Part 5

"Ei silti, ettei monikin asia minua täällä kiusaisi. Olen tavannut vanhoja _Markkinatorin_ aikuisia tuttavia, jotka ennen muinoin herättivät minussa niin paljon pyhää vihaa. He eivät ole laisinkaan muuttuneet. Mutta minä, oi, minä itse olen muuttunut! En uskalla enää olla ankara. Kun minulle tulee halu tuomita tylysti jotakuta heistä, sanon itselleni: 'Siihen sinulla ei ole oikeutta. Sinä, joka uskoit olevasi väkevä, olet tehnyt pahempaa kuin nuo miehet.' Olen myöskin oppinut huomaamaan, ettei auringon alla ole mitään tarpeetonta, vaan että halpamaisimmillakin on oma tärkeä osansa suuressa tragediassa. Turmeltuneet dilettantit, löyhkävät epämoralistit ovat suorittaneet termiitintyönsä: oli hävitettävä vanha, huojuva hökkeli ennenkuin voitiin rakentaa uusi. Juutalaiset ovat toteuttaneet pyhää tehtäväänsä, nimittäin pysyneet toisten rotujen keskellä vieraana kansana, rotuna, joka kutoo yhteisihmisyyden verkkoa maailman laidasta laitaan. He kaatavat kansakuntain välisiä älyllisiä rajamuureja, hankkiakseen jumalalliselle järjelle vapaata tilaa. Pahimmat turmelijat, ironiset hävittäjät, jotka repivät maahan muinaisuutemme uskot ja tappavat kalliit vainajamme, he ovat tietämättään mukana pyhässä työssä, uuden elämän luomisessa. Samalla tavoin luo kosmopoliittisten pankkiirien itsekäs etu (minkälaisten onnettomuuksien hinnalla!), tahtoivatpa he itse sitä tai eivät, tulevaisen maailmanrauhan perustuksia, yhteistyössä vallankumouksellisten kanssa, jotka taistelevat heitä vastaan; ja se luo niitä paljoa varmemmalla tavalla kuin pasifistien hölmöt hommat.

"Näette, että olen vanhentunut. En pure enää. Hampaani ovat murtuneet. Kun menen teatteriin, en ole enää sellainen naivi katselija, joka haukkuu petturia ja hyökkäilee näyttelijäin kimppuun.

"Tyyni sulotar, puhun teille ainoastaan itsestäni; ja kuitenkin minä ajattelen alinomaa pelkästään teitä. Jos tietäisitte, kuinka minun oma itseni harmittaa minua! Se on tungetteleva ja voimia viepä. Se on rautakuula, jonka Jumala on sitonut kaulaani. Kuinka mielelläni olisin jättänyt sen teidän jalkojenne juureen! Mutta mitäpä olisitte sillä tehnyt? Se on surkea lahja... Teidän jalkanne ovat luodut astelemaan lempeän maan pintaa ja hiekkaa, joka soittaa askelten alla. Minä näen nuo rakkaat jalat liikkumassa huolettomina vuokkojen kirjaamia nurmikenttiä... (Oletteko ollut Villa Doriassa?)... Ja nyt ovat jalat jo väsyneet. Näen teidät loikomassa mielipaikassanne, salinne nurkkamassa; nojaatte kyynärpäähänne, kädessänne on kirja, jota ette lue. Te kuuntelette minua hyväsydämisesti, kiinnittämättä erikoista huomiota siihen, mitä puhun: sillä olen ikävystyttävä; ja saadaksenne silloin tällöin rauhaa palaatte omiin ajatuksiinne; mutta te olette kohtelias, ja kun ette tahdo loukata minua, niin tulee teidän silmiinne tarkkaava ilme, jos milloin sanani kutsuvat teidät kaukaisista haaveistanne. Ja minä, minäkin olen yhtä kaukana kuin te siitä, mistä puhun; minäkään tuskin kuulen omien sanojeni sorinaa; ja samalla kuin seuraan niiden heijastuksia teidän kauniissa kasvoissanne, kuuntelen oman olemukseni pohjalta toisia sanoja, joita en teille näytä. Ne kuulette hyvin, tyyni sulotar, kaikkien muiden vastakohtana; mutta te ette ole vain niitä kuulevinanne...

"Hyvästi! Luulen, että saatte pian minut nähdä. En jää ikävään kuolemaan. Mitä minulla täällä on tekemistä, kun nyt konserttinikin ovat annetut? -- Suukko lapsillenne, heidän kilteille pikku poskilleen. He ovat samaa ainesta kuin te: siihen täytyy tyytyä!...

_Christophe_."

* * * * *

"Tyyni sulotar" vastasi:

"Ystäväni, sain teidän kirjeenne ollessani tosiaan siinä salini pikku nurkkamassa, jonka te muistatte niin hyvin; ja minä luin sen sillä tavoin kuin minä osaan lukea, antaen kirjeenne silloin tällöin levätä, ja leväten itsekin samalla lailla. Älkää pahastuko. Tein sen siksi, että kirjettä kestäisi kauemmin. Siten vietimme siinä koko iltapäivän. Lapset tulivat vähän väliä kysymään, mitä minä yhä luin. Sanoin, että luin kirjettänne. Aurora katseli noita papereita surkuttelevin silmin ja virkkoi: 'Kuinka ikävää mahtaa olla kirjoittaa noin pitkiä kirjeitä!' Minä koetin selittää hänelle, ettei kirje ollut mikään ainekirjoitus, jonka olin antanut heille laiskanläksyksi, vaan meidän keskeistä vuoropuhelua. Aurora kuunteli sanaakaan virkkamatta, sitten hän juoksi pois veljensä kanssa viereiseen huoneeseen leikkimään; ja kun Lionello jonkun hetken päästä alkoi pitää kovaa melua, kuulin Auroran hänelle sanovan: 'Ei saa huutaa; mamma puhuu herra Christophen kanssa.'

"Se, mitä sanotte ranskalaisista, on minusta mielenkiintoista eikä silti minua hämmästytä. Muistattehan minun usein moittineen teitä, että olette heille epäoikeudenmukainen. Heitä voi kyllä olla rakastamatta. Mutta miten älykäs kansa! On muita, keskinkertaisia kansoja, joiden pelastuksena on hyvä sydän ja fyysillinen voima. Ranskalaisten pelastus on heidän älynsä. Se puhdistaa heidän kaikki heikkoutensa. Se luo heidät uudestaan. Juuri, kun luulee heidän kukistuneen, maahan masentuneen ja pilalle turmeltuneen, löytävät he älynsä iankaikkisesti pulppuavasta lähteestä uuden nuoruuden.

"Mutta nyt minun täytyy teitä torua. Te pyydätte minulta anteeksi, ettette puhu muka muusta kuin itsestänne. Olette suuri _ingannatore_! Tehän ette puhu itsestänne mitään. Ette mitään, mitä olette tehnyt, mitä olette nähnyt. Serkkuni Coletten -- (miksi ette käy häntä katsomassa?) -- täytyi lähettää minulle konserttejanne koskevia sanomalehtileikkeitä, muuten en olisi saanut tietää mitään menestyksestänne. Te hiiskutte minulle siitä vain ohimennen. Oletteko niin irtaantunut kaikesta?... Niin ei ole laita. Tunnustakaahan toki, että se ilahduttaa teitä... Täytyyhän sen teitä ilahduttaa, ensinnäkin siksi, että minäkin olen siitä iloinen. Minä en pidä siitä, että valittelette erehdyksiänne. Kirjeenne sävy oli alakuloinen. Sitä se ei saa olla... On hyvä, että olette oikeudenmukainen muita kohtaan. Mutta tästä ei seuraa, että teillä olisi oikeus murjoa itseänne niinkuin teette, ja väittää olevanne muka pahempi kuin pahimmat heistä. Joku siivo kristitty kiittäisi moista mielenlaatuanne. Mutta minä sanon, että se on paha. Minä en ole mikään siivo kristitty. Olen kunnon italiatar, joka ei pidä siitä, että ihminen kiusaa itseään menneisyydellään. Nykyhetki riittää hänelle. En tiedä, mitä olettekaan muinoin mahtanut tehdä. Olette minulle kertonut siitä jonkun sanan, ja luulen arvaavani loput. Se ei ollut varsin kaunista; mutta silti olette minulle yhtä rakas. Christophe-parka, nainen ei saavuta minun ikääni tietämättä, että kunnon mies saattaa usein olla sangen heikko. Ellei hänen heikkouttaan tuntisi, ei häntä niin rakastaisi. Älkää enää ajatelko, mitä olette tehnyt. Ajatelkaa, mitä aiotte tehdä. Katuminen ei hyödytä mitään. Katuminen on taaksepäin menemistä. Ja niin hyvässä kuin pahassakin täytyy aina astua eteenpäin. _Sempre avanti, Savoia_!... Luuletteko, että minä antaisin teidän tulla takaisin Roomaan! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Pysykää te Parisissa, luokaa, toimikaa, antautukaa taiteelliseen elämään. Minä en tahdo, että te hellitätte otteenne. Minä tahdon, että teidän on luotava kauniita töitä ja että niiden on onnistuttava; tahdon, että te olette voimakas, voidaksenne auttaa uusia Christophe-nuorukaisia, jotka nyt aloittavat samat taistelut ja kokevat samoja kärsimyksiä kuin tekin aikoinanne. Menkää heidän luoksensa, auttakaa heitä ja olkaa nuoremmille veljillenne parempi kuin vanhemmat veljet ovat teille olleet. -- Ja lopuksi tahdon, että teidän on oltava voimakas, tahdon vain sitä varten, että tietäisin teidät voimakkaaksi: te ette aavista, minkälaisen voiman se antaa minulle itselleni.

"Minä käyn melkein joka päivä lapsien kanssa Villa Borghesessa. Toissapäivänä läksimme ajelulle Ponte Molleen, ja kiersimme jalkaisin Monte Marion ympäri. Te herjaatte jalkapoloisiani. Ne ovat nyt teille kovin vihoissaan. -- 'Mitä tuo herra puhuukaan, että me muka väsymme heti, kun kävelemme kymmenisen askelta, pelkästään Villa Doriaan? Hän ei tunne meitä laisinkaan. Jos emme haluakaan itseämme vaivata, johtuu se siitä, että olemme laiskat, eikä siitä, ettemme muka jaksaisi...' Unohdatte, ystäväni, että minä olen maalaistyttö...

"Menkää käymään serkkuni Coletten luona. Oletteko yhä hänelle närkästynyt? Hän on pohjaltaan hyvä nainen. Hän vannoo nykyään ainoastaan kautta teidän pyhän nimenne. Parisittaret tuntuvat olevan musiikkiinne hullaantuneet. (He lienevät olleet sitä jo ennenkin.) Ainoastaan Bernin-karhustani itsestään riippuu, tahtooko hän olla Parisin leijona. Oletteko saanut kirjeitä? Onko teille tehty rakkaudentunnustuksia? Te ette hiisku minulle yhdestäkään naisesta. Olettekohan rakastunut? Kertokaa minulle. Minä en ole mustasukkainen.

_Ystävättärenne G_."

* * * * *

-- "Jos luulette, että olen teille kiitollinen viimeisestä lauseestanne, niin erehdytte suuresti! Soisipa Jumala, että olisitte mustasukkainen, te pilkallinen sulotar! Mutta älkää toivoko, että minä voisin teitä sellaiseksi opettaa. Minulla ei ole mitään taipumusta pikiintyä näihin hullaantuviin parisittariin, joiksi heitä kuvailette. Hullaantuviako luonteeltaan? Kunpa he sitä olisivat! Mutta sitä he ovat kaikkein vähiten. Älkää toivoko, että pääni menee heidän tähtensä pyörälle. Ehkä heillä olisi siihen suuntaan suurempi menestys, jos he olisivat musiikilleni välinpitämättömiä. Mutta on liiankin totta: he pitävät siitä; ja kuinkapa voisin silloin enää kuvitella heistä mitään? Jos joku ihmiselle sanoo ymmärtävänsä häntä, saattaa olla varma, ettei hän häntä ymmärrä...

"Älkää käsittäkö sutkauksiani liian vakaviksi. Tunteeni teitä kohtaan eivät tee minua epäoikeudenmukaiseksi toisille naisille. Minä en ole tuntenut heitä kohtaan yleensä sympatiaa ennenkuin nyt, jolloin en katsele heitä rakastunein silmin. Heidän suuri, kolmekymmentä vuotta kestänyt yrityksensä vapautua siitä alentavasta ja epäterveestä puoliorjuudesta, johon meidän miehinen tylsä itsekkyytemme on heidät kammitsoinut, -- onnettomuudeksi sekä heille että meille, -- tuntuu minusta aikakautemme suurtapaukselta. Sellaisessa kaupungissa kuin tämä oppii ihailemaan tätä uutta tyttöpolvea, joka lukemattomista esteistä välittämättä hyökkää vilpittömällä innolla valloittamaan tieteen saavutuksia ja arvoasteita, -- tuota tiedettä ja noita arvoja, joiden he uskovat heidät vapauttavan: avaavan heille kaikki tuntemattoman maailman salaisuudet, tekevän heistä miesten vertaisia...

"Tietysti on se usko kuvitelmaa ja hiukan naurettavaa. Mutta edistys ei käy koskaan sillä tavoin kuin toivotaan; ja siitä huolimatta toteutuu se aina, joskin toisenlaisia teitä. Nykyisten naisten ponnistus ei mene hukkaan. Se luo täydellisempiä naisia, inhimillisempiä kuin suurten vuosisatojen naiset olivat. He eivät ole enää elävistä maailmankysymyksistä välinpitämättömiä: seikka, mikä ennen muinoin oli suorastaan skandaali ja hirveä luonnottomuus; sillä eihän ole siedettävää, että nainen, olipa hän miten tarkka tahansa pitämään huolta kotivelvollisuuksistaan, luulee pääsevänsä vapaaksi velvollisuuksistaan nykyaikaisena yhteiskunnan kansalaisena. Heidän muinaiset kantaäitinsä, nuo Jeanne d'Arcin ja Catarina Sforzan aikalaiset, eivät ajatelleet niin matalasti. Nainen on niistä ajoista näivettynyt. Me olemme kieltäneet häneltä auringon ja ilman. Hän ottaa ne nyt meiltä väkivalloin takaisin. Ah, noita uljaita pikku yrittäjiä!... Tietysti monet näistä nykyjään taistelevista kuolevat tahi menevät pilalle. Tämä on murrosaikaa. Ponnistus on liian raju aikojen kuluessa veltostuneille voimille. Jos kasvi saa olla ylen kauan ilman vettä, polttaa sen ensimäinen sade. Mutta mitäpä sille voi! Se on aina kaiken edistyksen ehto. Jälkeentulevat auttaa tämä kärsiminen kukkimaan. Nämä nykyiset sotaiset pikku neitsyet, joista useatkaan eivät pääse naimisiin, ovat tulevaisuudessa hedelmällisempiä kuin kokonaiset sukupolvet ennen heitä eläneitä ja lapsia synnyttäneitä perheenäitejä: sillä näistä lähtee uuden klassillisen aikakauden naissuku, ja se on heidän uhrautumisensa ansiota.

"Tällaisia ahkeria mehiläisiä ei tarvitse toivoa löytävänsä serkkunne Coletten salongissa. Mikä into teille on tullut yllytellä minua tuon naisen luokse? Minun täytyi totella teitä; mutta ei ollut hyväksi, että käytitte valtaanne väärin. Minä torjuin kolme hänen vieraskutsuaan, jätin vastaamatta kahteen hänen kirjeeseensä. Hän tuli hätyyttämään minua eräässä orkesteriharjoituksessa -- (koetettiin kuudetta sinfoniaani). -- Näin hänen tulevan väliajalla sisään, nenä koholla, ilmaa haistellen, huudahtaen: 'Tämä tuntuu rakkaudelta. Ah, miten minä rakastan tällaista musiikkia!...'

"Hän on fyysillisesti muuttunut; ainoastaan hänen kissansilmänsä aukenevine silmäterineen ovat entiset ja samoin tuo fantastinen nenä, joka irvistelee ja vainuaa ilmaa. Mutta kasvot ovat levinneet, poskipäät vankentuneet, väri raikastunut ja virkistynyt. Urheilu on ne muuttanut. Sillä hän on antautunut sieluineen ruumiineen urheilemaan. Hänen miehensä on, kuten tiedätte, Automobiiliklubin ja Aeroklubin pomoja. Täällä ei järjestetä ilmailukilpailuja tai pikamatkoja joko maata tai vettä pitkin, joissa Stevens-Delestradet eivät olisi läsnä; he pitävät sellaista suorastaan velvollisuutenaan. He ovat aina liikkeellä ja maanteillä. Mistään muusta on mahdoton puhua. Heidän suustaan ei lähde muita sanoja kuin _Racing, Rowing, Rugby, Derby_. Aivan uusimuotista maailmanihmisten lajia! _Pelléas_-aika naisilta on mennyt. Sielu ei ole enää muodissa. Nuoret tytöt komeilevat punaisella, ahavoituneella hipiällä, ilmaretkillä ja urheiluissa auringonpaisteessa paahtuneella; he katselevat meitä nyt miehen silmin; ja he nauravat hiukan karkeaa naurua. Sävy on tullut häikäilemättömäksi ja raaemmaksi. Teidän serkku-rouvanne puhuu usein kursailematta suorastaan hirveitä. Hän on suursyömäri, hän, joka ennen söi tuskin yhtään. Hän valittelee kyllä yhä huonoa vatsaansa, ettei se tottumus aivan unohtuisi; mutta hän ei jätä koskaan pistämättä sinne hyviä paistinpaloja. Hän ei lue mitään. Niissä piireissä ei enää lueta mitään. Musiikki yksin on saanut armon. Onpa se hyötynytkin kirjallisuuden tappiosta. Kun tuollaiset ihmiset ovat perinpohjin itsensä uuvuttaneet, on musiikki heille turkkilaista kylpyä, höyrysaunaa, hierontaa, _nargileen_ huumausta. Ajatella ei tarvitse. Musiikki on urheilun ja rakkauden väliaste. Ja sekin on urheilua. Mutta muodikkain urheilu esteettisten huvitusten joukossa on nykyään tanssi. Venäläiset tanssit, kreikkalaiset tanssit, sveitsiläiset tanssit, amerikalaiset tanssit! Parisissa tanssitaan kaikkea: Beethovenin sinfonioita, Aiskhyloksen tragedioita, Vatikaanin antikviteetteja, _Orpheusta, Tristania_, 'Passionia', ja voimistelua. Noilla onnellisilla on oikea hyppytauti.

"Huvittavinta on, miten serkkunne sulattaa tuon kaiken yhteen: estetisminsä, sporttinsa ja käytännöllisen järkensä (sillä hän on perinyt äidiltään raha-asiain tajunnan ja itsevaltiutensa kotihommissa). Siitä luulisi syntyvän uskomattoman sekoituksen; mutta hän viihtyy siinä mukavasti; hänen hulluimmat omituisuutensa jättävät hänen älynsä selväksi, aivan kuin hänellä hurjimmilla automatkoilla on aina silmä ja käsi varmana. Hän on hallitseva naistyyppi: hän ohjaa kaikkia muita loistavalla tavalla, miestään, kyläilijöitään, aivan vieraita. Hän harrastaa myöskin politiikkaa; hän kannattaa 'Monseigneuriä', tahtoo tehdä maastansa kuningaskunnan: ei niin, että luulisin häntä rojalistiksi; ei, hän käyttänee sitä asiaa vain keppihevosenaan saadakseen touhuta kahta enemmän. Ja vaikka hän ei pysty oikealla tavalla lukemaan kymmentä sivua mitään kirjaa, valitsee hän Akatemiaan jäseniä. -- Hän on nyt suvainnut vaatia minua suojeluksensa alle. Arvaatte, ettei se ole minulle mieleinen asia. Harmillisinta on, että kun menin teitä totellakseni hänen luokseen, tuli hän vakuutetuksi vaikutusvoimastaan minuun... Minä kostan hänelle puhumalla hänelle julmia totuuksia. Silloin hän vain nauraa; ja hän tietää antaa sanan sanasta. 'Hän on pohjaltaan hyvä nainen...' Kyllä, kun hän vain on touhussa. Hän tietää sen seikan itsekin: ellei myllyllä olisi enää mitään jauhamista, olisi hän valmis mihin tahansa, ainoastaan hankkiakseen jotain tuuttiinsa. -- Olen käynyt kaksi kertaa hänen luonaan. Nyt en enää sinne mene. Se riittää todistukseksi, että olen alistuvainen tahtoonne. Vai toivotteko suorastaan kuolemaani? Minä lähden sieltä aina murjottuna, murskattuna, kiusattuna. Viime kerran, kun hänet näin, tuli minulle seuraavana yönä kauhea painajainen: näin unta, että olin hänen miehensä; koko elämäni oli kytketty tuohon pyrypilveen... Hupsua unta, jollaisesta hänen miehensä ei varmaankaan mahtaisi pelästyä: sillä kaikista henkilöistä, joita Coletten asunnossa näkee, on hänen miehensä ehkä juuri harvinaisin; ja kun he puhelevat keskenään, eivät he puhu muusta kuin urheilusta. He viihtyvät erinomaisesti yhdessä.

"Kuinka tuollaiset ihmiset ovat tahtoneet nostaa minun musiikkini yleisömenestyksen korkeaan arvoon? En koetakaan sitä ymmärtää. Oletan, että se ravistelee heidän ruumistaan jollakin oudolla ja heistä reipastavalla tavalla. He ovat sille kai kiitollisia siitä, että se jotenkin rusikoi heitä. He rakastavat nykyään taidetta, jolla on ruumis. Mutta sielusta, joka siinä ruumiissa piilee, ei heillä ole aavistustakaan; he siirtyvät pian tämänpäivän ihastuksesta huomisen välinpitämättömyyteen, ja siitä välinpitämättömyydestä ylihuomisen halveksimaan, eivätkä näe sitä sielua koskaan. Se on taiteilijan ainainen tarina. En kuvittele liikoja menestyksestäni: sitä ei riitä minulle kauan; he kyllä maksattavat sen minulla. -- Sitä odotellessani katselen tätä kummallista näytelmää. Haltioitunein ihailijoistani on... (voitteko arvata?)... ystävämme Lévy-Coeur. Muistatteko tuota somaa herrasmiestä, jonka kanssa, ennen muinoin jouduin naurettavaan kaksintaisteluun? Hän pitää nykyään esitelmiä niille, jotka eivät silloin minua ymmärtäneet. Ja ne esitelmät ovat sangen hyviäkin. Kaikista, jotka minusta puhuvat, on hän älykkäin. Voitte siis aavistaa, minkälaisia toiset ovat! Minun ei tosiaan kannata ylpeillä, sen vakuutan teille.

"Ylpeillä en haluakaan. Olen kovin nöyryytetty, kun kuuntelen noita teoksiani, joiden vuoksi minua ylistetään. Tunnen niissä itseni, enkä näe niissä itseäni kauniiksi. Miten armoton kuvastin onkaan sävellys ihmiselle, joka siitä voi jotain nähdä! Onneksi he ovat sekä kuuroja että sokeita. Olen usein pannut teoksiini niin paljon sekavia mielialojani ja heikkouksiani, että tunnen joskus tekeväni pahoin päästäessäni maailmaan sellaisen piruparven. Rauhoitun kuitenkin, kun huomaan, miten levollinen yleisö on: sillä on kaksinkertainen haarniska; mitkään nuolet eivät pysty siihen: ellei niin olisi, olisin kadotukseen tuomittu... Te syytätte minua liiasta ankaruudesta itseäni kohtaan. Se johtuu siitä, että te ette tunne minua niinkuin minä tunnen itseni. Ihmiset näkevät, mitä me taiteilijat olemme. He eivät näe, mitä me voisimme olla: ja meille annetaan kunnia sellaisesta, mikä ei ole niinkään paljon meidän omaa ansiotamme kuin niiden tapahtumien, jotka vievät meitä mukanaan, ja voimien, jotka meitä vallitsevat. Sallinette minun kertoa tässä teille erään esimerkin.

"Toissa iltana menin täällä erääseen kahvilaan, jollaisissa saa kuulla melkoisen hyvää musiikkia, vaikkakin hiukan eriskummaisella tavalla suoritettuna: viidellä, kuudella instrumentilla, täydentäjänä piano, soitetaan kaikki sinfoniat, messut, oratooriot. Samoin kuin Roomassa joissakin marmorikaupoissa myödään _Medicien_ kappelia uuninreunus-koristeina. Ja se näyttää olevankin taiteelle hyödyllistä. Jotta se pääsisi liikkeelle ihmisten keskuudessa, täytyy se pienentää lantin rahoiksi. Muuten ei näissä konserteissa haluta yleisöä pettää. Ohjelmat ovat pitkät, suoritus kunnollista. Siellä tulin erään sellonsoittajan tuttavaksi. Hänen silmänsä muistuttivat omituisesti isäni silmiä. Hän kertoi minulle elämänsä tarinan. Maalaisen, talollisen pojanpoika, pikkuvirkailijan poika, ollut määrinvirastossa eräässä kylässä Pohjois-Ranskassa. Hänestä tahdottiin tehdä herra, asianajaja; hänet pantiin naapurikaupunkiin kouluun. Terve ja talonpoikainen veitikka, joka soveltui huonosti pikkukirjurin napertelevaan työhön eikä jaksanut pysyä häkissä; hän karkasi yli muurien, samoili metsissä, kuherteli tyttöjen kanssa, käytti voimansa suurta ylijäämää tappeluihin; loput aikaansa hän laiskotteli, uneksi kaikkea sellaista, mihin hän ei koskaan joutunut. Yksi ainoa seikka häntä viehätti: musiikki. Jumala tiesi, miksi. Hänen suvussaan ei ollut musikaalisia muita paitsi eräs eno, joka oli ollut hiukan hassahtava: tuollaisia maaseudun originaaleja, joiden äly ja lahjat, vaikka ne usein olisivatkin huomattavia, kuluvat hupsumaisiin joutavuuksiin heidän ylpeässä yksinäisyydessään. Tuo eno oli keksinyt uuden nuottienmerkitsemistavan -- (jälleen monien entisten lisäksi!); sen piti tehdä musiikissa oikea vallankumous. Ja hän väitti keksineensä myöskin pikakirjoituksen, jolla saattaisi merkitä yhtaikaa sanat, laulun ja säestyksen. Hän itse ei ollut oppinut lukemaan ainoaakaan nuottia. Suku pilkkasi ukko-parkaa; mutta samalla oltiin hänestä ylpeitä. Ajateltiin: 'Hän on hassu. Mutta kuka tietää, ehkäpä hänessä on neroutta...' -- Hänestä siirtyi musiikkimania varmaankin nuoreen sukulaiseen. Mitäpä oikeaa musiikkia hän olisi saanut kuulla tuossa maaseutukaupungissa... Mutta huono musiikki voi herättää yhtä suurta rakkautta kuin hyväkin.

"Onnetonta oli, ettei moinen intohimo ansainnut sen ympäristön ihmisten mielestä tunnustamista. Lapsi puolestaan ei ollut yhtä jäykkäpäinen järjettömyydessään kuin hänen enonsa, ja siksi lukikin hän ainoastaan salaa tuon vanhan kiihkohullun kyhäyksiä, joista siis tuli hänen kummallisen musikaalisen kasvatuksensa ainoa perusta. Kun hän oli turhamainen ja pelkäsi isäänsä ja yleistä mielipidettä, ei hän tahtonut ilmaista kunnianhimoisia haaveitaan ennenkuin oli muka onnistunut. Perheen aisoissa ponnisteleva poika-parka menetteli silloin samoin kuin monet ranskalaisten pikku porvarien lapset, jotka eivät, joko heikkoudesta tai hyvyydestä, uskalla pitää puoliaan omaistensa tahtoa vastaan, vaan alistuvat näennäisesti siihen ja elävät todellista sisäistä elämäänsä ainaisessa salamyhkäisyydessä. Hän ei seurannut omia taipumuksiaan, vaan alistui tuhertamaan sellaisella hänelle vieraalla alalla, mikä hänelle määrättiin: siinä hän oli mahdoton sekä onnistumaan että menemään kunnon tavalla nurin. Niin ja näin sai hän suoritetuksi tarvittavat tutkinnot. Niissä hän näki ainoastaan sen hyvän puolen, että ne päästivät hänet pikkukaupungin yleisön ja perheen silmälläpidon alta. Lakitiede oli hänestä murhaavan ikävää. Hän oli mielessään päättänyt, ettei hän jatkaisi sillä uralla. Mutta niin kauan kuin hänen isänsä eli, ei hän uskaltanut ilmaista omaa tahtoaan. Ehkäpä hänestä itsestäänkin oli mukavampi odottaa vielä jonkin aikaa, ennenkuin hän tekisi varman päätöksen. Hän oli tuollaisia olennoita, jotka hourailevat koko ikänsä, mitä he kerran tekevät ja mitä he osaisivat tehdä. Toistaiseksi ei hän tehnyt mitään. Juuriltaan temmaistuna ja juopuneena Parisin uudesta elämästä hän heittäytyi koko nuoren talonpoikaisen pojan raivolla kahden suuren intohimonsa valtaan: naisten ja musiikin; joutui päästään sekaisin sekä konserteista että nautinnoista. Hän hukkasi sellaiseen vuosia, yrittämättäkään millään tavoin täydentää musikaalisia tietojaan. Hänen arka itserakkautensa ja huono, itsenäinen ja epäluuloinen luonne estivät häntä hankkimasta tunteja tahi kysymästä neuvoja keneltäkään.