Part 16

Ja hänen Jumalansa vastasi:

-- Minussa.

Silloin kohotti Christophe katseensa ja näki keskellä muuta väkeä viimeisen kerran Annan, joka meni ulos ovesta, auringonpaisteessa.

* * * * *

Tultuaan takaisin Parisiin hän teki rauhan entisen vihollisensa Lévy-Coeurin kanssa. Tuo mies oli kauan vainonnut häntä, vainonnut yhtä petollisesti kuin ilkeän lahjakkaastikin. Kun hän sitten oli päässyt menestyksensä huipulle, saanut kunniaa ja kyllästynyt siihen ja rauhoittunut, oli hän ollut niin älykäs, että oli salaisesti tunnustanut Christophen ylemmyyden; ja silloin oli hän koettanut lähestyä Christophea. Christophe ei ollut kuitenkaan huomaavinaan enemmän näitä lähestymisyrityksiä kuin oli välittänyt hänen hyökkäyksistänsäkään.

Ja Lévy-Coeur oli silloin yritykseen väsynyt. He asuivat samassa korttelissa ja näkivät toisensa usein kadulla. He eivät olleet toisiaan tuntevinaan. Christophe katsoi usein ohimennessään Lévy-Coeuriin sillä tavoin kuin ei olisi häntä huomannut. Lévy-Coeur vimmastui kylmyydestä, jolla Christophe ikäänkuin kielsi hänen koko olemassaolonsa.

Tuolla arvostelijalla oli kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen tytär, sievä, hieno, elegantti: hänen profiilinsa oli kuin tyhmän pikku karitsan. Vaaleat, värisevät hiukset ympäröivät hänen otsaansa sädekehänä. Hänen silmänsä olivat lempeät ja kiemailevat; suun hymy Luinin. Isä ja tytär kävelivät aina yhdessä; Christophe sattui usein heitä vastaan Luxembourgin hiekkakäytävillä: he näyttivät olevan hyvin läheisiä toisilleen; nuori tyttö nojailihe herttaisesti Lévy-Coeurin käsipuoleen. Joskin Christophe nykyään oli sangen hajamielinen, huomasi hän toki kuitenkin aina kauniit naiskasvot, ja näistä nuorista kasvoista hän piti paljon. Hän ajatteli vihamiehestään:

-- Sillä konnalla on onni aina.

Mutta sitten lisäsi hän ylpeästi:

-- On minullakin tytär.

Ja hän vertaili mielessään tyttöjä toisiinsa. Ja siitä vertailusta, jonka tulos muuten oli se, että Aurora oli muka parempi, johtui, että hänen mielikuvituksensa rakensi jonkinlaisen ystävyyssuhteen noiden tyttöjen välille, tyttöjen, jotka eivät todellisuudessa tienneet mitään toisistaan; jopa se vertailu lähensi Christophea salaa itseensä Lévy-Coeuriinkin.

Kun Christophe tuli takaisin Saksasta, kuuli hän, että "tyhmä pikkukaritsa" oli kuollut. Hänen isän-itsekkyytensä muisti silloin kohta:

-- Jospa minun lapselleni olisi käynyt näin!

Ja hänessä heräsi Lévy-Coeuriä kohtaan suunnaton sääli. Ensi puuskassa hän aikoi kirjoittaa hänelle; hän alkoi kaksikin kirjettä; hän ei ollut niihin tyytyväinen, hänelle tuli turhamainen häpeän tunne: hän ei niitä lähettänyt. Mutta kun hän muutama päivä myöhemmin sattui Lévy-Coeuriä vastaan ja näki hänen tuskankalvamat kasvonsa, voitti sääli hänessä kaikki muut tunteet: hän meni suoraan Lévy-Coeurin luokse ja ojensi hänelle molemmat kätensä. Lévy-Coeur ei enää järkeillyt, vaan tarttui Christophen käsiin. Christophe virkkoi:

-- Te olette kadottanut!...

Hänen heltynyt äänensävynsä järkytti toista. Hän tunsi kuvaamatonta kiitollisuutta Christophea kohtaan... He virkkoivat muutaman tuskaa värähtelevän sanan. Kun he sitten lähtivät kumpikin suunnalleen, ei enää ollut jäljellä mitään, mikä ennen oli erottanut heidät toisistaan. He olivat taistelleet toisiaan vastaan: se oli kohtalokasta, epäilemättä; täyttäköön jokainen luonteensa lain. Mutta kun näkee tragikomedian lopun lähenevän, riisuu pois intohimot, joilla on itsensä naamioinut ja seisoo toisen edessä paljain kasvoin, -- molemmat ovat ihmisiä, jotka eivät ole suuresti toisiaan parempia, ja joilla on kai oikeus antaa toisilleen kättä, kun ovat näytelleet osansa parhaansa mukaan.

Georges Jeanninin ja Auroran häät oli päätetty pitää ensimäisinä kevätpäivinä. Christophen terveys heikkoni nopeasti. Hän huomasi, että hänen lapsensa katselivat häntä levottomasti. Kerran kuuli hän heidän puhuvan hiljaa keskenään. Georges sanoi:

-- Kuinka hän näyttää huonolta! Hän saattaa sairastua.

Ja Aurora vastasi:

-- Kunpa hän ei viivästyttäisi meidän häitämme!

Christophe otti sanan sanana. Nuoret raukat! Hän ei tosiaan häiritsisi heidän onneaan.

Mutta hän oli niin tyhmä, että antoi häiden aattopäivänä, -- (hän oli häärännyt viime vuorokaudet aivan naurettavasti: tuntui kuin hän itse olisi aikonut viettää häitään), -- niin tyhmä, että antoi vanhan tautinsa karata kimppuunsa: keuhkotulehduksen, joka oli ahdistanut häntä ensi kertaa _Markkinatorin_ aikoina ja joka nyt uudistui. Christophe oli siitä itselleen äkäinen. Hän haukkui itseään raavaaksi. Hän vannoi, ettei hän alistuisi siihen ennenkuin häät oli vietetty. Hän muisti, kuinka Grazia ei kuollessaan ollut tahtonut ilmoittaa sairaudestaan ennen hänen konserttiaan, ettei hänen työnsä ja ilonsa häiriytyisi. Se ajatus ilahdutti häntä ja se vaati häntä tekemään Grazian tyttärelle, -- Grazialle itselleen, -- saman hyvän, minkä Grazia oli silloin tehnyt hänelle. Christophe salasi siis vaivansa; mutta hänen oli vaikea kestää loppuun asti. Kuitenkin oli hän niin onnellinen lasten onnesta, että pysyi pystyssä koko kirkollisten seremoniain pitkän ajan. Tuskin pääsi hän Coletten luokse, niin hänen voimansa pettivät. Hän ennätti parhaiksi sulkeutua eri huoneeseen, kun jo pyörtyi. Muuan palvelija löysi hänet sieltä. Selvitessään tajuihinsa kielsi Christophe hiiskumasta mitään asiasta nuorelle parille, joka lähti samana iltana häämatkalleen. Vihityt olivat niin touhuissaan, etteivät huomanneet mitään. He jättivät Christophelle iloiset hyvästit, lupasivat kirjoittaa hänelle huomenna, ylihuomenna...

Heti heidän matkustettuaan meni Christophe vuoteeseen. Hänelle tuli kuume, eikä se sitten enää hänestä eronnut. Hän oli aivan yksin kotonaan. Emmanuel oli myöskin sairaana eikä voinut tulla hänen luokseen. Christophella ei ollut lääkärin apua. Hän ei pitänyt tautiaan vaarallisena. Sitäpaitsi ei hänellä ollut palvelijaakaan, joka olisi noutanut lääkärin. Siivoojanainen, joka kävi hänen luonaan kello kaksi päivällä, ei hänestä liioin välittänyt; ja keksipä Christophe keinon päästä hänen palveluksistaan kokonaankin. Christophe oli kymmenenkin kertaa kieltänyt häntä koskemasta järjestäessään hänen työhuonettaan hänen papereihinsa. Mutta tuo nainen oli itsepäinen; nyt, kun Christophen täytyi pysyä sängyssä, oli hänen mielestään tullut hetki, jolloin hänen sopi toteuttaa tahtonsa. Vuoteessaan makaava Christophe näki kaapin ovessa olevasta kuvastimesta, kuinka siivoojatar väänteli viereisessä huoneessa kaikki nurin. Hän vimmastui niin, että hyppäsi sängystä, tempasi naisen käsistä pinkan vanhoja papereita ja ajoi hänet ulos, -- (ei, vanha aatami ei tosiaankaan ollut hänestä vielä kuollut!). Tästä vihanpuuskasta sai hän palkakseen kovan kuumeen ja lisäksi sen hyvän, ettei närkästynyt siivoojatar enää tullut takaisin eikä edes ilmoittanut poisjäämisestään "mokomalle vanhalle hupsulle", kuten hän Christophea kutsui. Christophe jäi siis yksinään sairastelemaan, ilman kenenkään apua. Aamuisin hän nousi vuoteesta ottamaan maitokuppia, joka oli tuotu hänen ovensa taakse, ja katsomaan, eikö talonmiehen vaimo ollut pistänyt ovenrakoon nuorten rakastavaisten lupaamaa kirjettä. Kirjettä ei tullutkaan; häämatkalaiset olivat onnessaan hänet unohtaneet. Christophe ei ollut siitä heille vihainen. Hän ajatteli, että hän olisi heidän asemassaan tehnyt samoin. Hän kuvitteli mielessään heidän huoletonta iloaan. Ja ajatteli, että hän se oli sen heille antanut!

Christophe voi jo vähän paremmin ja alkoi liikuskella pystyssäkin, kun viimein Auroralta tuli kirje. Georges oli ainoastaan pistänyt nimensä sen loppuun. Aurora ei tiedustellut paljon Christophen asioita eikä kertonut uutisia. Mutta sen sijaan pyysi hän Christophelta erästä palvelusta: Christophen oli lähetettävä hänelle pieni kaulapitsi, jonka hän oli unohtanut Coletten kotiin. Vaikkei asia ollut sen tärkeämpi, -- (Aurora ei ollut sitä muistanutkaan muuten kuin juuri Christophelle kirjoittaessaan, ja kirjoitti siitä siksi, ettei tiennyt, mitä oikeastaan hänelle kertoa), -- lähti Christophe ulos noutamaan tuota esinettä, niin hyvillään hän oli, kun voi jotenkin olla hyödyksi. Satoi räntää. Paha takatalvi. Sulavaa lunta, jääkylmä tuuli. Ei ajureita kadulla. Christophe odotteli eräässä ajurikonttorissa. Virkailijain epäkohteliaisuus ja heidän tahallinen vitkastelunsa saivat hänet kiivastumaan, eikä se silti jouduttanut asiaa. Tällaisiin vihanpuuskiin oli hänen sairaloinen tilansa osaltaan syynä; hänen sielullinen tyyneytensä ei muuten niitä hyväksynyt; ne järistivät hänen ruumistaan aivan kuin kirves kaatuvaa tammea. Christophe palasi kotiin kylmästä kohmettuneena. Talonmiehen vaimo antoi hänelle ohimennen leikkeleen eräästä sanomalehdestä. Christophe vilkaisi siihen. Se oli ilkeä artikkeli, hyökkäys häntä vastaan. Sellaiset olivat nykyään jo harvinaisia. On ikävä karata ihmisen kimppuun, joka ei huomaa iskua. Kaikkein häijyimpiinkin tarttui kunnioitus häntä kohtaan, kunnioitus, joka hermostutti heitä itseään, koska he pohjaltaan eivät häntä suvainneet.

"_Luullaan_", tunnusti Bismarck ikäänkuin mielipahoissaan, "_ettei mikään ole sen pakollisempaa kuin rakkaus! Kunnioitus on vieläkin pakollisempaa_..."

Mutta tämän artikkelin tekijä oli vielä Bismarckiakin voimakkaampi ja paremmin haarniskoitu mies, sillä sekä kunnioitus että rakkaus kilpistyivät hänestä täydellisesti. Hän puhui Christophesta loukkaavan töykeästi ja lupasi jatkaa hyökkäyksiään seuraavalla viikolla. Christophe purskahti nauruun, ja sanoi itsekseen maata mennessään:

-- Hän saa pitkän nenän! Hän ei saa minua enää käsiinsä!

Talonmiehen väki pyysi, että hän ottaisi itselleen hoitajattaren; Christophe kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi eläneensä niin paljon yksinään, että ansaitsi yksinäisyyden onnen tällaisella hetkellä.

Hänen ei ollut laisinkaan ikävä. Viime vuosina hän oli aina tottunut puhelemaan itsensä kanssa: oli niinkuin hänessä olisi ollut kaksi olentoa; ja äskeisinä kuukausina oli hänen sisäinen seuransa vielä paljon lisääntynytkin: hänessä ei asunut enää pelkästään kaksi olentoa, vaan kymmenen. Ne puhelivat keskenään; ja tavallisimmin ne lauloivat. Ja hän ryhtyi niiden kanssa pakinoihin, tai oli vaiti ja kuunteli niitä. Hänellä oli aina vuoteellaan tai pöydällä sen vieressä nuottipaperia, niin lähellä, että hän yletti saada sen käsiinsä; siihen merkitsi hän noiden seuratoveriensa sanoja ja omia sanojaan, nauraen juttujen sukkeluuksille. Koneenomaista tottumusta; nuo kaksi eri toimintaa, ajattelu ja kirjoittaminen, olivat sulautuneet hänessä aivan yhdenaikaisiksi; kirjoittaminen oli hänelle selvää ja valmista ajattelua. Kaikki, mikä häiritsi hänen ja noiden sielutoverien keskinäistä seurustelua, väsytti, ärsytti häntä. Joskus harmittivat häntä yksinpä hänen rakkaimmatkin ystävänsä. Christophe koetti olla heille mielialaansa näyttämättä; mutta hän väsyi hirveästi sellaisesta kiusasta. Hän oli aivan onnellinen, kun sitten pääsi yksin: sillä hän oli ikäänkuin eksynyt; oli mahdotonta kuulla sisäisiä ääniään ihmisten lörpötellessä ympärillä. Jumalainen hiljaisuus!...

Ainoastaan talonmiehen vaimon tai jonkun hänen lapsensa salli Christophe tulla pari kertaa päivässä katsomaan, tarvitsiko hän mitään. Heille jätti hän kirjelaputkin, joita hän lähetteli Emmanuelille viimeiseen päiväänsä asti, samoin kuin Emmanuel hänelle. Ystävykset olivat nyt molemmat melkein yhtä sairaita; he eivät uskotelleet enää paranevansa. Eri teitä olivat Christophen vapaa uskonnollinen henki ja Emmanuelin vapaa uskottomuus saavuttaneet saman, veljellisen kirkkauden. Vapisevalla käsialallaan josta toisen oli yhä ja yhä vaikeampi saada selvää, jutteli kumpikin heistä toiselle -- ei taudistaan, vaan siitä, mikä oli aina ollut heidän keskustelujensa tärkeimpänä kohtana: taiteestaan, aarteittensa tulevaisuudesta.

Aina siihen asti, kunnes Christophe eräänä päivänä kirjoitti voimattomaksi herpoavalla kädellään nämä taistelussa kuolevan Ruotsin kuninkaan sanat:

"_Ich habe genug, Bruder; rette dich_". [Minun määräni on täysi, hyvä mies, pelasta itsesi.]

Aivan kuin kerrostumina näki Christophe koko entisen elämänsä: äärettömät nuoruutensa ponnistukset löytääkseen oman itsensä, vimmatun taistelun saadakseen muilta vähäpätöisen oikeutensa elää, voittaakseen syntyperänsä demoonit. Voitonkin jälkeen oli pakko olla valveilla. Ei nukahtaa hetkeäkään, vaan vartioida voittoaan, puolustaa sitä yksinpä itseään voittoakin vastaan. Ystävyyden sulot ja koettelemukset, jotka avaavat taistelun yksinäiseksi eristämälle sydämelle suuren ihmisyysperheen ovet. Taiteen täydellisyys, elämänpäivän korkeus. Ylpeästi hallita valloitettua henkeään! Uskoa olevansa kohtalon herra. Ja yhtäkkiä tien käänteessä nähdäkin vastassaan ilmestyskirjan ratsastajat, suru, intohimo, häpeä, koko Mestarin etuvartio. Kaatua, joutua hevosten kavioiden alle, laahautua verissään huipulle, jossa lekkuu pilvien keskellä raivoisa puhdistava liekki. Jumalan kasvojen eteen. Painiskella niinkuin Jakob enkelin kanssa. Lähteä taistelusta runneltuna. Rakastaa tappiotaan, ymmärtää rajoituksensa, ponnistaa tahtonsa, jotta voisi täyttää Mestarin tahdon, sillä alalla, minkä hän on meille määrännyt. Viimein, kun kyntö, kylvö, sadonkorjuu on päättynyt, kun kova ja ihana työ on loppunut, saavuttaa oikeus levätä aurinkoisten vuorten juurella ja sanoa niille:

"Olkaat siunatut! En saa nauttia valostanne. Mutta varjonnekin on minusta suloinen..."

Silloin oli rakkain hänelle ilmestynyt; hän oli ottanut häntä kädestä; ja kuolema oli valanut ystävättären ruumiin esteet murtaessaan hänen puhtaan sielunsa ystävän sieluun. Yhdessä olivat he ylenneet päivien varjosta, olivat tulleet autuaille huipuille, missä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus seisovat pidellen toisiaan kädestä, ylhäisenä piirinä kuin kolme Sulotarta; siellä heidän tyyntyneet sydämensä näkevät ilojen ja surujen samalla kertaa syntyvän, kukkivan ja lakastuvan; kaikki on harmoniaa...

Hän oli hätäillyt liikaa, hän oli luullut jo saapuneensa perille. Ahdistus, joka rutisti rautaisena hänen läähättävää rintaansa, mielikuvien temmeltävä hourailu, joka kiehui hänen polttavassa päässään, muistuttivat hänelle, että vielä oli edessä viimeinen taival, kaikkein ankarin... Eteenpäin!...

Hän oli vuoteessa, ei voinut liikahtaa. Ylemmässä kerroksessa rämpytti jokin naistyperys pianoa tuntikausia. Nainen ei osannut muuta kuin yhden kappaleen. Hän hakkasi samaa lakkaamatta; se oli hänestä niin mieluista! Siitä löysi hän kaikkien värien ja haaveiden ilot ja tunteet. Ja Christophe ymmärsi hänen onnensa; mutta kuitenkin se hermostutti niin, että häntä melkein itketti. Kun soittaja ei edes olisi hakannut niin kovasti! Kaikki meteli oli Christophesta yhtä inhoittavaa kuin jokin pahe... Lopulta hän siihen alistui. Oli vaikea mukautua olemaan kuulematta. Eikä kuitenkaan niin vaikea kuin hän ensin oli ajatellut. Hän erosi ruumiistaan. Tuosta sairaasta ja aineellisen tökeröstä ruumiista. Kuinka surkeaa oli, että hän oli ollut siihen suljettuna niin monet pitkät vuodet! Hän seurasi sen luhistumista ja ajatteli:

-- Se ei kestä enää kauan.

Hän kysyi itseltään, tunnustellen inhimillisen itsekkyytensä valtasuonta:

"Mikä on sinusta parempi: sekö, että Christophen muisto, hänen persoonansa ja nimensä ikuistuu mutta hänen työnsä katoaa, -- vai se, että hänen työnsä kestää, mutta sinun olemuksestasi ja niinestäsi ei jää jäljelle merkkiäkään?"

Epäröimättä vastasi hän:

-- "Minä tahdon kadota, ja työni kestäköön! Siten minä ainoastaan voitan: sillä silloin jää minusta jäljelle kaikkein tosin, ainoa tosi. Kadotkoon Christophe!..."

Mutta jonkun hetken päästä hän tunsi tulevansa yhtä vieraaksi työlleen kuin itselleenkin. Lapsellista on kuvitella taiteen kestävyyttä! Hän näki selvästi, ei ainoastaan kuinka vähän oli tehnyt, vaan myöskin sen hävityksen, joka aina musiikkia odottaa. Sävelten kieli vanhenee nopeammin kuin mikään muu; vuosisadan tai parin kuluttua ymmärtävät sitä ainoastaan jotkut harvat ja valitut. Kenelle ovat enää Monteverdi ja Lully olemassa? Jo peittää sammal klassillisuuden tammistoa. Meidän kirkkaat temppelimme, joissa intohimomme laulavat, muuttuvat tyhjiksi rakennuksiksi, luhistuvat unohdukseen... Ja Christophe hämmästyi, kun hän huomasi katselevansa näitä raunioita aivan ilman surua.

-- Rakastanko nyt vähemmän kuin ennen elämää? kysyi hän kummastuneena itseltään.

Mutta hän ymmärsi heti, että hän rakasti sitä entistään paljoa enemmän... Itkeäkö taiteen raunioilla? Ei maksa vaivaa. Taide on luontoa pimentävä ihmisen varjo. Kadotkoot ne molemmat auringon hehkuun! Ne estävät minua näkemästä aurinkoa!... Luonnon äärettömät aarteet luiskahtavat siten sormistamme. Ihmisen järki yrittää siepata juoksevan virran haaviin. Musiikkimme on illusioni. Äänten portaat, sävelasteikkomme ovat kuvitelmaa. Niille ei ole vastinetta elävissä äänissä. Ne ovat järjen tingintää todellisista äänistä, metrijärjestelmän sovittamista liikkuvaan äärettömyyteen. Aivot tarvitsivat tällaista valhetta käsittääkseen käsittämätöntä; ja kun ne tahtovat siihen uskoa, niin ne uskovat. Mutta se ei ole silti totta. Se ei ole elävää. Ja se nautinto, minkä henki saa tästä omatekoisesta järjestelmästä, on hankittu väärentämällä suoranainen intuitsioni todella olevasta. Silloin tällöin huomaa nero, koskettaessaan ohimennen maata, yhtäkkiä todellisuuden virran, joka kuohuu ylitse taiteen kehystän. Pato alkaa rytistä. Luonto työntyy halkeamasta sisään. Mutta kohta sitten raot tukitaan. Se on välttämätöntä ihmisjärjen pelastamiseksi. Järki hukkuisi, jos se näkisi Jehovan silmät. Siksi alkaa se luoda ympärilleen kammiota, johon ei ulkopuolelta pääse mitään, mitä se ei ole itse muokkaillut. Ja sellainen on ehkä kaunista niistä ihmisistä, jotka eivät tahdo nähdä sitä. Mutta minä, minä tahdon nähdä kasvosi, Jehova! Minä tahdon kuulla sinun äänesi ukkosen, vaikka se minut surmaisi. Taiteen melske häiritsee minua. Olkoon henki vaiti. Hiljaisuutta ihmiselle!...

Mutta joku tuokio tämän kauniin pakinan jälkeen hapuili hän käsiinsä paperiarkkeja, joita oli hajallaan hänen sänkynsä peitteellä, ja koetti kirjoittaa vielä muutaman nuotin. Kun hän huomasi mietelmiensä ristiriitaisuuden, hymyili hän ja sanoi:

-- Oi vanha ystävättäreni, musiikki, sinä olet parempi minua. Minä olen kiittämätön, minä tahdon hylätä sinut. Mutta sinä, sinä et jätä minua; sinä et anna ajaa itseäsi minun oikkujeni tähden pois. Anteeksi, tiedäthän hyvin, että tällaiset ovat vain päähänpistoja. Minä en ole koskaan pettänyt sinua. Etkä sinä koskaan minua: me olemme toisistamme varmat. Me lähdemme yhdessä, ystävättäreni. Jää luokseni loppuun asti.

Bleib bei uns...

Hän oli herännyt kuumeisen raskaasta, unien täyttämästä horroksesta. Ihmeellisten unien, jotka olivat nyt yhä vielä hänen mielessään. Ja nyt hän katseli, kosketteli, etsi itseään, eikä itseään löytänyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut joku "toinen". Toinen, häntä itseään rakkaampiko...? Kuka sitten?... Hänestä oli niinkuin joku toinen olisi unessa ruumiillistunut hänen hahmoonsa. Olivier? Grazia?... Hänen sydämensä, päänsä olivat niin heikot! Hän ei jaksanut enää erottaa ystäviään toisistaan. Miksikä heitä erottaakaan? Hän rakasti heitä kaikkia yhtä paljon.

Hän makasi hievahtamatta, kuin sidottuna, mutta autuaassa mielentilassa. Hän ei tahtonutkaan liikahtaa. Hän tiesi, että tuska vaaniskeli häntä piilosta niinkuin hiirtä. Hän oli kuolemaisillaan. Niin, oli jo... Ei ketään hänen luonaan. Piano hänen päänsä yläpuolella oli vaiennut. Yksinäisyys. Hiljaisuus. Christophe huokasi.

-- Kuinka suloista on ajatella elämänsä loppuessa, ettei ole koskaan ollut yksin, silloinkaan, kun oli yksinäisin!... Te, olennot, joita olen matkallani tavannut, veljet, jotka olette ojentaneet hetkeksi minulle kätenne, ajatusteni synnyttämät salaperäiset henget, kuolleet ja elävät, -- kaikki elävä, -- oi kaikki, mitä olen rakastanut, mitä olen luonut: te ympäröitte minua lämpöisellä läsnäolollanne, valvotte ääressäni, kuulen teidän ääntenne musiikin! Siunattu olkoon sallima, joka antoi teidät minulle! Olen rikas, niin rikas... Sydämeni paisuu täyteläisyyttään!...

Hän katseli ikkunaan... Tuollainen kaunis auringoton päivä, joka on "kuin kaunis, sokea ihminen", kuten Balzac aikoinaan sanoi... Christophe viehättyi kiihkeästi ihailemaan ikkunan -- edestä kuultavaa puunoksaa. Oksa versoi, pienet kosteat silmut aukenivat, valkeat kukat puhkesivat; ja noista kukista, lehdistä, koko heräävästä puusta henki sellainen kiihkeä antautuminen uudistuvalle voimalle, ettei Christophe enää tuntenut uupumustaan, rintansa ahdistusta, surkeaa, kuolevaa ruumistaan, vaan ikäänkuin eli puun elämässä. Sen elämän säteily ympäröi lempeästi häntä. Se oli kuin suudelma. Hänen rakkautta uhkuva sydämensä antautui tuolle kauniille puulle, joka hymyili hänelle hänen viime hetkinään. Hän ajatteli, että monet olennot rakastivat juuri nyt toisiaan; tällä hetkellä, joka toi hänelle kuolemaa, olivat toiset elämästä autuaita; hän ajatteli, että aina on niin, ettei elämän mahtava ilo ehdy koskaan. Ja tukehtumaisillaan, äänellä, joka ei enää totellut hänen ajatustaan, -- (ehkäpä ei hänen kurkustaan ääntäkään enää tullut; mutta sitä hän ei huomannut) -- hän viritti laulun elämälle. Orkesteri, jota ei näkynyt, vastasi hänelle. Christophe sanoi itsekseen:

-- Kuinka he tämän osaavat? Emmehän ole harjoitelleet. Kunpa soittaisivat erehtymättä loppuunkin.

Hän koetti nousta istualleen, niin että koko orkesteri näkisi hyvin hänet, ja löi tahtia isoilla käsillään. Mutta orkesteri ei tehnyt virheitä; miehet olivat varmat itsestään. Miten ihmeellistä musiikkia! Nyt ne improvisoivat vastaukset! Christophe ilveili heille:

-- Odottakaahan vähän, veitikat. Kyllä joudutte satimeen.

Ja ponnahuttaen sauvointaan työnteli hän purtta oikullisesti vasemmalle ja oikealle, ylen vaikeissa mutkissa.

-- Kuinkahan selviätte tästä?... Entäpä tästä? Vastatkaapas... Ja tästä sitten?

Ne vastasivat yhä; vastasivat uskallettuihin sävelmiin vielä vaarallisemmilla.

-- Miten ne keksivätkin? Senkin veitikat!...

Christophe huusi _bravo_ ja nauroi ihastuksissaan.

-- Peijakas! Tulee vaikeaksi seurata teitä. Saanko minä selkääni?... Tiedättehän, ettei se ole teidän keksintöänne. Minä olen tänään väsynyt... Mutta ei haittaa! En anna teidän sanoa, että olette voittaneet...

Mutta orkesteri kehitti niin rikassisältöisen, niin uuden ja omituisen fantasian, ettei hän voinut muuta kuin jäädä paikalleen ja kuunnella sitä suu auki. Se aivan salpasi henkeä... Christophen tuli sääli itseään:

-- Tyhmyri! sanoi hän itselleen; sinä olet tyhjä. Ole vaiti! Instrumentti antoi kaiken, mitä voi. Ei tästä ruumiista ole enää! Minun pitää saada toinen.

Mutta ruumis kosti hänelle. Rajut yskänpuuskat estivät häntä kuuntelemasta:

-- Oletko vaiti!

Hän tarttui kurkkuunsa, hän iski nyrkeillään rintaansa, aivan kuin vihamiestä, joka oli voitettava. Hän näki itsensä keskellä jotain tappelua. Väkijoukko huusi. Mies painiskeli hänen kanssaan. He pyöriskelivät maassa. Toinen pusersi häntä. Hän oli tukehtua.

-- Päästä minut, minä tahdon kuunnella!... Tahdon kuunnella! Tai minä tapan sinut!

Hän jyskytti miehen päätä seinään. Toinen ei hellittänyt...

-- Mutta mitä on tämä? Kenen kanssa minä tappelen? Mikä tämä ruumis sylissäni on... Se polttaa minua?...

Hourailevaa kamppailua. Kiihkojen ja pyyteiden kaaosta. Raivoa, irstaisuutta, murhanhimoa, pistoja lihaan ja luuhun, koko pohjasakka pinnalla, viimeisen kerran...

-- Ah, eikö tämä pian lopu? Enkö saa teitä ruumiistani irti, verenimijät?... Vaivu siis, lihani, pohjaan niiden kanssa.

Hartioillaan, lantioillaan, polvillaan Christophe työnsi, tyrkki pois näkymätöntä vihamiestä... Nyt hän oli vapaa!... Tuolla alhaalla sävelet soivat yhäti, loitoten. Christophe ojensi käsiään niitä kohti, hien vallassa:

-- Odottakaa! Odottakaa minua!

Hän juoksi saadakseen ne kiinni. Hän kompastui. Hän kaatoi kaikki tieltään... Hän oli juossut niin, ettei voinut hengittää. Sydän jyski, veri kohisi korvissa: juna, joka vyöryy tunnelissa...

-- Tässä on helisemässä, jumaliste.

Hän huitoi orkesterille epätoivoissaan, ettei se saisi mennä ilman häntä.