Part 15

Nykyään ei tuo pursi välittänyt ollenkaan tunnustella matkansa päämaalia; se kääntelehti päivän kaikkiin tuuliin. -- Olisi luullut, että sukupuolten välisiä entisiä tapoja uudistava vapaus olisi pyrkinyt levittelemään myöskin muille aloille ajatuksen ja toiminnan. Mutta siitä ei merkkiäkään: ihmisen hommat ovat usein sangen ristiriitaisia. Samalla kuin sukupuolten tavat tulivat vapaammiksi, tuli äly epävapaaksi; se pyysi itselleen uskonnolta kammitsoita. Ja moinen kahteen vastakkaiseen suuntaan tapahtuva pyrkimys ilmeni ihmeellisen epäloogillisesti samoissa henkilöissäkin. Georges ja Aurora olivat antautuneet uuteen katolisuuden virtaukseen, joka parhaillaan voitti kannattajikseen hienostoa ja intelligenssia. Omituista oli, millä innolla Georges alkoi yhtäkkiä julistaa, että totuus oli katolinuskossa, -- Georges, tuo luonnonilmiöiden tarkka tutkija, julki-jumalaton sielu, joka ei edes huomannut jumalattomuuttaan, hän, joka ei ollut koskaan välittänyt Jumalasta eikä paholaisesta, -- oikea kaikkea pilkkaileva gallialainen! Georges tarvitsi jotain totuutta; ja tämä totuus soveltui hänen toimintahaluunsa, hänen ranskalaiseen porvaris-atavismiinsa ja siihen, että hän oli nyt vapauteen kyllästynyt. Varsa oli saanut tarpeeksi kuljeskella; se tuli nyt itsestään takaisin ja antoi pistää itsensä entisten sukumuotien aisoihin. Jonkun muun toverin esimerkki oli hänelle riittävä käännyttäjä. Georges oli ylen herkkä pienimmillekin häntä ympäröivän henkisen ilmakehän puserruksille ja hänestä tuli siis ensimäisiä uhreja. Ja Aurora meni hänen perässään, niinkuin hän oli aina valmis menemään minne hyvänsä hänen perässään. Heti kohta tulivat he kovin itsevarmoiksi ja halveksivat niitä, jotka eivät ajatelleet heidän tavallaan. Miten hullunkurista! Nuo kevytmieliset lapset olivat todella uskovaisia; kun taas Grazian ja Olivier Jeanninin moraalinen puhtaus ja ankara vakavuus ei heidän omasta mielestään ollut koskaan ansainnut uskonnollisuuden nimeä, niin pyhästi kuin he pyrkivätkin olemaan uskonnollisia.

Christophe tarkasteli ihmetellen tällaista ajankehitystä. Hän ei koettanut taistella sitä vastaan, kuten Emmanuel olisi tahtonut, Emmanuel, jonka vapaa ihanteellisuus suuttui moisesta vanhan vihollisen ilmestymisestä taistelutantereelle. Hullu ohitselentävän tuulen kanssa taistelemaan! Ei; kun odottaa, niin se asettuu. Ihmisjärki oli väsynyt. Se oli tehnyt jättiläistyön. Nyt se antoi myötä unelle; ja niinkuin lapsi, joka on pitkän päivän valvottuaan uupunut, rukoili se nyt ennen nukkumaan menoaan rukouksensa. Unien ovi oli jälleen auennut: uskonnon mukana pujahtivat teosoofiset, mystilliset, salatieteilevät, okkultistiset hengähdykset lännen aivoihin. Itse filosofiakin hoiperteli. Entiset ajatuksenjumalat, Bergson, William James, horjuivat. Ja tieteessäkin näkyi järjenväsymyksen merkkejä. Ohimenevä tuokio! Antakaamme heidän hengähtää. Huomenna järki herää entistä virkumpana ja vapaampana. Uni on hyvä, kun on tehnyt lujasti työtä. Christophe, joka ei ollut koskaan elämässään ennättänyt siihen antautua, oli onnellinen, kun hänen lapsensa nyt saivat hänen asemastaan nauttia siitä, että heillä oli sielunrauha, uskonvarmuus, ehdoton, horjumaton luottamus unelmiin. Hän ei olisi tahtonut eikä voinut vaihtaa omaa vakaumustaan heidän vakaumukseensa. Mutta hän ajatteli, että Grazian melankolia ja Olivier Jeanninin levottomuus saivat nyt rauhan heidän lapsissaan, ja että se oli hyvä.

"Kaiken, mitä minä, minun ystäväni ja monet muut, joita en tunne ja jotka elivät ennen meitä, kärsimme, kaiken sen kärsimme sitä varten, että nämä lapset saavuttaisivat ilon... Sen ilon, Antoinette, johon sinä olit luotu, mutta joka sinulta kiellettiin!... Ah, jospa onnettomat voisivat jo eläessään nauttia siitä onnesta, mikä kerran heidän elämänsä tuskista kasvaa!"

Miksi olisikaan hän koettanut riistää toisilta tällaista onnea? Ei saa vaatia, että toiset olisivat onnellisia meidän tavallamme; olkoot sitä omallaan. Enintään hän pyysi lauhkeasti, etteivät Georges ja Aurora kovin pahoin halveksisi niitä, kuten esimerkiksi häntä, jotka eivät uskoneet samalla tapaa kuin he.

Nuoret eivät viitsineet edes ruveta väittelemään uskosta hänen kanssaan. Tuntui siltä kuin he olisivat ajatelleet:

-- Ei hän voi tätä ymmärtää...

Christophe oli heille menneisyyttä. Ja suoraan puhuen: menneisyyttä he eivät pitäneet kovinkaan tärkeänä. Joskus johtuivat he keskenään aivan viattomasti pakinoimaan, mitä he tekisivät sitten myöhemmin, kun Christophea "ei täällä enää olisi"... -- Ja kuitenkin he rakastivat häntä paljon... Hirveät lapset: ne kasvavat ympärillemme kuin liaanit! Luonnonvoimalla on kiire karkoittaa meidät pois...

-- "Mene! Mene matkaasi! Väisty nyt siitä! Nyt on minun vuoroni!..."

Christophe käsitti heidän sanattomuutensa ja olisi halunnut heille vastata:

-- Älkäähän hätäilkö niin! Minä viihdyn tässä hyvin. Pitäkää minua vielä ikäänkuin elävänä.

Heidän naivi älyttömyytensä huvitti Christophea.

-- Sanokaa suoraan, virkkoi hän kerran leppoisasti, kun he olivat antaneet hänelle vastaukseksi halveksivan katseen, -- sanokaa suoraan, että minä olen vanha hölmö!

-- Ette suinkaan, ette suinkaan, vanha ystäväni, vastasi Aurora makeasti nauraen. Te olette ihmisistä kaikkein parhain; mutta on seikkoja, joita te ette tiedä.

-- Ja mitä sinä tiedät, tyttö-parka! Kas vain, sellaista viisasta!

-- Älkää laskeko leikkiä. Minä en paljoa tiedä. Mutta Georges tietää.

Christophea hymyilytti:

-- Kyllä, sinä olet oikeassa, tyttöseni. Se, jota rakastamme, tietää aina kaikki.

Paljon vaikeampi kuin heidän luuloteltua älyllistä ylemmyyttään oli Christophen sietää heidän musiikkiaan. He panivat hänet siinä suhteessa usein kovalle koetukselle. Piano veisasi koko ajan, kun he tulivat hänen luokseen. Näytti siltä kuin olisi rakkaus kiihoittanut heidät laulamaan kuin linnut. Mutta heidän laulunsa ei ollut suinkaan niin taitavaa kuin lintujen. Aurora ei tosin kuvitellutkaan kykyään kovin suureksi, mutta toisin arvosteli hän sulhasensa musikaalisia lahjoja: hän ei huomannut minkäänlaista eroa Georges Jeanninin ja Christophen soiton välillä. Ehkäpä piti hän sulhasensa soittoa parempanakin. Ja joskin Georges oli luonteeltaan ironinen ja selvänäköinen, niin antoi hän nyt rakastettunsa uskon melkoisesti vaikuttaa itseensä. Christophe ei väittänyt vastaan; kujeillaan hän päinvastoin kannatti tässä suhteessa tytön mielipidettä, (milloin hän ei sitä enää jaksanut, nousi hän paikaltaan ja poistui tuskastuneena huoneesta, lyöden oven mennessään hiukan liiankin lujasti kiinni.) Yleensä hän kuunteli lempeästi ja säälivästi hymyillen, kuinka Georges soitti esimerkiksi _Tristania_. Pikku nuorukaisparka tulkitsi näitä kauhistavan väkeviä sivuja tarkan tunnollisesti ja miellyttävän suloisesti kuin nuori ja kiltti tyttö. Christophe nauraa tyrski itsekseen. Hän ei tahtonut sanoa, sulhaselle, miksi hän nauroi. Hän syleili häntä. Hän piti hänestä kovasti juuri sellaisena. Ehkäpä piti hän hänestä eniten juuri sellaisena... Miekkosesta!... Oi taiteen turhuutta!...

Christophe puheli usein Emmanuelin kanssa "lapsistaan", -- niin hän heitä nimitti. Emmanuel, joka piti Georges Jeanninista, sanoi leikillään, että Christophe olisi voinut luovuttaa tuon pojan hänelle, sillä olihan hänellä Aurora: ei ollut oikein, että Christophe anasti kaikki.

Christophen ja Emmanuelin ystävyys oli saanut melkein satumaisen maineen parisilaisissa piireissä, vaikka he elivätkin erillään toisistaan. Emmanuel oli intohimoisesti kiintynyt Christopheen. Hän oli niin ylpeä, ettei tahtonut niitä tunteitaan näyttää; hän kätki ne jöröyteen; hän oli usein Christophea kohtaan töykeä. Mutta Christophe ymmärsi hänet hyvin. Hän tiesi, kuinka uskollinen tuo sydän hänelle nyt oli, ja osasi antaa sellaiselle arvon. Joka viikko näkivät he toisensa pari kolme kertaa. Kun heidän huono terveytensä esti heitä lähtemistä kotoaan, kirjoittivat he toisilleen. Ne kirjeet puhuivat aivan kuin toisen maailman asioista. Ulkonaiset tapahtumat eivät kiinnittäneet heidän mieltään niin paljoa kuin jotkin hengen edistysaskeleet tieteiden ja taiteiden aloilla. He elivät omissa ajatuksissaan, pohtien taiteensa ongelmia ja erottaen tapahtumien kaaoksessa silloin tällöin pieniä valon välähdyksiä: ihmishengen tienviittoja, jotka se jättää historiaan.

Christophe kävi Emmanuelin luona useammin kuin Emmanuel hänen. Vaikkei hänen vointinsa erään äskeisen sairauden jälkeen ollut paljoa parempi kuin Emmanuelinkaan, oli heille tullut tavaksi pitää luonnollisena, että Emmanuelin terveyttä tuli vaalia huolellisemmin. Christophe ei enää päässyt rasittumatta Emmanuelin luokse kuudenteen kerrokseen; ja kun hän vaivalla oli sinne kiivennyt, meni häneltä sievoinen hetki ennenkuin hän sai henkäystä kurkustaan. He molemmat hoitivat yhtä huonosti itseään. Heitä kumpaakin vaivasi rintakatarri ja hengenahdistus; mutta siitä huolimatta tupakoivat he molemmat kuin mielettömät. Tästäkin syystä tahtoi Christophe tulla pakisemaan Emmanuelin luokse: sillä Aurora saarnasi aina hänen tupakoimistaan vastaan, ja Christophe koetti pyrkiä häneltä piiloon. Joskus tuli ystävyksille keskellä juttelua kova yskänpuuska; silloin he eivät saaneet sanaa suustaan ja katselivat nauraen toisiinsa niinkuin rikoksesta kiinni saadut koulupojat; ja useinkin torui toinen toista, joka paraikaa yski; mutta kun sitten toinen selvisi henkitoreistaan, väitti hän kiivaasti, ettei se yskä tupakasta johtunut.

Emmanuelin pöydällä, pienellä tyhjällä paikalla, niissä ei ollut papereita, kökötti aina harmaa kissa, joka katseli tupakoitsijoita vakavasti, moittivin silmin. Christophe sanoi, että se kissa oli heidän omatuntonsa; tukahduttaakseen tämän omantunnon äänen hän pisti hattunsa kissan päälle. Se oli kivuloinen uroskissa, kaikkein kurjinta lajia: Emmanuel oli löytänyt sen kadulta puolikuoliaana ja korjannut luokseen; se ei koskaan parantunut kärsimistään kohluista, se söi vähän, ei leikitellyt juuri milloinkaan, oli hyvin hiljainen; lempeästi se seurasi älykkäillä silmillään isäntänsä kaikkia liikkeitä ja oli onneton, jos Emmanuel ei ollut kotona, ja tyytyväinen saadessaan nukkua lähellä häntä hänen pöydällään. Mietelmiään se ei antanut häiritä minkään muun kuin lintunakin, jota se katseli haltioissaan tuntikausia yhtämittaa, sillä siellähän lentää räpyttelivät nuo kynsin saavuttamattomat lintuset. Se kehräsi kohteliaasti, jos vähänkin otettiin se huomioon, ja alistui kärsivällisesti Emmanuelin oikullisiin ja Christophen hiukan rajuihin hyväilyihin; kertaakaan se ei yrittänyt raapia eikä purra. Se oli raihnas, toinen silmä vuoti vettä; se yski hiljaa; jos se olisi osannut puhua, ei sillä varmaankaan olisi ollut julkeutta väittää, niinkuin noilla kahdella sen ihmisystävällä, ettei "se yskä tupakasta johtunut"; mutta heidän puoleltaan se tyytyi vaikka mihin; tuntui kuin se olisi ajatellut:

-- He ovat ihmisiä, he eivät tiedä, mitä he tekevät.

Emmanuel oli kovin kiintynyt tuohon sairaloiseen eläimeen, sillä sen ja hänen kohtalonsa muistuttivat hänen mielestään toisiaan. Christophe väitti, että heidän silmiensä ilmekin oli samanlainen.

-- Miksikä ei? sanoi Emmanuel.

Kotieläimet ovat ympäristönsä selvä kuva. Niiden muoto hienostuu sikäli kuin ihmisetkin, joiden parissa ne oleksivat. Tylsän ihmisen kissan katse ei ole samanlainen kuin älykkään. Kotieläimestä saattaa tulla hyvä tai häijy, vilpitön tai kavala, viisas tai tuhma ei ainoastaan isännän opetuksen mukaan, vaan pelkästään sen nojalla, millainen hänen isäntänsä on. Eikä tähän muovautumiseen tarvita ihmistäkään. Maisematkin kehittävät oman kuvansa mukaisiksi. Älykäs seutu hohtaa seudun eläintenkin silmistä. -- Emmanuelin harmaa kissa oli täydessä sopusoinnussa hänen sairaan isäntänsä ja tuon ahtaan ullakkokamarin kanssa, johon Parisin taivas loi heikkoa valoaan.

Emmanuel oli muuttunut luonteeltaan inhimillisemmäksi. Hän ei ollut enää sama kuin niinä aikoina, jolloin hän oli lähemmin tutustunut Christopheen. Muuan kotoinen tragedia oli syvästi järkyttänyt hänen sieluaan. Hänen elämäntoverinsa, tuo nainen, joka asui hänen luonaan, oli kerran yhtäkkiä kadonnut, kun Emmanuel oli katkeruuden puuskassaan sattunut liian selvästi ilmaisemaan, miten raskaaksi hän tunsi itselleen hänen rakkautensa. Emmanuel oli haeskellut häntä kaiken yötä, tyrmistyneen levottomana. Viimein oli hän löytänyt hänet eräästä poliisikonttorista, jonne hänet oli tuotu. Tyttö oli tahtonut heittäytyä Seine-jokeen; muuan ohikulkija oli tarttunut hänen vaatteisiinsa, kun hän oli kiipeämässä sillan kaiteen ylitse; hän ei ollut suostunut ilmoittamaan osoitettaan eikä nimeään; hän aikoi toteuttaa uudestaan päätöksensä. Tällainen tuskanilmaus oli aivan murtanut Emmanuelin; hän ei jaksanut sietää ajatusta, että hän tuotti toiselle kärsimyksiä, vaikka hän itsekin on saanut niin katkerasti kärsiä toisten vuoksi. Hän oli vienyt epätoivoon joutuneen takaisin luokseen, hän oli ryhtynyt parantelemaan haavoja, joita oli lyönyt, koetti saada vaativaisen ystävättärensä uskomaan, että hänen, Emmanuelin, sydämessä oli tosiaan niitä tunteita, joita ystävätär kaipasi. Hän masensi oman kapinoimishalunsa, hän alistui tuon kaikki tahtovan ja nielevän rakkauden ikeeseen. Hän omisti naiselle lopun elämäänsä. Koko hänen neroutensa oli nyt keskittynyt sydämeen. Toiminnan apostoli Emmanuel oli päätynyt lopulta sellaiseen vakaumukseen, ettei ole muuta hyvää kuin yksi: olla tekemättä pahaa. Hänen elämäntyönsä oli päättynyt. Tuntui siltä kuin se voima, joka nostaa ihmislaineet myrskyyn, olisi käyttänyt häntä ainoastaan välikappaleenaan päästääkseen toiminnan irralleen. Kun se työ oli tehty, ei häntä enää tarvittu: toiminta jatkui ilman häntäkin. Hän näki sen kehittyvän yhä edelleen, ja hän suhtautui melkein alistuvasti sellaisiin vääryyksiin, jotka koskivat häntä persoonallisesti, mutta ei kokonaan niihin, jotka koskivat hänen uskoaan. Sillä vaikka hän olikin vapaa-ajattelija ja luuli vapautuneensa kaikesta uskonnollisesta, ja vaikka hän leikillään kutsuikin Christophea valepukuiseksi papiksi, niin oli hänelläkin kuitenkin ollut oma pyhä alttarinsa, kuten kaikilla voimakkailla hengillä: nehän kohottavat jumalakseen unelmansa, joiden puolesta ne uhrautuvat. Nyt oli Emmanuelin alttari tyhjä; ja hän kärsi siitä. Kuinka saattaisikaan tuskattomasti nähdä tulevien polvien polkevan jalkoihinsa niitä pyhiä aatteita, joiden puolesta on taistellut ja jotka on saanut suurella vaivalla voittaa, aatteita, joiden tähden kokonaisen vuosisadan parhaat ovat niin paljon kärsineet! Miten silmittömän töykeästi nuoriso paraikaa hävittikään koko ranskalaista idealismia, -- uskoa vapauteen, jolla oli omat pyhimyksensä, marttyyrinsa ja sankarinsa, ja rakkautta ihmisyyteen, syvää uskollista pyrkimystä kaikkien kansakuntain ja rotujen veljeyteen! Mikä hulluus sille oli tullut ikävöidä takaisin niitä hirviöitä, jotka me olimme jo kerran voittaneet, ja tunkeutua sellaisen ikeen alle, minkä me olimme päästäneet, tervehtiä riemunkirkunalla väkivaltaisen voiman aikaa, sytyttää vihaa ja sodan mielipuolisuutta keskellä Ranskan omaa sydäntä!

-- Se ei ole pelkästään ranskalainen ilmiö, se on ominainen koko maailmalle, virkkoi Christophe iloisen näköisenä. Espanjasta Kiinaan saakka käy nyt sama hirmutuuli. Ei ole sitä kolkkaa, jossa olisi turvassa tätä tuulta vastaan. Se muuttuu aivan koomilliseksi: yksinpä pikku Sveitsikin on tullut natsionalistiseksi.

-- Ja onko se sinusta niin lohdullista?

-- On varmasti. Siitä näkee, etteivät sellaiset virtaukset johdu joidenkuiden yksilöiden naurettavista intohimoista, vaan salatusta Jumalasta, joka johtaa kaikkeutta. Ja sen Jumalan edessä olen oppinut nöyrtymään. Ellen häntä ymmärrä, ei se ole hänen vikansa, vaan minun. Koeta häntä ymmärtää. Mutta sitäkö ihmiset yleensä ajattelisivat? He elävät päivästä päivään, he eivät näe pitemmälle kuin lähimpään pellonaitaan ja kuvittelevat, että siinä on tien pää; he näkevät laineen, joka heitä vie, mutta eivät näe merta. Tämän päivän laine on eilispäivän laineiden luoma; meidän sielujemme liikunnat ovat avanneet sille tietä. Nykyinen aalto kyntää vakoa huomiselle aallolle, joka unohtaa sen niinkuin meidänkin vakomme on unohdettu. Minä en ihaile enkä pelkää nykyistä natsionalismia. Se loppuu aikanaan, se vierii ohitse, se on jo vierinyt. Se on askelma portaissa. Kiertokulkua huippua kohti! Se on pääarmeijan majoitusmestari. Kuuletko, kuinka jo huilut ja rummut soivat!...

(Christophe alkoi rummuttaa sormillaan pöytään, ja kissa hätkähti hereille.)

... Jokaisella kansalla on nykyään vastustamaton halu kerätä kaikki voimansa yhteen ja tehdä niistä pesänselvitys. Se johtuu siitä, että kansat ovat viimeisen vuosisadan kuluessa muuttuneet suuresti, lähestymällä toisiaan ja saadessaan uusia talletuksia koko maailman järjenvoimien yhteisillä ponnistuksilla: ne ovat rakentaneet itselleen uutta moraalia, uutta tiedettä, uutta uskontoa. Nyt täytyy jokaisen tutkia tarkoin omaisuuttaan ja saada selvä, mitä kukin oikeastaan on ja mitä hän omistaa ennenkuin kukin ryhtyy toisten kanssa uuden aikakauden yhteiselämään. Sillä uusi aika tulee. Ihmiskunta tekee uuden kontrahdin elämän kanssa. Yhteiskunta herää elämään uusien lakien perustalla. Huomenna on sunnuntai. Jokainen tekee nyt viikkotilinsä, siistii asuntonsa ja tahtoo kotinsa puhtaaksi ennenkuin hän yhtyy toisiin, yhtyy yhteisen Jumalan edessä, jonka kanssa solmitaan uusi liitto.

Emmanuel katseli Christophea; ja tämä näky heijasti hetken hänen silmissään. Kun Christophe oli jo lakannut puhumasta, oli Emmanuel tuokion vaiti; ja sitten hän sanoi:

-- Sinä olet onnellinen, Christophe! Sinä et näe yötä.

-- Minä näen yössä, vastasi Christophe; minä olen elänyt siinä niin kauan. Minä olen vanha huuhkaja.

Tähän aikaan huomasivat Christophen ystävät, että hän muuttui yleensä käytöksessään. Hän oli usein hajamielinen, aivan kuin tolalta poissa. Hän ei kuunnellut tarkoin, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti mietteisiinsä vaipuneelta ja hymyili alinomaa. Kun huomautettiin tuosta tarkkaamattomuudesta hänelle, pyysi hän sydämellisesti anteeksi. Hän puhui joskus itsestään kuin mistäkin vieraasta henkilöstä:

-- Krafft kyllä sen tekee... taikka:

-- Sille nauraa Christophe makeasti...

Ne, jotka eivät tunteneet häntä, sanoivat:

-- Miten itserakas hän onkaan!

Asia oli aivan päinvastainen. Hän näki itsensä ulkopuolelta, aivan kuin vieraan ihmisen. Hän oli joutunut sellaiselle asteelle, jolloin ei edes kauneuden puolesta käyty taistelu ole mielenkiintoista, sillä kun on suorittanut oman tehtävänsä, on taipuvainen luulemaan, että muutkin suorittavat tehtävänsä ja ettei lopultakaan, kuten Rodin sanoo, "kauniin voittokulku koskaan lopu". Ihmisten ilkeys ja vääryydet eivät enää kiihdyttäneet häntä. -- Oli varsin luonnollista, että elämä riistäytyi hänestä erilleen, sanoi hän hymyillen.

Tosiaan, hän ei ollut enää entisissä voimissaan, Pieninkin ruumiillinen ponnistus, pitkä kävelyretki, nopea kulku rasittivat häntä kovasti. Hän hengästyi hyvin pian; hän tunsi sydämessään kipua. Hän ajatteli joskus muinaista ystäväänsä Schulzia. Hän ei ilmaissut muille huomioitaan. Mitä varten hän olisi sen tehnyt? Siten tekee ainoastaan muut levottomiksi, eikä itse siitä parane. Sitäpaitsi ei hän ottanut vaivojaan vakavalta kannalta. Hän ei pelännyt niin paljon sairautta kuin että hänet pakotettaisiin hoitamaan itseään.

Salainen aavistus sai hänet kaipaamaan vielä kerran synnyinseutuaan. Sen matkasuunnitelman oli hän lykännyt vuodesta vuoteen. Oli sanonut itselleen aina, että ensi vuonna hän sen tekee... Tällä kertaa ei hän sitä enää lykännyt.

Hän lähti salaa Saksaan, ilmoittamatta asiasta kenellekään. Matkasta tuli lyhyt. Christophe ei löytänyt enää kotipuolestaan mitään, mitä oli tullut sieltä etsimään. Ne muutokset, joista hänen viime retkellään oli näkynyt enteitä, olivat nyt toteutuneet: pikkukaupungista oli kasvanut suuri teollisuuskaupunki. Vanhat talot olivat hävinneet. Kadonnut oli hautausmaakin, Sabinan maalaistalon paikalla kohosivat tehtaan savutorvet. Joki oli syönyt lopultakin ne rantanurmikot, joilla Christophe lapsena leikki. Eräällä kadulla (ja minkälainen se katu oli!), likaisten kivimuurien välisellä kujalla, oli hänen nimensä. Kaikki mennyt kuollutta, yksinpä kuolemakin... Olkoon! Elämä jatkui kuitenkin; ehkäpä uneksivat, kärsivät ja taistelivat nyt toiset pikku Christophet tämän hänen nimellään koristetun kadun surkeissa taloissa. -- Konsertissa jättiläissuuressa _Tonhallessa_ kuuli hän esitettävän erästä teostaan; se tulkittiin aivan vastoin sen perusajatusta; Christophe tuskin tunsi sitä omakseen... Tulkitkootpa miten tahansa! Vaikka ymmärtävätkin sen väärin, niin ehkä se herättää uusia aatteita. Me olemme kylväneet jyvän maahan. Tehkää sillä mitä tahdotte; ravitkaa sillä itseänne. -- Christophe kuljeskeli iltapimeän tullessa kaupungin ympäristössä, joissa usva alkoi leijua. Hän ajatteli suurta usvaa, joka pian kietoisi helmaansa hänenkin elämänsä; ajatteli rakkaita olentoja, jotka olivat vaipuneet maan alle, ei, paenneet turvaan hänen sydämeensä, jonka peittäisi tummuva yö, niinkuin hänet itsensäkin... Peittäköön vain! En sinua pelkää, oi yö, aurinkojen äiti! Jos tähti sammuu, niin tuhannet toiset syttyvät. Aivan kuin kiehuva maitokattila kuohuu kaikkeuden äärettömyys valoa! Sinä et minua sammuta. Kuoleman henkäys puhaltaa elämäni uudestaan tuleen.

Paluumatkallaan Saksasta tahtoi Christophe käydä myöskin siinä kaupungissa, jossa hän oli tutustunut Annaan. Siitä saakka kuin hän oli lähtenyt Annan luota, ei hän ollut kuullut hänestä mitään. Hän ei ollut uskaltanut tiedustella uutisia Annasta. Vuosikausia oli hän vavahtanut joka kerta, kun ajatteli hänen nimeänsäkin... -- Nyt hän oli tyyni, hän ei pelännyt enää mitään. Mutta kun hän illalla istui hotellihuoneessa, joka oli Reinille päin, niin herättivät huomista juhlaa soittavat kellot menneisyyden kuvat hänessä valveille. Joesta henki jokin kaukainen ja vaarallinen tunnelma, jota hänen oli vaikea ymmärtää; kaiken yötä hän muisteli entisiä aikoja. Hän tunsi vapautuvansa pelättävästä Herrasta; ja se oli hänestä surullisen suloista. Hän ei ollut päättänyt, mitä hän tekisi huomenna. Hän ajatteli -- (mennyt aikahan oli jo niin kaukana!) -- käydä Braunin luona. Mutta kun päivä tuli, petti hänen rohkeutensa; hän ei tohtinut edes kysyä hotellista, elivätkö tohtori Braun ja hänen vaimonsa vielä. Hän aikoi jo matkustaa kaupungista pois...

Lähtöajan tullessa vei jokin vastustamaton voima hänet kuitenkin siihen kirkkoon, jossa Anna muinoin oli käynyt; hän asettui pylvään taakse, paikalle, mistä hän saattoi nähdä sen penkin, jossa Anna ennen muinoin istui. Hän odotti ja oli varma, että jos Anna eläisi, niin hän vielä tulisi sinne.

Kirkkoon tuli todellakin muuan nainen; eikä Christophe häntä tuntenut. Hän oli samanlainen kuin muutkin: lihavahko; kasvot täyteläiset, leuka paksu, piirteet välinpitämättömät ja kovat. Mustassa puvussa. Hän istuutui penkkiinsä, eikä sitten liikahtanut. Hän ei näyttänyt rukoilevan eikä kuuntelevan: hän katsoi suoraan eteensä. Mikään tuossa ihmisessä ei muistuttanut siitä naisesta, jota Christophe odotti. Pari kertaa hän kuitenkin sipaisi kädellään polviaan, omituisella liikkeellä, varmaankin oikaistakseen hameensa laskoksia. Ennen oli se liike ollut ominainen _Annalle_... Mennessään kirkosta ulos hän kulki läheltä Christophea, verkalleen, pää pystyssä, kädet virsikirjoineen vatsan päällä. Hetkeksi loi hän Christopheen silmänsä, joissa kuulsi synkkä ja ikävystynyt hohde. Ja he katsoivat toisiinsa. Eivätkä he tunteneet toisiaan. Anna meni ohitse jäykkänä ja suorana, päätänsä kääntämättä. Vasta hetken kuluttua muisti Christophe yhtäkkiä, niinkuin vilahdukselta, tunsi tuon naisen jäykän ja kylmän hymyn alta, hänen huultensa rypistymisestä Annan suun, jota hän oli suudellut ennen... Hengitys salpautui hänen kurkkuunsa, ja hänen polvensa olivat pettää. Hän ajatteli:

-- Herra, onko tuo se ruumis, jossa hän, se, jota rakastin, asui? Missä hän on? Missä? Ja missä minä olen? Missä se, joka on häntä rakastanut? Mitä on meistä jäljellä, ja siitä julmasta rakkaudesta, joka runteli meitä? -- Tuhkaa. Missä tuli?