Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE X

Uusi työpäivä

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Jean-Christophen I-IV ja VI-X osat ovat Joel Lehtosen suomentamia, V osa Huugo Jalkasen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

Päättäessäni tämän teoksen omistan sen kaikille vapaille hengille, -- olkoot he mitä kansallisuutta hyvänsä, -- jotka kärsivät, taistelevat ja kerran voittavat.

_R. R._

ALKUSANANEN JEAN-CHRISTOPHEN VIIMEISEEN OSAAN.

Olen kirjoittanut katoamaisillaan olevan sukupolven tragedian. Olen koettanut olla salaamatta sen paheita ja hyveitä, sen ahdistavaa raskasmielisyyttä, sen kaaosmaista ylpeyttä, sen sankarillisia ponnistuksia ja syvää väsymystä elämäntehtävän yli-inhimillisen taakan alla: tehtävän, jona oli luoda kokonainen uusi maailma, uusi moraali, estetiikka, uskonto, uusi ihmisyys. -- Olen kuvannut, millaisia me olimme.

Nykypäivien ihmiset, te nuoret miehet vuorostanne! Tehkää meistä jalkojenne astinlauta, ja rientäkää eteenpäin. Olkaa suurempia ja onnellisempia kuin me.

Minä puolestani heitän hyvästit entiselle olemukselleni; minä riisun sen yltäni kuin tyhjän kotelon. Elämä on sarja kuolemista ja ylösnousemista. Kuolkaamme, Christophe, uudestisyntyäksemme.

_Romain Rolland_.

Lokakuulla 1912.

Du holde Kunst, in wie viel grauen Stunden.

Elämä kulkee kulkuaan. Ruumis ja sielu katoavat kuin virran aallot. Vuosien luku piirtyy vanhenevan puun runkoon. Kokonaiset maailmat muotoja kuluvat ja uudistuvat. Sinä yksinäsi et häviä, kuolematon musiikki. Sinä olet sisämeri. Sinä olet syvin sielu. Kirkkaissa silmäterissäsi kuvastelevat elämän tylyt kasvot. Kaukana ja erillään sinusta rientävät pois päivät kuumeisella kiihkolla, rientävät kuin pilvilaumat, polttavat tai kylmänviiltävät päivät, joita levottomuus ajaa ja jotka kestävät tuskin tuokion. Sinä yksinäsi et horju. Sinä olet maailman ulkopuolella. Sinä elät omassa maailmassasi. Sinulla ovat omat aurinkosi, lakisi, luoteesi ja vuoksesi. Sinä olet tähtien rauha, tähtien, jotka piirtävät öisiin avaruuksiin välkkyvän vakonsa, -- hopeisilla auroilla, joita näkymättömän kyntäjän varma käsi ohjaa.

Musiikki, kirkas musiikki, kuinka sinun kuutamoinen valosi on maailman auringon raakojen säteiden väsyttämille silmille lempeä! Sielu, joka on elämänsä elänyt ja lähtenyt yhteisen lammikon luota, minkä vettä ihmiset sotkevat jaloillaan, kun tulevat siitä juomaan, painautuu rintojasi vasten ja imee niistä unelmien raikasta mehua. Musiikki, neitsyt-äiti, joka kannat tahrattomassa ruumiissasi kaikki intohimot, sinä, jonka silmiin sisältyvät hyvä ja paha, noihin ruovon värisiin silmiisi, kalpeasti vihertäviin kuin alppien jäätiköiltä juoksevat vedet, sinä olet ulkopuolella pahan, olet yläpuolella hyvän; ken sinuun turvautuu, elää poissa vuosisatojen piiristä; lukemattomat päivät ovat yksi ainoa päivä; ja kuolemalta, joka kaiken kalvaa, murtuvat hampaat.

Oi musiikki, joka viihdytät lepoon tuskantäyttä sieluani, musiikki, joka olet tehnyt minusta lujan, tyynen ja riemuitsevan, -- sinä, rakkauteni ja onneni, -- suutelen puhdasta suutasi, kätken kasvoni hunajalta tuoksuvaan tukkaasi, painan polttavat silmäluomeni suloisiin käsiisi. Me olemme vaiti, silmämme ovat suljetut, ja kuitenkin näen sinun silmiesi katoamattoman valon ja mykkäin huultesi jumalaisen hymyn; ja leväten sydäntäsi vasten kuuntelen iankaikkisen elämän suonentykytyksiä.

ENSIMÄINEN OSA

Christophe ei ajattele enää vuosien katoamista. Pisara pisaralta tyhjenee elämän malja. Mutta _hänen_ elämänsä on muualla. Sillä ei ole enää historiaa. Sen historia on luotu työ. Lakkaamatta pulppuava musiikki täyttää sielun ja tekee sen tunteettomaksi ulkomaailman telmeelle.

Christophe on voittanut. Hänen nimensä on valloittanut paikkansa. Ikä kasvaa. Hänen tukassaan on valkeaa. Hän ei siitä välitä; hänen sydämensä on yhä nuori; hänen voimansa ei ole hervonnut, hän ei ole tinkinyt uskostaan. Hänen sielunsa on jälleen tyyni; mutta se tyyneys ei ole samaa kuin silloin, kun hän ei ollut vielä kulkenut Palavan Pensaan kautta. Hänen olemuksensa pohjalla ovat myrskyn jäljet ja tunto siitä, että pauhannut meri on näyttänyt hänelle syvyytensä. Christophe tietää, ettei kukaan saa kehua olevansa elämänsä herra muuta kuin taisteluja vallitsevan Jumalan luvalla. Hänen sielussaan on kaksi sielua. Toinen on ylätasanko, jolla tuulet vinkuvat ja pilvet kiitävät. Toinen on vielä ylempänä, luminen, auringon valossa kylpevä huippu. Siellä ei voi asua; mutta kun alhaalta tulevat usvat hyytävät, on tiedossa tie, joka johtaa aurinkoa kohti. Sumuisessa sielussaan ei Christophe ole yksin. Hän tuntee näkymättömän ystävättärensä, väkevän pyhän Cecilian läheisyyden, jumalattaren, jolla on tyynet, avarat ja taivaaseen katselevat silmät; ja hän vaikenee, -- niinkuin apostoli Paavali Rafaelin taulussa, -- ja uneksii miekkaansa nojaten, ei enää kiihdy, on jättänyt taisteluaikeet; hän uneksii ja muovaa untansa.

Christophe kirjoitti tänä elämänsä kautena varsinkin piano- ja kamarimusiikki-sävellyksiä. Sellaisissa on tilaisuus uskaltaa enemmän kuin muissa; niissä on vähemmin välittäjiä aatteesta toteuttamiseen: toteutumisella ei ole ollut aikaa heikontua matkalla. Frescobaldi, Couperin, Schubert ja Chopin ovat ilmaisumuotojensa ja tyylinsä rohkeuden puolesta olleet viisikymmentä vuotta orkesterin vallankumouksellisten edellä. Siitä kuulaasta massasta, jota Christophen vankat kädet vanuttivat, syntyi vielä aivan tuntemattomien harmoniain sikermiä, huimaavia sointusarjoja, joiden pohja-aihe oli niin kaukainen, että se tuskin oli sukuakaan nykyaikaiselle aistimukselle; ne valtasivat sielun suorastaan pyhällä noituudella. Mutta yleisö tarvitsee pitkät ajat ennenkuin se tottuu voittoihin, jotka suuri taiteilija on saavuttanut matkoilla valtamerensä pimeimpiin perukkoihin. Sangen harvat jaksoivat seurata Christophea hänen viimeisten sävellystensä uhkarohkeille retkille. Hänen maineensa perustui kokonaan hänen ensimäisiin teoksiinsa. Tietoisuus, ettei häntä ymmärretty, vaikka hänellä olikin menestys puolellaan, se tietoisuus, vastoinkäymisiäkin katkerampi, koska se ei hänestä ollut mitenkään autettavissa, oli lisännyt Christophessa sitä sairaloista taipumusta eristäytyä maailmasta, joka hänessä oli hänen ainoan ystävänsä kuoleman jälkeen kehittynyt.

Sillävälin olivat Saksan ovet auenneet hänelle. Ranskassa oli täydellisesti unohdettu tuo hänen traagillinen katukahakkansa. Hän sai vapaasti kuljeksia missä tahtoi. Mutta hän pelkäsi muistoja, joita hänellä oli Parisissa, Ja vaikka hän lähtikin muutamaksi kuukaudeksi Saksaankin, ja kävi siellä myöskin myöhemmin johtamassa sävellystensä esityksiä, ei hän asettunut sinne myötämöisin. Oli monenmoista, joka häntä siellä loukkasi. Se ei ollut erikoisesti Saksalle ominaista; sitä oli muuallakin. Mutta ihminen on vaativampi omaa maatansa kohtaan kuin vieraita ja kärsii sen heikkouksista eniten. Sitäpaitsi olikin Saksan hartioilla Europan suurin syntitaakka. Kun on voittaja, on myöskin vastuunalainen ja joutunut voittamilleen velkaa; on tehnyt sanattoman sopimuksen käydä niiden edellä, näyttää niillekin tietä. Voittava Ludvig XIV antoi Europalle ranskalaisen järjen loiston. Mitä valoa on Sedanin Saksa lahjoittanut maailmalle? Pistimien kiiltoa? Siivettömän aatteen, tarmokkaan työn, jossa ei ole ylevyyttä, häikäilemättömän realismin, jota ei puolusta sekään, että se on muka terveiden ihmisten katsomus; se on pannut voiman palvelemaan etujaan: Mars-jumala kauppamatkustajana. Neljäkymmentä vuotta oli Europa vavissut yössä ja pelossa. Aurinko oli pistetty voittajan piikkikypärän alle. Jos voitetuilla, jotka ovat liian heikkoja jaksaakseen nostaa pois kynttilän hattua, ei ole oikeutta saada muuta kuin sääliä, ja ehkä hiukkasen halveksumista, niin mitä ansaitsee sitten tuo piikkikypäräinen mies?

Joku aika sitten oli päivä alkanut sarastaa; valonvälkähdyksiä pääsi pilvien raoista. Koska Christophe oli ensimäisinä pujahtanut pois kypärin alta, näki hän myöskin ensimäisinä auringon; hän palasi aina mielellään maahan, jonka vieraana hän äskettäin oli pakosta ollut: Sveitsiin. Kuten niin monet muutkin silloiset vapaudenjanoiset henget oli hänkin nääntyä toisilleen vihamielisten kansojen keskellä ja etsi maankulmaa, missä voi hengittää ikäänkuin Europan yläpuolella. Goethen aikoina oli vapaiden paavien Rooma ollut se saari, jossa kokonainen ihmispolvi haki turvaa niinkuin linnut myrskyltä. Mikä nyt oli turvapaikka? Äsken mainitun saaren oli meri peittänyt. Sitä Roomaa ei ole enää olemassa. Linnut ovat "seitsemän kukkulan kaupungista" paenneet. -- Alpit ovat niille vielä jäljellä. Siellä on yhä (kuinka pitkän aikaa vielä?) neljänkolmatta kantoonin saarelma ahnaan Europan sydämessä. Tosin se ei hohda "ikuisen kaupungin" runollisia kangastuksia; historia ei ole antanut jumalien ja sankarien henkeä siellä sieraimiimme tunkeutuvaan ilmaan; mutta kaikessa alastomuudessaan lepäävästä maasta nousee mahtava musiikki; vuorten viivoissa on sankariryhmiä; ja täällä tuntee olevansa alkeellisten voimien yhteydessä paremmin kuin muualla. Christophe ei palannut matkoiltaan sinne romantista huvia etsimään. Hänen ulkonaisen elämänsä piiriksi olisi riittänyt joku pieni puiden ympäröimä kenttä, pikku puro, avonainen taivas. Synnyinmaan tyynet kasvot olivat hänelle tuttavallisemmat kuin alppien Gigantomachia. Mutta hän ei voinut unohtaa menneisyyttään muualla kuin täällä: täällä oli hän löytänyt jälleen voimansa, täällä oli jumala ilmestynyt hänelle Palavassa Pensaassa. Aina tuli hän tänne vavisten kiitollisuudesta ja täyttyen uskolla. Hän ei ollut yksinään sellainen. Miten monet elämäntaistelijat, maailman murjomat ovat löytäneet tuosta maasta sen tarmon, joka on sallinut heidän ryhtyä jälleen taisteluun ja uskoa taisteluunsa!

Asettumalla Sveitsiin oli hän oppinut sitä tuntemaankin. Enimmät, jotka siellä matkustavat, eivät näe muuta kuin sen pintapuoliset viat: hotellit, jotka rumentavat ilkeänä spitaalina tuon vankan maan kauneimpia paikkoja, turistikaupungit, hirvittävät hyvinvointi-varastot, joista kaiken maailman rasvainen ylimystö tulee ostamaan terveyttään, mässäävät juhlapöydät, lihan, jota heitetään haaskaten kuoppiin elukoille, kasinomusiikin, jonka hälinä yhtyy karusellien soittoon, narrimaiset italialaiset, joiden inhoittava ulvonta saa kyllä rikkaat ja ikäväänsä nääntyvät pölkkypäät kylpemään taivaan autuudessa, kauppapuotien typerät tavarat: puiset karhut, chalet-nimiset paimentöllit, kaikenlaiset muut pikkuiset rojut, aina ja alituisesti samanlaisina, ilman yhtään uutta kekseliästä vivahdusta; ja siistit kirjakaupat, joista matkailijalla on tilaisuus ostaa hävyttömiä kirjoja. Niin, he näkevät pelkästään koko tuon moraalisen alhaisuuden, jossa tuhannet ihmiset siellä joka vuosi rypevät, ilottomasti tuhlaten miljooniaan laiskuudessaan, pystymättä löytämään itselleen sen parempia huvituksia kuin alhaisin rahvas, joka huvittelee sitäpaitsi rehevämmin.

Nämä turistit eivät tiedä mitään sen kansan elämästä, jonka vieraina he siellä vetelehtivät. He eivät aavistakaan, mitä moraalisia ja kansalaisvapautta turvaavia voimia sen kansan sieluun on vuosisatojen kuluessa karttunut, Calvinin ja Zwinglin tulta, joka kiiluu siellä vielä tuhan alta, sitä väkevää demokraattista henkeä, joka on aina oleva esimerkiksi napoleonilaiselle tasavallalle varsin outo. He eivät huomaa Sveitsin yhteiskuntajärjestelmän yksinkertaisuutta tai laajaa harrastusta sen yhteiskunnallisissa puuhissa; se yksinkertaisuus ja harrastus on sellaista, että Sveitsi, nuo Europan pienet Yhdysvallat, voisivat olla mallina Lännen kolmelle päärodulle, näytteenä tulevaisuuden Europasta. Vielä vähemmin he tietävät, minkälainen Daphne nukkuu piilossa tuon kovan kuoren sisässä: Böcklinin salamoiva ja hurja unelma, Hodlerin jäyhä heroismi, Gottfried Kellerin selkeät näyt ja reipas suoruus. He eivät aavista suurissa kansanjuhlissa yhä eläviä traditsioneja, eivät metsissä kuohuvaa keväistä mahlaa. Ja koko tämä nuori taide, joka milloin raapii kitalakea kuin metsäpäärynäpuiden karheakiviset hedelmät, milloin maistuu arkipäiväisen imelältä kuin mustat ja siniset mustikat, mutta jossa on ainakin maan makua, se on kaikki autodidaktien työtä, sellaisten, joita perinnäiskulttuuri ei erota yhtään heidän omasta kansastaan, sillä he lukevat kansansa kanssa samaa elämän kirjaa.

Christophea miellytti tuo maa, joka koettaa vähemmän esiintyä kuin todella olla; maa, jossa mitä uudenaikaisimman industrialismin pintakiilloituksen alta näkyy vielä eräitä kaikkein rauhoittavimpia merkkejä muinaisesta talonpoikaisesta ja porvarillisesta europalaiskulttuurista. Hän oli saanut siellä pari kolme hyvää ystävää, vakavia ja uskollisia miehiä, menneiden aikojen surulliseen muisteluun eristyneitä olentoja; he katselivat vanhan Sveitsin hidasta katoamista jollakin tavoin uskonnollis-fatalistisesti, kalvinilais-pessimistisesti: suurten harmaapäiden tavalla. Christophe ei nähnyt heitä usein. Hänen entiset haavansa olivat näennäisesti arpeen kasvaneet, mutta ne olivat liian syvät täydellisesti parantuakseen. Hän pelkäsi liittyä jälleen ihmisiin. Pelkäsi tarttua rakkauden tai tuskien rattaaseen. Siitäkin syystä viihtyi hän hyvin tässä maassa, jossa hänen oli helppo elää syrjässä, muukalaisena muukalaisten joukossa. Sitä paitsi hän pysyi harvoin juuri samalla paikkakunnalla; hän siirtyi tiheästi sinne tänne. Hän oli vanha muuttolintu, joka tarvitsi vaihtuvaa ilmaa ja jonka isänmaa oli ilmassa... "_Mein Reich ist in der Luft..._"

Oli kesäilta.

Christophe käveli vuoristossa, erään kylän yläpuolella olevalla rinteellä. Hän kulki hattu kädessä vuorelle mutkitellen nousevaa tietä. Eräällä kukkulalla teki tie melkein täyden käänteen, kahden mäen välissä, jotka sen sulkivat varjoonsa; tien kahden puolen kasvoi saksanpähkinäpuita ja kuusia. Paikka oli aivan eristetty. Kummallakin haaralla näytti tie katkeavan kesken, ikäänkuin jyrkänne olisi leikannut sen poikki. Ilmanranta siinti kaukaa, yläpuolella hohti valoisa taivas. Illan rauha laskeusi hiljalleen maahan, pisara pisaralta niinkuin pikku puro, joka soitteli sammalikossa.

He näkivät toisensa yht'aikaa, kumpikin omalta suunnaltaan tullen. Nainen oli mustiin puettu, hän erottui selvästi taivaan kirkkaasta taustasta; hänen takanaan juoksi kaksi lasta, pieni poika ja pikku tyttö, noin kuuden tai kahdeksan vuoden ikäisiä, leikkien ja poimien kukkasia. Muutaman askeleen päästä he tunsivat toisensa. Heidän mielenliikutuksensa näkyi heidän silmistään; mutta he eivät ilmaisseet sitä ainoallakaan voimakkaalla sanalla tai liikkeellä. Christophe oli hyvin järkyttynyt; toinen... hänen huulensa vapisivat hiukan. He pysähtyivät. Tuskin kuuluvasti lausuttiin:

-- Grazia!

-- Tekö täällä!

He antoivat toisilleen kättä, eivätkä puhuneet mitään. Ensin koetti Grazia päästä hiljaisuudesta. Hän sanoi, missä hän asui ja kysyi, missä Christophe. Jäykkiä ja hajamielisiä vastauksia, joita he tuskin kuuntelivatkaan ja jotka he kuulivat vasta sitten, kun he olivat jo toisistaan eronneet: niin olivat he nyt syventyneet katselemaan toisiaan. Lapset olivat tulleet heidän luoksensa. Grazia käski heidän tervehtiä Christophea. Christophella oli melkeinpä vihamielinen tunne niitä kohtaan. Hän loi heihin kylmän silmäyksen, eikä virkkanut mitään; hänen sielunsa oli pelkkää Graziaa, hän tahtoi ainoastaan tutkia hänen kauniita, hiukan kärsiviä ja vanhentuneita kasvojaan, Grazia joutui hänen tarkastelustaan hämilleen, ja sanoi:

-- Haluatteko tulla tänään?

Ja hän mainitsi hotellinsa nimen.

Christophe kysyi, missä hänen miehensä oli. Grazia näytti surupukuaan. Christophe oli liian liikutettu voidakseen jatkaa. Hän erosi kömpelösti Graziasta. Mutta tuskin hän oli mennyt pari askelta, tuli hän takaisin lasten luo, jotka poimivat mansikoita, tempaisi ne rajusti syliinsä, syleili niitä ja riensi sitten pois.

Illalla tuli Christophe hotelliin. Grazia istui lasikuistilla, ikkunan vieressä. He asettuivat syrjäiseen paikkaan. Vähän väkeä; pari, kolme vanhaa naista. Christophea suututti heidän läsnäolonsa. Grazia katseli häntä. Christophe Graziaa, toistaen hänen nimeänsä aivan hiljaa.

-- Minä olen muuttunut paljon, vai mitä? sanoi Grazia.

Liikutus täytti Christophen sydämen.

-- Te olette kärsinyt, virkkoi hän.

-- Niin tekin, vastasi Grazia säälien ja katsellen hänen kasvojaan, joihin tuskat ja intohimot olivat uurtaneet syvän vakonsa.

He eivät keksineet enää sanoja.

-- Pyydän, alkoi Christophe hetken päästä, mennään muualle; emmekö saa puhella jossakin, jossa oltaisiin kahden?

-- Ei, ystäväni, olkaamme täällä, täällä on hyvä; kukapa meitä huomaa?

-- Minä en voi puhua vapaasti.

-- On parempi niin.

Christophe ei ymmärtänyt, miksi oli parempi niin. Kun hän sitten myöhemmin muisteli tätä kohtausta, luuli hän, ettei Grazia ollut luottanut häneen. Mutta se johtui siitä, että Grazia aina vaistomaisesti pelkäsi mieltäjärkyttäviä kohtauksia; itse tietämättään hän haki nyt turvaa heidän omien sydäntensä yllätyksiä vastaan; ja sitäpaitsi hän rakasti juuri tällaista hotellisalongin hillittyä tuttavallisuutta; se suojasi hänen häveliästä salaista levottomuuttaan.

He kertoivat toisilleen hiljaisella äänellä, keskeyttäen puhelun vähän väliä tuokioksi, elämänsä pääpiirteet. Kreivi Berény oli muutama kuukausi sitten kaatunut kaksintaistelussa; ja Christophe aavisti Grazian puheesta, ettei Grazia ollut elänyt hänen kanssaan varsin onnellisessa avioliitossa. Hän oli kadottanut yhden lapsensa, ensimäisen. Hän ei millään tavoin valitellut. Hän käänsi jutun itsestään muualle ja ryhtyi kyselemään Christophen vaiheita; ja näki, että hän säälitteli syvästi ystäväänsä, kun kuuli hänen kärsimyksistään.

Kirkkojen kellot soivat. Oli sunnuntai-ilta. Elämä seisahduksissa.

Grazia pyysi häntä tulemaan takaisin ylihuomenna. Christophe oli suruissaan, että Grazia tahtoi tavata häntä vasta niin myöhään. Ja onnen ja tuskan tunteet taistelivat hänen sydämessään.

Seuraavana päivänä pyysi Grazia kuitenkin kirjeellä Christophea tulemaan jo silloin, keksien jonkin tekosyyn. Tuo arkipäiväinen ja lyhyt kirje sai Christophen hurmauksiin. Grazia otti Christophen tällä kertaa vastaan yksityishuoneistonsa salissa. Lapset olivat hänen luonaan. Christophe katseli niitä vielä, hiukan ymmällään ja samalla kovin hellästi. Hän huomasi, että pikku tyttö, -- vanhempi lapsista, -- muistutti äitiään; hän ei tahtonut ajatella, ketä poika muistutti. He juttelivat seudusta, ilmoista, kirjoista, joita oli levällään pöydällä; -- mutta heidän silmistään puhuivat toiset asiat. Christophe toivoi saavansa puhella Grazialle vielä läheisemmin. Mutta silloin tuli sisään eräs hotellissa asuva Grazian ystävätär. Christophe näki, miten rakastettavan kohteliaasti Grazia otti tuon vieraankin vastaan; hänen käytöksessään tuota vierasta naista ja Christophea kohtaan ei tuntunut olevan mitään eroa. Christophesta se oli tuskallista; mutta hän ei ollut Grazialle suinkaan vihainen. Grazia esitteli, että he lähtisivät kolmisin kävelemään; tuon kolmannen seura, vaikka hän olikin nuori ja viehättävä, teki Christophen jääkylmäksi; ja hänen koko päivänsä meni pilalle.

Christophe ei sitten nähnyt Graziaa ennenkuin kahden päivän kuluttua. Ne kaksi päivää hän vain odotti ja odotti päästäkseen Grazian seuraan. -- Tälläkään kertaa ei hänen onnistunut saada sen paremmin kuin ennen puhella Grazian kanssa. Vaikka Grazia olikin häntä kohtaan hyvä, pysyi hän aina hillittynä ja varovaisena. Ja Christophe lisäsi tietämättään sitä varovaisuutta eräillä germaanilaismaisilla tunteenpurkauksillaan, sillä ne saattoivat Grazian hämilleen ja tekivät hänen käytöksensä vaistomaisesti torjuvaksi.

Christophe kirjoitti hänelle kirjeen, joka liikutti Graziaa. Christophe sanoi siinä, että elämä oli niin lyhyt: heidän elämänsä oli niin pitkälle kulunut! Ehkäpä heillä ei ollut enää runsaita aikoja nähdä toisiaan: oli tuskallista ja melkein rikollista olla käyttämättä hyväkseen näitä lyhyitä hetkiä, jolloin he voisivat puhella vapaasti keskenään.

Grazia vastasi lyhyellä ja sydämellisellä kirjeellä: hän pyysi anteeksi, että hän oli vastoin tahtoaankin ikäänkuin epäluuloinen; se johtui siitä, että elämä oli tuottanut hänelle haavoja; siitä arkuudestaan hän ei saattanut päästä; kaikki liian vilkkaat tunteenilmaukset, vaikkapa ne olivatkin vakavia, loukkasivat, pelästyttivät häntä. Mutta hän tunsi kyllä tämän uudestaan saadun ystävyyden arvon; ja hän oli siitä yhtä onnellinen kuin Christophe. Hän pyysi Christophea tulemaan luokseen päivälliselle sinä iltana.

Christophen sydämen täytti tulviva kiitollisuus. Hotellihuoneessaan hän heittäysi sänkyynsä, painoi päänsä pieluksiin ja itki. Sillä tavoin purkautui ilmi kymmenen vuotta kestänyt yksinäisyys. Sillä Olivier Jeanninin kuolemasta asti oli hän ollut aivan yksin. Tämä kirje toi nyt ylösnousemuksen suloisen sanoman hänen hellyyttä janoavalle sydämelleen. Hellyys!... Hän luuli saaneensa siitä jo iäksi luopua: hänen oli täytynyt tottua olemaan sitä vailla. Nyt hän tunsi, kuinka suuresti vailla hän sitä oli ja miten suuri kaipuu hänen rintaansa oli keräytynyt: kaipuu saada rakastaa...

Suloinen ja pyhä tuo yhdessä vietetty ilta... Christophe ei voinut puhua Grazialle muuta kuin aivan merkityksettömiä asioita, vaikka he olivatkin päättäneet olla salaamatta mitään toisiltaan. Mutta kuinka paljon hyvää hän puhuikaan sävelillä, kun Grazia pyysi katseellaan häntä asettumaan pianon ääreen ja musiikilla puhumaan hänelle! Grazia hämmästyi, miten nöyrä tämän miehen sydän nyt oli, miehen, jonka hän oli nähnyt ennen niin ylpeänä ja kiivaana. Kun he erosivat, ilmaisi heidän kättensä hiljainen puserrus, että he olivat löytäneet toisensa, eivätkä eroaisi enää koskaan. -- Satoi, tuuli ei hengähtänytkään. Christophen sydän lauloi onnesta.

Grazia ei voinut viipyä seudulla enää muuta kuin jonkun päivän; hän ei lykännyt lähtöään yhtään tuntia myöhemmäksi eikä Christophe uskaltanut häneltä sitä pyytää tai edes valittaa suruaan. Viimeisenä päivänä kävelivät he kahdenkesken, lasten kanssa; kerran valtasi Christophen sellainen rakkauden ja onnen tunne, että hän tahtoi lausua sen Grazialle, mutta hiljaisella, hellällä liikkeellä Grazia keskeytti hänen sanansa ja virkkoi hymyillen:

-- Vaiti! Tunnen, mitä voitte sanoa.

He istahtivat tien viereen sille paikalle, jossa he olivat täällä toisensa ensi kertaa kohdanneet. Grazia katseli yhä hymyillen maisemaa, joka avautui alhaalla heidän eteensä; mutta kuitenkaan hän ei ajatellut tuota maisemaa, tuota laaksoa. Christophe katseli hänen lempeitä kasvojaan, joihin kärsimykset olivat jättäneet merkkinsä; sakeassa, mustassa tukassa kiilsi jo kaikkialla valkeita hapsia. Hänen sydämeensä syttyi jumaloitseva ja intohimoinen säälintunne tuota kärsinyttä ihmistä kohtaan, tuota ruumisraukkaa kohtaan, johon sielulliset tuskat olivat painaneet selvän leimansa. Sielu näkyi kaikkialta ajan iskemistä haavoista. -- Ja Christophe pyysi hiljaisella ja vapisevalla äänellä Grazialta suurinta lahjaa... yhtä hänen valkeista hapsistaan.

Grazia matkusti pois. Christophe ei voinut ymmärtää, minkä tähden hän ei tahtonut antaa Christophen saattaa hiukan häntä. Christophe oli kyllä varma hänen ystävyydestään; mutta moinen pidättyväisyys saattoi hänet ymmälle. Christophe ei jaksanut pysyä kahtakaan päivää enää sillä seudulla; hän tahtoi ryhtyä matkailemaan Sveitsissä. Hän koetti kiinnittää ajatuksensa matkoihin, työskentelyyn. Hän kirjoitti Grazialle. Grazialta tuli vastaus pari kolme viikkoa myöhemmin: lyhyt kirje, joka ilmaisi tyyntä ystävyyttä ja jossa ei ollut kärsimättömyyden eikä levottomuuden merkkiäkään. Christophelle se tuotti tuskaa, ja samalla hän sellaista vastausta rakasti. Hän ei myöntänyt itsellään olevan oikeutta moittia Graziaa siitä; heidän tunteensa oli liian äsken herännyttä, liian äsken uudistettua. Christophe pelkäsi kovasti, että heidän välinsä katkeaisivat. Ja kuitenkin ilmeni sitten jokaisessa Grazian kirjeessä sellainen uskollinen rauha, että Christophe olisi saattanut olla täysin varma. Mutta Grazia oli niin erilainen kuin hän!...