Part 11

Georges oli liian voimakas tyytyäkseen epäilykseen ja liian heikko luodakseen itselleen varmuutta; ja kuitenkin hän sitä varmuutta tahtoi. Hän kyseli sitä, rukoili, vaati sitä itselleen. Mutta väärät suuret kirjailijat, yleisönsuosion kahmijat, menestystä vaaniskelevat valheajattelijat käyttivät hänen laistaan voittamatonta ja hätäistä kaipuuta väärin: he löivät rumpua ja reklameerasivat yhä vain kukin yleislääkettään. Puhujapukkinsa laudalta huusi jokainen Hippokrates, että hänen eliksiirinsä oli ainoa oikea, ja parjasi toisten rohtoja. Heidän kaikkien salaiset keinot olivat yhtä kehnoja. Kukaan näistä kaupustelijoista ei ollut viitsinyt nähdä vaivaa keksiäkseen uusia lääkkeitä. He olivat ainoastaan kaivaneet laatikoistaan vanhoja, väljähtyneitä pulloja. Yhden patenttilääkkeenä oli katolinen kirkko; toisen laillisesti rajoitettu kuningaskunta; kolmannen maan klassilliset traditsionit. Olipa sellaisiakin kujeilijoita, jotka kaiken pahan voiteeksi neuvoivat palautumista latinalaisuuteen. Toiset pöyhistelivät aivan vakavasti ja hölmöihin vaikuttaenkin julistamalla tunnukseksi jotakin muka _välimereläisen hengen_ valtaa. (He olisivat saattaneet jollakin toisella hetkellä puhua yhtä hyvin jostakin _atlantisesta hengestä_.) Pohjolan ja idän barbaareja vastaan he asettivat muhkeasti uuden roomalaisen imperiumin perilliset... Sanoja, sanoja, ja lainattuja sanoja. Kokonainen vanha kirjasto, jota he nyt myöskentelivät taivasalla. -- Nuori Jeannin kulki niinkuin kaikki muutkin hänen toverinsa kaupustelijan luota toisen luokse, kuunteli heidän kehuskelujaan, antoi heidän joskus houkutella itsensä, pistäysi markkinakojuun, ja tuli sieltä takaisin pettyneenä ja hiukan häpeissään siitä, että oli tuhlannut rahaansa ja aikaansa noita kuluneihin trikoihin puettuja vanhoja klovneja ihaillakseen. Ja niin suuri on kuitenkin nuorison kuvitteluvoima, niin vahva on nuoriso uskossaan varmuuden saavuttamiseen, että Georges antoi puijata itsensä yhä uudestaan, aina, kun joku uusi toivojenkauppias lupasi jotakin uutta. Hän oli aitoranskalainen: hänen luonteensa oli tyytymättömästi tutkiva ja synnynnäisesti järjestystä rakastava. Hän tarvitsi päällikköä eikä voinut hyväksyä heistä ainoaakaan: hänen armoton ironiansa hylkäsi heidät kaikki.

Odottaessaan sellaista miestä, joka antaisi hänelle pulman avaimen... hänellä ei ollut aikaa odottaa. Hän ei ollut luotu etsimään totuutta kaiken ikänsä, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Hänen nuori kärsimätön voimansa vaati purkautua tekoihin. Johonkin suuntaan tuli hänen saada päättää. Toimia, käyttää elämänsä tarmoa! Hän sai ensin ajanvietettä, puuskittaista ja intohimoisesti innostuttavaa, matkailusta, taidenautinnoista ja varsinkin musiikista, jota hän oli ahtanut itsensä täyteen. Kun hän oli kaunis poika, varhain kehittynyt ja viettelyksiin taipuisa, oli hän aikaisin huomannut myöskin rakkauden maailman, mikä on päältä katsoen niin lumoava; ja siihen hän heittäytyi runollisella ja herkkusuisella ilolla. Sitten kyllästyi tuo naivi ja hävyttömyyteen saakka täyttymätön keruubi naisiin: hän tarvitsi toimintaa. Nyt ryhtyi hän raivoisalla kiihkolla urheilemaan. Hän koetteli kaikkia urheilualoja. Hän kävi uutterasti miekkailukoulussa, boksausmatcheissa; hän oli Ranskan juoksu- ja korkeushyppymestari, jalkapalloilujoukkueen johtaja. Eräiden hänenlaistensa rikkaiden ja hurjapäisten nuorten hupsujen kanssa hän kilpaili uhkarohkeissa automobiilimatkoissa, niin järjettömissä, että siinä leikittiin tosiaan hengellä. Viimein hän jätti uuden lelun vuoksi kaiken edellämainitun. Hänelle tuli lentokonekuume niinkuin suurelle yleisön laumallekin. Reimsin ilmailujuhlissa, ympärillään kolmesataatuhatta muuta samanlaista ihmistä, hän kirkui ja itki ilosta. Hän tunsi uskonriemussaan olevansa yhtä kokonaisen kansakunnan kanssa; ihmislinnut, jotka lensivät hänen ja tuon lauman päitten ylitse, veivät heidät matkassaan; ensi kertaa suuren vallankumouksen aamunkoitosta asti kohottivat nuo yhteen kasaantuneet ihmiset nyt silmänsä taivasta kohti ja näkivät sen aukenevan heille. -- Nuori Jeannin julisti äitinsä kauhistukseksi, että hän aikoi yhtyä ilmanvalloittajien riveihin. Jacqueline rukoili häntä jättämään moisen vaarallisen kunnianhimon. Hän kielsi poikansa siitä. Georges piti itsepintaisesti päänsä. Christophe, josta Jacqueline luuli saavansa liittolaisen, tyytyi siihen, että antoi nuorukaiselle ainoastaan joitakin varovaisia neuvoja, tietäen muuten varmasti, ettei Georges, niitä tottelisi: (sillä hän itsekään ei olisi pojan asemassa niitä totellut). Christophe ei luullut olevansa oikeutettu estelemään nuorukaisen voimien tervettä ja normaalia kehitystä, vaikka hän olisi siihen pystynytkin, -- ei silloinkaan, kun nuo toimettomuuteen kahlitut voimat ehkä saattoivat vapaaksi rynnätessään kulkea omaa hävitystään kohti.

Jacqueline ei jaksanut alistua siihen, että näki poikansa yhä enemmän luisuvan hänestä erilleen. Turhaan hän oli uskotellut luopuneensa kokonaan rakkaudesta: hän ei voinutkaan elää ilman rakkauden kuvitelmaa; kaikki hänen tunteensa, kaikki hänen tekonsa olivat sen kuvitelman värittämät. Kuinka monet äidit kohdistavatkaan poikiinsa koko sen salaisen sisällisen lämmön, jota he eivät ole saaneet antaa avioliitossa, -- eivätkä avioliiton ulkopuolella! Ja kun he sitten näkevät, miten helposti pojat pääsevät heistä irti, ja ymmärtävät yhtäkkiä, etteivät he ole pojilleen tarpeellisia, niin tulee heille melkeinpä samanlainen murros kuin heille tuli ennen muinoin, kun rakastaja heidät petti: tulee aivan kuin hyljätyn rakastuneen katkeruus. -- Tällaisen uuden sielullisen romahduksen sai Jacqueline nyt kokea. Georges ei sitä yhtään huomannut. Nuoret miehet eivät aavista, minkälaisia sydämentragedioja heidän lähistöllään saattaa kehittyä: heillä ei ole aikaa jäädä niitä katselemaan; eivätkä he tahdokaan niitä nähdä: itsekkyyden vaisto varoittaa heitä ja käskee heitä kulkemaan suoraan, kääntämättä päätään oikealle tai vasemmalle.

Jacqueline kärsi tämän uuden tuskansa yksinään. Hän ei päässyt siitä ennenkuin se oli kalvanut itsensä loppuun. Ja kalvanut ja hävittänyt myöskin hänen rakkautensa. Hän rakasti kyllä yhäti poikaansa, mutta kaukaisella tavalla, siten, että hän nyt oli saanut silmänsä auki ja tiesi itsensä hyödyttömäksi ja oli välinpitämätön itsestään ja pojastaan. Niin meni häneltä kokonainen synkkä ja surkea vuosi kenenkään sitä edes aavistamatta. Ja sitten täytyi tuon onnettoman sydämen, joka ei voinut kuolla eikä elääkään ilman rakkautta, keksiä itselleen jokin uusi rakkaudenkohde. Jacqueline joutui silloin omituisen intohimon valtaan, joka tulee hyvin usein naisille, ja varsinkin kaikkein jaloimmille ja vaikeimmin saavutettaville naisille, tulee syksyisen kypsyyden iässä, jos he eivät ole poimineet kyllikseen elämän kauniita hedelmiä. Jacqueline tutustui erääseen naiseen, joka lumosi hänet heti kohta, kun he tapasivat toisensa ensi kertaa, mystillisellä viehätysvoimallaan.

Tuo nainen oli nunna, suunnilleen Jacquelinen ikäinen. Hänen ammattinaan oli kristillinen hyväntekeväisyys. Hän oli kookas, lujatekoinen, lihavahko; ruskeaverinen; kasvot kauniit ja jyrkkäpiirteiset, silmät vilkkaat ja terävät; leveä ja hieno suu hymyili alinomaa; leuka mahtavan voimakas. Älyllisiltä lahjoiltaan hän oli huomattava; sydämeltään ei laisinkaan sentimentaali; hän oli talonpoikaisen ovela ja raha-asioissa selväjärkinen; ja kaikkeen edellämainittuun yhtyi hänessä etelämaalainen mielikuvitus, joka on taipuisa näkemään asiat suuresti, mutta pystyy samalla, milloin se on välttämätöntä, näkemään ne tarkassa ja selvässä mittakaavassa; rehevä sekoitus ylevää uskonnollista mystisismiä ja vanhan nurkkanotaarin viekkautta. Sisar Angèle oli tottunut hallitsemaan ja käytti valtaansa luontevasti. Jacqueline jäi heti kiinni. Hän innostui pyhästi jaloon aatteeseen. Ainakin uskoi hän innostuneensa. Sisar tiesi kyllä, mihin moinen intohimo oikeastaan perustui; hän oli tottunut herättelemään sellaisia intohimoja; hän ei ollut muka sen syitä huomaavinaan, mutta käytti sitä kylmästi laupeuden hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Jacqueline antoi rahansa, antoi tahtonsa ja sydämensä. Hän oli armelias ihminen, ja hän uskoi pyhään asiaan, uskoi rakkaudesta.

Piankin huomattiin, mihin lumoihin hän oli joutunut. Hän yksinään ei sitä aavistanutkaan. Hänen poikansa holhooja tuli levottomaksi. Georges oli liian antelias ja huimapää välittääkseen yleensä raha-asioista; mutta nyt hän kuitenkin näki, minkä vaikutuksen alaiseksi hänen äitinsä oli joutunut, ja hän ällistyi. Liian myöhään koetti hän päästä äitinsä kanssa entisiin läheisiin väleihin: hän huomasi, että heitä erotti jo kokonainen maailma. Hän syytti siitä vehkeilijän salaisia juonia; hänet valtasi suuttumus tuota nunnaa kohtaan, ja samoin myöskin Jacquelinea, -- suuttumus, jota hän ei suinkaan salannut; hän ei hyväksynyt sitä, että vieras oli anastanut hänen äitinsä sydämen, sillä hän oli pitänyt sitä luonnollisena omaisuutenaan. Hän ei ajatellut, että jos se sydän oli häneltä mennyt, johtui se siitä, että hän itse oli sen hylännyt. Georges ei koettanutkaan valloittaa kärsivällisesti paikkaansa takaisin, vaan oli taitamaton ja loukkaava. Äiti ja poika, molemmat kiihkeitä luonteita, vaihtoivat keskenään kiivaita sanoja; juopa yhä vain syveni. Sisar Angèle sai lopullisenkin vallan Jacquelineen; ja Georges lähti pois, oman onnensa nojaan. Hän heittäytyi suin päin touhuavaan ja huikentelevaan elämään. Hän pelasi ja menetti suuria summia; hän oikein rehenteli kaikenlaisilla päähänpistoilla, sekä omaksi huvikseen että uhmatakseen tuota äitiä, jolla oli omat kummalliset oikkunsa. -- Georges tunsi Stevens-Delestradet. Colette oli hyvinkin huomannut moisen kauniin miehen ja koettanut häneen viehätyksensä tehokkuutta, sillä viehätyshalu ei hänestä loppunut milloinkaan. Hän oli perillä kaikista Georges Jeanninin tyhmyyksistä; ne huvittivat häntä. Mutta kun hän oli pohjaltaan järkevä ja todella hyvä ihminen, vaikka nämä ominaisuudet piilivätkin hänessä turhamaisen pinnan alla, niin ajatteli hän myöskin, mikä vaara nuorta huimapäätä uhkasi. Ja koska hän tiesi erinomaisesti, ettei hän suinkaan itse pystyisi poikaa siitä varjelemaan, ilmoitti hän asiasta Christophelle; ja Christophe riensi hätään.

Christophe oli ainoa olento, jolla oli hiukan vaikutusta nuoreen Jeanniniin. Se vaikutus oli kylläkin vähäistä ja ainoastaan hetkittäistä, mutta sitäkin ihmeellisempää, kun siihen oli vaikea ymmärtää syytä. Christophe oli jo tuota edellistä sukupolvea, jota kohtaan Georges ja hänen toverinsa tunsivat kiivasta vastahakoisuutta. Hän oli sen tuskien täyttämän ja levottoman aikakauden korkeimpia edustajia, jonka taide ja aatteet herättivät heissä epäluuloa ja vihamielisyyttä. Christopheen eivät pystyneet ne pikku profeettain uudet evankeliumit eivätkä vanhain kamasaksain amuletit, joita nuorille tarjottiin maailman-, Rooman ja Ranskan pelastamiseksi ehdottomasti auttavina keinoina. Christophe pysyi yhä edelleen vapaa-ajattelijana: vapaana kaikista uskonnoista, vapaana kaikista puolueista, vapaana kaikista isänmaista; ja sellainen katsomus ei ollut enää muodissa, -- tai ei vielä ollut tullut muotiin uudestaan. Ja lisäksi: niin erillään kuin hän elikin kaikista kansallisuuksia koskevista kysymyksistä, oli hän Parisissa kuitenkin ulkomaalainen, vieläpä aikana, jolloin kaikkien maiden synnynnäiset asukkaat pitivät toisten maiden kansalaisia pelkkinä barbaareina.

Ja kuitenkin kunnioitti tuo nuori Jeannin, iloinen, kevyt ja vaistomaisesti kaiken sellaisen vihamies, mikä saattoi tehdä hänet surulliseksi tai ajattelevaksi, -- hän, joka tavoitteli kiihkeästi nautintoja, syöksyi rajuihin leikkeihin ja antoi aikansa iskusanain helposti itsensä pettää, -- hän, jonka lujat lihakset ja aivojen laiskuus tekivät hyvin taipuvaiseksi _Action françaisen_, Ranskan kansalliskiihkoisten, kuningasmielisten ja imperialistien tylyihin oppeihin -- (Georges ei pohtinut, mitä ne opit olivat) -- kuitenkin kunnioitti hän pohjaltaan ainoastaan yhtä ihmistä: Christophea. Hänen aikaiskypsät kokemuksensa ja hänen äidiltä peritty hieno vaistonsa olivat näyttäneet hänelle (hänen elämänhaluaan silti muuttamatta), miten vähän arvoa tuolla maailmalla oli, jota ilman hän ei voinut elää, ja miten paljon parempi Christophe oli kuin se. Georges koetti nyt turhaan huumata itseään liikunnolla ja touhulla: hän ei voinut kieltää ominaisuuksia, jotka oli perinyt isältään. Olivier Jeanninista johtui, että hänelle tuli silloin tällöin yhtäkkiä epämääräinen ja pian haihtuva levottomuus, kaipuu löytää ja määritellä toiminnalleen tarkoitus. Ja isästä oli ehkä lähtöisin se mystillinen vaistokin, joka veti häntä Olivier Jeanninin rakastamaa ihmistä kohti.

Georges kävi usein katsomassa Christophea. Kun hän oli avosydäminen ja hiukan löyhäsuinen, puhui hän aina asioistaan. Hän ei välittänyt ajatella, oliko Christophella aikaa häntä kuunnella. Christophe kuunteli kuitenkin eikä ilmaissut koskaan kärsimättömyyttään. Joskus hän oli vain hajamielinen, jos vieras tuli keskellä hänen työtään. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kuin hetkisen; Christophen ajatus liiti muualle, lisäsi joskus uuden piirteen tai vivahteen hänen sisäiseen työhönsä; sitten se palasi jälleen Georges Jeanninin asiaan, eikä Georges ollut huomannut sen poistumista. Christophea huvittivat tällaiset ajatusten karkuretket, aivan kuin ihmistä, joka tulee toisten luo sisään varpaisillaan kenenkään kuulematta. Mutta pari kertaa Georges huomasi kuitenkin hänen menettelynsä ja huudahti loukkaantuneena:

-- Mutta ethän sinä minua kuuntelekaan!

Silloin Christophe häpesi; ja lauhkeasti lähti hän nyt kulkemaan kärsimättömän kertojan perästä ja oli entistä tarkkaavampi saadakseen vikansa anteeksi. Georges Jeanninin jutuilla oli kylläkin hauskuttavat ja hassunkuriset puolensa, eikä Christophe voinut olla nauramatta jotakin ylen riehakasta kuullessaan: sillä Georges kertoi kaikki; hän oli niin suora, että toinen tuli aivan neuvottomaksi.

Aina ei Christophe kuitenkaan nauranut. Nuorukaisen käytös oli hänestä usein tuskastuttava. Christophe ei itsekään ollut mikään pyhyys; hän ei uskonut olevansa oikeutettu saarnaamaan moraalia toisille. Georges Jeanninin lemmenseikkailut, häikäilemätön tapa, millä hän hävitti hullutuksiin varojaan, eivät loukanneet Christophea pahimmin; ei, vaikeinta oli hänestä antaa anteeksi sitä keveyttä, jolla Georges suhtautui kaikkiin vikoihinsa: toden totta, ne eivät häntä painaneet; hän piti niitä ihan luonnollisina. Hänellä oli toisenlainen käsitys moraalista kuin Christophella. Georges oli noita nuoria miehiä, jotka eivät näe sukupuolten välisissä suhteissa juuri muuta kuin iloittelevan leikin, ilman moraalin vivahdustakaan. Jonkinmoinen nuoruus ja huoleton hyvyys riittävät heistä kunnon miehen koko elämänohjeeksi. Georges ei Christophen omantunnon-aprikoimisia ottanut liioin varteensa. Christophe vihastui. Vaikka hän kuinka koetti olla tyrkyttämättä toisille omaa katsantokantaansa, suvaitsevainen hän ei ollut; eikä hänen entinen kiivautensa ollut vielä kuin puoleksi masentunut. Se purkausi yhä ilmi silloin tällöin. Hän ei saattanut olla halveksimatta likaisina hävyttömyyksinä eräitä Georges Jeanninin kepposia, ja hän ilmaisi nuorukaiselle ajatuksensa suoraan. Georges ei ollut sen maltillisempi kuin hänkään. Heidän välillään syntyi tuon tuostakin rajuja kohtauksia. Sellaisten jälkeen eivät he nähneet toisiaan viikkokausiin. Christophe ajatteli kyllä, ettei suuttuminen ollut omiaan muuttamaan Georges Jeanninin elämää, ja että on väärinkin koettaa sovittaa menneen sukupolven moraalia toisen sukupolven moraalisten aatteiden mittoihin. Mutta Christophe ei voinut itselleen mitään: heti seuraavan kerran kiivastui hän uudestaan. Kuinka osaisikaan ihminen epäillä uskoa, jonka puolesta hän on elänyt koko ikänsä? Helpompi olisi luopua vaikka hengestään. Mitä auttaa pakottaa itseään ajattelemaan toisin kuin ajattelee, ainoastaan ollakseen toisen ihmisen näköinen tai säästääkseen häntä? Siten hävittää itsensä, eikä siitä ole toisellekaan apua. Ensimäinen velvollisuutemme on olla sitä, mitä olemme. Uskaltaa sanoa: "Tuo on hyvä, tuo on paha". Heikoille tekee enemmän hyvää, jos on itse vahva, kuin tekeytymällä heikoksi kuten he ovat. Olkaa anteeksiantavia jo tapahtuneita heikkouksia kohtaan, jos tahdotte. Mutta älkää koskaan kohdelko kursaillen vikaa, jonka valtaan toinen aikoo heittäytyä...

Niin, mutta Georges ei kysynytkään Christophelta neuvoa siihen nähden, mitä hän aikoi tehdä: -- (tiesikö hän sitä itsekään?) -- Hän ei puhunut mistään ennenkuin se oli jo tehty. -- Mitäpä voi silloin enää muuta kuin katsella tuota lurjusta sanattomana ja moittien, kohauttaa olkapäitään ja hymyillä, aivan kuin vanha eno, joka tietää, ettei hänen neuvojaan kuitenkaan kuunnella.

Tällaisina päivinä saattoi heidän välillään tulla tuokion hiljaisuus. Georges katseli Christophea silmiin, ja niiden katse näytti ikäänkuin tulevan jostakin hyvin kaukaa. Ja hän tunsi itsensä aivan pikku pojaksi noiden silmien edessä! Hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli, näki vanhan ystävänsä läpitunkevan katseen kuvastimesta, josta nyt vilkkui pureva ilme; eikä Georges silloin ollut itseensä kovinkaan tyytyväinen. Christophe käytti harvoin häntä vastaan niitä tietoja, jotka Georges oli hänelle itsestään antanut; olisi saattanut luulla, ettei hän noita asioita muistanutkaan. Kun he olivat olleet hetken vaiti ja puhelleet ainoastaan täten silmillään, Christophe pudisti leikillisesti päätänsä; sitten hän alkoi kertoa jotakin juttua, millä ei näyttänyt olevan mitään yhteistä nuoren Jeanninin äskeisten juttujen kanssa: jotain oman elämänsä muistelmaa tai jotakin aivan vieraita ihmisiä koskevaa, toritapausta taikka kuvitelmaa. Ja silloin näki Georges, että hänen eteensä nousi vähitellen, nousi uudessa valossa, joko suututtavana tai naurettavana, hänen oma kaksoisolentonsa (hän tunsi erinomaisesti itsensä siinä), joka teki aivan samanlaisia erehdyksiä kuin hän itse. Mahdotonta oli olla nauramatta sille ja omalle surkealle muodolleen. Christophe ei lisännyt juttuun selittelyjä. Ja vielä enemmän kuin itse tarina tehosi kertojan mahtava leppoisuus. Hän puhui itsestään aivan kuin vieraista ihmisistä, yhtä vapaasti ja yhtä lauhkealla ja kirkkaalla huumorilla. Sellainen tyyneys tehosi Georges Jeanniniin. Sitä hän oli tullutkin hakemaan. Kun hän oli päässyt loruavan rippinsä taakasta, tuntui hänestä kuin hän olisi saanut kesäisenä iltana heittäytyä suuren puun varjoon ja oikoa siinä jäseniään. Polttavan päivän kuumeinen häikäisy sammui. Hän tunsi rauhan suojaavien siipien leviävän ylitseen. Lähellä Christophea, tuota miestä, joka kantoi niin levollisesti raskaan elämänsä kuormaa, oli hän turvassa omilta kiihkoiltaan. Christophea kuunnellessa tuli hänelle rauhallinen olo. Georges ei itsekään usein häntä kuunnellut; hän antoi ajatustensa kierrellä sinne tänne; mutta minne ne samosivatkin, ympäröi häntä Christophen nauru.

Siitä huolimatta jäivät vanhan ystävän aatteet hänelle vieraiksi. Georges ihmetteli, kuinka Christophe saattoi tyytyä sellaiseen sielulliseen yksinäisyyteen, olla kiintymättä ainoaankaan taiteelliseen, poliittiseen, uskonnolliseen puolueeseen, mihinkään inhimilliseen ryhmään. Hän kysyi Christophelta: "eikö Christophe tuntenut koskaan tarvetta vetäytyä ja sulkeutua johonkin leiriin?"

-- Sulkeutua! sanoi Christophe nauraen. Eikö ulkopuolella sitten ole hyvä olla? Ja sinäkö puhut tällaisesta salpojen taakse menemisestä, sinä, ulkoilman mies.

-- Ah, sielullinen salpojen takana oleminen ei ole sama kuin jos ruumiillisesti pantaisiin salpojen taakse, vastasi Georges. Ajatus tarvitsee varmuutta; sen täytyy saada liikkua toisten kanssa, turvautua periaatteisiin, jotka kaikki saman ajan ihmiset ovat hyväksyneet. Minä kadehdin entisiä klassillisen ajan ihmisiä. Ystäväni ovat oikeassa, he, jotka tahtovat palauttaa muinaisen kauniin järjestyksen.

-- Uitettu kana! sanoi Christophe. Kuka sinuun on työntänyt tuollaista toivottomuutta?

-- Minä en ole toivoton, intti Georges vastaan. Kukaan meistä ei ole!

-- Kaipa te olette, koska pelkäätte itseänne, virkkoi Christophe. Mitä kummaa, te tarvitsette järjestystä, ettekä osaa itse sitä itsellenne luoda? Teidän tarvitsee mennä riippumaan isoäitienne hameissa! Hyvänen aika, käykää omin jaloin.

-- Täytyy olla juuret syvällä kiinni, vastasi Georges, ylen ylpeänä tuosta keppihevosestaan, joka oli hänen aikansa uutta keksintöä.

-- Pitääkö puu istuttaa laatikkoon, jotta sen juuret olisivat syvällä? Vastaapas siihen? Tuossa on maata kaikille puille. Tunge siihen juuresi. Löydä omat lakisi. Etsi omasta olemuksestasi.

-- Ei siihen ole aikaa, sanoi Georges.

-- Sinä pelkäät, vastasi Christophe.

Georges kiivastui eikä sitä myöntänyt; mutta lopulta hän kuitenkin tunnusti, ettei hänellä ollut mitään halua tuijottaa oman itsensä syvyyksiin; hän ei ymmärtänyt, mitä iloa sellaisesta voisi olla: jos kumartui katselemaan tuohon mustaan kuiluun, saattoi siihen suistua.

-- Pidähän minua kädestä, sanoi Christophe. -- Ja hän huvittelihe avaamalla luukkua, jonka alla hänen realistisen ja traagillisen elämänkäsityksensä näyt olivat. Georges heittäytyi takaisin. Christophe sulki nauraen luukun.

-- Miten te jaksatte elää tällä tavoin? kysyi Georges.

-- Elänpä vain, ja olen onnellinenkin, sanoi Christophe.

-- Minä kuolisin, jos minun olisi pakko nähdä aina tuollaista.

Christophe taputti häntä olalle:

-- Kas sellaista atleettia!... No niin, älä sinne katsele, ellet tunne pääsi kestävän. Mikään ei sinua lopultakaan siihen pakota. Käy eteenpäin, poikaseni. Mutta tarvitsetko välttämättä jotain isäntää, joka merkitsee leiman lapaasi niinkuin naudalle? Mitä tunnuslausetta odottelet? Kauan sitten on signaali annettu! On kaikunut käsky: "Satulaan". -- Ratsuväki rientää! Älä välitä muusta kuin omasta hevosestasi. Pysy paikallasi! Täyttä laukkaa!

-- Mutta minne minä olen menossa? kysyi Georges.

-- Sinne, minne eskadroonasi: maailmaa valloittamaan. Vallatkaa ilma, kukistakaa elementit, tunkeutukaa luonnon viimeisiin varustuksiin, ajakaa tieltänne aika, karkoittakaa kuolema...

"_Expertus vacuum Daedalus aera_..."

... Latinalaisuuden sankari, tunnetko tämän, sanopas? Pystytkö selvittämään minulle edes mitä se merkitsee?

"_Perrupit Acheronta_..."

... Siinä on onnellinen osanne. Teille, te _conquistadores_!

Christophe näytti niin selvästi uuden sukupolven osalle annetun sankarillisen toiminnan velvollisuuden, että Georges kysyi hämmästyneenä:

-- Mutta jos te vanhat olette tätä mieltä, miksi te ette tule meidän kanssamme?

-- Siksi, että meillä on toinen tehtävä. Mene poikaseni, tee työsi. Irtaudu minusta, jos voit. Minä jään tänne, ja valvon... Oletko lukenut sen Tuhannen ja yhden yön sadun, jossa vuorenkorkuinen haltia on suljettuna pieneen lippaaseen, Salomonin sinetillä lukittuun?... Se haltia on täällä, sielumme pohjassa, sielun, jota sinä pelkäät kumartua tarkastelemaan. Minä ja minun aikalaisemme olemme kuluttaneet elämämme kamppailussa sen kanssa; me emme ole häntä voittaneet; hänkään ei ole voittanut meitä. Nyt me levähdämme hetkisen, hän ja me; ja me katselemme toisiamme, vihaamatta ja pelkäämättä, tyytyväisinä otteluun, jonka olemme kestäneet, ja odotamme aselevon loppumista. Käyttäkää te aselevon aikaa kartuttaaksenne voimianne ja kootaksenne maailman kauneutta. Olkaa onnellisia, nauttikaa tyynentuokiosta. Mutta muistakaa, että kerran täytyy teidän tai niiden, jotka ovat poikianne, kerran täytyy teidän palata voiton juhlastanne siihen paikkaan, jossa nyt olen ja ryhtyä uudestaan taisteluun, uusilla voimilla, tuota vastaan, joka on tuossa ja jota minä pidän silmällä. Ja sitä aselepojen katkomaa taistelua kestää, kunnes toinen taistelevista (ja ehkäpä molemmatkin) on murskattu. Teidän tulee olla väkevämpiä ja onnellisempia kuin me olimme... Toistaiseksi urheile, jos mielesi tekee; karaise lihaksiasi ja sydäntäsi; äläkä tuhlaa hullun tavoin kärsimättömästi paisuvia voimiasi joutavuuksiin: sinä olet sellaisen ajan lapsi, että niille voimille (ole varma siitä!) löytyy kyllä paikkansa.