Part 2

He olivat päättäneet tavata toisensa loppupuolella syksyä Roomassa. Jollei Christophella olisi ollut toivoa nähdä Graziaa siellä, olisi tuo matka houkutellut häntä sangen vähän. Pitkä yksinäisyys oli tehnyt hänestä kotieläjän; häntä ei miellyttänyt turha paikaltaan muuttelehtiminen, sellainen, mihin nykyajan joutilaat ja hermostuneet ihmiset ovat ihastuneet. Hän pelkäsi luopua tottumuksistaan. Sillä sellainen oli hänestä säännölliselle älylliselle työlle vaarallista. Italia ei erikoisesti kiehtonut häntä. Hän ei tuntenut siitä muuta kuin ne häpeämättömät tenoriaariat, joita Virgiliuksen maa panee matkustavat kirjailijat säännöllisesti virittämään. Hän tunsi Italiaa vastaan samaa epäluuloista vihamielisyyttä kuin moni muukin valiotaiteilija, joka on kuullut liian usein pahimpien akateemisten jankuttajain vetoavan vanhan Rooman nimeen. Lisäksi tuli vielä se vaistomainen ja epämääräinen antipatia, joka piilee kaikkien pohjoismaalaisten sydämessä etelän ihmisiä kohtaan, tahi ainakin sitä legendamaiseksi muuttunutta pateettista kerskailijatyyppiä kohtaan, jonka parhaana ilmestyksenä pohjan miehistä on etelän mies. Jos Christophe sellaista ajattelikin, niin nyrpisti hän jo pilkallisesti suutaan... Ei, hänellä ei ollut minkäänlaista halua tutustua lähemmin musiikittomaan kansaan -- (mitä arvoa on mandolinin rämpytyksellä ja loruavilla, ulvovilla melodraamoilla Europan nykyisessä musiikissa?) -- Mutta se kansa oli kuitenkin Grazian kansaa. Minne saakka ja mitä teitä hän olisikaan kulkenut saadakseen Graziaa tavata! Muusta pääsisi hän sulkemalla silmänsä koko ajaksi, kunnes olisi Grazian luona.

Hän olikin jo tottunut sulkemaan silmänsä jos joltakin. Monet vuodet olivat hänen ikkunaluukkunsa olleet kiinni, hän eristynyt sisäiseen elämäänsä. Tänä syksynä se oli välttämättömämpää kuin koskaan ennen. Kolme viikkoa oli satanut yhtämittaa. Koko sen ajan olivat paksut pilvet peittäneet raskaana kalottina Sveitsin laaksoja ja kaupunkeja, märkiä ja kylmästä väriseviä. Silmät olivat menettäneet muiston auringon armaudesta. Jos tahtoi löytää kätkeytyneen tarmon itsestään, oli pakko ensiksi tehdä ympärilleen täydellinen pimeys ja laskeutua luomet ummessa aivan sielunsa kaivoksien pohjaan, unelmien maanalaisiin käytäviin. Siellä nukkui mustissa kivihiilissä kuolleiden päivien aurinko. Mutta kun vietti sellaista elämää, paikalleen kyyristyneenä ja olemustaan kaivellen, nousi siitä sokaistuna ja selkäranka ja polvet jäykkinä, muodottomin jäsenin, puolittain kivettyneenä, samein katsein, yölinnun silmin. Monta kertaa olikin Christophe saanut kaivoksestaan ilmi vaivalla palamaan isketyn tulen, ja se tuli oli ihmisten jähmettyneitä sydämiä lämmittänyt. Mutta Pohjolan unelmissa on uunin ja ummehtuneen huoneen ilkeä haju. Sitä ei huomaakaan sisällä eläessään; päinvastoin tuollaisesta raskaasta lämmöstä pitää, ja rakastaa puolihämärää ja raskaassa päässä hautuvia sielullisia unia. Täytyyhän rakastaa ainoaansa. Ei auta muu kuin tyytyä!...

Kun Christophe pääsi alppien rajamuurin eteläpuolelle ja huomasi rautatievaunun nurkassa istuskellen Italian tahrattoman taivaan ja läpikuultavan valon, joka häilyi vuorten rinteillä, luuli hän näkevänsä unta. Muurin toiselle puolelle oli jäänyt sammunut taivas, hämärä päivä. Muutos tuli niin yhtäkkiä, että hän ensin enemmän ällistyi kuin iloitsi. Tarvittiin jonkin verran aikaa ennen kuin hänen kohmettunut sielunsa vähitellen alkoi herätä, ennenkuin vangitseva kuori suli ja sydän pääsi irti entisyyden varjosta. Mutta kuta pitemmälle päivä kului, sitä suloisemmin ympäröi pehmeä valo käsivarsillaan hänet; hän unohti perinpohjin kaiken, mikä oli ollutta, ja nautti ahnaasti uuden näkemisestä.

Milanon tasangot. Päiväntähti heijastuu sinertävistä kanavista, joiden verkko risteilee pehmeäpiirteisillä riisivainioilla. Syksyisiä puita, laihoin ja notkein oksin, vääristynein ääriviivoin, siellä täällä punaisia lehvätöyhtöjä. Vincin vuoret, lumiset ja lempeänhohtoiset alpit, joiden ukkosta ennustavat piirteet kaartavat ilmanrantaa, reunattuina punaisella, oranssilla, vihertävällä kullalla ja kalpealla taivaansinisellä. Apenniineille vaipui illan tummuus. Mutkikas matka alas jyrkkien vuorenkukkulain kupeita pitkin, käärmeenä kiemurtelevissa käänteissä, joiden rytmi yhä toistuu ja yhdistyy samaksi kehäksi kuin farandolo-tanssi, -- Ja yhtäkkiä vuoriston alla tuntuu meren henkäys ja oranssin kukkien tuoksu kuin suudelma. Tulee meri: latinalainen meri ja sen opaalinen valaistus, jonka helmassa liitävät pienet purret kokoon supistetuin siivin...

Merenrannalla, erään kalastajakylän kohdalla juna pysähtyi kesken matkaansa. Matkustajille selitettiin, että ankarat sateet olivat aiheuttaneet maanvieremän jossakin tunnelissa Genovan ja Pisan välillä; kaikki junat olivat myöhästyneet useita tunteja. Christophe, joka oli ostanut matkalipun suoraan Roomaan, oli tapaturmasta mielissään, jota vastoin muut matkatoverit nurisivat kilpaa. Hän kiiruhti asemalle ja käytti tätä odotusaikaa mennäkseen merenrannalle, jonka hohde kiehtoi häntä. Ja se kiehtoi häntä niin, että kun junan lähtövihellys parin tunnin päästä kuului, istui hän merellä kalavenheessä ja huusi, nähdessään junan menevän ohitse: "Onnea matkalle!" Kuultavassa yössä, hohtavalla merellä antoi hän venheen liekuttaa itseään pitkin tuoksuvaa rannikkoa, ympäri pienen ja sypressien kirjaaman niemen. Hän jäi kylään, hän vietti siellä kokonaista viisi päivää ainaisessa ilossa. Hän oli kuin ihminen, joka kauan paastottuaan syö ahmimalla. Kaikilla nälkiintyneillä vaistoillaan hän ahmi häikäisevää valoa... Valoa, kaikkeuden verta, joka juoksee avaruudessa elämän virtana ja tunkeutuu meihin silmiemme, huultemme, sieraimiemme, jokaisen ihomme huokosen kautta, aivan sydämemme pohjimaiseen perukkaan, -- valo, sinä elämälle leipääkin tärkeämpi: kuka on päässyt pohjolan harmaista harsoista ja näkee sinut, puhtaana, polttavana ja alastomana, hän ihmettelee, miten hän on koskaan voinut elää sinua tuntematta; ja hän tietää, ettei hän enää milloinkaan saata ilman sinua elää...

Viisi päivää Christophe suorastaan mässäsi auringossa. Viisi päivää: silloin hän unohti -- ensi kertaa elämässään -- olevansa säveltäjä. Hänen olemuksensa musiikki oli muuttunut valoksi. Se oli ilmaa, merta ja maata: häikäisevää sinfoniaa, jota auringon orkesteri soittaa. Ja millä synnynnäisellä taidolla Italia hoitelee sitä orkesteria! Muut kansat käyttävät luontoa maalausmallinaan; italialainen työskentelee luonnon kanssa yhdessä; hän maalaa auringolla. Värien musiikkia. Kaikki on musiikkia, kaikki laulaa. Tavallinen aitamuuri tien varrella, punainen muuri, joka on täynnä kullan värisiä repeämiä; sen yläpuolella kaksi tuuheaa ja karheaa sypressiä; ympärillä ahnaansininen taivas. Marmoriportaat, valkeat, kapeat ja suorat, jotka ruusunpunertavien muurien välitse nousevat sinistä kirkon julkisivua kohti. Jotkut noista kirjavista, aprikoosin, sitruunan, sedraaton värisistä taloista, jotka kiiluvat öljypuiden keskeltä, ovat kuin mitkäkin ihmeelliset ja kypsät hedelmät, lehtiverhoistaan kuultavina. Italialainen näkemys on aistillinen; silmät nauttivat siellä väreistä samaan tapaan kuin kieli ja kitalaki mehukkaasta ja hyvälle tuoksuvasta hedelmästä. Tämän uuden nautinnon kimppuun Christophe iskeytyi naivin herkkusuun koko ahnaudella; hän korvasi nyt tappionsa, saatuaan siihen asti pelkästään harmaiden näkemysten asketismia. Hänen voimakas, kohtalon tukehduttama luonteensa huomasi yhtäkkiä myöskin kykynsä nauttia, jota hän ei ollut mihinkään käyttänyt; se kyky karkasi tarjottuun saaliiseen heti kiinni: tuoksuihin, väreihin, äänten, kellojen ja meren säveliin, ilman hyväileviin leyhkiin, valon lämpöiseen kylpyyn, johon vanhentunut ja väsynyt sydän mukavasti raukesi. Christophe ei ajatellut mitään. Hän eli ainaisessa autuaallisessa hekkumassa. Hän heräsi siitä ainoastaan ilmaistakseen sen antamaa iloaan niille ihmisille, joiden kanssa hän täällä saattoi puhella: soutumiehelleen, vanhalle kalastajalle, jolla oli vilkkaat ja ryppyjen keskeltä kiiltelevät silmät ja muinaisen venetsialaisen senaattorin punainen myssy päässä; -- ainoalle pöytäkumppanilleen, eräälle milanolaiselle, joka söi makaroonia ja jonka silmät pyörivät päässä julmina ja hirveästä vihasta mustina kuin Othellon, niin apaattinen ja uninen kuin mies muuten olikin; -- ravintolan tarjoilupojalle, joka lautasta kantaessaan käänsi kaulaansa ja väänteli käsivarsiaan ja vartaloaan kuin mikäkin Berninin enkeli; -- sekä pienelle Pyhälle Johannekselle, joka kerjäsi kiemailevin silmin maantiellä, tarjoten ohikulkeville vielä vihreässä oksassaan riippuvaa appelsiinia. Christophe jutteli pari sanaa ajureille, jotka loikoivat velttoina rattaillaan, pää ajoneuvojensa pohjassa ja lauloivat nenäänsä honottaen silloin tällöin jos jonkinmoisia kupletteja, laiskoina ja suut selällään. Ja Christophe huomasi kummakseen hyräilevänsä _Cavalleria rusticanaa_. Matkan alkuperäinen tarkoitus oli täydellisesti unohtunut: halu joutua perille, tavata Graziaa...

Kunnes eräänä päivänä Grazian kuva heräsi hänen mielessään. Toiko sen joku kadulla ohimennen nähty katse, jokin äänen vivahde, vakava ja sointuva? Christophe ei sitä ymmärtänyt. Mutta yhtäkkiä alkoivat ystävättären hymyilevät kasvot hohtaa kaikesta, mikä häntä ympäröi, öljypuita kasvavien kukkulain piiristä, Apenninien kiiltäviltä harjanteilta, joilla varjo on tumma ja auringonpaiste palava, oranssilehdoista, joiden oksat olivat raskaat kukkasista ja hedelmistä, ja meren syvistä henkäyksistä. Taivaan lukemattomista silmistä säteili Christophelle Grazian katse. Hänen muistonsa puhkesi tästä rakkaasta maasta aivan kuin ruusu puhkeaa pensaaseensa.

Silloin Christophe heräsi. Hän meni Rooman-junaan eikä pysähtynyt välimatkalla missään. Mitkään italialaiset menneisyyden muistot, muinaiset taidekaupungit eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Roomaa ei hän ensin huomannut laisinkaan, ei koettanut nähdä siellä mitään; ja se vähä, minkä hän ohimennen näki, tyylittömät uudet kaupunginkorttelit, neliskulmaiset kivimuurit, eivät herättäneet hänessä halua tutustua siihen enempää.

Kohta Roomaan saavuttuaan hän meni Grazian luo. Grazia kysyi häneltä:

-- Mitä kautta te tulitte? Poikkesitteko Milanoon, Firenzeen?

-- En, vastasi Christophe; mitä sinne?

Grazia nauroi:

-- Sepä kysymys! Ja mitä arvelette Roomasta?

-- En mitään, sanoi Christophe; minä en ole nähnyt mitään.

-- Mitä te puhutte?

-- En mitään. En yhtään muistomerkkiä. Hotellista päästyäni tulin suoraan teidän luoksenne.

-- Roomaa nähdäkseen ei tarvitse käydä kuin kymmenen askelta... Katsokaapa tuota kiviseinää tuossa vastapäätä... Sen valaistus on jotain.

-- Minä en näe muuta kuin teidät, vastasi Christophe.

-- Te olette barbaari, näette ainoastaan oman aatteenne. Ja milloin lähditte Sveitsistä?

-- Noin viikko sitten.

-- Mutta mitä te sitten olette tehnyt tämän ajan?

-- En tiedä. Minä jäin erääseen kylään meren rannalle, sattumankaupalla. Tuskin muistan sen kylän nimeä. Olen tämän viikon ajan nukkunut. Nukkunut silmät auki. En tiedä mitä olen nähnyt, en tiedä mitä uneksinut. Luulen, että olen uneksinut teistä. Tiedän, että se oli sangen ihanaa. Mutta ihaninta on, että olen unohtanut kaikki...

-- Kiitos, virkkoi Grazia.

(Christophe ei kuunnellut.)

-- ... Kaikki, jatkoi hän, mikä silloin ympärilläni oli, mitä sitä ennen oli. Olen nyt kuin uusi ihminen, joka alkaa elää jälleen.

-- Se on totta, vastasi Grazia katsellen Christophea hymyilevin silmin. Te olette muuttunut viime näkemästä.

Christophe katseli samoin Graziaa ja huomasi puolestaan hänet aivan toisenlaiseksi kuin muisti hänet entisestään. Ei silti, että Grazia olisi muuttunut näiden kahden kuukauden ajalla. Mutta Christophe näki hänet nyt aivan uusin silmin. Siellä Sveitsissä oli muinaisten aikojen kuva Graziasta, nuoren Grazian kevyt varjo, asettunut hänen katseensa ja nykyisen ystävättären väliin. Mutta Italian auringon paisteessa olivat Pohjolan unelmat haihtuneet; hän näki rakastetun olennon sielun ja ruumiin selvässä päivän valossa. Miten vähän Grazia muistuttikaan sitä entistä Parisiin vangittua metsäkaurista, tai sitä Pyhän Johanneksen hymyä säteilevää nuorta naista, jonka Christophe oli löytänyt Parisissa muinoin, eräänä iltana juuri Grazian häiden jälkeen, löytänyt kadottaakseen hänet kohta uudestaan! Pienestä Umbrian madonnasta oli kehittynyt kaunis roomatar:

_Color verus, corpus solidum et succi plenum._

Hänen muotonsa olivat tulleet sopusuhtaisen täyteläisiksi; hänen ruumistaan ympäröi itsetietoinen ikävöinnin tuntu. Levon henki. Grazialla oli tuo aurinkoisen hiljaisuuden nautiskelemisen halu, liikkumattoman ajattelun kaipuu, hekkumallinen elämänrauhan pyyde, jota Pohjolan ihmiset eivät koskaan voi täysin tuntea. Menneisyydestään oli hän säilyttänyt ennen kaikkea suuren hyvyytensä, joka voitti kaikki hänen muut tunteensa. Mutta hänen valoisassa hymyssään huomasi myöskin paljon uutta: surumielisen anteeksiannon, hieman väsymystä, runsaasti ihmissielun ymmärtämystä, hiukkasen ironiaa ja tyynen terveen järjen. Ikä oli verhonnut hänet jonkinmoisella kylmyydellä, mikä oli hänelle suojana sydämen kuvitelmia vastaan; hän avautui harvoin kokonaan; ja hänen hellyytensä pysyttelihe intohimojen kiihkoja vastaan varuillaan, selvänäköinen hymy huulilla, kun taas Christophen oli niitä vaikea tukahduttaa. Grazian kuvaa täydentävät vielä eräät itsensä valtaan raukeamisen heikot ja lyhyet hetket ja pienoinen keimailu, jota hän itsekin ivaili mutta jota hän ei voinut jättää. Hänessä ei ollut minkäänlaista kapinanhalua maailmaa eikä itseään vastaan: pelkkää suloista fatalismia, ylen kiltissä ja hiukan väsyneessä luonteessa.

Grazia otti mielellään vastaan vieraita, -- vieläpä juuri heitä valikoimatta, -- ainakin mitä syrjästä katsoen voi päättää; mutta kun nuo läheiset tutut kuuluivat yleensä samoihin piireihin kuin hänkin ja hengittivät samaa ilmaa ja olivat tottuneet samoihin tapoihin kuin hän, niin muodosti hänen seurueensa melko harmoonisen joukon, hyvin erilaisen kuin ne, joihin Christophe oli tottunut Saksassa ja Ranskassa. Enimmät näistä ihmisistä olivat italialaista rotua, joka oli eräissä heistä saanut uutta voimaa avioliitoista ulkomaalaisten kanssa; heidän keskuudessaan vallitsi pintapuolinen kosmopolitismi; siellä kaikuivat yhtaikaa luontevasti kaikki Europan neljä valtakieltä ja esiintyivät kaikki lännen neljän suuren kansakunnan tietovarastot. Kukin kansakunta oli tuonut siihen piiriin oman persoonallisen lisänsä, juutalaiset levottomuutensa ja anglosaksit levollisuutensa; mutta kaikki olivat ne sulaneet samaan italialaiseen muottiin. Kun suurten rosvoritarien vuosisadat ovat kaivertaneet rodun piirteisiin sellaisen ylpeän ja rajun petolinnun profiilin, tulee valannasta aina sama, vaikka metalli muuttuisikin. Useat noista ihmisistä, jotka näyttivät kaikkein italialaisimmilta, noista, joilla oli Luinin hymy, Tizianin hekumoiva ja tyyni katse, noista Adrian rannikoiden tai Lombardian tasankojen kukista, useat heistä olivat lähtöisin Pohjolan puista, jotka oli siirretty vanhaan latinalaiseen maaperään. Mitä värejä Rooman paletilla sekoitetaankin, aina syntyy lopulta puhdas roomalainen väri.

Christophe ei pystynyt analysoimaan vaikutelmiaan, mutta hän ihaili sitä vuosituhansia vanhaa kulttuurin, ammoisen sivilisatsionin henkeä, joka oli painanut leimansa näihin ihmisiin, vaikka he usein olivat lahjoiltaan jokseenkin keskinkertaisia ja eräät heistä alamittaisiakin. Hienon hienoa kulttuurin tuoksua, joka ilmeni aivan pikku seikoissa: kohteliasta siroutta, suloutta käytöksessä, joka osasi olla herttainen ja säilyttää arvonsa ja pysyä samalla häijysti varuillaan; se oli eleganttia hienoutta katseissa, hymyssä, pirteää ja kursailematonta älyä, notkeaa ja mukavuutta rakastavaa skeptisismiä. Ei missään jäykkyyden eikä äksypäisyyden vivahdusta. Eikä se ollut kirjallistakaan. Täällä ei tarvinnut pelätä kohtaavansa ainoaakaan tuollaista Parisin salonkien psykologia, joka piileskelee ja vaanii lorgnettinsa takaa, tahi joidenkin saksalaisten tohtorien "kaporalismia". Kaikki olivat pelkästään ihmisiä, ja sangen inhimillisiä ihmisiä, samoja kuin aikoinaan jo Terentiuksen ja Scipio Emilianuksen ystävät...

Homo sum...

Kaunis ulkokuori. Elämä paremminkin näennäistä kuin todellista. Alla piili auttamaton, kaikkien maiden hienostoille yhteinen joutavuus. Mutta tälle ylimystölle antoi sen erikoisluonteen tuon joutavuuden lauhkeus ja pehmeys. Ranskalaisten turhamaisuutta seuraa aina kuumeinen hermostuneisuus, -- lakkaamaton aivojen toiminta, silloinkin, kun sen toiminnan tulos tähtää tyhjyyttä. Italialaiset aivot osaavat levätä. Ne osaavat sen taidon liiankin hyvin. On suloista unelmoida kuumassa varjossa, epikurolaisuuden ja ironisen älyn lämpöisillä pieluksilla, hyvin mukautuvana, melkoisen uteliaana ja pohjaltaan sangen välittämättömänä.

Kenelläkään näistä ihmisistä ei ollut varmoja mielipiteitä. He sekautuivat politiikkaan ja taiteeseen aina samalla dilettantin epävarmuudella. Heidän piirissään sai nähdä viehättäviä luonteita, kauniita italialaisten patriisien perikuvia, joilla oli hienot piirteet, älykkäät ja lempeät silmät, tyyni käytöstapa, ja jotka rakastavat syvästi ja valioyksilöiden tavalla luontoa, vanhoja maalareita, kukkia, naisia, kirjoja, maukkaita ruokia, isänmaata, musiikkia... He rakastivat kaikkea. Eivät kuitenkaan mitään aivan erikoisesti. Tuntui joskus siltä kuin he eivät olisi rakastaneet yhtään mitään. Rakkaudella oli kuitenkin laaja paikka heidän elämässään; mutta sillä ehdolla, ettei se häirinnyt heitä. Se rakkaus oli kivutonta ja laiskaa niinkuin he itsekin; yksinpä kiivas intohimokin sai heidän keskuudessaan kotoisen luonteen. Heidän älynsä, terve ja harmooninen, mukautui helposti elottomuuteen, jolloin toisilleen vastakkaiset ajatukset tapasivat toisensa toisiaan tyrkkimättä, tyytyen olemaan rauhallisesti vierekkäin, hymyilevinä, pumpuliin käärittyinä, vaarattomina. Nämä ihmiset pelkäsivät kokonaisuskoa, selvästi rajoitettuja puolueita, ja viihtyivät oivallisesti puolipäätöksissä ja puolinaisissa ajatuksissa. He olivat katsantokannaltaan vanhoillisvapaamielisiä. He kannattivat keskikorkuista politiikkaa ja taidetta ikäänkuin sellaista kesänviettoseutua, jossa ei ole niin korkeita vuoria, että saa hengenahdistuksen tai sydämentykytystä. He olivat tosiaan kuin kotonansa Goldonin laiskanomaisessa teatterissa taikka Manzonin tasaisessa ja laveassa valaistuksessa. Heidän rakastettavaa välinpitämättömyyttään ei sellainen häirinnyt. He eivät olisi sanoneet niinkuin heidän suuret kantaisänsä: "_Primum vivere_...", vaan mieluumminkin: "_Dapprima, quieto vivere_."

_Quieto vivere_: Elää rauhassa! Se oli kaikkien salaisin halu, yksinpä tarmokkaimpienkin, niiden, jotka pitelivät käsissään politiikan ohjaksia. Joku pikku Machiavelli, oman itsensä ja monien muiden herra, jonka sydän oli yhtä kylmä kuin hänen päänsäkin ja äly kuulas ja kuiva, mies, joka uskalsi käyttää mitä keinoja tahansa päästäkseen tarkoitustensa perille ja oli valmis uhraamaan kaikki ystävyyssuhteensa kunnianhimonsa alttarilla, hän saattoi uhrata myöskin kunnianhimonsa erään ja yhden ainoan pyyteen vuoksi: se oli tuo _quieto vivere_. Nämä ihmiset tarvitsivat pitkiä lepäilynkausia. Kun he pääsivät niistä, ikäänkuin syvästä unesta, olivat he reippaita ja virkeitä; silloin tuli noille vakaville miehille, levollisille madonnille yhtäkkiä oikea puhelemisen, iloisuuden, yhteiskunnallisen elämän nälkä: silloin heidän täytyi saada välttämättä tuhlata eleitä ja sanoja, purkaa rohkeita paradokseja, hullunkurista huumoria: he näyttelivät nyt _opera buffaa_. Tässä italialaisessa muotokuvagalleriassa tapasi ylen harvoin kuluttavan ajatustyön jälkiä, sellaista metallista kiiltoa silmäterissä, sellaisia ainaisen hengenponnistuksen uurtamia vakoja kasvoissa kuin pohjolassa usein tapaa. Kuitenkin oli siellä niinkuin kaikkialla muuallakin sieluja, jotka elivät kalvavassa kärsimyksessä ja kätkivät haavansa; kaipuita ja suruja, jotka piilivät välinpitämättömyyden peitossa ja ympäröivät itsensä hekumoivalla horteella. Puhumattakaan eräistä omituisista yltiöpäistä, osaksi hullunkurisista ja ällistyttävistä, jotka olivat vanhoille roduille ominaisen, käsittämättömän epätasapainon merkkejä, -- ikäänkuin halkeamia, joita näkee _Campagna romanan_, Rooman ympäristön, kamarassa.

Näiden olentojen arvoituksellisessa välinpitämättömyydessä oli paljon mieltä kiehtovaa, heidän tyynissä ja ilveilevissä silmissään, joissa nukkui kätketty tragiikka. Mutta Christophe ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi sitä ymmärtänyt. Christophea suututti nähdä Grazia viisastelevien ja tyhjien maailmanmiesten keskellä. Hän oli siitä kiukuissaan heille ja kiukuissaan Grazialle. Yhtä äkäinen Grazialle kuin koko Roomallekin. Hän kävi Grazian luona nyt harvemmin ja päätti matkustaa pois koko kaupungista.

Hän ei matkustanut. Hän alkoi jo tietämättään tuntea tuon vihaamansa italialaisen ympäristön lumoa.

Nyt hän vetäytyi joksikin aikaa erilleen muista. Hän kuljeskeli Roomassa ja sen ympäristöllä. Rooman seudun valaistus, riippuvat puutarhat, _Campagna_, jota aurinkoinen meri ympäröi kuin kultainen vyö, paljastivat hänelle vähitellen tuon lumotun maan salaisuuden. Christophe oli vannonut, ettei hän kulkisi askeltakaan mennäkseen katsomaan Rooman kuolleita muistomerkkejä, joita hän oli halveksivinaan; hän murahti, että ne saisivat tulla hänen luokseen, jos tahtoisivat. Ja ne tulivatkin; hän tapasi ne sattumoisin kävelyretkillään kukkulain kaupungissa. Hän näki punaisen Forumin sitä hakematta, auringonlaskun valossa, ja Palatinuksen puolittain luhistuneet kaaret, joiden välistä kuultaa tummana taivaan sini, ilmojen valon syvyys. Hän kierteli äärettömällä _Campagnalla_, pitkin ruskeahkon Tiberin rantoja, mudasta paksun, ikäänkuin maa olisi lähtenyt jokena virtaamaan, -- ja vesijohtojen raunioiden juurella, noiden antediluviaanisten hirviöiden luurankojen. Paksuja tummia pilviä vyöryi sinisellä taivaalla. Talonpojat ajoivat ratsain ja pitkiä piiskojaan läiskytellen tasangon poikki suuria härkälaumoja, helmenharmaita ja pitkäsarvisia härkiä; ja muinaisella tiellä, suoralla, tomuisella ja varjottomalla, kulki hiljaa paimenia, joiden jalat ja hartiat olivat verhotut karvaiseen nahkaan. Ilmanrannalla kaukana hohti Sabinien vuoristoketju, olympolaisen mahtavasti aaltoilevine kukkuloineen; ja toisella taivaan reunalla näkyivät vanhan kaupungin muurit, San Giovannin fasaadi, jonka harjalla kuvapatsaat kuumottivat tummina silhuetteina, aivan kuin tanssien... Aivan hiljaista... Aurinko kuin tulta... Tuuli leyhyi yli Campagnan... Jonkin kuvapatsaan kupeessa, päättömän kuvan, jonka käsivarsien ympäri kasvoi ruoho, loikoili liikkumattomana sisilisko; sen sydän tykytti rauhallisesti, se nautti ahmimalla valoa. Ja Christophe, jonka päätä auringonpaiste (ja joskus _Castelli_-viinikin) huumasi, istui mustan maan kamaralla, särkyneen kuvapatsaan vieressä, ja hän hymyili uneliaasti, vaipui suloiseen unohdukseen, ja hänen sielunsa joi Rooman tyyntä ja kiivasta voimaa. -- Aina yön pimenemiseen. -- Silloin tunsi hänen sydämensä yhtäkkiä kummallista ahdistusta, ja hän pakeni yksinäisyyttä, synkkää yötä, joka nieli traagillisen valon... Oi sinä maa, palava maa, intohimojen mykkä maa! Kuumeisen rauhasi alta kuulen vielä kaikuvan legioonain pasuunain. Mikä elämän vimma on povesi kätkössä! Mikä heräämisen kiihko!