Part 12

Georges ei pitänyt muistissaan paljoakaan siitä, mitä Christophe hänelle puhui. Hänen tajuntansa oli melkoisen avoin Christophen ajatuksille; mutta ne ajatukset menivät toisesta korvasta sisään ja tulivat toisesta ulos. Hän ennätti tuskin alas kadulle, kun jo unhotti kaikki. Siitä huolimatta säilyi hänessä jonkinlainen hyvinvoinnin tunne vielä sittenkin, kun syy, josta se oli aiheutunut, oli jo pitkän aikaa haihtunut. Hän kunnioitti Christophea. Hän ei uskonut sellaiseen, mihin Christophe uskoi. (Pohjaltaan hän nauroi kaikelle, hän ei uskonut mihinkään.) Mutta siitä huolimatta olisi hän halkaissut pään jokaiselta, joka olisi uskaltanut puhua pahaa hänen vanhasta ystävästään.

Nuorukaisen onneksi ei juuri hänelle satuttu puhumaankaan Christophesta pahaa: muutoin olisi hänellä ollut paljon tekemistä.

Christophe aavisti hyvin, minnepäin ajantuuli kiepahti. Ranskan nuorten musiikki-ihanteet erosivat suuresti hänen ihanteistaan; mutta vaikka se seikka yhä vain lisäsi Christophen sympatiaa noita ihanteita kohtaan, eivät nuoret puolestaan suinkaan suhtautuneet häneen samoin. Christophe oli joutunut muotiin yleisön keskuudessa, eikä se ollut omiaan tekemään hänelle suopeiksi nälkäisimpiä noista nuorista; heillä ei ollut vatsassaan paljoa, ja heidän torahampaansa olivat siis sitäkin pitemmät ja purevammat. Christophe ei pahastunut heidän häijyydestään.

-- Miten sisukkaita ne ovat! sanoi hän. Niille tulee hampaita, piskuisille...

Hän piti heistä melkeinpä enemmän kuin eräistä toisista rakeista, jotka mairittelivat häntä sen vuoksi, että hän oli saanut menestystä, -- tuollaisista, joista d'Aubigné sanoo: "_Kun talonkoira on työntänyt kuononsa voipyttyyn, tulevat ne onnitellen nuoleskelemaan sen viiksiä_".

Christophe oli saanut uuden kappaleen Oopperaan. Tuskin se oli hyväksytty, kun alettiin sitä harjoittaa. Eräänä päivänä huomasi Christophe sanomalehtien hyökkäyksistä, että erään nuoren säveltäjän teos, joka oli päätetty esittää, oli lykätty epämääräiseen aikaan sen tähden, että hänen, Christophen, ooppera pääsisi nyt lavalle. Artikkelin kirjoittaja oli vihastunut tällaisesta mahtiaseman väärinkäytöstä, josta hän syytti Christophea.

Christophe tapasi Oopperan johtajan ja sanoi hänelle:

-- Te ette ilmoittanut minulle, miten asianlaita oli. Tällainen ei sovi. Te esitätte ensin oopperan, joka on hyväksytty ennenkuin minun.

Johtaja huudahti hämmästyksissään, alkoi nauraa, kieltäytyi tottelemasta, imarteli ylenpalttisesti Christophea, hänen ylevyyttään, hänen teoksiaan, hänen nerouttaan; puhui ylen halveksivasti tuon toisen säveltäjän työstä, vakuutti, ettei sillä ollut mitään arvoa ja ettei se tuottaisi kolikkoakaan.

-- No, miksi te sitten sen hyväksyitte?

-- Ihminen ei saa aina tehdä, mitä tahtoo. Täytyy silloin tällöin näennäisesti antaa myöten yleiselle mielipiteelle. Ennen muinoin nuo nuoret saivat kiljua mielin määrin, kukaan ei heitä kuunnellut. Nyt ovat he keksineet sen keinon, että usuttavat meidän kimppuumme kansallismielisen sanomalehdistön, joka alkaa rääkkyä kavallusta ja haukkuu meitä huonoiksi ranskalaisiksi, jos emme kovaksi onneksemme voi innostua mokomaan nuoreen kouluun. Nuori koulu! Kyllä kai!... Sanonko teille suoraan? Siitä olen saanut tarpeekseni! Ja yleisökin samoin. Nuorilla on aina huulilla tuo _Oremus_!... Se ikävystyttää meitä... Ei verta suonissaan; pikku pastoreita, jotka messuavat meille; kun he tekevät lemmenduettoja, ovat ne kuin mikäkin _De profundis_... Jos olisin niin hullu, että ottaisin lavalle kaikki näytelmät, jotka minulle tyrkytetään, ajaisin teatterini konkurssiin. Minä otan muutaman harvan niistä: se riittää puolestani. -- Puhutaanpa oikeista asioista. Te saatte aina täydet huoneet...

Ylistykset alkoivat jälleen.

Christophe keskeytti hänen juttunsa jyrkästi ja sanoi vihoissaan:

-- Minä en anna puijata itseäni. Nyt, kun olen vanha mies ja saanut itseni "läpi", käytätte te minua nuorten murskaamiseksi. Silloin, kun minä olin nuori, olisitte murskanneet minut yhtä hyvin kuin nyt heidätkin. Te joko esitätte heti tuon pojan oopperan, tahi minä otan omani teiltä pois.

Johtaja kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi:

-- Ettekö ymmärrä, että jos tekisimme niinkuin tahdotte, näyttäisi siltä kuin myöntyisimme heidän sanomalehtihyökkäystensä vuoksi?

-- Mitä se siihen kuuluu? virkkoi Christophe.

-- Miten tahdotte! Te saatte siitä kaikkein ensimäisenä kärsiä.

Nuoren säveltäjän työ otettiin harjoitettavaksi keskeyttämättä Christophen oopperan valmistuksia. Toisen ooppera oli kolmi-, toinen kaksinäytöksinen; päätettiin esittää ne samana iltana. Christophe tapasi tuon nuoren suojattinsa: hän oli halunnut itse ensimäisenä ilmoittaa hänelle tämän hyvän uutisen. Nuorukainen vakuutteli vakuuttamasta päästyään ikuista kiitollisuuttaan.

Tietystikään ei Christophe saanut aikaan sitä, että nuoren miehen oopperan valmistus olisi ollut mallikelpoinen. Tulkinta ja näyttämöasetus tuli hieman laiminlyödyksi. Christophe ei tiennyt siitä mitään. Hän oli pyytänyt päästä kuulemaan eräitä nuorukaisen teoksen harjoituksia; hänenkin mielestään oli kappale jotakuinkin heikko, niinkuin hänelle oli sanottu; hän oli tohtinut antaa pari kolme neuvoa: ne oli otettu epäsuopeasti vastaan; Christophe oli pysynyt mielipiteessään eikä sitten ollut enää sekaantunut asiaan. Sitäpaitsi oli johtaja vaatinut tulokasta hiukan lyhentelemään kappalettaan, jos hän halusi saada sen ajoissa esitetyksi. Tekijä suostui ensin helposti tähän uhraukseen, mutta sittemmin näytti se tuntuvan hänestä tuskalliselta.

Ensi iltana ei vasta-alkajan teoksella ollut yhtään menestystä; Christophen ooppera herätti suurta huomiota. Silloin alkoivat eräät sanomalehdet mustata Christophea. He puhuivat salajuonesta; tahdottiin muka murskata nuori ja suuri ranskalainen taiteilija, väitettiin, että hänen teostaan oli silvottu saksalaisen mestarin mieliksi, Krafftin, jonka vihjailtiin kadehtivan halpamaisesti kaikkia uusia kykyjä. Christophe kohautti hartioitaan ja ajatteli:

-- Hän vastaa kyllä.

"Hän" ei vastannut. Christophe lähetti hänelle erään leikkeleen noista sanomalehdistä lisäten siihen:

-- Oletteko lukenut tämän?

Toinen kirjoitti hänelle nyt:

-- Syvästi valitettava asia! Tuo sanomalehtimies on aina ollut niin arkatuntoinen minusta! Minä olen vilpittömästi pahoillani. Parasta on olla sellaisesta välittämättä.

Christophe nauroi ja ajatteli:

-- Se raukka on oikeassa.

Ja hän heitti tämän muiston "unhon kuiluun", niinkuin hänen oli tapa sanoa.

Mutta kävipä nyt niin, että Georges, vaikka hän luki sanomalehtiä sangen harvoin ja silloinkin huonosti kaiken muun paitsi urheilua koskevat artikkelit, sattui nyt näkemään juuri rajuimmat hyökkäykset Christophen kimppuun. Hän tunsi tuon sanomalehtimiehen. Hän meni kahvilaan, jossa tiesi hänet varmasti tapaavansa, tapasikin hänet siellä, antoi häntä korville, joutui kaksintaisteluun hänen kanssaan ja raapaisi kelpo tavalla miekallaan hänen toista olkapäätään.

Seuraavana päivänä, aamiaisella istuessaan, sai Christophe kuulla tämän tapahtuman erään ystävän kirjeestä. Se oli hänestä kauheaa. Hän jätti aamiaisensa kesken ja juoksi Georges Jeanninin luokse. Georges tuli itse avaamaan, Christophe ryntäsi sisään kuin myrskynpuuska, tarttui poikaa kaksinkäsin käsivarsiin, ravisteli häntä vihoissaan ja alkoi häntä vimmoissaan haukkua.

-- Hölmö! huusi hän; sinä olet mennyt tappelemaan minun puolestani! Kuka sinulle siihen on antanut luvan? Nulikka, nuori nallikka, sekautua minun asioihini! Enkö minä osaa itse hoitaa itseni, sanopas? Tämä nyt on kaunista! Mokomalle konnalle sellainen kunnia, että tappelit hänen kanssaan. Sitä hän juuri tahtoi. Sinä olet tehnyt hänestä sankarin. Tolvana! Ja jospa olisi käynyt niin... (Olen varma, että heittäydyit siihen aivan tosissasi, niin päätön kun olet)... jos olisit haavoittunut tai vaikka kuollut!... Onneton: silloin en olisi antanut sinulle anteeksi eläessäni!...

Tämän uhkauksen kuullessaan nauroi Georges haljetakseen; ja sitä ilonpuuskaa kesti niin, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään:

-- Ah, vanha ystäväni, kuinka olet hassu?! Sinä olet verrattoman koomillinen! Haukut minua siitä, että sinua puolustin. Toisen kerran hyökkään sinun kimppuusi. Ehkäpä silloin syleilet minua.

Christophe tukki suunsa; hän syleili Georges Jeanninia, suuteli häntä kummallekin poskelle, ja suuteli uudestaan, ja sanoi:

-- Rakas poikani!... Anteeksi. Minä olen vanha hölmö... Mutta tämä uutinen sai minut aivan sekaisin. Mikä päähänpisto tapella! Kannattaako tuonlaisten kanssa tapella? Lupaa heti paikalla, ettet enää koskaan rupea sellaiseen.

-- Minä en lupaa mitään, sanoi Georges. Minä teen, mitä tahdon.

-- Mutta minä kiellän sinua, kuuletkos! Jos yrität, minä en tahdo enää sinua nähdä, minä panen vastalauseen lehtiin, minä sinun...

-- Teet tietysti perinnöttömäksi.

-- Mutta kuulehan nyt, rakas Georges... Mitä sellainen toimittaa?

-- Kunnon ystäväni, sinä olet tuhat kertaa parempi kuin minä, sinä tiedät paljon enemmän maailman asioita kuin minä; mutta nuo lurjukset tunnen minä paremmin kuin sinä. Ole huoletta, tämä tepsii; he kääntelevät vasta kuusi kertaa suussaan myrkyllistä kieltään ennenkuin pistävät sen ulos häväistäkseen sinua.

-- Mitä minä noista pässeistä? Minä välitän vähät siitä, mitä he sanovat.

-- Mutta minä välitän siitä paljon. Pidä sinä huolta omista asioistasi.

Sen jälkeen vartioi Christophe, ettei mikään uusi artikkeli herättäisi Georges Jeanninin epäluuloa. Oli koomillista nähdä häntä seuraavina päivinä kököttämässä kahvilan pöydän ääressä ja nuuskimassa sanomalehdet, joita hän ei tavallisesti koskaan lukenut, alusta loppuun; jos hän olisi niistä löytänyt jonkin hävyttömän kirjoituksen, olisi hän ollut valmis tekemään mitä hyvänsä (vaikkapa tarvittaessa halpamaisen kepposenkin), estääkseen noita rivejä joutumasta Georges Jeanninin nähtäville. Viikon kuluttua hän rauhoittui. Poika oli oikeassa. Hänen ensimäinen varoituksensa näytti antaneen haukkujille miettimisen aihetta. -- Ja vaikka Christophe olikin ärtynyt nuorelle huimapäälle ystävälleen, joka oli vienyt häneltä seitsemän, kahdeksan työpäivää, myönsi hän itselleen, ettei hänellä lopultakaan ollut oikeutta häntä läksytellä. Hän muisti, kuinka hän itse aikoinaan, eikä siitä vielä ollut varsin pitkälti, oli tapellut Olivier-ystävänsä puolesta. Ja hän oli kuulevinaan Olivier Jeanninin äänen:

-- Annahan olla, Christophe, minä maksan lainani takaisin!

Jos Christophe kuittasi helpolla hyökkäykset häntä vastaan, niin oli moinen ironinen välinpitämättömyys kaukana eräästä toisesta. Tämä oli Emmanuel.

Europalaiset aatteet kehittyivät huimaa vauhtia. Saattaisi sanoa, että niiden kiito lisääntyi sikäli kuin mekaaniset keksinnöt ja uudenaikaiset moottoritkin. Sellainen ennakkoluulojen ja toivojen varasto, joka riitti ennen ruokkimaan ihmiskuntaa kaksikymmentä vuotta, paloi nyt viidessä vuodessa loppuun. Henkiset sukupolvet laukkasivat yhä perätysten ja usein toistensa päälle. Aika toitotti hyökkäykseen. -- Emmanuel oli sivuutettu.

Emmanuel, Ranskan tarmon laulaja, ei ollut koskaan kieltänyt mestarinsa, Olivier Jeanninin, idealismia. Niin kiivas kuin hänen kansallistuntonsa olikin, yhtyi siihen hänessä moraalisen suuruuden jumaloiminen. Se, että hän julisti runojensa mahtavalla äänellä Ranskan triumfia, johtui siitä, että hän ihaili isänmaassaan, jopa pitäen asiaansa selvänä kuin uskonkappaletta, nykyisen Europan korkeinta aatteellisuutta, Athene Nikeä, voitollista Oikeutta, joka musertaa Väkivallan. -- Ja nyt oli Väkivalta, Voima nostanut päänsä keskellä sitä Oikeutta itseään ja se paljastui siinä kaikessa hurjassa alastomuudessaan! Uusi sukupolvi, vankka ja sotakuntoinen, kaipasi taistelua, ja sen katsantokanta oli jo ennen voittoa voittajan. Se ylpeili lihaksistaan, laajentuneesta rintakehästään, halustaan ja kyvystään nauttia, yli laajan maan lennättävistä petolinnun-siivistään; se tahtoi iskeä ja koetella kynsiään. Kansan pään panivat aivan pyörälle sellaiset urotyöt kuin huimat lentoretket Alppien ja merten poikki, sankarisatuja muistuttavat ratsumatkat halki Afrikan erämaiden, nuo uudet ristiretket, jotka olivat melkeinpä yhtä mystillisiä ja yhtä paljon aineellisiin etuihin liittyviä kuin aikoinaan jotkin Filip-Augustin ja Villehardouin'in. Nämä nykyajan lapset, jotka eivät ole nähneet sotaa muuta kuin kirjoista, saattoivat koristaa sen helposti kaikenlaisella kauniilla. He alkoivat uhkailla hyökkäilyillä. He olivat väsyneitä rauhaan ja aatteisiin, he ylistelivät "taistelujen alasinta", jolla aktiivinen toiminta oli kerran takova verisin käsin ehyeksi Ranskan mahdin. Reaktsionista inhoittavaa aatteiden väärinkäyttöä vastaan julistivat he ihanteiden halveksumista uskonkappaleenaan. He oikein rehentelivät kehumalla tavallista, ahdasta kylmää järkeä, väkivaltaista realismia, sellaista häpeämätöntä kansallista itsekkyyttä, joka tallaa jalkoihinsa muitten kansojen ja ihmisyyden oikeuden, jos isänmaan suuruuden etu sitä vaatii. He olivat kansanvallan vihaajia, demokratian vastustajia, -- ja epäuskoisimmatkin heistä veisasivat ylistysvirsiä vanhaan katoliseen uskoon palaamiselle, koska oli muka käytännöllistä "kanavoida absoluuttinen", sulkea ääretön lujan järjestysvallan ja auktoriteetin vartioitavaksi. Eivätkä he tyytyneet lauhkeita entisajan "lavertelijoita, tuulentupia rakentavia idealisteja", humaanisia ajattelijoita ainoastaan halveksimaan; ei, he pitivät heitä oikeinpa pahantekijöinä. Emmanuel oli näiden nuorten mielestä niitä. Hän kärsi heidän kohtelustaan julmasti, ja hänen oikeutettu suuttumuksensa oli suuri.

Koska Christophe niinkuin hänkin, -- ja vielä enemmän kuin hän, -- oli tuon vääryyden uhrina, tunsi Emmanuel nyt sympatiaa häntä kohtaan. Ynseydellään oli hän katkaissut välinsä Christophen kanssa ja estänyt häntä käymästä luonaan. Nyt esti ylpeys häntä ilmaisemasta katumustaan siten, että hän olisi mennyt Christophea noutamaan. Mutta sattumalta tapasi hän sitten kerran Christophen, ja silloin hän itse alkoi ensin häntä lähentyä. Ja kun hänen arka epäluulonsa pääsi siinä tilaisuudessa kohta rauhaan, ei hän enää salannutkaan iloaan, kun Christophe piankin tuli häntä katsomaan. Siitä lähtien tapasivat he toisiaan usein, joko Christophen tai Emmanuelin luona.

Emmanuel ilmaisi Christophelle katkeruutensa. Hän oli ensinnäkin syvästi loukkaantunut eräistä arvosteluista; ja kun Christophe ei näyttänyt olevan niistä kylliksi huolissaan, luetti Emmanuel hänellä eräitä lehtien artikkeleita, jotka koskivat Christophea itseään. Niissä väitettiin, ettei Christophe osannut muka taiteensa aakkosiakaan, ettei hänellä ollut aavistusta harmoniasta, että hän oli varastanut ammattiveljiensä aatteita; kaiken kaikkiaan: että hän oli musiikkitaiteen häpeä. Häntä mainittiin nimellä: "Tuo vanha kuohupää"... Ja sanottiin: "Me olemme saaneet sellaisista suonenvetoisista sielunvääntelyistä tarpeeksemme. Me olemme järjestys, järki, klassillinen sopusuhtaisuus..."

Christophea huvitti tämä suuresti.

-- Niin pitää ollakin, sanoi hän. Nuoret miehet heittivät meidät vanhat suohautaan... Minun aikoinani tosin odotettiin, että mies täytti kuusikymmentä vuotta ennenkuin häntä pidettiin ukkona. Nyt menee kaikki kiireemmin... Langaton lennätin, ilmalaivat... Entiset sukupolvet väsähtävät nopeammin... Nuo nuoret poloiset, heillä ei ole pitkää aikaa! Kiiruhtakoot siis meitä halveksimaan ja pöyhistelemään itse armaassa auringonpaisteessa!

Mutta Emmanuelin luonne ei ollut näin terve. Hänen ajatuksensa oli pelkäämätöntä, mutta sairaloiset hermot kiduttivat häntä; hänen sielunsa oli palava, mutta ruumis riisitaudin kalvama; hänen olisi pitänyt saada taistella, mutta hän ei ollut luotu taistelua varten. Eräiden arvostelujen vihamielisyys haavoitti häntä sydämenpohjiin asti.

-- Ah, huudahti hän, jos arvostelijat tietäisivät, mitä pahaa he tekevät taiteilijoille tuollaisilla väärämielisillä sanoilla, joita he ajattelemattomasti kylvävät, niin he häpeäisivät ammattiaan!

-- Sen he tietävätkin, hyvä ystäväni. Se on heidän elämänsä kannustin. Täytyyhän heidänkin saada elää!

-- He ovat pyöveleitä. Ihminen on verissään elämästä, siitä, että hän on taistellut kuolemaan asti taiteen puolesta. Sen sijaan, että he ojentaisivat meille kätensä ja puhuisivat heikkouksistamme armeliaasti, auttaisivat meitä veljellisesti korjaamaan puutteitamme, seisovat he siinä kädet taskussa ja katselevat, kuinka me vieritämme kivikuormaamme mäkeä ylös, ja sanovat: "Ei osaa..." Ja kun työ on tehty, tietävät toiset: "Kyllä, mutta hän ei nouse mäkeä sillä tavoin kuin pitää nousta." Kun taas toiset itsepintaisesti yhä jankkaavat: "Ei hän olekaan noussut!..." Hyvä, etteivät vieritä kiviä kintuillemme meitä kaataakseen!

-- No, on heissä hyviäkin ihmisiä; ja miten paljon hyvää he voivatkaan tehdä! Ilkeitä nautoja on kaikkialla; sellainen ei johdu ammatista. Sanopas, tunnetko sinä mitään pahempaa kuin taiteilijan, jossa ei ole hyvyyden rahtua, joka on turhamainen ja kiukustunut, jolle koko maailma on pelkkää saalista, joka hänen täytyy saada kynsiinsä, muuten hän katkeroituu? Ihmisen on pukeuduttava kärsivällisyyden rintarautaan. Ei ole pahaa, jossa ei olisi jotain hyvää. Kohtuuttominkin arvostelu on meille hyödyksi. Se on meille kannustin; se ei anna meidän laiskehtia matkalla. Joka kerta, kun luulemme päässeemme matkan päähän, pureksii se ajokoira koipiamme. Eteenpäin! Kauemmaksi! Korkeammalle! Se väsyy ennen minua ajamasta kuin minä kulkemasta sen edessä. Muistele aina arabialaista sananlaskua: "_Hedelmättömistä puista ei välitetä; ainoastaan niitä kiitetään, joiden otsaa kultaiset hedelmät kruunaavat_"... Surkutelkaamme niitä taiteilijoita, joita säästetään! He jäävät laiskotellen puolitiehen istumaan. Kun he tahtovat jälleen nousta paikaltaan, eivät heidän kangistuneet jalkansa enää jaksakaan. Eläkööt ystäväni vihamiehet! He ovat tehneet minulle elämässäni enemmän hyvää kuin vihamieheni, nimittäin ystävät!

Emmanuelin täytyi väkisinkin hymyillä. Sitten hän sanoi:

-- Eikö sinusta kuitenkin ole kovaa, että nuoret rekryytit, jotka ovat ensimäisessä taistelussaan, läksyttävät sinua, sellaista vanhaa sotaurosta?

-- He ovat minusta hauskoja, vastasi Christophe, Tuollainen ylpeys on nuoren ja kiehuvan mielen merkki, elämänhalun, joka tahtoo päästä liikkeelle. Minäkin olin ennen muinoin sellainen. He ovat maaliskuista rankkasadetta maan uudistuessa keväällä... Läksyttäkööt meitä vain! He ovat kuitenkin kaikitenkin oikeassa. Vanhain on mentävä nuorten kouluun! He ovat käyttäneet meitä itse kehittyäkseen. He ovat kiittämättömiä: niin täytyy ollakin. Mutta meidän ponnistuksistamme rikastuneina pääsevät he tosiaan pitemmälle kuin me; he toteuttavat sen, mitä me olemme yrittäneet. Jos meissä vielä on jäljellä hiukkakin nuoruutta, niin oppikaamme vuorostamme heistä ja koettakaamme itse uudistua. Ellemme sitä voi, vaan olemme jo liian vanhoja, niin riemuitkaamme heistä! On ihanaa nähdä, kuinka ihmishenki, joka tuntuu jo väsyneeltä, alkaa kukkia uudestaan; ihanaa nähdä noiden nuorten väkevää optimismia, heidän toimivaan seikkailuun pyrkivää elämäniloaan; ihanaa nähdä sukupolvien syntyvän uudestaan maailmaa valloittamaan.

-- Mitä he olisivatkaan ilman meitä? Se elämänilo on lähtöisin meidän kyynelistämme. Se pöyhkeä voima on entisen polven kärsimysten kukka. _Sic vos non vobis..._

-- Vanha sananlasku erehtyy. Itseämme varten me olemme tehneet työtä luodessamme uuden ihmisrodun, joka sivuuttaa meidät. Me olemme keränneet sille sen säästöt, me olemme suojelleet sitä hatarassa hökkelissä, jonka läpi kaikki viimat vinkuivat; meidän täytyi nojautua koko ruumiillamme ovea vastaan, ettei kuolema olisi päässyt sisään. Meidän kätemme raivasivat riemukujan, jota pitkin poikamme marssivat. Meidän tuskamme on pelastanut tulevaisuuden. Me olemme kantaneet liitonarkin luvatun maan kynnykselle. Se menee siihen maahan, heidän kanssaan, ja meidän voimallamme!

-- Muistanevatko he koskaan niitä, jotka ovat pyhää tulta kantaen samonneet halki erämaan, samonneet kuljettaen mukanaan rotumme jumalia ja heitä, rotumme lapsia, nyt miehiksi varttuneita? Me olemme saaneet osaksemme kärsimyksen ja kiittämättömyyden.

-- Suretko sitä?

-- En. On juovuttavaa ajatella, miten traagillisen suurta on uhrata uudelle, meidän aikamme synnyttämälle tulevaisuudelle sellainen mahtava aikakausi kuin meidän oli. Nykypäivien ihmiset eivät osaisi enää nauttia kieltäytymisen ylpeästä ilosta!

-- Me olemme olleet onnellisempia. Me olemme nousseet Nebon vuorelle, jonka harjalta näkyy Kaanaanmaa, minne jalkamme eivät koskaan satu. Mutta me nautimme tästä näystä enemmän kuin ne, jotka sinne pääsevät. Kun laskeutuu tasangolle, niin kadottaa käsityksen tasangon äärettömyydestä, silmä ei näe kaukaista ilmanrantaa.

Sen rauhoittavan voiman, mikä Christophella oli Georges Jeanniniin ja Emmanueliin, sai hän rakkaudestaan Graziaan. Se rakkaus johti hänet väkisinkin kiintymään kaikkeen nuoreen, tuntemaan ainaista sympatiaa kaikkia uusia elämän muotoja kohtaan. Mitkä olivatkin maailmaa uudistavat voimat, hän liittyi niihin, rakasti niitä silloinkin, kun ne taistelivat häntä vastaan; hän ei pelännyt uusien demokraattisten tapahtumien lähentymistä, sellaisten, joista keskustellessaan kourallinen etuoikeutettuja päästeli ahnaan lokin itsekkäitä huutoja; hän ei ollut suinkaan epätoivoinen eikä siis takertunut mihinkään vanhentuneisiin taiteen isämeitiin; hän uskoi varmasti, että satumaisista visiooneista, tieteen ja työn toteutetuista unelmista, puhkeaisi ilmi entistäkin voimakkaampi taide; hän tervehti ilolla elämän uutta aamuruskoa, vaikka vanhan maailman kauneus olisikin sen koittaessa kuoleva.

Grazia tiesi, miten terveellinen hänen rakkautensa oli Christophelle, ja sen vaikutusvoiman tunto nosti hänet yläpuolelle hänen omaa itseään. Kirjeillään hän viittoi selvän tien ystävälleen. Ei silti, että hän olisi ruvennut naurettavasti ohjailemaan häntä taiteessa: hän oli siihen liian hieno ja älykäs ja tunsi omat heikkoutensa. Mutta hänen suora ja puhdas äänensä oli äänirautana, jonka mukaan Christophe viritti sielunsa. Kun Christophe vain kuvittelikin kuulevansa, miten se ääni hänen ajatustaan toisti, niin ei hän ajatellutkaan mitään sellaista, joka ei ollut oikeaa, puhdasta ja toistamisen arvoista. Kauniin soittimen ääni on musiikkimiehelle ikäänkuin kaunis ruumis, jossa hänen haaveensa saavat todellisuuden ilmenemismuodon. Kahden toisiaan rakastavan sielun mystillistä yhteensekaantumista: kumpikin riistää toiselta, mitä toisella on parhainta; mutta sen hän tekee antaakseen toiselle tuon parhaan takaisin oman rakkautensa rikastuttamana. Grazia ei pelännyt sanoa Christophelle, että hän rakasti häntä. Kaukainen välimatka teki hänen puheensa vapaammaksi, samoin kuin varmuuskin, ettei hän koskaan olisi Christophen. Tällainen rakkaus, jonka uskollinen hartaus oli tarttunut myöskin Christopheen, oli Grazialle voiman ja rauhan lähde.

Sitä voimaa ja rauhaa antoi Grazia muille enemmän kuin hänellä itsellään oli. Hänen terveytensä oli murtunut, hänen henkinen tasapainonsa oli pahoin vaarassa. Hänen poikansa tila ei parantunut. Kaksi vuotta oli hän elänyt ainaisen kuolemanpelon vallassa, pelon, jota Lionello häijyillä kujeillaan aiheettomasti lisäsi. Lionello oli saavuttanut virtuoosin taidon pitää vireillä rauhattomuutta niissä ihmisissä, jotka häntä rakastivat; hänen joutilaat aivonsa olivat erinomaisen kekseliäät pitämään valveilla heidän mielenkiintoaan ja kiusaamaan heitä: se kekseliäisyys oli muuttunut hänessä oikeaksi maniaksi. Ja traagillisinta oli, että kun hän näytteli tautia, tauti kehittyikin tosiaan; kuolema tuli ovelle. Silloin kävi niinkuin saattoi aavistaakin: Grazia, jota poika oli kiusannut vuosikausia teeskentelemällä kipeää, oli lakannut hänen tautiinsa uskomasta silloin, kun tauti kiihtyi huippuunsa. Ihmisen tunteilla on rajansa. Grazia oli saanut valheen tähden tuhlata saalinsa voimia. Nyt, kun Lionello puhui totta, luuli Grazia hänen ainoastaan kujeilevan. Ja kun sitten perästä päin totuus tuli ilmi, niin myrkyttivät tunnontuskat Grazian elämän.