Part 3

Christophe näki sieluja, joissa hehkui hiilinä vielä vuosisatoja vanhaa tulta. Vainajien tomun alla oli se säilynyt. Olisi luullut, että se liekki olisi sammunut Mazzinin silmien keralla. Se elikin yhä. Juuri se sama. Harvat tahtoivat nähdä sitä. Se häiritsi nukkuvien rauhaa. Se valo oli selvää ja häikäilemätöntä. Ne, joilla se oli, nuoret miehet (vanhimmat heistä eivät olleet vielä viidenneljättä-ikäisiä), kaikilta ilmansuunnitta yhteen kokoontuneet maan parhaat voimat, -- vapaa-ajattelijoita, temperamenttinsa, kasvatuksensa, mielipiteittensä ja uskojensa puolesta erilaisia, -- he kaikki palvelivat kilvan tätä uuden elämän tulta. Puolue-etiketit, vanhat aatejärjestelmät eivät merkinneet heille mitään: tärkeintä heistä oli "ajatella rohkeasti". Olla suoria, olla miehekkäitä mieleltä ja teoilta. He ravistelivat rajusti kansaansa unesta. Italian valtiollisen ylösnousemuksen jälkeen, sen kuolemasta heräämisen, jonka sankarien kutsu oli saanut aikaan, koko sen nykyisen taloudellisen ylösnousemuksen keskellä olivat nämä nuoret ottaneet tehtäväkseen nostaa haudasta myöskin italialaisen ajattelun. He kärsivät niinkuin pahimmasta parjauksesta, kun näkivät, kuinka unteloita ja pelkureita maan sivistyneet olivat, kuinka arkamaisia älynjuoksultaan ja samalla suurisanaisia. Heidän äänensä kaikui käskevänä siitä retoorisesta usvasta ja moraalisesta orjuudesta, joka oli vuosisatojen kuluessa kasvanut paksuksi kuoreksi isänmaan hengen ympärille. He puhalsivat maansa sieraimiin armotonta realismiaan ja järkkymätöntä rehellisyyttään. He rakastivat intohimoisesti selvää älyä, jota seuraa tarmokas toiminta. Asian vaatiessa pystyivät he uhraamaan persoonallisen järkensä sille yhteiskurin velvollisuudelle, jota kansallinen elämä yksilöltä vaatii; mutta korkeimpanaan ja kaikkein puhtaimpanaan he palvelivat kuitenkin totuutta. He rakastivat sitä kiihkeästi ja hurskain sydämin. Eräs noiden nuorten johtaja vastasi vastustajilleen, jotka olivat saattaneet hänet pahaan huutoon ja jotka uhkasivat häntä tuholla, seuraavaan suurenmoiseen tyyneen tapaan:

_"Kunnioittakaa totuutta. Puhun teille avoimin mielin, ilman mitään kaunaa. Unohdan pahan, mitä olen teiltä osakseni saanut ja mitä ehkä olen teille tehnyt. Olkaa rehellisiä. Ei ole omaatuntoa, ei korkeaa elämänkäsitystä, ei kykyä uhrautua eikä mielen ylhäisyyttä, missä ei ole uskonnollisen jyrkkää ja ankaraa totuuden kunnioittamista. Harjoittakaa itseänne tähän vaikeaan velvollisuuteen. Valhe turmelee ennemmin sen, joka siihen turvautuu, kuin voittaa toisen, jota vastaan sitä käytetään. Mitä hyötyä olisi siitä, jos saisittekin sen avulla hetkellisen ja nopean menestyksen? Sielunne parhain jää häilymään tyhjyyteen, se seisoo pohjalla, jota valhe jäytää aitanne. En puhu teille enää vastustajana. Me olemme nyt piirissä, joka on yläpuolella erimielisyyksiämme, vaikkapa kiivastuminen komeileekin suussanne isänmaan nimellä. On korkeampaakin kuin isänmaa, nimittäin ihmisen omatunto. On lakeja, joita ette koskaan saa loukata, muuten olette kehnoja italialaisia. Edessänne on ainoastaan mies, joka etsii totuutta; teidän on kuultava hänen huutonsa. Edessänne on ainoastaan mies, joka tahtoo palavasti nähdä teidät suurina ja puhtaina, ja tahtoo työskennellä kanssanne. Sillä, halutkaapa tai ette, me kaikki työskentelemme yhdessä niiden kanssa, jotka maailmassa työskentelevät totuuden puolesta. Se, mikä meistä jää jäljelle (se, mitä emme voi itse nähdä), kantaa meidän yhteistä leimaamme, jos olemme noudattaneet totuutta. Ihmisen suurin ominaisuus on se, että hänellä on ihmeellinen kyky etsiä totuutta, nähdä se, rakastaa sitä, ja uhrautua sen vuoksi. -- Oi totuus, minkälaisen lumotun terveyden hengen sinä puhallat niihin, joissa sinä vallitset!..."_

Kun Christophe ensi kerran kuuli nämä sanat, olivat ne hänestä kuin kaikua hänen omasta rinnastaan; ja hän tunsi, että nuo miehet ja hän olivat veljiä. Kansojen ja aatteiden keskinäisten taistelujen sattumissa saattoivat he kyllä joutua ryntäämään rajusti toisiaan vastaan; mutta olivatpa he ystäviä tai vihamiehiä, aina olivat he kuitenkin samaa inhimillisyyden perhettä. Nuo miehet ne tiesivät sen yhtä hyvin kuin hänkin. He tiesivät sen jo ennen kuin hän. He tunsivat Christophen aikaisemmin kuin Christophe heidät. Sillä he olivat jo Olivier Jeanninin ystäviä. Christophe huomasi, että eräät hänen ystävänsä teokset (muutama nide runoja ja kriitillisiä esseitä), joita Parisissa luki ainoastaan sangen vähäinen joukko, olivat käännetyt italiankielelle näiden nuorten miesten toimesta ja että ne olivat heille yhtä rakkaita kuin hänelle itselleenkin.

Myöhemmin joutui hän kyllä näkemään, mikä ylitsepääsemätön juopa oli näiden ihmisten ja Olivier Jeanninin hengen välillä. Muita arvostellessaan pysyivät he aina ja ainoastaan italialaisina: he eivät pystyneet irtautumaan omasta itsestään, niin piintyneet he olivat juuri oman rotunsa ajatustapaan. Kaiken kaikkiaan eivät he etsineet muukalaisten teoksista muuta kuin sitä, mitä heidän kansallinen vaistonsa tahtoi niistä löytää; ja usein he eivät niistä saaneet muuta kuin mitä he itse tietämättään olivat niihin panneet. He olivat keskinkertaisia arvostelijoina ja kehnoja psykologeina, liian kokonaisia ja täynnä itseään ja intohimojaan, silloinkin, kun he olivat palavimmin innostuneet totuuteen. Italialainen idealismi ei osaa unohtaa itseään; sitä eivät viehätä pohjolan persoonattomat unelmat; se suuntaa ja kohdistaa kaiken itseensä, omiin pyyteisiinsä, rotunsa ylpeyteen, muuttaen ainoastaan sen muotoa. Tietoisesti tai ei tekee se aina työtä sitä tarkoitusta varten, jonka nimi on _terza Roma_. Täytyy myöntää, että se on vuosisatojen kuluessa saanut sangen vähän aikaan. Nuo kunnon italialaiset, joilla on erinomaiset lahjat toimintaan, toimivat ainoastaan intohimon puuskien sattuessa ja väsähtävät aina nopeasti; mutta silloin, kun intohimon myrsky puhaltaa, nostaa se heidät korkeammalle kaikkia muita kansoja: siitä on esimerkkinä italialaisten _Risorgimento_. -- Tällainen myrsky alkoi nyt tuntua Italian nuorisossa, kaikissa puolueissa; olivatpa nuo nuoret natsionalisteja tai sosialisteja, uuskatolilaisia, riippumattomia tai idealisteja: kaikki olivat he kuitenkin tietämättään ja tahtomattaan muuttumattomia italialaisia, keisarillisen Rooman, maailman kuningattaren, kansalaisia.

Ensin Christophe ei huomannut muuta kuin heidän suuren innostuksensa ja hänen ja heidän yhteisten antipatiainsa kohteet, ne Christophelle vastenmieliset seikat, joiden tähden hän osaltaan tunsi itsensä heille läheiseksi. Nämä nuoret halveksivat luonnollisestikin yhtä paljon kuin hän sitä hienostoa, jolle Christophe oli katkeroitunut sen tähden, että Grazia sitä suosi. He vihasivat vieläkin enemmän kuin hän tuon sivistyneistön järkevän kuivaa ajatustapaa, sen tylsyyttä, sen ryhditöntä sovinnollisuutta ja ulkokullattuja narrinkujeita, sen arkuutta ajatella loppuun asti, sen soutavaa ja huopaavaa aprikoimista, ovelaa häilymistä kaikkien mahdollisuuksien välillä päättämättä liittyä milloinkaan ratkaisevasti puolelle tai toiselle, sen koreita lauselmia ja lauhkeaa pehmoisuutta. Nämä jykevät autodidaktit, jotka olivat tehneet itse itsensä ja joilla ei ollut elämässään ollut keinoa eikä tilaisuutta antaa olemukselleen viimeistä höylänvetäisyä, nämä tahtoivat oikein tahtomalla näyttää itseään noiden sivistyneiden vastakohtana; sillä he pyrkivät suorastaan liioittelemaan jo synnynnäistä tökeryyttään: olivat mielellään yleisön silmissä huonosti kasvatettuja ja moukkia, contadini. He näet tahtoivat pohjimmaltaan, että heitä oli ennen kaikkea kuultava. He tahtoivat, että heidän kimppuunsa oli karattava. Kaikki oli heistä parempaa kuin välinpitämättömyys heitä kohtaan. He olisivat ilomielin antautuneet aatteensa uhreiksi, kun he siten vain olisivat saaneet kansansa nukkuvan tarmon heräämään.

Heitä ei toistaiseksi rakastettu, eivätkä he millään tavoin koettaneet hankkia suosiota. Christophella oli huono menestys, kun hän yritti puhua Grazialle näistä uusista ystävistään. He eivät miellyttäneet Grazian kohtuullisuutta ja rauhaa ihailevaa luonnetta. Ja täytyikin yhtyä Grazian mielipiteeseen, että heillä oli sellainen tapa kannattaa parhaitakin asioita, että tuli usein halu sen vuoksi nousta vastustamaan niitä. He olivat ironisia ja hyökkäileviä, niin tuimia tuomioissaan, että moinen arvostelu läheni monesti herjausta, jopa sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joita he eivät suinkaan tahtoneet loukata. He olivat liiaksi itsevarmoja, liian valmiita julistamaan aatteitaan aina yleispäteviksi, kiivaiksi uskonkappaleiksi. Koska he olivat joutuneet julkiseen elämään ennen kuin oman kehityksensä kypsyyteen, siirtyivät he alinomaa ihastumisesta toiseen, ja aina yhtä suvaitsemattomasti. He olivat intohimoisen vilpittömiä ja antautuivat aina kaikkeen kokonaan, säästämättä itseään koskaan; heitä kulutti intellektualinen rajuus, varhaiskypsä ja liian kiivas työtapa. Nuorille ajatuksille ei ole terveellistä joutua kohta siemenkotelosta päästyä raakaan auringonvaloon. Sellainen polttaa sielun. Todella hedelmällinen syntyy vasta pitkän ajan kuluessa ja hiljaisuudessa. Nämä olivat jääneet vaille aikaa ja hiljaisuutta. Se on monien italialaisten kykyjen onnettomuus. Liian raju ja kiireinen toiminta on alkoholia. Aivot, jotka ovat sellaista maistaneet, pääsevät siitä tottumuksestaan vasta sangen vaikeasti; ja hengen normaali kasvu saattaa jäädä ainaiseksi pakotetuksi ja vääräksi.

Christophe osasi kyllä antaa arvon tällaiselle kirpeälle ja vihreälle rehellisyydelle muistaessaan, minkälaisia nuo muut olivat: nuo, joiden ohjeena oli kultainen keskitie, _via di mezzo_: ainainen pelko häpäistä itseään ja rikkiviisas kyky olla asettumatta puolelle tai toiselle. Mutta piankin hän huomasi, että oma hyvä puolensa oli näillä viimemainituillakin, heidän tyynellä ja kohteliaalla älyllään. Se ainainen taistelun ilma, jossa hänen nykyiset nuoret ystävänsä elivät, oli väsyttävää. Christophe piti tosin velvollisuutenaan mennä Grazian luokse puolustamaan heitä. Mutta joskus hän meni sinne ainoastaan heidät unohtaakseen. Epäilemättä he olivat paljonkin samanlaisia kuin hän itse. Hyvinkin paljon. He olivat nykyään sellaisia kuin hän oli ollut kaksikymmenvuotiaana. Eikä ihminen pääse taaksepäin elämänsä kulussa. Pohjaltaan Christophe tunsi hyvin, että hän oli jo omalta osaltaan sanonut jäähyväiset tuollaiselle rajuudelle ja että hän kulki nyt sitä rauhaa kohti, jonka salaisuuden Grazian silmät näyttivät hänelle parhaiten ilmaisevan. Minkä tähden hän sitten kapinoi vielä sitä rauhaa vastaan?... Ah, se johtui siitä, että hän olisi rakkaudenitsekkyydessään tahtonut nauttia siitä aivan yksin! Hän ei voinut kärsiä, että Grazia jakeli sen hyvyyksiä kenelle sattui, että hänen vastaanottonsa oli yhtä antelias kaikille.

Grazia aavisti hänen ajatuksensa; ja rakastettavan suorasti kuin aina sanoi hän hänelle eräänä päivänä:

-- Te olette minulle vihainen siitä, että olen sellainen kuin olen? Älkää ihannoiko minua, ystäväni. Olen nainen, enkä sen kummempi kuin muutkaan. En hae noiden maailman ihmisten seuraa; mutta tunnustan, että se on minusta mieluisaa, samoin kuin käyn mielelläni joskus teatterissa, jotka eivät ole oikein hyviä, ja luen aika mitättömiä kirjoja, jollaisia te halveksitte; mutta minulle ne antavat lepoa ja huvittavat minua. Minä en voi kieltää itseltäni mitään.

-- Kuinka te voitte kärsiä tuollaisia hölmöjä?

-- Elämä on opettanut minut vaatimattomaksi. Siltä ei pidä pyytää liikoja. Saatan teille vakuuttaa, että sekin on jo hyvä, jos joutuu tekemisiin pelkästään kunnon ihmisien kanssa, ei ilkeäin, vaan kohtalaisen hyvien... (tietystikään ei saa odottaa heiltä mitään; tiedän erinomaisesti, että jos ihmisiä tarvitsisin, en paljoakaan heiltä apua saisi...) Kuitenkin he ovat minuun kiintyneet; ja jos tapaan hiukankin todellista tunnetta, niin unohdan muun. Te olette minulle siitä vihainen, eikö niin? Antakaa anteeksi, että olen niin keskinkertainen. Osaanhan toki erottaa, mikä minussa on parempaa ja mikä huonompaa. Ja teidän kanssanne on aina parempi minuuteni.

-- Minä tahtoisin kaiken, sanoi Christophe jurottelevasti.

Hän tunsi kuitenkin hyvin, että Grazian puhe oli vilpitöntä. Ja hän oli niin varma Graziasta, että kysyi häneltä eräänä päivänä, kauan epäröityään:

-- Ettekö te milloinkaan sitten tahtoisi...?

-- Mitä?

-- Olla minun.

Christophe oikaisi:

-- ... että olisin teidän?

Grazia hymyili:

-- Mutta olettehan minun, ystäväni.

-- Te tiedätte hyvin mitä tarkoitan.

Grazia oli hiukan sekaannuksissaan; mutta sitten hän otti Christophea kädestä ja katsoi suoraan hänen silmiinsä:

-- En, ystäväni, virkkoi hän hellästi.

Christophe ei voinut puhua. Grazia näki, että hän oli tuskissaan.

-- Anteeksi, minä tein teidät suruiseksi. Minä tiesin, että te ottaisitte tämän puheeksi. Meidän täytyy nyt keskustella aivan vilpittömästi, hyvinä ystävinä.

-- Ystävinä, toisti Christophe murheellisena, eikö mitään enempää?

-- Kiittämätön! Mitä muuta tahdotte? Ottaako minut vaimoksenne?... Muistatteko entisiä aikoja, jolloin ette voineet nähdä muuta kuin kauniin serkkuni? Minä surin silloin, ettette ymmärtänyt, mitä minä tunsin teitä kohtaan. Koko elämämme olisi voinut kehittyä toiseksi. Nyt ajattelen, että on parempi näin; on parempi, ettemme ole asettaneet ystävyyttämme alttiiksi yhteiselämän koetukselle, tämän arkipäiväisen elämän, jossa kaikkein puhtain lopulta aina madaltuu...

-- Te puhutte noin sen vuoksi, että rakastatte minua nyt vähemmin kuin silloin.

-- Oi, ei suinkaan, minä rakastan yhä teitä yhtä paljon.

-- Ah, tämänpä sanotte minulle ensi kertaa!

-- Nyt ei saa olla enää mitään salattua meidän välillämme. Katsokaas, minä en usko kovinkaan paljoa avioliittoon. Tiedän, ettei omani ole kylläkään esimerkiksi riittävä. Mutta olen miettinyt asiaa ja katsellut ympärilleni. Onnelliset avioliitot, ne ovat harvinaisia. Sellainen on hiukan kuin luontoa vastaan. Ei voi kytkeä yhteen kahta olentoa muuta kuin silpomalla toista niistä, ehkäpä molempiakin; ja ne kärsimykset ovat kenties sitä laatua, ettei sielulle ole eduksi niihin joutua.

-- Ah, huudahti Christophe, minä päinvastoin näen sen asian niin kauniina, tuollaisen kahden uhrautumisen toisilleen, kahden sielun sulautumisen yhdeksi!

-- Kauniina... unelmissanne. Jos tosi tulisi, kärsisitte te siitä enemmän kuin kukaan muu.

-- Mitä, luuletteko, ettei minulla voisi koskaan olla vaimoa, perhettä, lapsia?... Miksi uskotte sellaista! Minä rakastaisin heitä hyvin paljon! Te ette luule, että se onni on minulle luotu?

-- En tiedä. En oikein usko. Ehkäpä jonkin hyvän naisen kanssa, joka ei olisi kovin älykäs, ei kovin kauniskaan, vaan joka olisi teille uskollinen eikä ymmärtäisi teitä.

-- Kuinka olette paha!... Mutta te teette väärin kun laskette sellaista leikkiä. Hyvä nainen on hyvä, vaikkei hän olisikaan älykäs.

-- Sen kyllä tiedän. Tahdotteko, niin valitsen teille sellaisen?

-- Älkää puhuko noin, minä rukoilen, te raatelette sydäntäni. Kuinka saatoitte sanoa niin?

-- Mitä minä siis sanoin?

-- Te ette rakasta minua yhtään, ette ollenkaan, koska voitte ajatella vaimon hakemista minulle?

-- Mutta se johtuukin juuri siitä, että teitä rakastan, että olisin onnellinen, jos voisin tehdä jotain, mikä tekisi teidät onnelliseksi.

-- No, jos se on totta, niin...

-- Ei, ei, siitä ei enää sanaakaan. Tiedän, että se olisi teidän onnettomuutenne.

-- Älkää te välittäkö minusta. Minä vannon, että minä olen onnellinen. Mutta sanokaapas totuus: te luulette, luulette, että tulisitte onnettomaksi minun kanssani?

-- Oh, onnettomaksiko? En, ystäväni. Minä kunnioitan ja ihailen teitä liiaksi, minkä vuoksi en voisi tulla kanssanne onnettomaksi... Ja sitäpaitsi, kuulkaa: luulen, ettei mikään nykyään voisi tehdä minua aivan onnettomaksi. Minä olen nähnyt monenmoista, minusta on tullut filosofi... Mutta suoraan sanoen, -- (tehän tahdotte minulta suoruutta, eikö niin? Ette siitä minulle suutu?) -- no niin, minä tiedän jo omat heikkouteni: minä olisin ehkä muutaman kuukauden kuluttua niin tyhmä, etten olisi aivan onnellinen teidän kanssanne; ja juuri sitä minä en tahdo, sen tähden, että tunteeni teitä kohtaan on syvästi pyhä; ja minä en tahdo, että mikään maailmassa saisi sitä himmentää.

Christophe sanoi suruisesti:

-- Niin, te puhutte ainoastaan tehdäksenne pahan palan minulle makeammaksi. En miellytä teitä. Minussa on luonteen puolia, jotka ovat teistä inhoittavia.

-- Ei, ystäväni, minä vakuutan. Älkää olko noin allapäin. Te olette hyvä ja minulle rakas ihminen.

-- Silloinpa en ymmärrä, miksi emme voisi viihtyä yhdessä?

-- Siksi, että me olemme liian erilaisia, kaksi liian omintakeista, persoonallista luonnetta.

-- Sen tähden minä juuri teitä rakastankin.

-- Ja sen tähden minäkin teitä. Mutta juuri siksi joutuisimmekin ristiriitaan.

-- Emme joutuisi.

-- Joutuisimme. Tahi minä, koska tiedän, että te olette enemmän kuin minä, soimaisin itseäni siitä, että häiritsisin teitä pienellä luonteellani; ja silloin minä tukehduttaisin luonnettani, olisin vaiti ja kärsisin.

Vedet tulivat Christophen silmiin.

-- Oh, sitä minä en tahdo! En mitenkään! Mieluummin kaikki onnettomuudet kuin että te saisitte kärsiä minun tähteni, kun syy olisi minussa.

-- Ystäväni, älkää olko pahoillanne. Te tiedätte, että minä puhun näin ehkä ainoastaan mielistelläkseni itseäni... Ehkä en olisikaan niin hyvä, että uhrautuisin tähtenne.

-- No, se olisikin paikallaan.

-- Mutta silloin minä uhraisin teidät, ja se jälleen kiduttaisi minua... Näette nyt, että pulma on ratkaisematon niin puolelta kuin toiselta. Olkaamme edelleen niinkuin nyt olemme. Onko mitään parempaa kuin tämä meidän ystävyytemme? Christophe pudisti päätään, hiukan katkerasti hymyillen:

-- Niin, kaikki vie lopultakin siihen, että te ette rakasta minua tarpeeksi.

Grazia hymyili niinikään, lempeästi, hiukan alakuloisesti. Hän sanoi huokaisten:

-- Ehkäpä se on totta. Olette oikeassa. En ole enää kovinkaan nuori, ystäväni. Olen väsynyt. Elämä kuluttaa, jos ei ihminen ole niin voimakas kuin te... Oi, joskus, kun katselen teitä, olette te minusta kuin mikäkin kahdeksantoistavuotias poika.

-- Vai niin muka! Entäpä tämä vanha pää, nämä rypyt, lakastunut iho!

-- Tiedän kyllä, että te olette kärsinyt yhtä paljon kuin minäkin, kenties enemmän. Minä näen sen. Mutta joskus katselette minua aivan nuorukaisen silmin; ja minä tunnen teistä käyvän raikkaan elämänvirran. Minä sen sijaan olen sammunut. Kun ajattelen muinaista tultani! Silloin oli hyvä aika, muka... olin kovin onneton. Nyt minulla ei ole enää tarpeeksi voimaa ollakseni onneton. Ainoastaan ripe elämää on jäljellä. En olisi enää niin rohkea, että uskaltautuisin avioliiton kokeiluun. Ah, ennen, silloin!... Jos joku, jonka tunsin, olisi silloin antanut minulle merkin!...

-- No niin, niin, puhukaa...

-- Ei, eihän se hyödytä...

-- Siis ennen muinoin, jos olisin... Oh, hyvä Jumala!

-- Mitä jos olisitte? Enhän sanonut mitään.

-- Minä ymmärsin. Te olette julma.

-- No niin, ennen muinoin minä olin hullu, siinä kaikki.

-- Ja tämä sana oli vieläkin pahempaa.

-- Christophe-parka! En saa puhua hänelle mitään, kaikki koskee häneen. En puhu siis enää mitään.

-- Ei, ei! Puhukaa vain... Sanokaa nyt jotain.

-- Mitä?

-- Jotain hyvää. Grazia nauroi.

-- Älkää naurako! huudahti Christophe.

-- Ja te: älkää surko.

-- Kuinka minä en mielestänne surisi?

-- Siihen ei teillä ole syytä, sen vakuutan.

-- Minkä tähden ei?

-- Sen tähden, että teillä on ystävätär, joka pitää teistä.

-- Onko se totta?

-- Ettekö te usko, kun sen teille sanon?

-- Sanokaa se vielä.

-- Ettekö tule silloin vielä surullisemmaksi? Oletteko sillä tyydytetty? Riittääkö teille rakas ystävyytemme?

-- Täytynee kai!

-- Kiittämätön olette! Ja te sanotte rakastavanne? Lopultakin luulen, että rakastan teitä enemmän kuin te minua.

-- Ah, jospa olisi niin!

Christophe lausui tämän sellaisella rakkauden itsekkäällä kiihkolla, että Grazia alkoi nauraa. Ja Christophe nauroi myöskin. Hän hoki nyt yhä:

-- Sanokaa se nyt!...

Grazia oli tuokion vaiti, katseli Christopheen, painoi yhtäkkiä kasvonsa lähelle hänen päätään ja suuteli häntä. Se oli aivan odottamatonta! Christophen sydäntä vihlaisi. Hän tahtoi siepata Grazian syliinsä. Grazia oli jo irtautunut hänestä. Pienen salinsa ovelta hän katsoi Christopheen sormi huulilla ja huudahti: "Vaiti!" -- ja katosi.

Tästä hetkestä alkaen ei Christophe enää puhunut Grazialle rakkaudestaan, eikä hän tuntenut enää suhdettaan häneen niin noloksi. Ennen olivat Christophessa vuorotelleet väkinäinen vaiteliaisuus ja huonosti hillityt kiukunpuuskat; nyt tuli niiden paikalle koruton ja syvä tuttavallisuus. Se suuri hyvä on vilpittömyydestä ystävyyssuhteissa. Kun ei ole enää selittelemättömiä asioita, ei ole vääriä kuvitelmiakaan eikä pelkoa. He tunsivat kumpikin pohjia myöten toistensa katsomukset. Kun Christophe oli Grazian kanssa vieraiden maailmanihmisten seurassa ja ärtyi heidän tähtensä, kun hän tuli kärsimättömäksi, milloin ystävätär jutteli heidän kanssaan kaikenlaisista sellaisista joutavuuksista, jotka ovat herrasseuroissa tavallisia, niin huomasi Grazia kohta hänen tuulensa, katsahti häneen ja hymyili. Se riittikin: Christophe huomasi, että he olivat siellä yhdessä; ja hänen sieluunsa tuli rauha jälleen.

Jos ihminen, jota rakastamme, on lähellämme, niin taittuu mielikuvituksemme myrkyllisen nuolen kärki; kaipuun kiihko viihtyy; sielu tyytyy rakastetun olennon läheisyyden puhtaaseen omistamiseen. -- Grazia säteili muuten kaikkiin niihin, jotka hänen ympärillään liikkuivat, sopusointuisen luonteensa hiljaista suloa. Kaikenlainen liioittelu käytöksessä ja äänenkorostuksessa, vaikkapa se olisi ollut välitöntäkin, loukkasi häntä kuten kaikki sellainen, mikä ei ollut yksinkertaista ja kaunista. Sillä tavoin hän vaikutti ajan pitkään mullistavasti Christopheen. Christophen kiihkomielisyys puri kyllä kauan suitsiaan, mutta turhaan, ja oppi vähitellen hillitsemään itseään. Silloin se sai uuden voiman, joka oli hänen entistänsäkin suurempi, nyt, kun se ei tuhlannut itseään turhiin riuhtomisiin.

Heidän sielunsa sulivat toisiinsa. Grazian puolittain horroksissa elävä, elämän sulouteen hymyilevänä antautuva sielu heräsi, kun se kosketti Christophen moraaliseen kuntoon. Grazia seurasi nyt henkisiä asioita suoranaisemmalla ja aktiivisemmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Hän, joka ei yleensä lukenut ollenkaan, tai luki alinomaa ja laiskan hentomielisesti samoja vanhoja kirjoja, hän alkoi jo tuntea uteliaisuutta uusiakin ajatuksia kohtaan, ja pian niiden viehätystäkin. Nykyaikaisten aatteiden rikas maailma, jonka olemassaolon hän kyllä tiesi mutta johon hänellä ei ollut halua lähteä yksinään seikkailemaan, ei tehnyt häntä enää araksi, kun hänellä nyt oli toveri oppaana. Huomaamattaan hän antoi johtaa itsensä, samalla kuitenkin vastarintaa tehden, ymmärtämään tuota nuorta Italiaa, jonka ikonoklastinen, jumalankuvat hävittävä, kiihko ei ollut häntä ennen miellyttänyt.

Mutta paras osa tästä sielujen lähentymisen siunauksesta tuli Christophen osalle. Rakkausasioissa on huomattu usein, että heikompi yksilö antaa toiselle enemmän: ei niin, että toinen rakastaisi vähemmän; mutta väkevämmän luonteesta johtuu, että hän ottaa enemmän. Niinpä oli juuri Christophe rikastunut esimerkiksi Olivier Jeanninin älyllisyydestä. Mutta hänen uusi mystillinen avioliittonsa oli hänelle vieläkin hedelmällisempää: sillä Grazia toi hänelle myötäjäisinä kalliimman aarteen kuin mitä Olivier koskaan oli pystynyt antamaan: ilon. Sielun ja silmien ilon. Valon. Latinalaisen taivaan hymyn, joka kultaa rumimmatkin jokapäiväiset asiat ja peittää kukkasin vanhojen muurien kivet, jopa antaa tyynen kauneutensa surullekin.