Part 7

Hän kävi joskus eräiden rikkaiden juutalaisten salongissa, nimittäin Nathanien perheessä; he olivat kohdanneet hänet eräiden tuttaviensa luona, sillä siellä antoi Antoinette lapsille tunteja, ja heidän mielenkiintonsa oli herännyt häntä kohtaan. Ja vaikka Antoinette oli kovin ihmisarka, ei hän voinut jäädä pois parista Nathanien iltakutsusta. Monsieur Alfred Nathan oli hyvin tunnettu parisilainen professori, huomattava tiedemies ja samalla hieno maailmanmies, jossa kummallisena sekoituksena yhtyi tiede ja turhamaisuus, niinkuin juutalaisten piireissä muulloinkin näkee. Nathanin sydämessä oli yhtä paljon todellista ihmisrakkautta kuin tavatonta suurenmaailman turhamaisuutta. Molemmat ominaisuudet saattoivat hänet osoittamaan Antoinettea kohtaan isostelevaa, vilpitöntä, ja muuten ajoittain sangen epätasaista suosiota. -- Antoinette oli yleensä huomannut enemmän hyvyyttä juutalaisten kuin samanuskoistensa piireissä. Juutalaisilla ovat kyllä omat vikansa; mutta heillä on myöskin eräs suuri avu, -- ehkä parhain kaikista: he ovat eläviä, ovat inhimillisiä; mikään inhimillinen ei ole heille vierasta, heidän mielenkiintoaan herättää kaikki, mikä on elävää. Ja silloinkin, kun heillä ei ole todellista, lämmintä sympatiaa jotakuta kohtaan, on heillä toki ainainen uteliaisuutensa, joka saa heidät etsimään ja tutkimaan kaikkia ihmisten ajatuksia, jotka ovat vähänkin arvoisia, vaikka ne olisivatkin aivan erilaisia kuin heidän omansa. Silti eivät he yleensä tee paljoakaan niitä edistääkseen: sillä liian monet harrastukset vetävät yhtaikaa puoleensa heitä, ja he ovat muita alttiimmat maailman turhamaisuuksille, vaikkakin sanovat olevansa niistä vapaita. Mutta ainakin he tekevät jotakin; ja se on jo nykyaikaisen hienoston tunteettomassa tylsyydessä huomattava hyvä puoli. He ovat näissä piireissä yllyttimenä virkeyteen, elämän hapatuksena. -- Antoinette, jota katolilaisten parissa oli kohdannut jääkylmän välinpitämättömyyden muuri, osasi antaa paremmin kuin kukaan muu arvon sille mielenkiinnolle, joka Nathaneilla oli häntä kohtaan, niin pintapuolista kuin se olikin. M:me Nathan oli huomannut Antoinetten uhrautuvan elämän; samoin hänen fyysillisen ja sielullisen viehätyksensä; ja hän tahtoi saada sen kunnian, että Antoinettesta olisi tullut hänen suojattinsa. Hänellä ei ollut lapsia; mutta hän rakasti nuoria, ja kokosi niitä usein kotiinsa; hän oli vaatimalla vaatinut myöskin Antoinettea tulemaan sinne, irtautumaan kerrankin yksinäisyydestään ja huvittelemaan hiukan. Ja kun hänen oli helppo aavistaa, että Antoinetten arkuuteen oli suurena syynä ainainen puute, niin oli hän tarjoutunut hankkimaan hänelle kauniita pukujakin; mutta niitä ei ylpeys sallinut Antoinetten ottaa vastaan; kuitenkin oli herttainen suojelijatar jo ryhtynyt niin vakavasti asiaan, että hän keksi keinon, jolla sai tytön pakotetuksi ottamaan häneltä noita pikkulahjoja, joita viaton naisellinen turhamaisuus pitää niin rakkaina. Antoinette oli niistä samalla sekä kiitollinen että ymmällään. Hän lähti väkisinkin silloin tällöin m:me Nathanin illatsuihin, ja kun hän oli nuori, oli hänellä siellä tietenkin hauskaa.

Mutta tässä hiukan sekaisessa seurapiirissä, jossa kävi paljon nuoria miehiä, iski kohta pari kolme lurjusta silmänsä m:me Nathanin pikku suojattiin, köyhään ja sievään tyttöön. Ja he ottivat nyt hänet maalitaulukseen, luottaen muuten sangen itsetuntoisesti itseensä. Laskelmissaan ottivat he huomioon hänen arkuutensa. Jopa he löivät vedonkin keskenään, kuka hänet voittaisi.

Antoinette alkoi saada nimettömiä kirjeitä, -- tai oikeammin sanoen: ylhäisellä salanimellä merkittyjä kirjeitä, joissa häntä kosiskeltiin. Ensin rakkauden kirjeitä, imartelevia, innokkaita, ja pyyntöjä tulla kohtaukseen. Sitten jo sangen pian rohkeampia, joissa turvauduttiin uhkauksiin, ja sitten käytettiin aseina loukkauksia, halpamielisiä herjauksia: niissä hänet riisuttiin aivan alasti, paljastettiin hänelle hänen ruumiinsa salaisuuksia, tahrattiin sitä törkeillä kärkkymisillä; niissä koetettiin saada hyötyä Antoinetten yksinkertaisuudesta, peloitella häntä sillä, että hänet saatettaisiin muka julkisen häväistyksen uhriksi, ellei hän menisi neuvotulle kohtauspaikalle. Hän itki tuskissaan, että hän oli saattanut kiihoittaa noita miehiä tekemään moisia ehdotuksia; ja nuo häväistykset polttivat kuin tuli hänen ruumiillista ja sielullista ylpeyttään. Hän ei tiennyt, miten pälkähästä päästä. Hän ei tahtonut puhua siitä veljelleen: hän tiesi, että Olivier kärsisi siitä liiaksi, ja että hän tekisi asian vieläkin vakavammaksi kuin se olikaan. Antoinettella ei ollut ketään ystäviä. Turvautuako polisiin? Hän ei voinut tehdä sitäkään skandaalin pelosta. Kuitenkin oli tästä tehtävä loppu. Hän tunsi, ettei hän ollut turvassa, vaikkei kirjeihin vastannutkaan; että ilkiö, joka häntä vainosi, oli sitkeä ja menisi kaikkiin äärimmäisyyksiin, kunnes huomaisi, että asia kävisi vaaralliseksi hänelle itselleen.

Herrasmies lähetti hänelle viimein jonkinlaisen ultimatuumin, käskien häntä tulemaan seuraavana päivänä Luxembourgin museoon. Antoinette lähti sinne. -- Ajateltuaan ympäri päänsä oli hän tullut vakuutetuksi, että hänen vainoojansa oli kai nähnyt hänet m:me Nathanin luona; joku rivi eräässä hänen kirjeessään vihjailikin johonkin asiaan, joka ei ollut voinut tapahtua muualla kuin siellä. Antoinette pyysi nyt m:me Nathania tekemään hänelle suuren palveluksen: saattamaan häntä vaunuillaan museon portille, ja odottamaan häntä siellä hetkisen. Antoinette meni sisään. Sovitun taulun edessä tuli tuo mestari-lumooja riemuiten hänen luokseen ja alkoi puhella hänelle, kohteliasta teeskennellen. Antoinette katsoi häneen lujasti ja vaiti. Tervehdittyään kysyi herra häneltä kujeillen, miksi hän katsoi häntä niin. Antoinette vastasi:

-- Katselen suurta raukkaa.

Toinen ei ällistynyt niin vähästä, ja alkoi tulla tuttavallisemmaksi. Antoinette sanoi:

-- Te uhkailitte minua skandaalilla. Nyt saatte minulta skandaalin. Tahdotteko!

Antoinetten koko ruumis vapisi, hän puhui äänekkäästi, hän näytti olevan valmis vetämään yleisen huomion heihin. Heitä katseltiin. Toinen tunsi, ettei tyttö kursailisi mitään. Herra puhui nyt hiljaisemmalla äänellä. Viimeisen kerran läimäytti Antoinette hänelle vasten silmiä:

-- Te olette raukka! ja kääntyi häneen selin.

Toinen ei tahtonut näyttää, että hänet oli nolattu, joten hän seurasi yhä Antoinettea. Antoinette lähti museosta ulos, herrasmies kintereillään. Hän meni suoraa päätä vaunujen luo, jotka häntä odottivat, ja avasi yhtäkkiä niiden oven: ahdistaja seisoi naamatusten m:me Nathanin kanssa, joka tunsi hänet ja tervehti häntä nimeltä mainiten. Mies menetti malttinsa ja luikki tiehensä.

Antoinetten täytyi nyt kertoa asia ystävättärelleen. Sen teki hän sangen vastenmielisesti, ja niin peitellen kuin mahdollista. Hänestä oli tuskallista päästää outoa ihmistä entisen elämänsä salaisuuksiin ja näyttää hänelle loukatun puhtautensa tuskat. M:me Nathan moitti häntä, ettei hän ollut ilmoittanut hänelle asiasta aikaisemmin. Antoinette pyyteli, ettei hän saisi puhua siitä kenellekään. Seikkailu katkesikin siihen; eikä Antoinetten suojelijattaren tarvinnut edes sulkea salonkinsa ovea tuolta herrasmieheltä: sillä hän varoi itse sinne tulemasta.

Melkein samoihin aikoihin sai Antoinette vielä erään surun; se oli aivan toista laatua.

Muuan sangen kunnioitettava, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen mies, jolla oli konsulin paikka Kaukaisessa Idässä ja oli tullut muutamiksi kuukausiksi Ranskaan, kohtasi Antoinetten Nathanin luona ja rakastui häneen. M:me Nathan, joka oli saanut päähänsä naittaa ystävättärensä, oli valmistanut tätä kohtausta hiukan etukäteen, Antoinetten tietämättä. Konsuli oli juutalainen hänkin. Hän ei ollut kaunis, eikä enää nuorikaan. Hänen päänsä oli jo hiukan kalju ja selkänsä kumarainen; mutta hänen silmänsä olivat lempeät, käytöksensä herttainen, ja hänen sydämensä otti osaa toisten kärsimyksiin, sillä hän oli itsekin kärsinyt. Antoinette ei ollut enää entinen, romanttinen pikkutyttö eikä hemmoiteltu lapsi, joka haaveksi elämää jonkinlaisena kävelynä auringonpaisteessa rakastetun kanssa; hän näki sen nyt ankarana taisteluna, sellaisena, että se alkoi uudestaan joka aamu, antamatta lepoa, uhaten joka hetki riistää takaisin alueen, joka oli jo voitettu: tuuma tuumalta, pitkinä ponnistuksen vuosina; ja Antoinette ajatteli, että olisi suloista saada nojata jonkun ystävän käsivarteen, jakaa taakkansa hänen kanssaan, ja ummistaa hiukan silmiään sillaikaa kuin toinen valvoi hänen turvallisuudestaan. Hän tiesi, että moinen oli pelkkää unelmaa; mutta hänellä ei ollut vielä voimaa luopua kokonaan siitä haaveestaan. Pohjaltaan tunsi hän hyvin, ettei tytöllä, jolla ei ollut myötäjäisiä, ollut paljon toivomisen varaa niissä piireissä, joissa Antoinette kävi. Vanha ranskalainen porvaristo on kautta maailman tunnettu kylmistä hyödynlaskelmistaan avioliittoasioissa. Juutalaiset eivät ahnastele niin alhaisella tavalla rahaa. Heidän keskuudessaan ei ole harvinaista, että rikas nuorimies tahtoo ja ottaa vaimokseen köyhän tytön, tai nuori tyttö, jolla on varoja, hakee kiihkeästi puolisoa, jolla on älyä. Mutta mitä varsinkin Ranskan katolilaiseen ja maaseudun porvaristoon tulee, niin etsii heidän keskuudessaan melkein aina kukkaro kukkaroa. Ja mihinkäpä nuo ihmisraukat muuhun pystyisivätkään? Heillä ei ole muuta kuin keskinkertaisia elämänvaatimuksia: syödä, haukotella, nukkua, -- ja säästää. Antoinette tunsi heidät. Hän oli nähnyt heidät jo lapsena. Oli nähnyt heidät sekä rikkauden että köyhyyden silmälaseilla. Hänellä ei ollut enää harhakäsityksiä heistä, eikä siitä, mitä hän saattoi sieltä päin odottaa. Ja niinpä oli tuon miehen lähestyminen, joka pyysi häntä vaimokseen, hänelle odottamattoman suloista. Vaikkei hän ensin tuntenut voivansa häntä rakastaa, valtasi hänet vähitellen kiitollisuus ja syvä hellyys häntä kohtaan. Hän olisi suostunut hänen kosintaansa, ellei hänen silloin olisi täytynyt lähteä hänen mukaansa siirtokuntiin, ja jättää siis veljensä Parisiin. Antoinetten vastaus oli kieltävä; ja tuo ystävä, joskin hän ymmärsi hyvin hänen ylevät syynsä, ei antanut sitä hänelle anteeksi: rakkauden itsekkyys ei suvaitse, että siltä kielletään jokin uhri, vaikkapa se olisi hyvekin ja sellainen ominaisuus, joka on rakastetussa kaikkein ihaninta. Konsuli karttoi nyt Antoinetten seuraa; eikä hän kirjoittanut hänelle enää Parisista lähdettyään, kunnes Antoinette eräänä päivänä -- viisi kuukautta myöhemmin, -- sai häneltä tiedon, kihlauskortilla, jonka kuoreen konsuli itse oli kirjoittanut osoitteen, että hän oli nainut toisen naisen.

Antoinette tuli hyvin murheelliseksi. Saadessaan jälleen kirvelevän haavan laski hän kärsimyksensä Jumalan jalkain juureen: koetti vakuutella itselleen, että rangaistus oli syystä kohdannut häntä, koska hän oli näet unohtanut ainoan elämäntehtävänsä, nimittäin uhrautumisen veljensä puolesta; ja sitten omistautui hän siihen tehtäväänsä yhä hartaammin.

Hän vetäytyi kokonaan irti maailmasta. Hän herkesi käymästä Nathanienkin luona, jotka olivat tulleet Antoinettea kohtaan hiukan kylmäkiskoisiksi, kun hän oli kieltäytynyt heidän tarjoamastaan naimakaupasta: hekään eivät olleet hyväksyneet hänen syitään. M:me Nathan, joka oli jo etukäteen päättänyt, että se avioliitto solmittaisiin, ja että siitä tulisi hyvä, oli närkästynyt, niin itserakas hän oli, kun aikomus Antoinetten tähden raukesi. Hän piti Antoinetten arveluita kylläkin sangen kunnioitettavina, mutta liian hempeätunteisina; ja sitten hän vähitellen tuli välinpitämättömäksi tuota pikku hanhea kohtaan. Hänen tarpeensa tehdä ihmisille hyvää, vasten tai myöten heidän suostumustaan, oli löytänyt jo uuden suojatin, joka kulutti tätä nykyä kaiken hänen liian mielenkiintonsa ja alttiutensa.

Olivier ei tiennyt mitään sisarensa sieluntuskista ja kamppailuista. Hän oli sentimentaalinen ja kevytluontoinen poika, ja eli pelkästään omissa haaveissaan. Ei voinut koskaan luottaa hänen omaan ryhtiinsä, vaikka hänen älynsä olikin vilkas ja terävä, sydän hellyyttä täynnä, niinkuin hänen sisarensakin. Vähän väliä teki hän epäjohdonmukaisuudella, lannistumisella, vetelehtimisellä ja kaikenlaisilla pikku rakastumisilla, joihin hän hukkasi aikaansa ja voimiaan, turhiksi kaikki toisen ponnistukset. Hän pihkaantui sieviin, koketteihin pikku tyttöihin, joita hän näki vilaukselta tai joiden kanssa hän oli jutellut hetkisen jossakin salongissa, ja jotka eivät välittäneet hänestä puolestaan yhtään. Hän hullaantui tutkimaan jotain runoelmaa, tai musiikkimiestä: hän takertui sellaiseen kuukausiksi, unohtaen kaiken muun, ja laiminlöi opintonsa. Häntä täytyi pitää alinomaa silmällä, kuitenkin tarkoin varoen, ettei hän sitä huomaisi, koska hän saattoi silloin loukkaantua. Jos jonkinlaisia päähänpistoja piti peljätä aina. Hänessä hehkui tuo kuumeentapainen liikakiihoitus, tasapainon puute ja rauhattomuuden värinä, jota usein tapaa keuhkotaudin uhkaamissa ihmisissä. Lääkäri ei ollut salannut sitä vaaraa Antoinettelta. Olivier, jo syntymästään sairaaloinen ja maaseudulta Parisiin siirretty kasvi, olisi tarvinnut raitista ilmaa ja valoa. Antoinette ei voinut niitä hänelle hankkia. Heillä ei ollut rahaa saattaakseen lähteä Parisista loma-ajoiksi. Muun osan vuotta vei työ kaiket viikot heidän aikansa; ja sunnuntaisin he olivat niin väsyneet, ettei heillä ollut halua ulkosalle, paitsi mennäkseen johonkin konserttiin.

Eräinä kesäisinä sunnuntaina teki Antoinette kuitenkin parhaansa vieden Olivierin Parisia ympäröiviin metsiin, Chavillen tai Saint-Cloud'n seuduille. Mutta ne metsät olivat täynnä häliseviä pareja, siellä kaikuivat varietee-viisut, ne olivat kirjavanaan rasvaisia paperinkappaleita: siellä ei asunut se jumalainen yksinäisyys, joka rauhoittaa ja puhdistaa. Ja illoin oli tultava takaisin junahälinässä, paikallisjunien tukehduttavassa tungoksessa ja inhoittavassa seurassa, matalissa, ahtaissa ja pimeissä vaunuissa, sietäen silmissään rivonsekaisia kohtauksia, ympärillä meteli, nauru, rallatus, huono ilma, tupakankatku. Antoinette ja Olivier, joilla ei kummallakaan ollut taipumusta rahvaanomaiseen elämään, tulivat niiltä huvimatkoiltaan kotiin kyllästyneinä ja lohduttomina. Olivier pyyteli Antoinettelta, ettei niille retkille enää lähdettäisi; eikä Antoinette voinutkaan sitä tehdä ennenkuin vasta jonkun ajan kuluttua. Hän tahtoi kuitenkin, että niitä matkoja oli tehtävä, vaikka ne olivat hänestä vieläkin vastenmielisempiä kuin veljestä; mutta hän piti niitä välttämättöminä veljensä terveydelle. Hän vaati siis joskus Olivierin lähtemään jälleen kaupungin ympäristöön. Nämä uudet yritykset eivät onnistuneet sen paremmin; ja Olivier oli sisarelleen hapan niiden vuoksi. Silloin olivat he aina tukehduttavassa kaupungissa; ja kaipailivat sieltä vankilastaan luonnon helmaan.

Oli tullut viimeinen kouluvuosi. Oli jo aikakin. Antoinette tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Hän luotti siihen, että Olivier onnistuisi: hänen veljellään olivat varsin hyvät edellytykset. Lukiossa pidettiin häntä yhtenä parhaimpia oppilaita; ja kaikki opettajat kiittivät yksimielisesti hänen älyään; ainoa heidän moitteensa koski jonkinlaista henkistä kyvyttömyyttä kuriin, joka teki hänelle vaikeaksi noudattaa minkäänlaista järjestelmää. Mutta vastuunalaisuus, joka oli Olivierin hartioilla, vaivasikin häntä nyt siinä määrin, että häneltä väheni sikäli kyky ja voima, mikäli päästötutkinto läheni. Suunnaton väsymys, pelko, että hän saisi reput, ja sairaaloisesti hermostunut arkuus lamasivat hänet jo kauan ennen kokeita. Hän vapisi jo ajatellessaankin, että hänen täytyi julkisesti astua tutkijain eteen. Arkuus oli ollut aina hänelle kärsimys: hän punasteli luokalla vastaamaan noustessaan; hänen kurkkunsa tukkeusi, kun hänen täytyi avata suunsa; ensi aikoina hän saattoi niin ja näin vastata edes nimihuudossa. Sitäpaitsi oli hänen paljoa helpompi puhua yhtäkkiä kuin silloin, kun tiesi, että häneltä kohta kysyttäisiin: silloin hän oli aivan sairas; hänen päässään vilisi kaikenlaisia kuvia, miten nyt kävisi; ja kuta kauemmin hänen täytyi odottaa, sitä tuskallisempi hänen oli olla. Saattoi sanoa, ettei ollut kokeita, joita hän ei olisi kestänyt ainakin kaksi kertaa: sillä aina kärsi hän jo edellisinä öinä ne kidutukset, ja menetti siinä koko tarmonsa, joten sitä ei jäänyt hänelle todellisiin kokeihin.

Mutta nyt hän ei päässytkään noihin kamaliin suullisiin tutkinnoihin asti, joita ajatellessaan hän öillä ui aivan kylmässä hiessä. Kirjallisissa kokeissa, yrittäessään sommitella filosoofista ainetta, joka olisi tavallisina aikoina saattanut innostaa hänet suorastaan haltioihinsa, ei hän kuuden tunnin kuluessa saanut paperille kahtakaan sivua. Ensimäiset tunnit oli hänen päänsä aivan tyhjä, hän ei ajatellut mitään, ei mitään. Kaikki oli kuin kiviseinää, johon hän turhaan ruhjoi päätänsä rikki. Sitten, tunti ennen kokeiden loppua, halkesi se seinä, ja joku kirkas säde välkähti raosta. Silloin hän kirjoitti muutaman erinomaisen rivin, mutta aine tuli niin lyhyt, ettei hän voinut päästä läpi. Kun Antoinette näki, kuinka masennuksissa Olivier oli näiden kokeiden jälkeen, huomasi hän, että nyt tulisivat varmasti reput, ja hän oli yhtä masentunut kuin hänen veljensäkin; mutta hän ei ilmaissut mielialaansa. Antoinettella oli näet kaikkein epätoivoisimmissakin olosuhteissa aina loputon toivon voima.

Olivier reputettiin.

Hän oli kovin lannistunut. Antoinette koetti hymyillä, niinkuin asia ei olisi ollut sen vakavampi; mutta hänen huulensa vapisivat. Hän lohdutti veljeään, sanoi hänelle, että se oli helposti korjattava sattuma, ja että hän läpäisisi kyllä toki tulevana vuonna, ja paremmilla arvosanoilla. Hän ei ilmaissut Olivierille, kuinka tärkeä hänelle itselleen olisi ollut, että Olivier olisi jo nyt onnistunut; kuinka uupuneeksi hän tunsi itsensä sekä ruumiillisesti että sielullisesti, ja miten levoton hän oli, ettei jaksaisi enää kestää sellaista vuotta kuin tämä oli ollut. Mutta kuitenkin hänen täytyi jaksaa. Jos hän katoaisi ennenkuin Olivier oli valmis mies, niin Olivierilla ei olisi mitenkään rohkeutta taistella yksinään: hän joutuisi perikatoon.

Antoinette salasi sisäisen väsymyksensä. Ja hän ponnisti kaksinkertaisesti. Hän kärsi itse katkeraa puutetta voidakseen hankkia veljelleen jotain huvitusta loma-ajalla, niin että hän jälleen kouluun mennessään saattaisi ryhtyä työhön karttuneilla voimilla ja luottamuksella. Mutta koulun alkaessa olivat Antoinetten pikku säästöt kulutetut; ja kaiken lisäksi menetti hän muutamia tuntejaan, joilla hän oli parhaiten ansainnut.

Vielä vuosi lisää!... Lapsi-raukat olivat viimeiseen saakka jännityksessä odottaessaan tätä koettelemusta. Ennen kaikkea täytyi saada leipänsä, ja hankkia uusia tuloja. Silloin otti Antoinette kotiopettajattaren paikan, jota hänelle tarjottiin Saksassa, Nathanien hommasta. Siihen keinoon olisi hän ryhtynyt kaikkein viimeiseksi: mutta tällä hetkellä ei ollut muuta neuvoa, eikä hän voinut odottaa. Hän ei ollut ennen eronnut veljestään yhdeksi ainoaksikaan päiväksi kuuden vuoden kuluessa; eikä hän nyt voinut ymmärtää, kuinka hän jaksaisi enää elää, kun ei saisi nähdä eikä kuulla häntä joka päivä. Myöskin Olivier ajatteli kauhuin tätä; mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään: hän itse oli syypää tähän onnettomuuteen; jos hänet olisi hyväksytty tutkinnossa, ei Antoinetten olisi ollut pakko turvautua tähän hätäkeinoon; Olivierin mielestä ei hänellä ollut oikeutta vastustaa sisarensa aikeita, ottamalla lukuun vielä omaa murhettaankin: sisar itse sai päättää asian.

He viettivät viimeiset päivänsä yhdessä, mykän surun vallassa, aivankuin toinen heistä olisi ollut kuolemaisillaan; he vetäytyivät kukin yksikseen, kun tuska kasvoi liian suureksi. Antoinette tähysteli neuvoa Olivierin silmistä. Jos Olivier olisi sanonut hänelle:

-- Älä lähde! niin hän ei olisi lähtenyt, vaikka hänen täytyi lähteä. Vielä viimeisinä tuokioina, ajurin rattailla, jotka veivät heitä itäiselle asemalle, oli hän vähällä peruuttaa päätöksensä: hänestä tuntui siltä, ettei hän mitenkään jaksaisi sitä toteuttaa. Jos Olivier olisi sanonut edes yhden ainoan sanan!... Mutta hän ei sanonut. Hän turtui tuskaansa niinkuin sisarkin. Antoinette vaati häneltä lupauksen, että veli kirjoittaisi hänelle joka päivä, eikä salaisi häneltä mitään, ja että hän kutsuisi Antoinetten kotiin, jos jotain vähänkin huolestuttavaa tapahtuisi.

Antoinette lähti. Olivier palasi tuskan murtamana takaisin lukion yhteiseen makuusaliin, sillä hän oli suostunut rupeamaan kouluunsa puolihoitolaiseksi, ja sillaikaa vei juna yhä etemmäksi Antoinettea, jonka sydän oli surusta pakahtua. He tuijottivat kumpikin suurin silmin yöhön, ja tunsivat, että jokainen minutti kiidätti heitä yhä kauemmaksi toisistaan; hiljaa huudahtelivat he toisiaan nimeltä.

Antoinette pelkäsi sitä maailmaa, johon hän oli menossa. Hän oli paljon muuttunut viimeisinä kuutena vuotena. Hän, joka oli ennen ollut niin rohkea, ettei arastellut mitään, hän oli nyt jo niin tottunut hiljaiseen ja eristäytyneeseen elämään, että hän suorastaan kärsi sen jättämisestä. Menneiden onnenpäivien naureskeleva, laverteleva ja iloinen Antoinette oli kuollut tuon onnen keralla. Onnettomuus oli tehnyt hänet ihmisaraksi. Varmaankin oli elämä Olivierin kanssa kahden kesken viimein tartuttanut häneenkin veljen arkuuden. Paitsi veljensä seurassa oli hänen yleensä vaikea puhua. Kaikki häntä kauhistutti; pieni kyläilykin suorastaan peloitti häntä. Ja niinpä häntä nyt hermostutti ja ahdisti kovin ajatella, että hänen täytyisi tästä lähtien elää ulkomaalaisten seassa, puhella heidän kanssaan, olla ikäänkuin aina näyttämöllä. Tyttöraukalla ei muuten ollut opettajan taipumuksia enempää kuin hänen veljelläänkään: hän teki tehtävänsä kyllä tunnollisesti, mutta hän ei uskonut siihen, eikä häntä tukenut tietoisuus työn hyödystä. Hän oli luotu rakastamaan, eikä opettamaan. Ja hänen rakkaudestaan ei kukaan välittänyt.