Part 13

Lionellon häijyys ei ollut vähentynyt. Vaikkei hän rakastanut ketään, ei hän sallinut kenenkään läheisistään rakastaa muita kuin häntä; kateudesta oli tullut hänen ainoa intohimonsa. Hän ei tyytynyt vielä siihen, että oli saanut äitinsä erilleen Christophesta; hän olisi tahtonut pakottaa Grazian lopettamaan ystävyyssuhteensa Christopheen. Jo aikaisemmin oli hän tavalliseen aseeseensa, -- tautiin, -- turvautuen saanut Grazian vannomaan, ettei hän koskaan menisi uudestaan naimisiin. Nyt hänelle ei enää riittänyt pelkästään se lupaus. Hän ryhtyi vaatimaan, ettei äiti saisi kirjoittaa Christophelle. Tällä kertaa nousi Grazia vastarintaan ja kun itsevaltainen vääryys sai hänet täten viimein kapinaan ja vapaaksi, niin sanoi hän Lionellolle suorat sanat hänen valheistaan, niin ankarat, että hän sittemmin syytti niistä itseään kuin rikoksesta: sillä ne saattoivat Lionellon sellaisen raivon valtaan, että hän tuli tosiaankin sairaaksi. Se sairaus paheni yhä, kun äiti ei saattanut sitä uskoa. Silloin toivoi Lionello vimmoissaan, että hän kostoksi kuolisi. Hän ei aavistanut tämän toivomuksensa piankin täyttyvän.

Kun lääkärin täytyi ilmaista Grazialle, että hänen poikansa oli kuoleman oma, löi se tieto Graziaan kuin salama. Hänen tuli nyt kuitenkin salata epätoivonsa, voidakseen pettää lastaan, joka oli häntä itseään niin usein pettänyt. Lionello aavisti kyllä, että leikki oli tällä kertaa totta; mutta hän ei tahtonut sitä uskoa, ja hänen katseensa kerjäsi nyt äidin silmistä samanlaista valheesta moittivaa katsetta, joka hänet oli saanut vimmoihinsa, kun hän todella valhetteli. Tuli sitten hetki, jolloin hänen oli mahdotonta enää olla epätietoinen totuudesta. Se oli kauheaa hänelle ja hänen vaalijoilleen: hän ei tahtonut kuolla...

Nähdessään poikansa viimein nukkuvan kuoleman unta, ei Grazia huutanut, valitusääntä ei päässyt hänen huuliltaan; tuttavat ja läheiset kummastelivat hänen hiljaisuuttaan; hänellä ei ollut enää voimaa kärsimykseen; hän kaipasi ainoastaan yhtä: saada hänkin vuorostaan nukkua. Kuitenkin puuhaili hän edelleen kaikissa elämän tehtävissä, näöltään yhtä tyynenä kuin ennenkin. Muutaman viikon kuluttua palasi hymykin hänen huulilleen, mutta hiljaisempana kuin ennen. Kukaan ei aavistanut hänen sielunsa suurta lohduttomuutta. Christophe kaikkein vähimmin. Grazia oli kirjoittanut Christophelle ainoastaan uutisen kuolemantapauksesta, puhumatta hänelle mitään itsestään. Christophen levotonta hellyyttä tulviviin kirjeisiin ei hän vastannut. Christophe tahtoi tulla hänen luokseen: Grazia pyysi häntä olemaan yhä vain Parisissa. Parin kolmen kuukauden päästä saivat Grazian kirjeet saman vakavan ja kirkkaan sävyn kuin ennenkin. Hänestä olisi ollut rikollista sälyttää Christophen kannettavaksi oman heikkoutensa taakka. Hän tiesi, minkälainen voimakas kaiku hänen tunteillaan aina oli Christophessa ja miten suuresti Christophe tarvitsi hänen tukeaan. Grazian ei tarvinnut pakottaa itseään tähän menettelyyn. Häntä auttoi siinä hänen tavallinen henkinen kurinsa. Ainoastaan kaksi seikkaa antoi hänelle tässä elämänväsymyksessä voimia elää: rakkaus Christopheen ja fatalismi, joka oli sekä surussa että ilossa hänen italialaisen luonteensa pohjana. Se fatalismi ei ollut mitenkään älyllistä: se oli eläimen vaistoa, sellaista, joka kuljettaa lopen väsynyttä juhtaa eteenpäin, kuljettaa niin, ettei se tunne uupumustaan, tylsässä unessa, tuijottavin silmin, ja saa sen unohtamaan tien kivet ja oman ruumiinsa, kunnes se kaatuu maahan. Sellainen fatalismi piti pystyssä Grazian ruumista. Rakkaus tuki hänen sydäntään. Nyt, kun hänen oma elämänsä oli kulutettu loppuun, eli hän Christophessa. Kuitenkin karttoi hän suuremmalla huolella kuin koskaan ennen ilmaista kirjeissään, miten syvästi hän Christophea rakasti. Se johtui varmaankin siitä, että rakkaus oli nyt entistä suurempi; mutta myöskin siitä, että häntä esti rusentavana velvollisuutena pikku vainajan kielto, joka julisti hänen tunteensa rikokseksi. Ja siispä Grazia vaikeni, ja hän pakotti itsensä olemaan kirjoittamatta Christophelle muutamaan aikaan rakkaudestaan.

Christophe ei ymmärtänyt, mikä tähän vaikenemiseen oli syynä. Joskus hän tosin hätkähti, kun oli Grazian tyynessä ja näköjään kylmässäkin kirjeessä yhtäkkiä huomaavinaan intohimolta vivahtavan äänen. Se sai hänet suunniltaan; mutta hän ei uskaltanut siitä Grazialle puhua; tuskin tohti hän sitä edes itsekään huomata; hän oli kuin ihminen, joka pidättää hengitystään eikä uskalla hisahtaakaan pelosta, että hänen kaunis kuvitelmansa katoaisi. Hän tiesi, että tällaiset äänen vivahteet varmasti pyyhittäisiin tahallisella kylmyydellä pois seuraavassa Grazian kirjeessä... Seurasi jälleen tyyni... _Meeresstille_...

Georges ja Emmanuel olivat paraikaa Christophen luona. Oli iltapuoli päivää. He juttelivat kumpikin omista huolistaan: Emmanuel kirjallisista pettymyksistään ja Georges jostakin epäonnistumisestaan urheilukilpailuissa. Christophe kuunteli heitä lauhkeasti ja laski heistä leppoisaa leikkiä. Ovikello soi. Georges meni avaamaan. Coletten palvelijatar toi emännältään kirjeen. Christophe asettui ikkunan eteen sitä lukemaan. Hänen ystävänsä jatkoivat pakinoimistaan; he eivät nähneet Christophea, sillä hän istui heihin selin. Hän poistui huoneesta; he eivät sitä huomanneet. Ja kun he sen sitten huomasivat, ei se heitä hämmästyttänyt. Mutta Christophe viipyi niin kauan, että Georges meni viimein ja naputti toisen kamarin oveen. Ei kuulunut vastausta. Georges tunsi vanhan ystävänsä omituisuudet eikä yrittänyt uudestaan. Muutaman minutin kuluttua tuli Christophe takaisin. Hän näytti kovin tyyneltä. Hyvin väsyneeltä, hyvin lempeältä. Pyysi anteeksi, että oli jättänyt heidät, ja alkoi jatkaa keskustelua siitä paikasta, mihin se oli katkennut, puhuen heidän huolistaan sillä tavoin, että he tulivat jälleen rohkealle mielelle. Heitä liikutti hänen äänensä sävy, vaikkeivät he tienneet, mistä syystä.

He lähtivät hänen luotansa. Georges meni sieltä Colettea katsomaan. Hän tapasi Coletten kyyneleiden vallassa. Heti, kun Colette näki hänet, juoksi hän hänen luokseen ja kysyi:

-- Kuinka hän kesti tämän iskun? Ystäväraukka! Se on julmaa!

Georges ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Ja silloin ilmoitti Colette hänelle lähettäneensä kirjeessä Christophelle tiedon, että Grazia oli kuollut.

* * * * *

Grazia oli lähtenyt pois ennättämättä sanoa jäähyväistä kenellekään. Jo kuukausia oli hänen elämänsä ollut melkein juuriltaan raastettua; pieninkin henkäys pystyi kaatamaan hänet. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin vanha katarri uudistui ja teki hänestä lopun, oli hän saanut Christophelta hyvän kirjeen. Grazia oli siitä aivan heltynyt. Hän olisi tahtonut kutsua Christophen luokseen; hän tunsi, että kaikki muu, kaikki, mikä heitä erotti toisistaan, oli valhetta ja rikollista. Mutta hän tunsi itsensä niin väsyneeksi, että jätti kirjoittamisen seuraavaan päivään. Sinä päivänä oli hänen jäätävä vuoteeseen. Hän aloitti kirjeen, mutta ei jaksanut sitä lopettaa: hänen päätänsä huimasi, ajatukset pimenivät; sitäpaitsi arkaili hän puhua sairaudestaan, sillä hän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophella oli paraikaa erään koraali- ja sinfoniatyön harjoitukset, sävellyksen, joka oli kirjoitettu Emmanuelin sanoihin: aihe haltioi syvästi heitä molempia, sillä se symbolisoi hiukan heidän kummankin omaa kohtaloa: runoelma oli nimeltään Luvattu Maa. Christophe oli puhunut usein tästä sävellyksestään Grazialle. Ensimäisen esityksen piti olla seuraavalla viikolla... Ei saanut tehdä Christophea rauhattomaksi. Grazia oli sattunut hiiskumaan kirjeessään, että hän oli hiukan vilustunut. Sekin oli hänestä nyt liian suorasukaista. Hän repi kirjeen, eikä hänellä ollut voimaa alkaa uutta. Hän ajatteli, että hän kirjoittaisi toisen illalla. Illalla oli jo liian myöhäistä. Liian myöhäistä kutsuttaa Christophea luokseen. Liian myöhäistä hänelle kirjoittaa... Kuinka nopeasti kaikki voi käydä! Muutama tunti hävittää sellaisen, minkä muodostamiseen vuosisatoja on mennyt... Grazia tuskin ehti antaa tyttärelleen sormuksen, joka hänellä oli sormessa ja pyytää Auroraa jättämään sen hänen ystävälleen. Siihen saakka eivät Auroran ja äidin keskinäiset välit olleet ennättäneet aueta kovin läheisiksi. Nyt, kun Grazia lähti pois, katseli hän kiihkeän kaipaavasti toisen, jäävän, kasvoja; hän takertui Auroran käteen, jossa hänen oman kätensä lämpö säilyisi; ja hän ajatteli iloiten:

-- Minä en katoa aivan kokonaan.

"Quid? hic, inquam, quis est qui complet aures meas tantus et tam dulcis sonus!..."

(Scipion uni.)

Voittamaton osanotto kiidätti Georges Jeanninia Christophen luokse heti, kun hän lähti Coletten kotoa. Jo kauan sitten oli hän saanut tietää Coletten löyhästä suusta, mikä paikka Grazialla oli hänen vanhan ystävänsä sydämessä; jopa oli hän -- (nuorisohan ei kunnioita liioin mitään) -- joskus ilakoinutkin asialle. Mutta tällä hetkellä tunsi hän ylevää tuskaa, kun ajatteli, mitä sellainen tapaus mahtoi merkitä Christophelle; ja hän tahtoi juosta hänen luokseen, sulkea hänet syliinsä, sääliä häntä. Kun hän tiesi, miten kiivas Christophe oli tunteissaan, niin alkoi Christophen äskeinen rauhallisuus pelottaa häntä. Georges soitti Christophen ovikelloa. Sisältä ei kuulunut hiiskahdusta. Hän soitti uudestaan, ja kolkutti ovea sillä tavoin kuin Christophe ja hän olivat keskenään sopineet. Kuului tuolin kolinaa, ja sitten läheneviä, hitaita ja raskaita askeleita. Christophe avasi oven. Hänen kasvonsa olivat niin tyynet, että Georges, joka aikoi heittäytyä hänen syliinsä, jäykistyi paikalleen; hän ei tiennyt, mitä sanoa. Christophe kysyi lempeästi:

-- Sinäkö se olit, ystävä. Unohtuiko sinulta jotain?

Georges sopersi sekaannuksissaan: --

-- Niin...

-- Tule sisään.

Christophe meni ja asettui samaan nojatuoliin, jossa hän oli istunut ennen Georges Jeanninin tuloa; ikkunan ääressä, nojaten päätään tuolin selustaan katseli hän vastapäätä näkyviä kattoja ja punertavaa iltataivasta. Hän ei huomannutkaan nuorukaista. Georges oli etsivinään jotakin pöydältä, vilkaisten silloin tällöin salaa Christopheen. Christophen kasvot olivat liikkumattomat; laskevan auringon säteet valaisivat hänen poskipäitään ja otsaa. Georges meni vaistomaisesti toiseen huoneeseen, -- sänkykamariin, -- etsiäkseen muka sieltäkin. Sinne oli Christophe äsken kirjeineen sulkeutunut. Kirje oli siellä yhä, vuoteessa, joka oli epäjärjestyksessä ja jossa näkyi vielä hänen ruumiinsa painama kuoppa. Maassa, matolla oli kirja, siihen pudonneena. Se oli auki, lehdet olivat siltä kohdalta rypistyneet. Georges otti kirjan, ja luki Uudesta Testamentista Magdalenan ja Kristuksen kohtauksen haudalla.

Georges meni takaisin etumaiseen huoneeseen, liikutteli siellä täällä esineitä, jotta olisi näyttänyt luonnolliselta, ja katseli uudestaan Christophea, joka ei ollut hievahtanut paikaltaan. Hän olisi tahtonut sanoa Christophelle, kuinka syvästi hän häntä sääli, mutta Christophe loisti sellaista valoa, ettei Georges tuntenut sanojensa tässä olevan laisinkaan paikallaan. Hän itse olisi paremmin tarvinnut lohdutusta. Hän virkkoi arasti:

-- Minä menen nyt.

Christophe vastasi päätänsä kääntämättä:

-- Näkemiin sitten, ystäväni. Georges lähti ja sulki hiljaa oven. Christophe istui kauan niin. Yö tuli. Hän ei kärsinyt tuskaa, hän ei miettinyt mitään, hän ei nähnyt sielussaan mitään selviä kuvia. Hän oli kuin väsynyt ihminen, joka kuuntelee suurta, epämääräisenä kuuluvaa musiikkia, koettamatta sitä ymmärtää. Yö oli jo myöhä, kun hän nousi lopen uupuneena paikaltaan. Hän heittäysi sänkyynsä ja nukkui raskaaseen uneen. Sinfonia humisi yhä hänen sielussaan...

Ja nyt näki hän _hänet_, sielunsa rakastetun... Grazia ojensi hänelle käsiään, hymyili ja sanoi:

-- Nyt olet tulen piiristä päässyt.

Silloin Christophen sydän suli. Kuvaamaton rauha levisi tähtisiin avaruuksiin, jotka ilmojen musiikki täytti liikkumattomilla ja syvillä utuaalloillaan...

Kun hän heräsi (päivä oli tullut), oli omituinen onni yhä jäljellä, ja siinä noiden kuultujen sanain kaukainen hohde. Hän nousi vuoteesta. Hänen sielussaan kohosivat hiljaisen ja pyhän haltioitumisen siivet.

...Or vedi, figlio, tra Beatrice e te è questo muro...

Beatricen ja hänen väliltään oli poistunut muuri.

Jo kauan sitten oli enemmän kuin puolet hänen sieluaan ollut toisella puolella sitä. Mikäli ihminen elää, mikäli hän luo ja rakastaa ja kadottaa niitä, joita rakastaa, sikäli pääsee hän yhä enemmän kuolemasta. Aina, kun uusi isku meihin lyö, kun teemme uuden työn, vapaudumme itsestämme, pelastumme työhön, jonka olemme luoneet, siihen sieluun, jota olemme rakastaneet ja joka on meidät jättänyt. Viimein ei Rooma ole enää Roomassa; parhain puolemme on ulkopuolella meitä. Ainoastaan Grazia oli häntä enää pitänyt muurin tällä puolen. Ja nyt hänkin... Nyt oli portti suljettu tuskien maailmaan päin.

Christophelle tuli pyhän haltioitumisen aika. Hän ei tuntenut enää minkäänlaisten kahleiden painoa. Hän ei odottanut enää mitään miltään, Hän ei riippunut enää mistään kiinni. Hän oli vapautettu. Taistelu oli päättynyt. Tultuaan kamppailujen kehästä ja siitä piiristä, jossa vallitsi sankariponnistusten Jumala, _Dominus Deus Sabaoth_, näki hän jalkainsa edessä Palavan Pensaan soihdun hälvenevän yöhön. Kuinka se oli jo kaukana. Silloin kun se oli hänen polkuaan valaissut, luuli hän saapuneensa jo melkein huipulle. Ja minkä matkan olikaan hän vaeltanut! Kuitenkaan ei huippu nyt tuntunut sen läheisemmältä. Hän ei saavuttaisi sitä koskaan, (sen hän viimein hyvin näki), vaikka hän samoaisi kokonaisen iankaikkisuuden. Mutta kun on päässyt valkeuden piiriin ja tietää, ettei jätä jälkeensä rakkaitaan, ei iankaikkisuus heidän kanssaan kuljettaessa ole liian pitkä.

Hän sulki ovensa. Kukaan ei tullut siihen kolkuttamaan. Georges oli tyhjentänyt yhdellä kertaa koko saalinsa maljan; kotiin palattuaan hän rauhoittui, eikä seuraavana päivänä enää asiaa ajatellut. Colette oli matkustanut Roomaan. Emmanuel ei tiennyt mitään tapahtumasta, ja kun hän oli aina epäluuloinen, pahastui hän nyt, koska Christophe ei tullut hänen luokseen vastavierailulle, eikä kirjoittanut Christophelle riviäkään. Christophea ei häirinnyt mikään hänen mykässä ja monet päivät kestävässä vuoropuhelussaan rakkaansa kanssa, jota hän nyt kantoi sielussaan kuin raskas nainen kantaa kallista taakkaansa. Sitä liikuttavaa puhelua eivät mitkään sanat olisi tulkitsemaan pystyneet. Tuskinpa pystyi siihen edes musiikki. Kun Christophen sydän oli täynnä, ylitsetulvivan täynnä, kuunteli hän liikkumatta, silmät suljettuina sen laulua. Tai antoi hän, istuen pianon ääressä tuntikausia, sormiensa puhua. Tänä ajanjaksona improvisoi hän enemmän kuin koko elämässään. Hän ei kumminkaan kirjoittanut ajatuksiaan. Mitä varten hän olisi sen tehnyt?

Monen viikon kuluttua lähti hän liikuskelemaan ja tapaamaan toisia ihmisiä; kukaan hänen läheisimmistäänkään ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, paitsi Georges. Ja improvisoimisen demooni oli hänen sielussaan vielä jonkin aikaa. Se tuli siihen hetkillä, joina Christophe saattoi sitä kaikkein vähimmin odottaa. Eräänä iltana Coletten luona asettui Christophe pianon ääreen, ja soitti melkein kokonaisen tunnin, antautuen täydellisesti, unohtaen, että salonki oli täynnä vieraita ihmisiä. Heillä ei ollut halua nauraa. Nuo hirvittävät sävelet masensivat heidät ikeensä alle ja myllersivät heidän sielunsa pohjia myöten. Nekin, jotka eivät ymmärtäneet niiden sisällystä, tunsivat sydämessään kouristuksen; ja kyyneleet olivat tulleet Coletten silmiin... Kun Christophe lopetti, käännähti hän yhtäkkiä ihmisiin päin; ja nähdessään heidän liikutuksensa hän kohautti hartioitaan, -- ja nauroi.

Christophe oli päässyt sille asteelle, jossa tuskakin on voimaa, -- voimaa, jota hän hallitsi. Hän ei ollut enää tuskan vallassa, vaan tuska hänen; se saattoi tempoa ja ravistella vankilansa ristikoita: hän piti sen häkissä.

Tältä kaudelta ovat Christophen kaikkein syvimmin järkyttävät ja samalla onnistuneimmat teokset: muuan kohtaus Evankeliumista, -- Georges tunsi sen:

_"Mulier, quid ploras?" -- "Quia tulerunt Dominum meum, et nescio ubi posuerunt eum."_

_Et cum haec dixisset, conversa est retrorsum, et vidit Jesum stantem: et non sciebat quia Jesus est._

-- Sarja traagillisia _liedejä_ Espanjan kansanomaisten laulajain sanoihin, muun muassa eräs kaamean synkkä rakkaudenlaulu, ikäänkuin musta liekki:

Quisiera ser el sepulcro Donde á ti te han de enterrar, Para tenerte en mis brazos Por toda la eternidad.

("Tahtoisin olla hauta, johon sinut suljetaan, pitääkseni sinut sylissäni tuomiopäivään asti.") sekä kaksi sinfoniaa, nimeltä _Rauhan Saari_ ja _Scipion Uni_, joissa toteutuvat läheisemmin kuin missään muissa Jean-Christophe Krafftin sävellyksissä hänen aikansa kaikkein kauneimmat avut: Saksan syvätunteinen ja perinpohjainen ajatus varjostavina laskoksina, Italian intohimoinen melodia ja Ranskan vilkas äly, rikas hienoista rytmeistä ja vivahtelevista harmonioista.

Tätä "entusiasmia, jonka epätoivo toi suuren surun hetkellä", kesti parisen kuukautta. Ja sen jälkeen Christophe otti jälleen paikkansa elämässä, varmoin askelin ja voimakkain sydämin. Kuolon tuuli oli puhaltanut pois viimeisenkin pessimismin usvat, stooalaisen sielun harmauden ja mystillisen puolihämärän haavekuvat. Taivaankaari oli syntynyt pilviin, jotka haipuivat. Taivaan katse hymyili hattarain lävitse entistä puhtaampana, ikäänkuin kyynelten pesemänä. Se oli vuoriston tyyntä iltaa.

NELJÄS OSA

Kulo, joka kyti Europan kansojen metsässä, alkoi loimahdella liekissä. Jos sitä koetettiin yhtäällä sammuttaa, syttyi se kauempana uudestaan; savupilviä pyöritellen ja kipeniä sataen hyppäsi se paikasta toiseen ja poltti kuivat risut. Etuvartiotaistelut idässä ennustivat jo suurta kansojen sotaa. Koko Europa, vielä eilen kuin kuollut puu, skeptillinen ja apaattinen Europa joutui tulen kynsiin. Taistelunhimo valtasi kaikki sielut. Joka hetki oli sota puhkeamaisillaan. Sitä sammutettiin, se syttyi taas. Mitättöminkin tekosyy voi sen saada aikaan. Maailma tunsi olevansa sattuman vallassa, joka voisi päästää kamppailun raivohenget irti. Se odotti. Kaikkein rauhallisimpiakin painoi kohtalon välttämättömyyden tunne. Ja ideologit ylistelivät Proudhon-kykloopin vankan varjon turvissa ihmisen ylevyyden korkeimpana ilmauksena sotaa...

Sellainen siis oli oleva lännen kansojen fyysillisen ja moraalisen ylösnousemuksen lopputulos! Teurastukseen veivät niitä kiihkeän toiminnan ja uskon virrat. Ainoastaan jokin napoleonilainen nero olisi osannut antaa tälle sokealle tulvalle selvästi nähdyn ja hyödyllisen päämaalin. Mutta toiminnan neroa ei näkynyt Europassa missään. Tuntui siltä kuin olisi maailma valinnut kaikkein keskolaisimmat itseään hallitsemaan. Ihmishengen älynvoima missä lienee ollut. -- Silloin ei tiedetty muuta neuvoa kuin heittäytyä kosken vietäväksi. Niin menettelivät sekä hallitsevat että hallittavat. Europa oli kuin suunnaton asestettu yövartio.

Christophe muisti erään entisen samanlaisen odotuksen yön; silloin olivat hänen lähellään Olivier Jeanninin huolestuneet kasvot. Mutta sillä kertaa oli sodan uhka ollut vain ohitsemenevä ukkospilvi. Nyt se synkensi varjollaan koko Europan. Ja Christophen sydänkin oli niistä ajoista muuttunut. Nykyään ei hän voinut yhtyä tuollaiseen kansojen keskinäiseen vihaan. Hänen mielialansa oli sama kuin Goethen vuonna 1813. Kuinka saattoi taistella, jos ei vihannut? Ja kuinka vihata, kun ei ollut nuori? Hän oli jo päässyt pois vihan ilmakehästä. Mikä noista suurista kansoista ei ollut hänelle yhtä rakas kuin toinenkin? Christophe oli oppinut niiden kunkin ansiot, ja tiesi, mistä kaikesta maailma oli niille jokaiselle kiitollisuuden velassa. Kun ihminen on päässyt eräälle hengen kehitysasteelle, "_ei hän tunne enää kansakuntia; hän tuntee vain naapurikansojen onnen tai onnettomuuden aivan kuin omansa_". Ukkospilvet ovat silloin hänen jalkojensa juuressa. Ympärillä on ainoastaan taivas, -- "_koko taivas, kotkan valtakunta_".

Joskus Christophea kuitenkin vaivasi se kansalliskiihkoinen vihamielisyys, joka ympäröi häntä. Hänelle osoitettiin Parisissa liian selvään, että hän oli viholliskansaa; eikä edes sellainen hänelle rakas olento kuin Georges jaksanut olla lausumatta hänen kuultensa Saksasta ilettäviä mielipiteitä, jotka tekivät Christophen surulliseksi. Silloin lähti Christophe joksikin aikaa pois Parisista; hän otti tekosyykseen halunsa nähdä Grazian tytärtä; hän matkusti muutamaksi ajaksi Roomaan. Mutta sielläkään ei ilma ollut kuulaampi. Kansallisylpeyden paha rutto oli sinnekin levinnyt. Se oli aivan mullistanut italialaisen luonteen. Ihmiset, jotka Christophe oli ennen nähnyt välinpitämättömiksi ja veltonlauhkeiksi, haaveilivat nykyään sellaisesta kuin sotakenttien kunniasta, tappeluista, valloituksista, Rooman kotkista, jotka lentäisivät yli Libyan hietikoiden; he luulottelivat joutuneensa takaisin Rooman keisariaikaan! Kummallisinta oli, että kaikki toisilleen vastaiset puolueet, sosialistit yhtä hyvin kuin kirkollismieliset ja monarkistitkin, hourailivat kaikki pyhässä viattomuudessa samaa; yksikään niistä ei aavistanut olevansa uskoton omalle asialleen. Siitä näkee, miten vähän valtiotaito tai inhimillinen järki painavat, milloin suurten, tarttuvien intohimojen tuulet puhaltavat kansojen yli. Ne intohimot eivät koeta suinkaan tukahduttaa kunkin persoonallisia tunteita; ne vain käyttävät niitä omaksi hyväkseen: kaikki suuntautuu samaan päätekohtaan. Teon aikakausina on ollut aina niin. Henrik IV:n armeijoissa ja Ludvig XIV:n neuvostoissa, jotka loivat Ranskan suuruuden, oli yhtä paljon järkeviä ja hartaasti uskovaisia ihmisiä kuin niitäkin, joita kannusti turhamaisuus, omanvoiton pyyde ja halpa epikuurolaisuus. Jansenistit ja libertinit, puritaanit ja naisten liehakoitsijat ovat palvelleet yhteistä tarkoitusta, omia persoonallisia vaistojaan tyydyttäessään. Tulevissa sodissa riehuvat varmaankin internatsionalistit ja pasifistit yhtä julmasti ja uskovat, niinkuin heidän Konventin aikuiset esi-isänsäkin, tekevänsä sitä työtänsä kansojen ja ikuisen rauhan hyväksi.

Christophe katseli Janiculuksen terassilta hiukan ironisesti hymyillen tuota samalla sekä yhteensulautumatonta että harmoonista kaupunkia, sen hallitseman maailman symboolia: murenevia raunioita, "barokkeja" fasaadeja, nykyaikaisia rakennuksia, sypressejä ja ruusuja sekaisin, -- kaikkia vuosisatoja, kaikkia tyylejä, jotka olivat sulautuneet voimakkaaksi ja kiinteäksi ykseydeksi älyllisen valon alla. Niin on älyn säteiltävä taistelevaan kaikkeuteen olemuksensa järjestystä ja valoa.