Part 9

Seuraavana aamuna Antoinetten päätä särki hirveästi, mutta muuten oli kuin olisi paino sydämeltä pudonnut. Veljestä tuntui siltä kuin hän olisi viimein saanut rauhassa hengittää. Hän oli pelastettu, Antoinette oli hänet pelastanut, oli täyttänyt tehtävänsä; eikä hän, Olivier, ollutkaan kelvoton siihen, mitä sisar häneltä odotti!... Ensi kertaa monien, monien vuosien päästä heittäytyivät he vähän laiskottelemaan. He jäivät makaamaan keskipäivään asti, puhellen sängyistään keskenään, ovi huoneiden välillä auki; he näkivät toisensa samasta kuvastimesta, näkivät toistensa onnelliset ja väsymyksestä pöhöiset kasvot; he naurahtelivat toisilleen, lähettivät lentomuiskuja, hervahtivat uudestaan uneen, näkivät toisensa nukkuvan; kummankin jäsenissä oli omituinen kankeus, he olivat aivan kuin murjotut, eivätkä jaksaneet virkkaa toisilleen juuri muuta kuin jonkin hellän, lyhyen vastauksen.

Antoinette oli yhä säästänyt sairaustapauksien varalta ja saanut lantti lantilta kokoon pienen summan. Hän ei sanonut veljelleen, minkä yllätyksen hän nyt aikoi hommata hänelle noilla rahoilla. Kun Olivier oli hyväksytty tutkinnossa, ilmoitti Antoinette seuraavana päivänä, että he lähtevät kuukaudeksi Sveitsiin, levähtämään monien vuosien vaivoista. Koska nyt oli varma, että Olivier saisi lukea valtion kustannuksella kolme vuotta korkeammassa opistossa ja pääsisi sitten virkaan, niin voivat he hiukan hullutella ja käyttää kaikki, mitä olivat pistäneet arkun pohjalle. Olivierilta pääsi riemun huuto, kun hän kuuli tämän uutisen. Antoinette oli vieläkin onnellisempi kuin hän, onnellinen veljensä onnesta, -- onnellinen ajatellessaan, että hän viimeinkin saisi nähdä luontoa, jota hän oli niin kaivannut.

Matkavarustuksissa oli paljon hommaa, mutta se oli kovin hauskaa. Elokuu oli jo pitkällä, kun he lähtivät matkalle. He olivat aivan tottumattomia matkustukseen. Olivier ei nukkunut yhtään edellisenä yönä. Eikä hän voinut nukkua sitten matkalla junassakaan. Koko päivän hän oli peljännyt, että he myöhästyisivät junalta. He olivat hätäilleet kuumeisesti, heitä oli tuupittu sinne tänne asemalla, ja sysätty toisen luokan vaunuun, jossa he eivät saaneet nojata edes kyynärpäätään mihinkään voidakseen nukahtaa: -- (nukkuminenkin on niitä etuoikeuksia, jotka ranskalaiset, tietysti ehdottoman demokraatiset, rautatieyhtiöt koettavat riistää varattomilta matkustajilta, niin että rikkailla matkustajilla olisi sekin ilo, että tietävät saavansa yksinään nauttia sitä hyvää.) -- Olivier ei ummistanut hetkeksikään silmäänsä: hän ei ollut vieläkään aivan varma, että oli oikeassa junassa, ja hän tähysteli lakkaamatta ulos, nähdäkseen, mitä asemat olivat nimeltään. Antoinette torkahti tuon tuostakin, ja hätkähti taas valveille; vaunun tärähtely nytkytti hänen päätänsä. Olivier katseli häntä lampun synkässä valossa, joka kuulsi tämän liikkuvan ruumisarkun katosta; ja yht'äkkiä hän huomasi hämmästyksekseen, kuinka Antoinetten kasvot oli muuttuneet. Silmien alukset olivat kuopalla; piirteiltään lapsellinen suu oli väsyneesti raollaan; ihonväri oli kellastunut, ja poskissa oli siellä täällä pieniä uurteita: huolten ja pettymysten surullisten päivien leima. Antoinette näytti kovin vanhentuneelta, sairaalta. -- Ja todellakin hän oli niin väsynyt! Jos hän olisi tohtinut, olisi hän jättänyt lähdön toistaiseksi. Mutta hän ei ollut tahtonut turmella veljensä iloa; hän koetti vakuutella itselleen, että hänen vaivansa oli pelkkää väsymystä, ja että hän virkistyisi luonnon helmassa. Ah, kuinka hän pelkäsi sairastuvansa matkalla! -- Hänestä tuntui nyt siltä kuin hänen veljensä olisi häntä katsellut; ja ponnistautuessaan hereille horteesta, joka alinomaa painosti häntä, aukaisi hän nyt silmänsä, -- nuo alati nuoret, kirkkaat, kuultavat silmät, joita himmensi silloin tällöin, hänen sitä ajattelemattaan, jonkinlainen tuskan varjo, aivan kuin pilvi kulkien lammin yli. Olivier kysyi hiljaisella äänellä, levottoman hellästi, miten hän voi: sisar puristi hänen kättänsä, ja vakuutti, että hän voi hyvin. Yksi ainoa rakkauden sanakin virvoitti häntä.

Muuten kiintyi Antoinetten ja hänen veljensä koko huomio nyt luontoon matkan varrella, aamusta alkaen, joka sarasti punertavana kelmeänvärisen tasangon takana, Dolen ja Pontarlier'n välillä; he katselivat herääviä ketoja, maasta iloisena kohoavaa aurinkoa, -- aurinko: se oli päässyt vapauteen, niinkuin he Parisin pölyisten katujen ja talojen ja paksujen huurujen vankilasta; -- katselivat vielä vilussa väriseviä niittymaita, joita kietoi keveä huuru valkeana kuin maito; ja kaikenlaista, mitä matkan varrella suinkin oli: tuolla näkyi pikku kylän kirkontorni, vilaukselta kiiltävä veden juova, ilmanrannalla siintävien kukkulain sininen viiva; liikuttava ja heleä aamusoitto kuului kaukaa, jostakin kirkosta; eräällä pysäkillä seisahtui juna, keskellä unessaan uinuvaa maaseutua; siellä lepäili tien pengermällä nurmikolla vakava lehmälauma, -- ja kaikki tämä näytti sisaruksista niin uudelta. He olivat kuin kuivuutta kärsineet puut, jotka viimeinkin saavat nauttia virvoittavan sateen sulosta.

Sitten tuli aamulla se sveitsiläinen tulliasema, jossa heidän oli muutettava junaa. Pikku asema tasangon laidassa. He olivat hiukan huonovointisia edellisen yön epämukavuuksien jälkeen, ja värisivät vilusta, sillä aamu oli kylmän kostea; mutta tyyni se oli, taivas puhdas ja kirkas, nurmikoiden tuores tuoksu henkäili ympärillä, ikäänkuin tunkeutuen sieraimiin, juosten kielellä, valuen pitkin kaulaa, rinnan pohjiin asti, kuin mikä raitis puro; ja siinä he nauttivat, seisoallaan pöydän ääressä, joka oli aseman edustalla ulkona, kuumaa, virkistävää kahvia, sekoitettuna kermaisella maidolla, lauhkealla kuin itse taivas ja tuoksuvalla kuin tuores ruoho ja kedon kukat.

He siirtyivät nyt sveitsiläiseen junaan; sen vaunujen erikoinen muoto huvitti heitä lapsellisesti. Mutta kuinka Antoinette oli väsynyt! Hän ei käsittänyt, mikä häntä vaivasi. Miksi tuntui hänestä tuo kaikki kaunis ja mielenkiintoinen, mitä hän näki ympärillään, niin vähän huvittavalta? Eikö hän ollut uneksinut juuri tätä vuosikausia: ihania matkoja, veli vieressään, tulevaisuuden huolista vapaana, keskellä rakasta luontoa?... Mikä hänellä nyt oli? Hän moitti itseään, ja ihaili pakostakin kaikkea, mitä näki, otti osaa veljensä lapselliseen iloon.

He poistuivat junasta Thunissa. Sieltä aikoivat he lähteä seuraavana aamuna vuoristoon. Mutta yöllä hotellissa tuli Antoinettelle kova kuume, häntä ylenannatti ja päätä särki. Olivier peljästyi kauheasti, ja oli kovin levoton koko yön. Täytyi haettaa heti aamulla lääkäri: -- (odottamaton ja tuntuva lisämeno heidän vähissä varoissaan.) -- Lääkäri ei huomannut vielä mitään vaarallista, mutta sanoi Antoinetten olevan ylen rasittuneen ja loppuun kuluneen. Nyt ei voinut tulla kysymykseenkään jatkaa heti matkaa. Tohtori kielsi Antoinettea nousemasta sinä päivänä vuoteesta, ja hän vihjaili jo, että ehkäpä heidän oli pakko jäädä vielä pitemmäksikin aikaa Thuniin. He olivat siitä kovin suruissaan, -- samalla kuitenkin tyytyväisiä, että olivat päässeet näinkin vähällä, sillä he olivat jo peljänneet vieläkin pahempaa. Mutta tuntui kovalta, että he olivat tulleet tänne niin kaukaa, mutta saivat nyt jäädä ikävään hotellihuoneeseen, johon aurinko paahtoi kuin ansariin. Antoinette tahtoi, että veljen oli mentävä kävelemään ja katselemaan luontoa. Olivier kuljeksikin vähän hotellin lähistöllä; hän näki kauniin, vihreäviittaisen Aarin, ja kaukana ilmanrannalla häämötti valkeana eräs toinen vuorenhuippu: hän oli suunniltaan ilosta; mutta sitä iloa ei hän jaksanut yksin kestää. Hän juoksi kiireesti sisarensa huoneeseen, ja kertoi hänelle järkytettynä, mitä oli nähnyt; ja kun Antoinette ihmetteli, että hän tuli takaisin niin nopeasti, ja vaati häntä menemään uudestaan kävelemään, niin vastasi Olivier, aivan kuin ennen, silloin, kun hän kääntyi takaisin kotiin matkalta Châtelet'n konserttiin:

-- Ei, ei, se on liian kaunista: minun on paha olla, kun katselen sitä ilman sinua.

Tämä tunne ei ollut heille mitään uutta: he tiesivät, että heidän täytyi olla kahden voidakseen olla kumpikin täysin omaa itseään. Mutta tuntui aina niin hyvältä sitä kuulla. Ne hellät sanat virvoittivat Antoinettea enemmän kuin mitkään lääkkeet. Hän hymyili onnellisena ja raukeana. -- Ja kun hän nukkui yönsä hyvin, niin hän päätti, että he, vaikkei ollutkaan aivan viisasta vielä lähteä, karkaisivat sieltä aamulla varhain ja ilmoittamatta mitään lääkärille, sillä hän olisi tietysti estänyt heidät matkustamasta. Puhtaan ilman ja kaiken veljen kanssa yhdessä ihaillun kauniin ansio lienee ollut, ettei Antoinette saanut maksaa kalliisti tätä uskaliaisuuttaan, vaan että he saapuivat ilman uusia vastoinkäymisiä matkansa päähän, -- erääseen vuoristokylään, joka oli Thunin järven rinteellä jonkun matkan päässä Spiezistä.

He viettivät siellä kolme neljä viikkoa, eräässä pikku hotellissa. Antoinettelle ei tullut enää kuumepuuskia, mutta hän ei enää koskaan päässyt ennalleen. Hän tunsi aina päänsä raskaaksi, sietämätöntä painoa ruumiissaan ja ainaista pahoinvointia. Olivier kyseli usein, kuinka hän voi: hän olisi tahtonut, ettei sisko olisi ollut niin kovin kalpea; mutta Olivier aivan kuin juopui seudun kauneudesta, ja vaistomaisestikin hän vältti kaikkia surullisia ajatuksia; ja kun Antoinette vakuutteli hänelle, että hän voi aivan hyvin, koetti Olivier uskoa sen todeksi, -- vaikka hän tiesikin, ettei asia ollut niin. Antoinette nautti syvästi veljensä suuresta onnesta, raittiista ilmasta ja varsinkin levosta. Miten suloista oli viimeinkin levätä noitten hirveäin vuosien jälkeen!

Olivier tahtoi usein viedä hänet mukanaan kävelyretkille; Antoinette olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut kuljeskella hänen kanssaan; mutta monta kertaa, kun hän oli reippaasti yrittänyt, oli hänen pakko pysähtyä jo parikymmentä minuttia käveltyään, lopen hengästyksissään ja tuntien sydäntään ahdistavan. Silloin jatkoi Olivier yksinään retkiään, -- teki nousuja vuorille; ne olivat aivan vaarattomia, mutta Antoinette oli kuitenkin tuskassa, kunnes veli palasi kotiin. Jos he lähtivät yhdessä pikku kävelylle: Antoinette nojasi veljensä käsivarteen, kulki lyhyin askelin, ja he puhelivat keskenään, sillä varsinkin Olivier oli nykyään tullut kovin puheliaaksi, hän naureskeli, jutteli suunnitelmiaan, kertoi hullunkurisia tarinoita. Vuoritieltä, rinteen keskiväliltä näkivät he allaan laakson ja valkeat pilvet, jotka kuvastuivat tyyneen järveen, sekä purret, jotka liukuivat siellä kuin vesihyönteiset lamparon pinnalla; he hengittivät sisäänsä lämpöistä ilmaa ja nauttivat karjankellojen soitosta, jota tuuli kantoi tuon tuostakin kaukaa, niitetyn heinän ja lämpöisen pihkan hajun mukana. Ja he ajattelivat yhdessä menneisyyttä ja tulevaisuutta, sekä nykyhetkeä, joka näytti heistä epätodellisemmalta ja huumaavammalta kuin kauneimmat haaveet. Antoinetteenkin tarttui joskus hänen veljensä hyvätuulisuus: he leikkivät hippasilla, ja heittelivät ruohoa toistensa silmille. Ja eräänä päivänä kuuli Olivier Antoinetten jo nauravan, nauravan niinkuin ennen muinoin, kun he olivat lapsia, hyvää ja huimaa pikku tytön naurua, huoletonta ja läpikuultavaa kuin puro; sitä naurua ei Olivier ollut kuullut moniin pitkiin vuosiin.

Mutta yleensä ei Olivier jaksanut vastustaa haluaan lähteä pitemmillekin retkille. Hän kärsi sitten perästä hiukan tunnonvaivoja; ja myöhemmin elämässään soimasi hän itseään, ettei hän ollut aikoinaan osannut pitää paremmin vaaria ajastaan ja jutella rakkaan sisarensa kanssa, kun sai. Hotellissakin jätti hän nykyään Antoinetten yksin. Siellä asui pikku piiri nuoria miehiä ja tyttöjä; heidän seurastaan olivat Olivier ja Antoinette ensin pysyneet erillään. Sitten oli Olivier arasti liittynyt heidän joukkoonsa, sillä seura veti häntä puoleensa. Hän oli kouluaikanaan vieroittunut kaikista ystävistä; hänellä ei ollut, paitsi sisartaan, muita tuttuja kuin karkeat lukiotoverit ja heidän rakastajattarensa, joita hän inhosi. Hänestä tuntui nyt hyvältä seurustella sellaisten ikäistensä poikain ja tyttöjen kanssa, jotka olivat hienosti kasvatettuja, ystävällisiä ja iloisia. Vaikka hän oli hyvin ihmisarka, oli hän naiivin utelias; ja naisten tuikkavat ja veikeilevät silmät suorastaan hypnotisoivat aina hänen tunteellista ja puhtaalla tavalla aistillista sydäntään. Vaikka hän olikin arka, saattoi hän olla hyvin miellyttävä. Hänen puhdas kaipuunsa rakastaa ja saada rakkautta loi hänen olentoonsa eräänlaisen nuorekkaan viehätyksen, jota hän ei suinkaan teeskennellyt, ja teki hänen pakinansa, eleensä ja käytöksensä niin hienotuntoisiksi, että hänen kömpelyytensäkin vain lisäsi tuota lumovoimaa. Hänellä oli kyky miellyttää ihmisiä. Joskin hänen järkensä oli tullut yksinäisyydessä sangen irooniseksi ja näytti hänelle ihmisten koko mataluuden ja kaikki heidän vikansa, niin että hän usein vihasi heitä, -- kun hän joutui heidän seuraansa, ei hän huomannut heistä enää muuta kuin silmät, ja niistä puhui kuitenkin aina ihminen, joka oli kerran kuoleva, olento, jolla ei ollut kuin yksi ainoa elämä, niinkuin hänelläkin, ja joka oli pian sen kadottava kuten hänkin: silloin tunsi hän tuota olentoa kohtaan suunnatonta hellyyttä; sinä ilmoissa ikänä ei hän olisi silloin voinut tehdä hänelle mitään pahaa; tahtoipa hän tai ei, hänen täytyi olla hänelle hyvä. Hän oli heikko: ja sellaisena hän oli luotu miellyttämään "maailmaa", joka antaa anteeksi kaikki paheet, jopa kaikki hyveetkin, -- paitsi yhtä ja ainoaa: voimaa, sitä, josta kaikki nuo muutkin johtuvat.

Antoinette ei sekaantunut näiden ikäistensä seuraan. Hänen huono terveytensä, väsymyksensä, sielullinen masennuksensa, johon ei ollut mitään näkyvää syytä, veivät häneltä aivan kaikki voimat. Pitkinä huolten ja epätoivoisen työn vuosina olivat hänen ruumiinsa ja sielunsa kuluneet, ja nyt olivat hänen ja veljen osat vaihtuneet: nyt tunsi Antoinette olevansa kaukana maailmasta, kaukana kaikesta, niin kaukana!... Hän ei voinut enää palata sinne takaisin: kaikki muiden jutut, hälinä, nauru, heidän pikku touhunsa ikävystyttivät, väsyttivät, melkeinpä loukkasivatkin häntä. Hän kärsi siitä, että oli sellainen: hän olisi tahtonut olla samanlainen kuin olivat nuo toisetkin nuoret tytöt, harrastaa ja ihailla kaikkea, mitä hekin, nauraa sille, mikä heitä nauratti... Hän ei voinut enää!... Hänen sydäntänsä kouristi, hänestä tuntui joskus siltä kuin hän olisi ollut kuollut. Illoin hän sulkeutui huoneeseensa; ja usein ei hän sytyttänyt edes lamppuakaan; hän istui pimeässä, sillaikaa kuin Olivier huvitteli alakerrassa, hotellin salissa, pikiintyen romanttisesti milloin mihinkin nuoreen tyttöön, kuin tavallisesti, ja ollen siitä onnellinen. Antoinette ei päässyt kamarissaan turrasta tilastaan ennenkuin kuuli Olivierin tulevan heidän yhteiseen asuntoonsa, nauraen ja laverrellen yhä ystävättäriensä kanssa, jättäen heille loppumattomia hyviäöitä heidän oviensa edessä, voimatta oikein vieläkään erota heistä. Silloin Antoinette hymyili itsekseen pimeässä, ja nousi sytyttämään sähkövaloa. Veljen nauru virkisti hänet hereille.

Syksy lähestyi. Aurinko menetti loistonsa. Luonto lakastui. Lokakuun usvien ja vaaleain pilvien alla himmenivät värit; lunta ilmestyi vuorten ylärinteille, ja sumu laskeutui laaksoihin. Matkailijat lähtivät pois, ensin yksitellen, sitten joukoittain. Ja surullista oli nähdä ystävien poistuvan; surullista outojenkin ihmisten; mutta surullisinta, että kesä, tyyni ja onnellinen aika, kuin keidas elämässä, oli kadonnut. He tekivät yhdessä viimeisen kävelyretken, pilvisenä syyspäivänä, metsikköön, vuoren rinteelle. He eivät puhuneet keskenään, he uneksivat, kumpikin itsekseen, olivat hieman alakuloisia, painautuivat väristen toistensa kylkeen, tiukasti vaippoihinsa kietoutuneina, kaulukset pystyssä; heidän sormensa puristivat toisen sormia. Kosteat metsät vaikenivat, puiden oksista tippuivat hiljaa kyyneleiset pisarat. Metsän syvyydestä kuului yksinäisen linnun valittava ja haikea ääni, joka ikäänkuin ennusti talvea. Karjankello helähteli kirkkaan kylmästi usvassa, kaukaa, melkein sammuvin äänin; kaiku vastasi ikäänkuin syvältä heidän omasta rinnastaan...

He lähtivät takaisin Parisiin. He olivat molemmat surullisia. Antoinetten terveys ei ollut parantunut.

Nyt täytyi pitää huolta Olivierin vaatetuksesta, kun hän siirtyi opistoon asumaan. Antoinette kulutti siihen viimeisetkin säästönsä; jopa möi hän salaa muutamia koruesineitäänkin. Mitäpä väliä sillä? Antaisihan Olivier hänelle aikoinaan takaisin. -- Ja sitäpaitsi tarvitsi Antoinette mielestään nyt niin vähän, kun Olivier lähti kotoa pois!... Antoinette koetti olla ajattelematta, millaista hänen elämänsä sitten olisi, kun Olivier ei enää olisi hänen luonaan; hän ompeli Olivierille vaatteita, antautuen siihen työhön kaikella kuvaamattomalla hellyydellään veljeään kohtaan, ja ikäänkuin aavistellen samalla, että tämä oli viimeinen hyvä, mitä hän teki hänen puolestaan.

Viimeisinä päivinä, mitä he enää saivat olla yhdessä, eivät he luopuneet hetkeksikään toisistaan; he pelkäsivät, etteivät he vain kuluttaisi näitä lyhyitä tuokioita hukkaan. Viimeisenä iltana istuivat he hyvin myöhään takan ääressä, Antoinette heidän ainoassa nojatuolissaan, Olivier hänen jalkainsa juuressa jakkaralla, antaen hyväillä itseään, niinkuin hänen, suuren hemmoitellun lapsen, tapana oli. Olivier oli huolissaan -- tahi ainakin utelias -- minkälaiseksi hänen uusi elämänsä nyt muodostuisi. Antoinette ei saanut mielestään, että nyt oli heidän läheinen keskinäinen elämänsä loppunut, ja häntä kauhisti, kuinka hänen nyt kävisi. Aivankuin haluten tehdä Antoinetten surun vieläkin kirvelevämmäksi, oli Olivier sisartaan kohtaan tänä viimeisenä iltana hellempi kuin koskaan ennen; hän veikisteli sisarelleen, viattomalla tavalla ja vaistonsa vaatimuksesta, niinkuin ainakin ihmiset erotessaan haluavat näyttää toiselle kaiken, mikä heissä on parhainta ja lumoavinta. Olivier istahti pianon ääreen ja soitti Antoinettelle kauan aikaa Mozartin ja Gluckin kappaleita, joista he pitivät enimmän; sellaisia haikean onnen ja kuulaan surun unelmia, joihin niin moni kohta heidän elämästään oli liittynyt.

Kun eronhetki tuli, saattoi Antoinette Olivierin opiston ovelle. Hän tuli takaisin kotiin. Nyt hän oli yksinään; yksinään jälleen. Mutta se ei ollut samaa yksinäisyyttä kuin Saksan matkalla; se ei ollut eroa, jonka hän saattaisi lopettaa itse, kun ei jaksaisi sitä enää kestää. Tällä kertaa oli hän jäänyt lopullisesti yksin: lähtijä oli tällä kertaa Olivier, ja hän oli lähtenyt pitkäksi aikaa, koko elämänsä iäksi. Kuitenkin oli Antoinette niin äidillinen, ettei hän ensin ajatellut niin paljon itseään kuin veljeään; hän oli huolissaan, kuinka Olivier koteutuisi opistoon; olihan veljen elämä siellä niin erilaista kuin ennen; kuinka jaksaisi hän kärsiä toverien kolttosia, ja muita vastuksia, jotka saattavat olla pieniä, mutta kasvavat suhteettoman merkitseviksi sellaisen ihmisen aivoissa, joka on ennen ollut yksinään ja tottunut elämään mielensä mukaan. Tämä Antoinetten huoli oli ainakin siitä hyvä, että se esti häntä hiukan muistamasta yksinäisyyttään. Antoinette ajatteli jo, että seuraavana päivänä hän saisi tavata Olivieria opiston vastaanottohuoneessa ja jutella hänen kanssaan puolen tunnin ajan. Hän saapui opistolle jo neljännestuntia aikaisemmin. Olivier oli hänelle ylen kiltti, mutta touhuissaan ja huvitettu kaikesta uudesta, mitä oli nähnyt. Sitten tuli Antoinette joka päivä, hellin ja levottomin mielin, tapaamaan veljeään; mutta hän huomasi, että heidän kohtaamishetkiensä arvo muuttui joka kerta veljelle pienemmäksi kuin hänelle. Antoinettelle oli veljen tapaaminen nykyään koko hänen elämänsä. Olivier rakasti kyllä hellästi Antoinettea, siitä ei epäilystäkään; mutta eihän häneltä voinut vaatia, että hän olisi ajatellut pelkästään sisartaan, niinkuin sisar häntä. Pari kertaa hän tuli liian myöhäänkin vastaanottohuoneeseen, ja kerran, kun Antoinette kysyi, oliko hänellä opistossa ikävä, vastasi Olivier, ettei ollut. Se viilsi kuin puukko Antoinetten sydäntä. -- Hän soimasi itseään, hän oli muka itsekäs ja typerä; hän tiesi hyvin, että oli mahdotonta ajatellakin, ettei Olivier olisi voinut irtaantua hänestä, eikä hän Olivierista; sehän olisi ollut suorastaan pahaa ja luonnotonta; eikö hänellä, Antoinettella, ollut mitään muuta harrastusta elämässä? Niin, Antoinette tiesi sen hyvin, mutta mitä auttoi sen tietäminen? Hän ei voinut mitään sille, että hän oli uhrannut kymmenen vuotta elämästään tuohon yhteen ja ainoaan asiaan: veljensä puolesta. Nyt, kun häneltä oli tämä ainoa elämän syy riistetty, ei hänellä ollut enää mitään.

Antoinette koetti ryhtyä uljaasti tavallisiin askareisiinsa, koetti lukea rakkaimpia kirjojaan, soitella... Hyvä Jumala, kuinka Shakespeare ja Beethoven olivat tyhjiä ilman veikkoa... -- Kyllä, kyllähän ne kirjat olivat kauniita... Mutta Olivier ei enää ollut luona. Mitä toimittaa kaikki kaunis, ellei sitä saa katsella rakastetun olennon silmillä? Mitä tekee kauneudella, mitä tekee ilollakaan, ellei siitä nauti _toisen_ sydämellä?

Jos Antoinette olisi ollut vahvempi, olisi hän koettanut rakentaa koko elämänsä uudestaan, luoda itselleen uuden päämäärän. Mutta hän oli kulunut loppuun. Nyt, kun mikään ei pakottanut häntä pysymään lujana, kaikin mokomin lujana, murtui se voima, jolla hän oli itseään toimeen pakottanut: hän luhistui lamaan. Tauti, joka oli jo toista vuotta pyrkinyt hänessä purkautumaan ja jonka hänen tarmonsa oli kukistanut, sai täyden vallan.

Hän istui illat yksin kotonaan, sammuneen takan ääressä, ja tuska kalvoi rintaa; hän ei jaksanut panna uuniin uudestaan tulta, hänellä ei ollut voimaa mennä edes levolle; hän istui siinä sydänyöhön asti, kyyryssä, uneksien ja väristen vilusta. Hän muisteli elämäänsä lapsuuden päivistä alkaen, eli rakkaiden vanhempi-vainajainsa seurassa, ajatteli pettyneitä toiveitaan; ja hänelle tuli kauhea suru, että hän oli menettänyt nuoruutensa, ilman rakkautta, ilman rakkauden toivoakaan; sanaton tuska, hämärä, käsittämätön... Lapsen nauru kajahti kadulta, epävakava lapsen tepsutus alakerrasta. Ne pikku jalat polkivat aivan hänen sydäntään... Epäilykset, pahat ajatukset kiusasivat häntä: tämän itsekkään ja nautinnonhimoisen kaupungin henki pyrki tarttumaan hänen heikontuneeseen sieluunsa. -- Hän tunsi jollakin tavoin katuvansa elämäänsä, mutta masensi sen ajatuksen; hän häpesi joitakin salaisia halujaan, sillä hän piti niitä rikollisina; hän ei ymmärtänyt, mikä hänelle tuotti tällaisia kärsimyksiä: hän syytti synnynnäisiä pahoja taipumuksiaan. Tuo pikku Ofelia-parka, jota salainen tauti kalvoi, tunsi kauhukseen olemuksensa syvyydestä nousevan jonkin samean ja väkivaltaisen huurun: sellaisia piilee jokaisen ihmisen olemuksen pohjalla. Antoinette ei tehnyt työtä enää. Hän luopui enimmistä tunneistaan; ja hän, joka oli ollut niin aamunvirkku, loikoi nyt vuoteessa usein iltapuoleen asti; hänellä ei ollut enää muuta syytä nousta vuoteesta kuin mennäkseen jälleen levolle; hän söi tuskin palan, tai ei syönyt ollenkaan mitään. Ainoastaan niinä päivinä, jolloin veljellä oli lomaa, -- torstaisin iltapuoli ja sunnuntaisin aamupäivä, -- pakotti hän itseään ja koetti olla hänen seurassaan sellainen kuin hän oli ollut ennenkin.