Part 17

... Viimeinkin päästiin tunnelista... Tuli hiljaisuus. Hän kuuli taas jälleen.

-- Se on kaunista! Oikein kaunista! Uudestaan! Kas niin, te pojat!...

Mutta ketähän tämä on... Mitä sanotte? Sanotteko, että tämä sävellys on Jean-Christophe Krafftia? Mitä joutavia! Tyhmyyksiä! Minäkö muka tuon tuntisin? Koskaan ei hän ole osannut kirjoittaa tällaista, ei kymmentäkään tahtia... Kuka se vielä yskii? Älkää häliskö siellä! Mikä tuo akordi on?... Entä tuo?... Ei niin nopeasti!... Odottakaa!...

Christophen suusta lähti epäselviä ääniä; hänen kätensä liikkui aivan kuin kirjoittaen peitteen päällä, jota hän rutisteli sormiinsa; ja hänen tyhjyvät aivonsa koettivat konemaisesti yhä saada selvää, mistä aineksista nuo akordit olivat ja mitä ne puhuivat. Hän ei onnistunut: mielenliikutus hellitti otteen. Hän yritti uudestaan... Ah nyt!... Tämä on jo liikaa...

-- Pysähtykää, keskeyttäkää, minä en jaksa enää...

Hänen tahtonsa pääsi yhtäkkiä vireistä. Oli suloista. Christophe sulki silmänsä. Onnen kyyneleet juoksivat hänen ummistuneiden luomiensa raoista. Pikku tyttö, joka vaali hänen tietämättään häntä, pyyhki hellästi ne kyyneleet pois. Christophe ei tiennyt mistään, mitä täällä alhaalla tapahtui. Orkesteri oli vaiennut, jättäen hänet keskelle päätähuimaavaa harmoniaa, jonka arvoitus oli vielä ratkaisematta. Aivot toistivat itsepäisesti:

-- Mutta mikä tämä akordi on? Miten se on selitettävissä. Tahtoisin välttämättä keksiä sen ratkaisun, ennen loppua...

Nyt kajahti ihmisääniä. Intohimoinen ääni. Annan traagilliset silmät... Mutta sitten kohta se ei ollutkaan enää Anna. Hellät, hyvät silmät...

-- Grazia, sinäkö siinä?... Kuka teistä? Kuka se teistä on? Minä en näe teitä enää hyvin... Miksi aurinko tulee niin hitaasti?

Kolme kelloa soitti yhtaikaa rauhallisesti. Varpuset ikkunassa piipattivat muistuttaakseen hänelle, että hänen oli aika antaa heille muruja päivällisestään... Christophe näki unessaan pienen, lapsuutensa aikuisen kamarin... Kellot... on aamu! Kauniit, kirkkaat aallot vierivät keväisessä ilmassa. Ne tulevat hyvin kaukaa, alhaalta kylistä... Joen kohina nousee talon takaa... Christophe seisoo porraskäytävässä, nojailee kyynärpäin ikkunaan. Koko elämä vierii hänen editseen kuin Rein. Koko hänen elämänsä, kaikkien toistenkin: Louise, Gottfried, Olivier, Sabina...

Äiti, rakastetut, ystävät... Mitkä heidän nimensä olivatkaan?... Rakkaus, missä olet? Missä olette, rakastettuni? Tiedän, että olette siinä, enkä minä voi teitä saavuttaa.

-- Me olemme kanssasi. Ole rauhassa, rakkaamme!

-- En tahdo enää teitä kadottaa. Minä olen etsinyt teitä niin kauan.

-- Heitä huolesi. Me emme eroa enää sinusta koskaan.

-- Oi, virta vie minua!

-- Virta, joka sinua vie, kuljettaa kanssasi meitä.

-- Minne kuljemme?

-- Sinne, jossa olemme aina yhdessä.

-- Pianko?

-- Katso.

Ja Christophe ponnisti viimeiset voimansa kohottaakseen päätänsä, -- (hyvä Jumala, miten se oli raskas!) -- ja näki virran, yli äyräittensä paisuneena: se peitti pellot ja niityt, se vyöryi ylhäisenä, hiljaa, melkein liikkumatta. Ja taivaanrannalla välkähti kuin teräs, näytti rientävän häntä kohti hopeinen aaltoviiva, joka värisi auringonpaisteessa. Valtameren pauhu... Ja hänen onnesta raukeava sydämensä kysyi:

-- Onko se Hän?

Hänen rakkaittensa ääni vastasi:

-- Se on Hän.

Kun hänen kuolevat aivonsa virkkoivat:

-- Portti aukeaa... Tässä sointu, jota hain!... Mutta se ei ole vielä lopussa? Mitä uutta aukeaa nyt?... Me jatkamme huomenna.

Oi riemua, riemua nähdä katoavansa Jumalan mahtavaan rauhaan, Jumalan, jota on koettanut palvella koko elämänsä ajan!...

-- Herra, etkö ole hyvin tyytymätön palvelijaasi? Minä olen tehnyt niin vähän. En osannut tehdä enempää... Minä taistelin, kärsin, harhailin, minä loin. Anna minun levähtää isällisessä sylissäsi. Sitten synnyn uudestaan, uusiin taisteluihin.

Ja virran kohina ja meren pauhu lauloivat hänen kanssaan:

-- Sinä synnyt uudestaan. Lepää. Kaikki on nyt yksi sydän. Yön ja päivän hymyt syleilevät toisiaan. Harmonia, rakkauden ja vihan ylhäinen pari. Minä laulan Jumalaa, Sinua, joka kannat minua kaksin väkevin siivin. Hosianna elämälle! Hosianna kuolemalle!

Christofori faciem die quacumque tueris, Illa nempe die non morte mala morieris.

Pyhä Kristofer, -- Christophe, -- on kulkenut tulvivan virran yli. Koko yön on hän astunut vastavirtaan. Niinkuin kallio nousee hänen jättiläismäinen ruumiinsa kuohujen keskeltä. Hänen vasemmalla olkapäällään istuu Lapsi, hento ja raskas. Pyhä Kristofer nojautuu honkaan, jonka hän on käteensä temmannut; se taipuu hänen käsissään. Hänen selkärankansakin notkuu. Ne, jotka näkivät hänen lähtevän, sanoivat, ettei hän pääsisi toiselle puolen; ja kauan saattoi heidän pilkkanaurunsa kulkijaa. Sitten tuli yö, ja he väsyivät. Nyt on Kristofer liian kaukana kuullakseen niiden huutoja, jotka rannalle jäivät. Kosken kohinassa erottaa hän ainoastaan Lapsen rauhallisen äänen, Jumalan, joka pitää pikku kädellään jättiläisen kähärästä otsatöyhdöstä ja hokee: "Käy, käy!" -- Jättiläinen käy, selkä kumarassa tuijottaen suoraan eteensä pimeään rantaan, jonka jyrkät äyräät alkavat vaaleta.

Yhtäkkiä helähtää _angelus_, ja kellojen parvi herää soimaan. Uusi aamu on tullut! Mustan, jyrkän rannan takaa ylenee vielä näkymättömän auringon kultainen sädekehä. Kristofer pääsee viimein, jo kaatumaisillaan, toiselle rannalle. Ja hän sanoo Lapselle:

-- Nyt olemme perillä! Kuinka painava sinä olit! Lapsi, kuka oletkaan? Ja Lapsi vastaa:

-- Minä olen syntyvä uusi päivä.