanuel; että te siis sen tunsitte? Kaikesta, mitä nyt olen, olen hänelle kiitollisuuden velassa.

(Hän ei millään muotoa lausunut Olivier Jeanninin nimeä.)

Tuokion kuluttua hän jatkoi synkentyneenä:

-- Hän piti teistä enemmän kuin minusta.

Christophe hymyili:

-- Se, joka rakastaa paljon, ei tiedä, mikä on enempi, mikä vähempi; hän antaa kaikkensa niille, joita hän rakastaa.

Emmanuel katsahti Christopheen; hänen itsepäisten silmiensä vakavan traagilliseen katseeseen syttyi yhtäkkiä syvästi lempeä hohde. Hän otti Christophea kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä sohvalle.

He kertoivat toisilleen elämänsä vaiheita. Neljäntoista ja viidenkolmatta ikävuoden välillä oli Emmanuel yrittänyt jos jonkinlaisia ammatteja: hän oli ollut latojana, verhoilijana, kiertävänä kaupustelijana, kirjakauppojen asiamiehenä, asianajajain kirjurina, erään valtiomiehen sihteerinä, sanomalehtimiehenä... Kaikissa näissä ammateissa hän oli keksinyt tilaisuuksia opiskelemiseen yhä ja alinomaa; joskus hän oli saanut tukea kunnon ihmisiltä, joita tuon pikku olennon tarmo hämmästytti; mutta enimmäkseen hän oli joutunut sellaisten kynsiin, jotka käyttivät hänen köyhyyttään ja lahjojaan väärin. Pahimmistakin kokemuksistaan hän oli rikastunut ja läpäissyt ne pahasti katkeroitumatta, joskin yhä huonontuvalla terveydellä. Hänen erikoinen taipumuksensa muinaisiin kieliin (se ei ole kovinkaan harvinaista ranskalaisen rodun keskuudessa, rodun, jonka vereen humanistiset traditsionit ovat syöpyneet) oli hankkinut hänelle erään vanhan hellenisoivan papin suopeuden ja tuen. Nämä kielitutkimukset, joita hänellä ei ollut aikaa kehittää kovin pitkälle, opettivat hänet älylliseen kuriin ja neuvoivat hänelle tyyliä. Siksi oli Emmanuel, tuo aivan kansan pohjasakasta kohonnut mies, jonka koko sivistys oli omatekoista, sattumalta saatua ja täynnä hirveitä aukkoja, saavuttanut niin erinomaisen sanallisen ilmaisukyvyn, sellaisen taidon ajatuksen muotohallintaan, ettei nuori porvaristo pääse moiseen kymmenvuotisellakaan yliopistokasvatuksella. Emmanuel piti tätä Olivier Jeanninin hyvänä työnä häntä kohtaan. Mutta oikeastaan olivat muut auttaneet häntä tehokkaammin siinä suhteessa kuin Olivier, joskin se säkene, joka sytytti hänen sieluunsa ikuisesti palavan tulen, oli lähtenyt Olivier Jeanninista. Toiset olivat ainoastaan kaataneet öljyä lamppuun.

Emmanuel sanoi:

-- Minä aloin ymmärtää häntä vasta siitä ajasta, jolloin hän lähti pois. Mutta kaikki, mitä hän oli sanonut, oli mennyt olemukseeni. Hänen valonsa ei ole hylännyt koskaan minua.

Emmanuel puhui elämäntyöstään, siitä tehtävästä, jonka Olivier oli jättänyt hänelle perinnöksi, kuten Emmanuel pyhästi uskoi: ranskalaisten voimien heräämisestä, sen sankarillisen idealismin syttymisestä, jonka airut Olivier oli ollut; tämän ihanteellisuuden kaikuvaksi ääneksi tahtoi Emmanuel tulla, ääneksi, joka kuuluisi yli kamppailun ja soittaisi lähenevää voittoa; hän lauloi ylösnousseen rotunsa epopeiaa.

Emmanuelin runot olivat hänen rotunsa luonteenomaista luomaa, tuon omituisen rodun, joka on kautta vuosisatojen säilyttänyt voimakkaan kelttiläisen aroominsa, pitäen samalla merkillisenä ylpeytenään pukea ajatuksensa muinaisen roomalaisen valloittajan jättämään asuun ja hänen määräämänsä lakeihin. Niissä runoissa tapasi puhtaana koko gallialaisen rohkeuden, sankarillisen järjen ja ironian hengen, tuon sekoituksen kerskailua ja huimapäisyyttä, joka sai aikoinaan miehet tempaisemaan parrasta Rooman senaattoreja, ryöstämään Delphoin temppeliä ja singauttamaan nauraen heittokeihäänsä päin taivasta. Mutta tietysti oli tämän pienen parisilaisen suutarin täytynyt ruumillistuttaa intohimonsa muinaisten, kaksituhatta vuotta sitten kuolleiden sankarien ja Kreikan jumalien hahmoon, aivan niinkuin aikoinaan olivat tehneet hänen peruukkipäiset ammatti-isänsä ja niinkuin varmaankin hänen jälkeläisettäkin tekevät. Omituinen kansallisvaisto, jolla on oma varmuutensa: kun ranskalainen sijoittaa ajatuksensa menneiden vuosisatojen jättämiin pyörän uurteisiin, tietää hän siten ohjaavansa nuo ajatuksensa vuosisatojen turvaan. Tällainen klassillisen muodon pakko antoi Emmanuelin intohimoille sitäkin kiivaampaa purkautumisvoimaa. Olivier Jeanninin tyyni luottamus Ranskan kohtaloihin oli muuttunut hänen pikku suojatissaan palavaksi uskoksi, joka himoitsi tekoja ja oli varma voitosta. Emmanuel tahtoi sitä voittoa, hän näki sen, hän tervehti riemuin sitä. Haltioituneella uskollaan ja optimismillaan oli hän innostuttanut ranskalaisen yleisön. Hänen kirjansa oli ollut yhtä tehokas kuin suuri aseellinen taistelu. Hän oli murtanut aukon epäilyksen ja pelon rintavarustuksiin. Koko nuori polvi oli rynnännyt hänen perästään siihen aukkoon, päin uusia kohtaloita...

Emmanuel vilkastui puhuessaan; hänen silmänsä hehkuivat, hänen kelmeille poskilleen syttyi punaisia läikkiä, hänen äänensä tuli kimeäksi. Christophe ei saattanut olla huomaamatta, minkälainen vastakohta oli tämän kuluttavan tulen ja sen surkean ruumiin välillä, jota se tuli poltti. Hänestä tuntui katkeralta kohtalon ivalta, että tämä tarmon laulaja, runoniekka, joka ylisti reippaan urheilun, toiminnan ja sodan sukupolvea, osasi käydä tuskin askeltakaan hengästymättä, oli pidättyväinen ruokaan ja juomaan nähden, noudatti ylen tarkkaa elämänjärjestystä, joi ainoastaan vettä, ei voinut tupakoida, eli ilman rakastajattaria. Hänessä hehkuivat kaikki intohimot, mutta huono terveys oli pakottanut hänet surkeaan asketismiin.

Christophe katseli Emmanuelia; ja hän tunsi häntä kohtaan sekä ihailua että veljellistä sääliä. Hän ei suinkaan tahtonut mielialaansa ilmaista; mutta varmaankin näkyi se kuitenkin hänen silmistään, tahi oli sitten Emmanuel, jonka povessa kirveli ainainen avoin haava, näkevinään Christophen katseessa sääliä, mitä hän vihasi vieläkin enemmän kuin vihaa. Sillä Emmanuelin innostus lamaantui yhtäkkiä. Hän herkesi puhumasta. Turhaan koetti Christophe enää saada häntä luottavaksi. Emmanuelin sielu oli sulkeutunut. Christophe huomasi loukanneensa Emmanuelia.

Vihamielistä hiljaisuutta kesti kauan. Christophe nousi paikaltaan. Emmanuel saattoi häntä sanaakaan virkkamatta ovelle. Hänen käyntitavastaan huomasi hänen sairautensa; hän tiesi sen; hän koetti ylpeästi olla siitä välinpitämätön, mutta kumminkin hän ajatteli, että Christophe katseli häntä, ja hänen katkeruutensa vain kasvoi.

Juuri kun Emmanuel puristi kylmästi vieraansa kättä ja hyvästeli häntä, soitti ovikelloa muuan nuori ja hienosti puettu nainen. Hänen seuralaisenaan oli joku vaativa keikari, jonka Christophe tunsikin ulkonäöltä, sillä hän oli nähnyt hänet ensimäisinä teatteri-iltoina: aina hymy huulilla, lavertelemassa, tervehtimässä tuttaviaan kättään vilkuttamalla, suutelemassa naikkosten käpäliä ja heittelemässä orkesteripaikaltaan maireita hymyjä katsomon perille asti; koska Christophe ei tiennyt hänen nimeään, oli hän mielessään antanut hänelle nimen "hölmö". -- Hölmö ja hänen naistoverinsa hyökkäsivät heti, kun näkivät Emmanuelin, hänen kimppuunsa, kutsuivat häntä "rakkaaksi mestarikseen" ja kukkuroivat hänet kaikenlaisilla tutunomaisen tungettelevilla tunteenpurkauksilla. Christophe kuuli poistuessaan Emmanuelin vastaavan kuivalla äänellä, ettei aika ollut vieraille soveltuva, sillä hänellä oli työtä. Christophe ihaili Emmanuelin erinomaista kykyä olla epämiellyttävä. Hän ei tiennyt, mistä syystä Emmanuel oli niin yrmeä ja jörö noille rikkaille hienostelijoille, jotka täten tulivat lahjoittamaan hänelle oikeinpa hienoja ja lähenteleviä visiittejäänkin: heiltä riitti kyllä kauniita fraaseja ja ylistyksiä, mutta Emmanuelin köyhyyden vaivojen helpottamista he ajattelivat yhtä vähän kuin ennen muinoin Cesar Franckin kuuluisat ystävät: eivät hekään koettaneet vapauttaa häntä pianotunneista, joita hänen oli pakko antaa kuolinpäiväänsä asti.

Christophe kävi sitten useampia kertoja Emmanuelin luona. Hän ei saanut seurustelua enää läheskään niin välittömäksi kuin se oli ollut ensimäisellä käynnillä. Emmanuel ei näyttänyt yhtään iloitsevan hänen tulostaan, ja hän pysyttelihe epäluuloisen hillittynä. Joskus ainoastaan sai hänelle luonteenomainen avomielisyyden kaipuu vallan hänessä; Christophen sanat vapisuttivat häntä jonkin kerran hänen olemuksensa pohjiin asti; silloin hän heittäytyi hetkellisen entusiastisen luottamuksensa lumoihin; ja hänen idealisminsa valaisi silloin hänen salatun sielunsa pauhaavan runouden salamoilla. Sitten hän yhtäkkiä suistui alas innostuksensa korkeudesta; hän jäykistyi ja oli itsepintaisesti vaiti; ja Christophella oli jälleen edessään vihamies.