Part 4

Grazialla oli parhaillaan heräävä kevät liittolaisena. Horteeseen vaivuttava ilma kypsytteli kohdussaan lämmintä uutta elämää. Tuores nurmi hohti hopeanharmaiden öljypuiden juurella. Raunioisten ja tummanpunaisten vesijohtojen kaarten alla kukkivat valkeat mantelipuut. Heränneellä _Campagnalla_ alkoivat ruohikot lainehtia ja loistavanpunaiset unikot paistaa. Huvilain nurmikenttiä halkoivat puroina malvanväriset vuokkorivit, joiden keskellä oli ikäänkuin putouksina siellä täällä tuoksuorvokkeja. Glysinien köynnökset kiipesivät leveälatvaisten pinjain runkoja pitkin; ja kaupungin yli lentävä tuuli kantoi Palatinuksen ruusujen tuoksua.

He kävelivät yhdessä. Kun Grazia oli päässyt itämaalaisesta uneliaisuudestaan, jonka vallassa hän vietti usein tuntikaudet, tuli hänestä aivan toinen ihminen; hän piti kävelemisestä: hän oli kookas, jalat pitkät, vartalo voimakastekoinen ja notkea, aivan kuin mikä Diana-jumalatar. -- Tavallisimmin he menivät johonkin kaupungin ulkopuolella olevaan vanhaan huvilaan, noihin huviloihin, jotka ovat Rooman loistavan _settecenton_ jätteitä siitä haaksirikosta, johon se joutui piemontelaisen barbarian tulvan noustessa. Erityisesti sai heidän ihailuaan _Villa Mattei_, tuo antiikin Rooman etuvarustus, jonka juurella aution _Campagnan_ viimeiset aallot raukeavat. He kulkivat pitkin tammikujaa, jonka tumma holvi ympäröi Albano-vuorten sinistä ja ihanaa ketjua kuin kehys taulua, Albano-vuoristoa, pehmeästi paisuvaa kuin rauhallisesti sykkivä sydän. Tien kahden puolen näkyi muinaisten roomalaisten aviopuolisoiden hautoja: lehvistön läpi heidän surumieliset kasvonsa ja uskollisesti toisiinsa yhtyneet kätensä. Grazia ja Christophe istahtivat puistokujan päähän, ruusumajan varjoon, valkean sarkofaagin viereen. Heidän edessään erämaa. Suuri rauha. Hiljaa tiputtelevan suihkulähteen kuiskailua, aivan kuin kaipuusta kuolevan huokausta. He juttelivat matalalla äänellä. Grazian katse avautui luottavasti hänen ystävälleen. Christophe kertoi elämästään, taisteluistaan, menneistä tuskistaan. Niissä ei ollut enää mitään surullista. Lähellä Graziaa, hänen katseensa edessä, oli kaikki yksinkertaista, kaikki aivan niinkuin piti ollakin... Grazia kertoi myöskin puolestaan. Christophe tuskin kuuli, mitä hän puhui. Mutta kaikki hänen ajatuksensa Christophe huomasi tarkoin. Hän omaksui Grazian sielun. Hän näki kaiken Grazian silmin. Hän näki aina hänen silmänsä, nuo tyynet silmät, joissa paloi syvä tuli; hän näki ne muinaisten veistokuvien kauniissa ja rusikoiduissa kasvoissa ja heidän mykkien silmiensä arvoituksessa; hän näki ne Rooman taivaassa, joka nauroi rakkautta hehkuen tuuheain sypressien yläpuolella, ja näki ne mustien, kiiltävien ja auringon läikkien kirjaamien _lecci_en sormien lomista.

Grazian silmien kautta tihkui latinalaisen taiteen tajunta Christophen sydämeen. Siihen saakka hän oli ollut välinpitämätön italialaisille taideteoksille. Hän, barbaarinen idealisti, Germanian metsistä samonnut iso karhu, ei ollut vielä oppinut nauttimaan kauniiden marmoriveistosten hekkumallisesta suloudesta, kullanhohtoisista kuin hunaja. Vatikaanin antikviteetteja kohtaan oli hän tuntenut suorastaan vihamielisyyttä. Hänestä olivat nuo tylsät päät, naisellistuneet tai massiivit suhteet, banaali ja pyöristelty kaavailu, Gitonit ja gladiaattorit, inhoittavia. Tuskin saivat hänen silmissään armoa edes mitkään muotokuvaveistokset; niiden mallit eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa. Paljoa hellempi ei hän ollut kelmeänvärisiä ja irvisteleviä firenzeläisiä kohtaan: sairaita madonnia, prerafaeliittisia Venuksia, vähäverisiä, rintatautisia, teeskenteleviä ja surun riuduttamia. Kanuunanruokaa olivat hänestä niiden eläimellisten matamorien ja punaisten ja hikisten atleettien jäykkä tolkuttomuus, joita sixtiniläisen kappelin esimerkki on lykännyt oikean tulvan maailmaan. Ainoastaan Michel-Angeloa kohtaan hän tunsi salaista sääliä, hänen traagillisten kärsimystensä, hänen jumalallisen halveksumisensa ja intohimojensa puhtaan vakavuuden tähden. Hän piti puhtaasta ja barbaarisesta rakkaudesta niinkuin tuo mestarikin, hänen nuorukaistensa uskonnollisesta alastomuudesta, hänen hallavanpunaisista ja aroista neitseistään, jotka ovat kuin mitäkin ahdistettuja metsäneläimiä, tuskallisesta Aurorasta, Madonnasta peljästynein ja hurjin silmin, jonka lapsi puree äitinsä rintaa, ja kauniista Liasta, jollaisen hän olisi tahtonut vaimokseen. Mutta kidutetun sankarin sielusta ei hän erottanut muuta kuin oman olemuksensa kirkastuneen kaiun.

Grazia avasi hänelle aivan uuden taiteen. Hän oppi käsittämään Rafaelin ja Tizianin mahtavan kuulauden. Hän näki klassillisen hengen hallitsevan loiston, joka valtikoi kuninkaallisesti kaikkien muotojen valtakuntaa. Näki suuren venezialaisen salamoivan visionin, joka viiltää sydämen pohjaan asti, halkaisten elämää kätkevät ja epämääräiset usvaesiriput; huomasi kaikkien latinalaisten nerojen valtavan voiman, jotka eivät tiedä ainoastaan voittaa, vaan myöskin voittaa itsensä, ja jotka voittajana alistavat minuutensa mitä ankarimman kurin ikeeseen ja osaavat koota taistelukentällä murskaamansa vihollisen jättämästä saaliista juuri oleellisimman ja ottaa sen itselleen. Rafaelin olympialaiset muotokuvat ja _Stanzat_ täyttivät Christophen sydämen musiikilla, joka oli paljon rikkaampaa kuin Wagnerin. Kuulaiden viivain, jalon arkitektuurin, harmoonisten ryhmäin musiikkia. Se säteilee kasvojen, käsien, kauniiden jalkain, puvunlaskosten ja liikkeiden täydellistä kauneutta. Älyä, Rakkautta. Rakkauden virtaa, joka solisee nuorukaisten sielusta ja ruumiista. Järjen ja nautinnon mahtia. Nuorta hellyyttä, ironista viisautta, rakastuneiden ruumiiden tartuttavaa ja lämpöistä tuoksua, valoisaa hymyä, joka haihduttaa varjot ja uinuttaa intohimot uneen. Väriseviä ja hurjina pystyyn karkaavia elämänvoimia, jotka mestarin tyyni käsi hillitsee kuin Auringon hevoset...

Ja Christophe mietti mielessään:

-- "Onko mahdotonta yhdistää toisiinsa roomalainen voima ja rauha, niinkuin he ovat tehneet? Nykyään parhaat italialaiset pyrkivät ainoastaan toiseen näistä ominaisuuksista, sillä seurauksella, että hävittävät toisen. Kaikki näyttävät he kadottaneen sen harmonian tajunnan, joka oli niin ominaista sellaisille kuin Poussin, Lorrain ja Goethe. Täytyykö muukalaisen vielä kerran ilmaista heille sen arvo?... Ja kuka sen ilmaisee meidän säveltäjillemme? Musiikilla ei ole vielä ollut Rafaelia. Mozart on vasta lapsi, saksalainen pikkuporvari, jonka kädet ovat kuumeisen hermostuneet ja sielu sentimentaali ja joka puhuu liian paljon sanoja ja tekee liian paljon liikkeitä, puhuu ja itkee ja nauraa tyhjästä. Eivätkä goottilainen Bach tai tuo Bonnin Prometheus, joka taistelee korppikotkan kanssa, tahi hänen jälkeensä tulleet titaanit, jotka kasaavat Pelionin Ossan päälle ja sättivät taivasta, ole myöskään aavistaneet Jumalan hymyä..."

Kun Christophe sen näki, häpesi hän omaa musiikkiaan; hänen turha kiihkonsa, pullistelevat intohimonsa, peittelemättömät valituksensa, itsensä kursailematta näytteleminen, hänen taiteensa sopusuhtaisuuden puute, kaikki se tuntui hänestä nyt samalla kertaa sekä säälittävältä että häpeälliseltä. Lauma ilman paimenta, kuningaskunta ilman kuningasta. -- Taiteen täytyy olla pauhaavan sielun kuningas...

Näinä kuukausina Christophe näytti aivan kuin unohtaneen musiikkinsa. Hän ei juuri kirjoittanutkaan: hän ei sitä kaivannut. Hänen hengellään, jonka Rooma oli hedelmöittänyt, oli raskaudenaikansa. Hänen päivänsä menivät ikäänkuin puoliunessa ja puolijuopumuksessa. Luonnossa vihannoi, niinkuin hänessäkin, uusi kevät; aika, jolloin heräämisen raukeuteen yhtyy hekkumallinen huumaus. Luonto ja hän unelmoivat, toisiinsa kiintyneinä, syleillen kuin rakastavaiset unessa toisiaan. _Campagnan_ kuumeinen arvoitus ei ollut hänelle enää vihamielinen eikä levottomuutta herättävä; hän oli päässyt traagillisen kauneuden herraksi; hän piteli sylissään nukahtanutta Demeteriä.

Huhtikuulla sai Christophe Parisista ehdotuksen, että hän menisi sinne johtamaan sarjan konsertteja. Asiaa sen enemmän pohtimatta aikoi Christophe kieltäytyä; mutta hän piti kuitenkin velvollisuutenaan puhua siitä Grazialle. Hänestä tuntui nykyään suloiselta neuvotella Grazian kanssa kaikista asioistaan; hän saattoi siten kuvitella, että Grazia oli jollakin tavoin hänen elämästään eroamaton.

Grazia tuotti tällä kertaa hänelle suuren pettymyksen. Hän antoi Christophen selittää tarkoin koko homman; sitten hän kehoitti häntä suostumaan pyyntöön. Christophe tuli surulliseksi; hän oli siitä näkevinään, että Grazia oli hänestä välinpitämätön.

Grazia suri varmaankin niinikään, kun antoi Christophelle tämän neuvon. Mutta miksi Christophe kysyi sitä häneltä? Kuta enemmän Christophe otti tavakseen jättää asioittensa ratkaisun hänen huolekseen, sitä vastuunalaisemmaksi tunsi hän itsensä ystävänsä teoista. Kun he olivat vaihtaneet keskenään ajatuksiaan, oli Grazia saanut Christophelta rahtusen hänen tahdonvoimaansa; Christophe oli näyttänyt hänelle, mitä on velvoitus ja miten kaunista toimintatarmo. Ainakin oli Grazia tunnustanut sen velvollisuudentunnon ystävässään oikeaksi; eikä hän toivonut Christophen lyövän sitä laimin. Paremmin kuin Christophe tiesi hän, mikä riuduttava voima henkii Italian maasta, tunkeutuu suoniin aivan kuin lämpöisen _sciroccon_ petollinen myrkky ja herpaisee ihmisen tahdon. Kuinka monta kertaa hän oli kokenutkaan sen lumottua suloutta eikä ollut jaksanut sitä vastustaa! Koko hänen seurapiiriinsä oli tämä sielullinen malaria tarttunut, kehen lievemmin, kehen rajummin. Monet heitä voimakkaammatkin henget olivat ennen muinoin joutuneet sen saaliiksi; se oli peittänyt homeella Rooman vaskisuden. Roomasta käy kuoleman henkäys: siellä on liiaksi hautoja. On terveellisempää kulkea sen kautta kuin elää siellä. Siellä pääsee omasta ajastaan syrjään liian helposti: ja se on vaarallista sellaisille nuorille voimille, joilla on laaja elämäntyö edessään. Grazia huomasi, että se piiri, joka häntä ympäröi, ei ollut taiteilijalle eloa antava. Ja vaikka hän tunsikin Christophea kohtaan enemmän ystävyyttä kuin ketään muuta... (uskalsiko hän sen itselleen tunnustaa?), niin ei hän pohjaltaan ollut pahoillaan, että Christophe lähti loitommalle. Oi, Christophe väsytti kuitenkin häntä, kaikella sellaisellakin, mistä hän Christophessa piti: liiallisella älyllisyydellä, vuosikausia kokoontuneella yltäkylläisellä elämällään, joka pyrki kuohumaan laitojensa ylitse; se häiritsi Grazian lepoa. Ja Christophe oli hänestä ehkä senkin vuoksi väsyttävä, että hän tunsi hänen rakkautensa aina uhkaavan häntä, tuon kauniin ja liikuttavan, mutta tahtovan rakkauden, jota vastaan täytyi joka hetki olla varuillaan; oli viisainta pitää sitä etäämmällä. Grazia ei suinkaan myöntänyt tätä itselleen; hän luuli pitävänsä huolta ainoastaan Christophen edusta.

Grazia ei suinkaan ollut vailla hyviä järkisyitä neuvoihinsa. Siihen aikaan oli musiikkimiehen vaikea tulla Italiassa toimeen; hänen ilmakehänsä oli rajoitettu. Musikaalinen elämä oli tukahdutettua ja muodottomaksi vääntynyttä. Teatterien tehtaat levittivät nyt paksua savuaan ja polttavaa tuhkaansa tuon maan yli, josta musiikin kukkaistuoksu oli joku aika sitten levinnyt koko Europaan. Se, joka kieltäytyi pestautumasta näyttämösäveltäjäin riveihin eikä tahtonut mennä noihin tehtaisiin, oli tuomittu elämään ikäänkuin maanpaossa tahi tukehtumaan. Nerouden lahjat eivät kylläkään olleet ehtyneet. Mutta niiden annettiin väljähtyä käyttämättöminä ja nukkua. Christophe oli tavannut montakin musiikkimiestä, joissa eli heidän rotunsa melodian mestarien henki ja se kauneuden vaisto, jonka läpitunkema menneisyyden oppinut ja yksinkertainen taide oli. Mutta kuka välitti heistä? Heillä ei ollut tilaisuutta esittää teoksiaan, eikä edes saada niille kustantajaa. Maassa ei ollut mielenkiintoa puhdasta sinfoniaa kohtaan. Ei korvia musiikille, joka ei tahrannut kuonoaan ihomaalilla!... Silloin nuo muusikot lauloivat itselleen, lauloivat toivottomin äänin, joka lopulta sortui. Mitä varten? Nukkua... -- Christophe olisi sydämen halusta tahtonut auttaa heitä. Mutta jos hän olisi sen voinut tehdä, ei heidän arka itserakkautensa olisi sellaista sallinut. Olipa Christophe mikä tahansa, hän oli kuitenkin ulkomaalainen; ja oikeista rotuitalialaisista on muukalainen lopultakin aina barbaari, vaikka he ottaisivat hänet vastaan kuinka ystävällisesti. Heidän mielestään oli heidän, maansa taiteen surkeus sellainen perhekysymys, joka oli järjestettävä heidän omassa keskuudessaan. Joskin he osoittivat Christophelle ystävyyttään aivan ylenpalttisesti, eivät he hyväksyneet häntä perheensä jäseneksi. -- Mitä Christophen nyt oli tehtävä? Ainakaan ei hän voinut kilpailla heidän kanssaan eikä riistää heiltä sitä vähäistä paikkaa maan päällä, minkä saannista he eivät muutenkaan olleet varmoja!...

Ja sitäpaitsi: neron henki ei tule toimeen ilman ravintoa. Musiikkimies tarvitsee musiikkia, -- hänen täytyy saada kuulla musiikkia, täytyy saada antaa musiikkia. Hetkellisellä syrjään vetäytymisellä on arvonsa henkiselle työlle, sillä se pakottaa sen keskittymään. Mutta siitä syrjään vetäytymisestä täytyy tulla myöskin aikanaan loppu. Yksinäisyys on kyllä ylhäistä, mutta se on kuolettavaa taiteilijalle, jolla ei ole voimaa tempautua siitä irti. Täytyy elää oman aikansa elämää, vaikka se olisikin metelöivää ja saastaista; on lakkaamatta annettava ja saatava, annettava, annettava, ja saatava vielä enemmän! -- Italia ei Christophen aikana ollut enää se taiteen suurin kauppapaikka, mikä se oli ollut ennen muinoin ja mikä siitä ehkä kerran tulee. Ne aatteiden liikeväylät, joita pitkin eri kansallisuuksien sielut vaihtuvat keskenään, ovat nykyään pohjoisempana. Ken tahtoo elää, hänen on elettävä siellä.

Jos Christophe olisi ollut omassa vallassaan, olisi hänestä ollut vastenmielistä työntäytyä takaisin tuohon tungokseen. Mutta Grazia tunsi selvemmin Christophen velvollisuuden kuin hän itse saattoi sen nähdä. Hän vaati Christophelta enemmän kuin itseltään. Epäilemättäkin siksi, että hän kunnioitti häntä enemmän kuin itseään. Mutta myöskin sen tähden, että hänestä oli mukavampaa niin. Hän jätti tarmonkaipuunsa Christophen toteutettavaksi. Hän itse säilytti siten rauhansa. -- Christophella ei ollut rohkeutta pahastua hänelle siitä. Grazia oli kuin Maria: hän oli parhaan osan valinnut. Kullakin on oma osansa tässä maailmassa. Christophen oli toimia. Grazialle riitti olla olemassa. Eikä Christophe häneltä muuta vaatinutkaan.

Vaati ehkä ainoastaan, että Grazian oli, jos mahdollista, rakastettava häntä hiukan vähemmän hänen ja hiukan enemmän Grazian itsensä vuoksi. Sillä Christophe ei osannut olla hänelle kiitollinen siitä, että hän oli ystävyydessään niin vailla itsekkyyttä, ettei ajatellut muuta kuin Christophen etua, -- vaikka Christophe juuri toivoi, ettei Grazia ajattelisi sitä.

Christophe lähti Roomasta. Lähti Graziasta loitommalle. Hän ei Graziaa silti suinkaan jättänyt. Aivan kuin muuan vanha truveeri sanoo: "_Ystävä ei jätä ystävää muutoin kuin silloin, kun hänen sielunsa siihen suostuu_."

TOINEN OSA

Kun Christophe tuli Parisiin, viilsi tuska hänen sydäntään. Hän tuli nyt sinne ensi kertaa Olivier-ystävänsä kuoleman jälkeen. Hän ei ollut tahtonut enää takaisin tuohon kaupunkiin. Kun ajuri vei häntä kuomurattailla asemalta hotelliin, ei hän oikein uskaltanut vilkaista ulos kuomujen ikkunasta; hän pysyttelihe ensimäiset päivät sisällä, voimatta lähteä kaupungille. Hän kammoi muistoja, jotka odottivat ja vaanivat häntä siellä. Mutta mitä tämä ahdistus oikeastaan oli? Oliko hän siitä selvillä? Oliko se, niinkuin hän tahtoi uskoa, kauhua, että muistot nousisivat elävine kasvoineen ylös kuolleista? Tahi että hän näkisi ne tosiaan kuolleina, mikä olisi ollut vieläkin tuskallisempaa?... Tällaista uutta surua vastaan nousivat hänen puolittain itsetiedottomat vaistonsa kaikessa oveluudessaan ja kaikilla aseillaan. Siitä syystä hän oli valinnut (ehkäpä aivan tarkoitustaan aavistamatta) -- erään hotellin, joka oli mitä kauimpana hänen entisestä asuinkorttelistaan. Ja kun hän sitten ensi kertaa käveli kadulla, kun hänen täytyi johtaa konserttisalissa orkesteriharjoituksia, ja kun hän joutui kosketuksiin Parisin elämän kanssa, niin sulki hän joksikin aikaa silmänsä kaikelta, ettei olisi nähnyt sitä, mitä kuitenkin näki, eikä millään ehdolla sitä, minkä hän ennen muinoin oli nähnyt. Hän koetteli vakuutella itselleen jo etukäteen:

"Minä tunnen sen, tunnen sen jo kaikki..."

Entinen suvaitsematon anarkia vallitsi yhä Parisissa taiteessa niinkuin politiikassakin. Sama _Markkinatori_ siellä edelleen kuhisi. Näyttelijät ainoastaan olivat muuttaneet osiaan. Hänen aikojensa vallankumouksellisista oli tullut porvareita; yli-ihmisistä muotileijonia. Silloiset riippumattomat koettivat tukahduttamalla tappaa nykyisiä itsenäisiä. Kaksikymmentä vuotta eläneet nuoret olivat nyt vanhoillisempia kuin ne mustat, joita vastaan he silloin taistelivat; ja heikäläiset arvostelijat kielsivät uusilta tulokkailta oikeuden hengittääkin. Näköjään ei ollut muuttunut mikään.

Ja kaikki oli kuitenkin muuttunut...

* * * * *

"Ystävä, antakaa minulle anteeksi. Olette kiltti, kun ette ole ollut minulle vihainen siitä, etten ole kirjoittanut teille. Kirjeenne tuntui minusta niin hyvältä. Täällä olin jonkin viikon aivan sekaannuksissa. Minulla ei ensin ollut mitään. Olinhan kadottanut teidät. Parisissa julma tyhjyys kaiken sen jälkeen, mitä olen kadottanut. Kaikki ne entiset ystävät, joista olen teille puhunut, ovat hävinneet. Filomela -- (muistattehan sen naisen, joka lauloi sinä surullisena ja minulle rakkaana iltana, jolloin harhaillessani outona ihmisparvessa näin kuvastimesta teidän minua katselevat silmät) -- Filomela on toteuttanut järkevän unelmansa; hän sai pienen perinnön; hän on nyt Normandiessa; hänellä on maatalo, jota hän hoitaa. M. Arnaud on ottanut virkaeron; hän on muuttanut vaimonsa kanssa kotiseudulleen, erääseen pikkukaupunkiin Angers'in puolelle. Monet aikani kuuluisuuksista ovat joko kuolleet tai kukistuneet; ainoastaan muutamat vanhat mannekiinit, jotka kaksikymmentä vuotta sitten näyttelivät taiteen ja politiikan nuorten leijonain osaa, näyttelevät sitä yhä vieläkin, entisin valheellisin kasvoin. Paitsi noita naamioita en näe heissä mitään. He ikäänkuin irvistelevät haudalla. Se oli kauhea tunne. -- Sitäpaitsi olen täällä ensi aikoina kärsinyt aivan ruumiillisesti kaiken rumuudesta, pohjolan harmaasta valaistuksesta, koska juuri tulin sieltä kultaisesta auringonpaisteestanne; minua loukkasivat kovin talojen kolkot röykkiöt, eräiden tuomiokirkkojen töykeät ja rahvasmaiset piirteet, tai muistopatsaat, joita ennen tuskin olin huomannutkaan. Henkinen ilmakehä ei minusta ollut sen miellyttävämpää.

"Kuitenkaan ei minulla ole parisilaisia kohtaan nurkumisen syytä. Vastaanotto, jonka nyt täällä sain, ei muistuta missään suhteessa entisiä. Luulenpa, että minusta on poissa ollessani tullut jonkinlainen kuuluisuus. En viitsi siitä teille puhua, tiedän, minkä verran arvoa sille voi antaa. Kaikki ystävällinen ja hyvä, mitä nuo ihmiset minusta puhuvat tai kirjoittavat, liikuttaa minua; olen heille siitä kiitollinen. Mutta mitä ajatellakaan? Tunnen olevani lähempänä niitä, jotka ennen muinoin taistelivat minua vastaan, kuin niitä, jotka minua nykyään ylistelevät... Vika on minussa, sen tiedän. Älkää toruko minua. Jouduin ensin tästä huomiostani aivan ymmälle. Meni aikaa ennenkuin saatoin käsittää sitä. Nyt se asia onkin minulle selvinnyt. Nyt sen ymmärrän. Niin, te olitte oikeassa, kun lähetitte minut ihmisten joukkoon. Olin hyvällä alulla ruveta hautautumaan yksinäisyyteeni. On epäterveellistä näytellä Zarathustraa. Elämän virta vierii, eroaa meistä. Tulee hetki, jolloin ihmisen sielu on pelkkää erämaata. Jos tahtoo kaivaa hiekkaan uuden kanavan virtaan asti, vaaditaan monia työpäiviä, ahkeroimista polttavan auringon alla. -- Nyt se on tehty, nyt ei päätäni enää pyörrytä. Olen päässyt virran luokse. Katselen sitä ja näen.

"Ystäväni, kuinka omituinen kansa nämä ranskalaiset ovatkaan! Kaksikymmentä vuotta sitten luulin heidän loppunsa tulleen... Mutta nytpä he vasta alkavatkin. Kallis toverini Jeannin ennusti sitä kyllä minulle. Mutta minä luulin hänen kuvittelevan turhia. Kuinka olisikaan saattanut muuta silloin olettaa! Koko Ranska, niinkuin Parisikin, oli silloin yhtä hävitystä; kalkinsoraa ja kuoppia. Minä sanoin: 'He ovat hävittäneet kaikki... Sellaista repijäin rotua he ovat.' -- Eipäs: he ovat majavain rotua. Silloin, kun luulisi heidän jääneen istumaan raunioille, tekevät he juuri uuden kaupungin perustuksia raunioista. Nyt näen kaikkialle nousevan uusia rakennustelineitä...

"_Wenn ein Ding geschehen, Selbst die Narren es verstehen..._"

[Kun kumma jo on tapahtunut, niin hullukin sen ymmärtää.]

"Todellisuudessa vallitsee täällä yhä entinen ranskalainen epäjärjestys. Vain sangen tottunut voi huomata tungoksessa, joka töytäilee kaikille suunnille, tehtäviinsä kulkevat työmiesten ryhmät. Nämä ovat, kuten tiedätte, ihmisiä, jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään huutamatta katoilta, mitä he puuhaavat. Sitäpaitsi he ovat siitä omituisia, etteivät osaa tehdä mitään halventamatta lähimäistensä töitä. Moisesta saattaisi selvinkin pää mennä pyörälle. Mutta kun on elänyt lähes kymmenkunnan vuotta heidän parissaan niinkuin minä, ei enää anna heidän melunsa pettää. Huomaa vain, että he kiihoittavat sillä tavoin itseään työhön. Puhuessaan he koko ajan myöskin toimivat; ja kun jokainen työpaikka rakentaa taloaan, niin lopulta syntyy uusi kaupunki. Ihmeellisintä on, että rakennusten kokonaisvaikutus ei ole ristiriitainen. Vaikka he kannattavatkin aivan vastakkaisia mielipiteitä, ovat he kuitenkin kaikki samaa maata. Joten heidän anarkiansa alla piilee yhteisiä vaistoja, rodun logiikka, joka korvaa heillä kurin, mikä kuri ehkä lopulta on lujempaa kuin parhainkin preussilainen sapelivalta.

"Kaikkialla näkyy sama innostus, sama rakentamisen kuume: politiikassa, jonka aloilla sosialistit ja natsionalistit koettavat kilvan vääntää kiinni höltyneitä vallan rattaita, taiteessa, josta toiset tahtovat tehdä vanhan aristokraattisen palatsin etuoikeutettuja varten, toiset suuren hallin, missä kollektiivinen henki laulaisi: toiset ovat menneisyyden korjaajia, toiset tulevaisuuden rakentajia. Mitä nuo kekseliäät eläjät muuten tekevätkin, aina he muovaavat samoja kennoja. Heidän majavan- tai mehiläisenvaistonsa saa heidät liikkumaan läpi vuosisatojen samanlaisin elein, löytämään aina samat muodot. Kaikkein vallankumouksellisimmat heistä ovat ehkä tietämättään eniten kiintyneitä juuri vanhimpiin traditsioneihin. Olen huomannut syndikalistien ja merkittävimpien nuorten kirjailijain joukossa oikeita aitokeskiaikaisia sieluja.

"Nyt, kun olen jälleen tottunut heidän metelöivään ulkonaiseen käytökseensä, näen ilokseni heidän työnsä. Tunnustakaamme suoraan: olen liian vanha karhu oppiakseni tuntemaan oloni mukavaksi heidän asumuksissaan; minä tarvitsen laajalti ilmaa ympärilleni. Mutta miten hyviä työntekijöitä he ovat! Se on heidän korkein hyveensä. Se aateloi keskinkertaisimmatkin ja turmeltuneimmat heistä. Ja minkälainen kauneudenvaisto heidän taiteilijoillaan on! Ennen en sitä selvästi huomannut. Te olette opettanut minut näkemään sen. Silmäni ovat auenneet Rooman valolle. Teidän renessansinne miehet ovat johtaneet minut ymmärtämään näitä. Debussyn sivut, Rodinin torsot, Suarèsin lauselmat ovat teidän _cinquecentistienne_ jälkeläisiä.