Part 8

Missään sitä ei voitukaan kaivata sen vähemmän kuin tuossa uudessa paikassa Saksassa. Grünebaumeissa, joiden lapsille hänen piti opettaa ranskaa, ei näyttänyt olevan minkäänlaista myötätuntoa häntä kohtaan. He olivat kopeita ja omavaltaisia, välinpitämättömiä ja epähienoja; he maksoivat verrattain hyvin: ja siitä syystä he ajattelivat, että ihminen, joka oli saanut heiltä rahaa, oli kai kiitollisuuden velassa heille, ja arvelivat siis saavansa kohdella häntä, miten tahtoivat. He kohtelivat Antoinettea aivankuin jonkinlaista piikaa, hiukan muita parempaa; he eivät suoneet hänelle yhtään omaa vapautta. Hänellä ei ollut edes omaa huonettakaan: hän nukkui pienessä kamarissa, lastenhuoneen vieressä, ja väliovi pidettiin aina auki. Hän ei saanut olla koskaan yksin. Ei kunnioitettu hänen sisäistä tarvettaan vetäytyä silloin tällöin omiin ajatuksiinsa, tuota pyhää yksinäisyyden oikeutta, joka on kaikilla ihmisillä. Hänen ainoa onnensa oli elää sielullisesti veljensä seurassa, pakinoida hänen kanssaan; sitä ajatteli hän vähäisimpinäkin vapaina hetkinä. Mutta sekin onni yritettiin häneltä riistää. Jos hän kirjoitti sanankin, niin hänen lähellään häärittiin, ja kyseltiin, mitä hän kirjoitti. Kun hän luki kirjettä, urkittiin, mitä siinä oli; ja ilvehtivän tuttavallisesti tiedusteltiin, kuinka "se pikku veli" voi. Antoinetten täytyi piiloutua saadakseen lukea rauhassa kirjeensä. Hävettäisi kertoa, minkälaiseen hätäkeinoon hänen joskus täytyi turvautua, ja mihin hänen piti sulkeutua voidakseen kenenkään näkemättä lukea Olivierin kirjeitä. Jos hän jätti nuo kirjeet mihin tahansa huoneessa, saattoi hän olla varma, että ne luettiin; ja kun hänen käytettävänään ei, paitsi matkalaukkuaan, ollut mitään lukolla varustettua huonekalua, oli hänen pakko pitää aina kaikki ne paperit, joita hän ei tahtonut toisten lukevan, muassaan: alinomaa nuuskittiin hänen kapineitaan ja sydämensä asioita, tunkeuduttiin aivankuin murtovarkaat hänen ajatustensa salaisuuksiin. Ei siitä syystä, että Grünebaumit olisivat niistä paljoakaan välittäneet. Mutta heidän mielestään oli Antoinette heidän omaisuuttaan, koska he kerran hänelle maksoivat. Muuten: he eivät tarkoittaneet siinä suinkaan mitään pahaa: epähienous oli heissä vereen piintynyttä; he eivät nokastuneet aivan turhista keskenäänkään.

Mikään ei ollut Antoinettelle niin sietämätöntä kuin moinen vakoilu, sielullisen häveliäisyyden puute, joka ei antanut hänen säilyä hetkeäkään uteliailta katseilta. Kun Antoinette asettui hiukan ylpeän varovalle kannalle Grünebaumeja kohtaan, niin he loukkaantuivat. Tietysti keksivät he kaikenlaisia yleviä moraalisia syitä puolustaakseen epähienoa uteliaisuuttaan ja tuomitakseen vääräksi Antoinetten halun päästä siitä vapaaksi: "Heidän velvollisuutensa oli, ajattelivat he, tuntea tuon nuoren tytön sisäistä elämää, kun hän kerran asui heidän kotonaan ja oli heidän henkilökuntaansa, ja koska he olivat uskoneet lastensa kasvatuksen hänelle: he olivat hänestä vastuunalaisia." -- (Näin arvelevat monet perheenemännät, puuttuessaan palvelijainsa asioihin, henkilöt, joiden "vastuunalaisuus" ei ulotu kuitenkaan niin pitkälle, että he säästäisivät noita onnettomia edes vaikeimmista ponnistuksista tai ikävyydeltä, vaan rajoittuu pelkästään siihen, että he riistävät heiltä kaiken ilon.) -- "Koska Antoinette kieltäytyi tunnustamasta tuon omantunnonvelvoituksen oikeutusta, niin ei hän varmaankaan, ajattelivat he edelleen, tuntenut olevansa aivan moitteeton: kunniallisella tytöllä ei ole mitään salattavaa."

Täten joutui Antoinette alinomaisen ahdistelun uhriksi, ahdistelun, jota vastaan hänen täytyi olla aina puolustussodassa; ja se seikka teki hänet vieläkin umpimielisemmän ja kylmemmän näköiseksi kuin hän luonnostaan oli.

Veikko kirjoitti hänelle joka päivä kaksitoista sivua pitkiä kirjeitä; ja onnistuipa Antoinettenkin kirjoittaa hänelle joka päivä, ellei muuta, niin edes pari kolme riviä. Olivier koetti olla reipas pikku mies, eikä tahtonut näyttää suruaan. Mutta hän oli kuolla ikävään. Hänen elämänsä oli aina mennyt niin läheisesti sisarensa seurassa, että kun Antoinette oli häneltä nyt ryöstetty, tuntui hänestä kuin olisi häneltä viety puoli hänen olemustaan; hän ei osannut käyttää enää käsiään, ei jalkojaan, ei ajatustaan, hän ei osannut mennä kävelemään, ei soittaa pianoa, ei työskennellä, ei tehdä mitään, ei edes uneksiakaan -- paitsi sisarensa kanssa. Hän koetti painautua kiinni kirjoihinsa ja istui niiden ääressä aamusta iltaan; mutta hän ei saanut mitään aikaan: hänen ajatuksensa olivat muualla; hän kärsi, hän ajatteli Antoinettea, ajatteli eilen saamaansa kirjettä; kelloa tähystellen odotti hän tänään tulevaa kirjettä; ja kun se tuli, vapisivat hänen sormensa ilosta, -- ja pelostakin, -- kun hän repi kuorta auki. Koskaan ei rakkaudenkirje ole vavistanut toisen rakastavan käsiä niin hellästi ja levottomasti kuin Olivierin. Hän pujahti samoin kuin Antoinette piiloon noita kirjeitä lukemaan; hän piti ne kaikki aina taskussaan; yöllä oli viimeksi saatu hänen päänalaisensa alla, ja hän tunnusteli silloin tällöin, oliko se siellä, loikoessaan unta saamatta kauan valveillaan, ajatellen rakasta pikku siskoa. Kuinka etäällä hän tunsi olevansa hänestä! Hänelle tuli suorastaan hätä, kun posti jostakin syystä viipyi ja toi Antoinetten kirjeen hänelle vasta päivän tavallista myöhemmin. Kaksi kokonaista päivää, kaksi yötä oli heidän välillään!... Olivier ajatteli välimatkaa kovin suureksi, sitäkin paremmalla syyllä, kun hän ei ollut koskaan juuri missään matkustanut. Ja hänen mielikuvituksensa sepitteli jos jotain kummallista: "Hyvä Jumala, jos Antoinette olisi tullut sairaaksi. Hän ennättäisi kuolla ennenkuin Olivier pääsisi hänen luokseen... Miksi ei Antoinette ollut eilen kirjoittanut hänelle muuta kuin pari riviä?... Jos hän oli sairas?... Aivan varmaan hän oli sairas..." Olivier oli tuskasta pakahtua. -- Vielä useammin pelkäsi hän kuolevansa itse, kaukana Antoinettesta, yksinään, vieraiden ja välinpitämättömien ihmisten joukossa tässä inhoittavassa lukiossa, surullisessa Parisissa. Kun hän sitä ajatteli, niin hän tuli kuin sairaaksi. "Jos hän kirjoittaisi ja pyytäisi Antoinettea tulemaan kotiin?..." -- Mutta sitten hän häpesi raukkamaisuuttaan. Ja sitäpaitsi: heti, kun hän ryhtyi Antoinettelle kirjoittamaan, oli hän niin onnellinen, pakinoidessaan sillä tavoin hänen kanssaan, että hän unohti, miten kovin hän kärsi. Hän oli näkevinään Antoinetten ilmielävänä, kuulevinaan hänen äänensä: hän kertoi sisarelleen kaikki; koskaan ei Olivier ollut heidän yhdessä ollessaan puhunut hänelle niin välittömästi, niin palavasti; hän antoi sisarelleen nimityksiä: "minun uskollinen, reipas, rakas, kallis, oma pikku sisareni, jota minä niin kovin rakastan." Ne olivat oikeita rakkaudenkirjeitä.

Ne ympäröivät Antoinettea suloisella hellyydellään; ne olivat kuin raitis ilma hänen tukahuttavassa elämässään. Kun kirjettä ei aamulla odotetulla ajalla tullut, oli Antoinette onneton. Sattui, että Grünebaumit unohtivat välinpitämättömyydessään, tai, -- kuka tietää? -- ehkä typerää kiusaakin tehden joskus antaa kirjeen Antoinettelle heti, niin että hän sai sen vasta illalla, ja kerran vasta seuraavana aamuna: Antoinette oli kuin kuumeessa. -- Uudenvuoden päivänä tuli sisaruksille sama päähänpisto, vaikkeivät he olleet hiiskuneet asiasta toisilleen mitään: he lähettivät toisilleen yllätyksenä pitkän sähkösanoman, -- (se oli melkoisen kallis) -- ja se saapui heille kummallekin samalla tunnilla. -- Olivier pyysi yhä Antoinettelta apua työssään ja epäilyksissään; Antoinette neuvoi häntä, tuki häntä, antoi hänelle voimaa.

Mutta hänellä ei ollut sitä itselläänkään liikaa. Hän oli nääntyä tuolla vieraassa maassa: siellä ei hän tuntenut ketään, eikä kukaan siellä hänestä välittänyt; paitsi erään äskettäin kaupunkiin muuttaneen opettajan vaimo, joka itse oli siellä vielä koditon. Tuo kunnon nainen oli äidillinen ihminen ja sääli noita kärsiviä sisaruksia, jotka rakastivat niin suuresti toisiaan ja joiden oli täytynyt erota, -- (hän oli saanut udelluksi Antoinettelta joitakin tietoja hänen elämästään); -- mutta hän oli niin tavallinen ja hälisevä luonne ja niin täydellisesti vailla kaikkea älykästä hienotunteisuutta, -- joskin hän oli varsin vilpitön ja hyvä, -- että Antoinetten pikku sielu vetäytyi jälleen peljästyneenä kuoreensa. Kun hän ei voinut uskoa kenellekään huoliaan, niin kokosi hän ne kaikki itseensä; se oli raskas taakka; joskus tuntui, että hän oli nääntyä sen alle; mutta hän puri hammasta, ja ponnisti edelleen. Hänen terveytensäkin oli heikontunut: hän laihtui kovin. Veljen kirjeet saivat yhä lohduttomamman sävyn. Kerran kirjoitti hän Antoinettelle eräänä vaikeana hetkenä:

"Tule, tule, tule kotiin!..."

Mutta tuskin oli se kirje lähetetty, niin Olivier häpesi sitä; ja hän kirjoitti uuden, jossa hän pyysi Antoinetten repimään ensin tulleen, eikä ajattelemaankaan sitä. Ja hän oli olevinaan iloinenkin, eikä muka tarvinnutkaan sisartaan. Hänen arka itsetuntonsa ei kärsinyt sitä, ettei hänen luultaisi jaksavan tulla toimeen yksinään.

Antoinette huomasi tämän kyllä; hän ymmärsi Olivierin pienimmätkin ajatukset; mutta hän ei tiennyt, mitä tehdä. Kerran oli hän jo matkustamaisillaan Parisiin; hän meni jo rautatieasemalle katsomaan tarkemmin, milloin seuraava juna sinne lähtisi. Ja sitten hän ajatteli itsekseen, että sehän oli hulluutta: se, mitä hän täällä ansaitsi, kului Olivierin elatukseen koulussa; niin kauan kuin he suinkin jaksoivat, täytyi heidän pysyä lujina. Antoinettella ei ollut voimaa tehdä varmaa päätöstä: seuraavana aamuna heräsi hänen rohkeutensa jälleen; mutta sikäli kuin hämärä ilta lähestyi, petti voima ja hän aikoi paeta. Hänellä oli koti-ikävä, isänmaan kaipuu, -- tuon maan, joka oli ollut häntä kohtaan niin kova, mutta jossa lepäsivät haudassaan kaikki hänen entisen elämänsä rakkaat muistot, -- hän kaipasi sitä kieltä, jota hänen veljensä puhui ja jolla hän puhui Olivierille rakkauttaan.

Siihen aikaan vieraili muuan ranskalainen näyttelijäseurue tuossa saksalaisessa pikkukaupungissa. Antoinettelle, joka kävi sangen harvoin teatterissa, -- (hänellä ei siihen ollut aikaa eikä halua), -- tuli tällä kertaa voittamaton kaipuu kuulla omaa kieltään, päästä sillä tavoin ikäänkuin vähän pakenemaan Ranskaan. Tapauksen seuraukset jo tunnetaan. [Katso: Jean-Christophen IV osa, "Kapinoitsija".] Teatterissa ei ollut enää paikkoja; hän kohtasi nuoren säveltäjä Jean-Christophen, jota hän ei tuntenut laisinkaan, mutta joka hänen mielipahansa nähdessään pyysi häntä kanssaan erääseen aitioon: Antoinette myöntyi, niin ymmällään hän oli. Kun hänet nähtiin Christophen kanssa siellä, alkoi pikkukaupunki juoruta; ja ne ilkeämieliset jutut tulivat myöskin Grünebaumien kuuluville, jotka jo ennestään olivat valmiit epäilemään vaikka mitä tuosta nuoresta ranskalaisesta tytöstä, ja olivat sitäpaitsi katkeroituneet Christophelle eräiden seikkain vuoksi, joista on jo ennen kerrottu. Nyt he eroittivat tylysti Antoinetten hänen toimestaan.

Antoinette, tuo puhdas ja häveliäs olento, jonka ainoana aatoksena oli rakkaus veljeä kohtaan, olento, jossa ei ollut rumien ajatusten tahraakaan, oli kuolla häpeästä, kun hän ymmärsi, millaisesta häntä epäiltiin. Christophelle ei hän ollut laisinkaan katkera. Hän tiesi, että Christophe oli yhtä viaton kuin hänkin, ja että hän oli tahtonut tehdä hänelle hyvää, vaikka se oli kääntynyt pahaksi: hän oli Christophelle siitä kiitollinen. Hän ei tiennyt Christophesta mitään muuta kuin että hän oli säveltäjä, ja että häntä haukuttiin alinomaa; mutta niin vähän kuin Antoinettella olikin kokemusta elämästä ja ihmisistä, oli hänellä kuitenkin jo elämän surujen teroittama luonnollinen vaisto, joka sanoi hänelle, että Jean-Christophe, tuo hänen huonosti kasvatettu ja hullutteleva teatteritoverinsa, oli sielultaan yhtä puhdas kuin hänkin, ja että hänessä oli miehekästä kauneutta, jonka muistokin tuntui Antoinettesta hyvältä. Se paha, mitä hän oli kuullut puhuttavan Christophesta, ei suinkaan hävittänyt hänen luottamustaan Christophea kohtaan. Kun hän oli itsekin syyttä kärsinyt, oli hän varma, että myöskin Christophe oli vain onnettomuuksien uhri, ja kärsi niinkuin hänkin häijyjen ihmisten loukkauksista, ja oli kärsinyt vielä kauemmin kuin hän. Ja kun Antoinettelle oli tullut tavaksi unohtaa itsensä ja muistaa toisten vaivoja, niin hälvensi ajatus, mitä kaikkea Christophe olikaan saanut kärsiä, hiukan hänen omaakin suruaan. Millään ehdolla maailmassa ei hän olisi nyt koettanut Christophea tavata, eikä olisi kirjoittanut hänelle: jokin sekä puhtauden että ylpeyden tunne esti hänet siitä. Antoinette ajatteli ainoastaan, ettei Christophe tiennyt, mitä pahaa hän oli tehnyt hänelle, ja hyvyydessään hän toivoi, ettei Christophe saisikaan sitä koskaan tietää.

Antoinette lähti takaisin Parisiin. Sattumalta pysähtyi se juna, joka vei Antoinettea sinne, eräällä asemalla, tunnin matkan päässä pikkukaupungista, juuri samaan aikaan kuin eräs toinen juna, jolla Christophe tuli takaisin naapurikaupungista, oltuaan siellä yhden päivän. Junat seisoivat muutaman minutin vieretysten, ja Antoinette ja Christophe näkivät silloin kumpikin omasta vaunustaan toisensa hiljaisessa yössä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Mitä olisivat he voineet puhua muuta kuin jokapäiväisiä sanoja? Ne olisivat loukanneet heidän keskinäisen saalinsa ja mystillisen ystävyytensä epämääräisen tunteen pyhyyttä, tunteen, joka oli heissä herännyt ja perustui pelkästään heidän sisäisen näkemyksensä varmuuteen. Katsellessaan toisiaan tämän tuokion ajan, tuntematta toistensa sieluja, näkivät he kuitenkin selvästi toisensa sellaisina, etteivät heidän parissaan aina elävät ihmiset olleet koskaan heitä nähneet. Kaikki on katoavaista: sanojen muisto, suudelmat, kiihkeät hyväilyt ja syleilyt; mutta sellaisten sielujen keskinäinen kosketus, jotka ovat löytäneet ja tunteneet toisensa muiden, hetken kestävien ja haihtuvien muotojen joukosta, ei unohdu koskaan. Antoinette vei sen mukanaan sydämensä salaisimmassa sopukassa, -- tuossa surujen runtelemassa sydämessään, jonka keskellä hymyili kuitenkin hämärä valo, aivankuin maan povesta hellästi hohtaen, kalpea ja hellä valo, sellainen, joka väikkyy Gluckin Elyseum-Hämärässä.

Hän tuli jälleen Olivierin luokse. Olikin jo aika joutua sinne. Olivier oli sairastunut; ja tuo hermostunut ja kiusattu pikku olento, joka oli peljännyt, että hän sairastuisi Antoinetten poissa ollessa, kieltäytyi nyt, -- kun hän oli tosiaan kipeä -- kirjoittamasta mitään sisarelleen, ettei olisi tehnyt häntä levottomaksi. Mutta sielussaan hän kutsui sisartaan hätään, rukoili häntä luokseen kuin jotain pelastavaa ihmettä.

Kun se ihme tapahtui, makasi Olivier lukion sairaalassa, kuumeen horteessa uneksien. Olivier ei edes huudahtanut, kun näki Antoinetten tulevan. Sillä hän oli nähnyt monen monta kertaa ennenkin Antoinetten ilmi-elävänä edessään!... Hän nousi istumaan vuoteessaan, suu auki, ja vapisi pelosta, ettei tämä vain taas olisi kuvittelua. Ja kun Antoinette oli istuutunut hänen vuoteensa reunalle, kun hän oli sulkenut Olivierin syliinsä, ja Olivier kietonut kätensä hänen kaulaansa, ja kun Olivier tunsi huultensa koskettavan hänen hienohipiäistä poskeaan, ja tunsi käsissään Antoinetten öisestä matkasta kylmät kädet, kun hän viimeinkin näki, että se oli hänen sisarensa, hänen rakkaansa, niin hän alkoi itkeä. Hän ei muuta voinut: hän oli yhä entinen "pikku hupsu", samallainen kuin oli lapsenakin. Hän veti Antoinettea puoleensa, ettei hän uudestaan pääsisi häneltä lähtemään. Kuinka he molemmat olivat muuttuneet! Kuinka surkastuneilta he näyttivät!... Mutta nyt se ei tehnyt mitään, he olivat saaneet jälleen toisensa: kaikki muuttui taas valoisaksi, sairaala, lukio, harmaa päivä; he pitivät toisistaan kiinni, he eivät toisiaan enää laskisi. Ennenkuin Antoinette ehti puhua veljelleen mitään, vaati Olivier jo häntä vannottamalla, ettei hän saisi enää lähteä pois. Sitä ei Olivierin tarvinnut sisareltaan vaatia: ei, Antoinette ei enää lähtisi, he olivat jo liiaksi kärsineet, ollakseen toisistaan erillään; heidän äitinsä oli oikeassa: mikä muu tahansa oli parempi kuin ero. Vaikka suurin kurjuus, itse kuolema, kunhan saatiin olla yhdessä.

Nyt he vuokrasivat itselleen kohta huoneet. He olisivat tahtoneet entisen huoneistonsa, niin ruma kuin se olikin; mutta siinä olivat jo asukkaat. Uuden asunnon ikkunat olivat pihalle päin kuin entisenkin; mutta pihamuurin ylitse näkyi sinne pienen akaasiapuun huippu, ja he kiintyivät heti siihen kuin johonkin maaseutulaiseen ystävään, joka oli, niinkuin hekin, vankina keskellä kaupungin kivirykelmää. Olivier tuli nopeasti terveeksi, tahi paremminkin pääsi sellaiseen olotilaan, jota oli totuttu pitämään hänessä terveytenä: -- (sillä hänen terveytensä olisi jossakin toisessa voimakkaammassa ihmisessä näyttänyt taudilta.) -- Antoinetten ikävä aika Saksassa oli koonnut hänelle edes vähän rahaa; ja erään saksalaisen kirjan käännöksestä, jonka muuan kustantaja suostui ostamaan, sai hän vielä vähän lisää. Aineellisista huolista oltiin siis joksikin aikaa turvassa; ja kaikki näytti niin hyvältä, kunhan Olivier vain hyväksyttäisiin lukuvuoden lopulla. -- Mutta jospa häntä ei hyväksyttäisi? Olivierille tuli jälleen tutkintojen tuskallinen jännitys, tuskin he olivat koteutuneet entiseen yhdessäelämisensä sulouteen. He koettivat olla puhumatta tutkinnosta; mutta se oli turhaa: alinomaa kääntyivät ajatukset siihen. Se huoli vainosi heitä itsepintaisesti, silloinkin, kun he koettivat haihduttaa sitä huvittelemalla mielestään: jossakin konsertissa se nousi esiin yhtäkkiä, keskellä kappaletta; öisin heräsivät he siihen, että se ammotti heidän sielussaan kuin mikäkin surman kuilu. Paitsi että Olivieria poltti halu helpoittaa sisarensa vaivoja ja korvata viimeinkin hänelle sen, että hän oli uhrannut nuoruutensa hänen onnensa edestä, kiusasi häntä vielä kauhu asevelvollisuutta kohtaan, sillä siitä ei hän pääsisi, jos hän saisi reput: -- (siihen aikaan seurasi korkeakouluun pääsystä vielä erivapautus asevelvollisuudesta.) -- Olivierilla oli voittamaton inho tuollaista hyvien ja huonojen ruumiillista ja henkistä toisiinsa sekautumista ja sitä älyllistä alennustilaa kohtaan, jona hän piti kasarmielämää, syystä tai ei. Kaikki, mitä hänessä oli ylimyksellistä ja puhdasvaistoista, kapinoi sellaista pakkovaltaa vastaan: hänestä tuntui, että hän olisi mieluimmin kuollut kuin alistunut siihen. Tällaista tunnetta saattaa yhteiskuntamoraalin nimessä, joka nykyään on suorastaan jonkinlaisena uskontona, ivailla tai soimatakin; mutta ainoastaan sokeat saattavat kieltää, ettei sitä ihmisissä olisi: ei löydy syvempää kärsimystä kuin tämän nykyaikaisen kommunismin törkeä loukkaus sielullista yksinäisyyttä vastaan.

Tutkinto alkoi. Olivier tuskin voi ottaa siihen osaa: hän oli huonovointinen, ja hän pelkäsi niin noita päiviä, jotka hänen täytyisi kestää, joko hänet sitten hyljättäisiin tai hyväksyttäisiin, että hän melkein toivoi tosiaan sairastuvansa. Kirjallisissa kokeissa hän onnistui tällä kertaa melkoisen hyvin. Mutta kova aika oli odottaa, oliko hänet tosiaan hyväksytty suullisiin kokeihin. Vallankumousten maan ikivanhaan tapaan, sillä se maa on kuluneihin tapoihin piintynein koko maailmassa, pidettiin tutkinto heinäkuussa, vuoden tulisimpina päivinä: aivan kuin olisi tahdottu tahallaan tehdä nuo oppilas-raukat, jotka olivat jo muutenkin kiusaantuneet suunnattoman pitkistä kertausluvuista, -- niistä eivät heidän tuomarinsa tietysti osanneet kymmenettäkään osaa, -- suorastaan hulluiksi. Kirjoitusten tulokset ilmoitettiin heinäkuun 14-nen päivän juhlien jälkeisenä päivänä, noiden rahvaan huvien ja yleisen ilon, kovin tuskallisen niille, jotka eivät itse ole iloisia ja jotka tarvitsevat hiljaisuutta. Torille lähelle taloa oli pystytetty markkinakojuja; siellä ammuttiin pilkkaan, pyssyt ratisivat, karusellit vonkuivat ja posetiivit vinkuivat aamusta sydänyöhön. Sellaista mieletöntä meteliä kesti viikon päivät. Sitten myönsi tasavallan presidentti ulvojille aikaa vielä puoli viikkoa lisää, saadakseen kansansuosiota. Se ei merkinnyt hänelle mitään: hän ei meteliä kuullut. Mutta Olivier ja Antoinette, joiden päätä aivan pakotti sitä kuunnellessa ja joiden täytyi pitää ikkunansa kiinni ja tukkia korviaan ja tukehtua huoneisiinsa, koettivat turhaan päästä kaiken maailman typerien viisunpätkien vainosta, sillä ne kaikuivat aamusta iltaan ja kiduttivat heitä kuin puukonpistot, niin että he suorastaan vääntelehtivät tuskasta.

Suulliset tutkinnot alkoivat melkein heti kuin kirjalliset kokeet oli lopullisesti hyväksytty. Olivier pyysi, ettei Antoinette tulisi kuuntelemaan. Sisar odotti ulko-ovella, -- vielä ankarammassa jännityksessä kuin Olivier. Tietystikään ei Olivier sitten näyttänyt tyytyväiseltä tutkintoonsa. Hän kiusasi Antoinettea hokemalla yhtä mittaa, mitä hän oli vastannut tai mitä asiaa ei ollut muistanut.

Lopullisen ratkaisun päivä tuli. Yliopiston pihaan asetettiin hyväksyttyjen nimiluettelo. Antoinette ei tahtonut antaa Olivierin mennä sinne yksin. Kotoa lähtiessään he ajattelivat, vaikkeivät toisilleen siitä puhuneet, että kun he tulevat takaisin kotiin, niin he _sen tietävät_, ja että he silloin ehkä toivoisivat takaisin tätäkin pelon tuokiota, jolloin he vielä edes toivoivat. Kun he näkivät edessään Sorbonnen, niin heidän jalkansa olivat pettää. Antoinette, joka oli yleensä niin uljas, sanoi veljelleen:

-- Kuule nyt, älä mene niin nopeasti... Olivier katseli sisareensa, joka koetti hymyillä, ja vastasi:

-- Tahdotko, niin istutaan hetkeksi tuohon penkille?

Olivier ei olisi tahtonut mennä perille asti, mutta hetken perästä puristi Antoinette hänen kättänsä ja virkkoi:

-- Ei se ole mitään, hyvä Olivier, mennään nyt.

He eivät löytäneet heti kohta luetteloa. He lukivat alusta loppuun useita, eikä niissä ollut Jeanninin nimeä. Kun he sen viimein löysivät, eivät he ensin olleet ymmärtää, ja lukivat luettelon moneen kertaan, eivätkä jaksaneet uskoa silmiään. Kun he sitten olivat aivan varmat, että se oli totta, että se Jeanninin oli hän, että Jeannin oli hyväksytty, eivät he saaneet sanaa suustaan; he juoksivat minkä ehtivät kotiin: Antoinette oli ottanut Olivieria käsivarresta, hän piti veljeään kiinni ranteesta, Olivier nojasi häneen; he melkein juoksivat, näkemättä mitään; mennessään bulevardin poikki olivat he jäädä hevosten jalkoihin. He hokivat:

-- Rakas!... Rakas!...

He nousivat asuntoonsa, monta porrasta kerrallaan harpaten. Päästyään huoneistoonsa heittäytyivät he toistensa kaulaan. Antoinette otti veljeään kädestä ja vei hänet isän ja äidin valokuvien eteen, jotka olivat hänen vuoteensa vieressä kamarin nurkassa, ikäänkuin pyhimyskuvina; hän laskeusi Olivierin kanssa noiden kuvien eteen polvilleen; ja siinä he rukoilivat ja itkivät hiljaa.

Antoinette hommasi pienet herkkupäivälliset; mutta kumpikaan eivät he voineet palaakaan maistaa: heillä ei ollut nälkä. He viettivät illan yhdessä, Olivier istuen sisarensa jalkain juuressa, tai hänen sylissään, hyväilyttäen itseään kuin pikku lapsi. He eivät puhelleet juuri mitään. He eivät jaksaneet edes olla onnellisia, niin menehtyneet he olivat. He menivät levolle jo ennen kello yhdeksää, ja nukkuivat sikeästi.