Part 6

Antoinette sai säästetyksi salaa niinkin paljon, että hankki Olivierille aivan odottamatta pianon, joka eräänlaisen vuokramaksu-järjestelmän perusteella muutamien kuukausien päästä joutui kokonaan heidän omakseen. Vaikea oli tämäkin sitoumus, johon Antoinette uskalsi ryhtyä. Maksupäivät painoivat usein kauheasti hänen mieltään; hän pilasi terveytensä saadakseen kokoon nuo tarvittavat rahat. Mutta se hullutus tuottikin heille molemmille suuren ilon. Musiikki oli heidän autuutensa tässä poloisessa elämässä. Sillä oli valtava asema heidän sielussaan. He kietoutuivat säveliin unohtaakseen muun. Aivan vaaratonta se ei ollut. Musiikki on nykyajan herpaisevimpia voimia. Sen kuuma kaipuu tai väkevä toivottomuus ärsyttää ylenmäärin aisteja ja vie tahdonvoiman. Mutta samalla se oli jonkinlainen pingoituksesta päästäminen sellaiselle sielulle kuin Antoinette, joka oli pakotettu alinomaiseen liialliseen ja ilottomaan ponnistukseen. Konsertit, johon sunnuntaisin mentiin, olivat heille ainoa valo viikon heltiämättömän työn keskellä. He elivät aina edellisen konsertin muistolla ja seuraavan toivolla, noiden parin kolmen ikäänkuin poissa Parisista ja ulkopuolella ajan vietetyn tunnin voimalla. He odottivat teatterin edustalla jo kauan ennenkuin ovet avattiin, seisoivat siellä, vesi- tai lumisateessa, tuulessa ja kylmässä, painautuen toisiaan vasten ja peljäten, etteivät he ehkä saisikaan enää paikkoja; sitten työnsi ihmistungos heidät sisään; he kärsivät väenkuhinasta, ja pääsivät viimein jonnekin ahtaille paikoille, pimeään nurkkaan. Siellä oli tukehtua, puristua kuoliaaksi, ja joskus he melkein voivat pahoin, niin kuuma ja epämukava siellä oli; -- ja kuitenkin olivat he onnellisia: onnellisia omasta ja toistensa onnesta; onnellisia, kun tunsivat jälleen sydämissään sellaisista suurista sieluista kuin Beethovenin ja Wagnerin lähtevät hyvyyden, valon ja voiman virrat; onnellisia, kun näkivät sisaruksen rakkaiden kasvojen kirkastuvan, -- väsymyksen ja ennenaikaisten huolten kalventamien kasvojen. Antoinette tunsi itsensä niin uupuneeksi; tunsi olevansa nyt ikäänkuin äidin sylissä, joka painoi häntä hellästi rintaansa vasten. Hän painautui musiikin lämpöiseen ja hyvään helmaan; ja hän itki hiljaa. Olivier pusersi hänen kättänsä. Kukaan ei huomannut heitä siellä valtavan suuren salin hämärässä nurkassa; eivätkä he olleet siellä ainoita, joita elämä kolhii ja jotka pakenevat äidillisen Musiikin siipien suojaan.

Antoinettella oli tukenaan yhä edelleen myöskin uskonto. Hän oli sangen hurskas, eikä jättänyt ainoanakaan päivänä rukoilematta, kauan ja palavasti, tai menemättä joka sunnuntai messuun. Tuntien kärsivänsä elämässä epäoikeutettua kovuutta ei hän voinut olla uskomatta jumalallisen Ystävän rakkauteen, Ystävän, joka kärsii meidän kerallamme ja joka kerran ihmistä lohduttaa. Mutta vielä läheisemmässä yhteydessä kuin Jumalan oli hän rakkaiden kuolleiden omaistensa kanssa, ja hän yhdisti heidät sielussaan kaikkiin kärsimyksiinsä. Mutta hän oli samalla itsenäinen henki ja selväjärkinen olento; hän pysyi syrjässä muista uskovaisista, eivätkä he oikein mielellään häntä suosineet; he pitivät häntä taipumuksiltaan huonona, jopa melkein vapaa-ajattelijana, tai ainakin sille tolalle kallistuvana, sillä hän oli oikea pikku ranskatar eikä siis suostunut luopumaan vapaasta arvostelustaan: hän ei uskonut kuuliaisuudesta, niinkuin tylsä lauma uskoo, vaan rakkaudesta.

Olivier ei uskonut enää. Se vähitellen tapahtuva uskon mureneminen, joka oli alkanut hänessä Parisissa olon ensimäisinä kuukausina, oli nyt hajoittanut hänet kokonaan. Siitä hän oli kärsinyt kauheasti; sillä hän ei ollut niitä olentoja, jotka ovat tarpeeksi voimakkaita, tai kyllin keskinkertaisia, päästäkseen irti uskosta: sentähden hänellä oli ollut murroskausi, joka tuotti hänelle kuolontuskia. Mutta hänen sydämensä mystillisyys säilyi, ja niin uskottomaksi kuin hän oli tullutkin, mikään ajatustapa ei ollut läheisempi hänen omalleen kuin hänen sisarensa maailmankatsomus. He elivät kumpikin uskonnollisen ilmakehän piirissä. Kun he tulivat illoin kotiin, kumpikin omalta taholtaan, oltuaan erillään koko päivän, oli heidän pikku asuntonsa heille jonkinlainen pelastuksen satama, loukkaamaton turvapaikka, köyhä ja kylmä, mutta puhdas. Kuinka kaukana he siellä tunsivat olevansa Parisin melusta ja pilaantuneista ajatuksista!...

He eivät juuri puhuneet toisilleen, mitä olivat päivän kuluessa tehneet: sillä kun tulee väsyneenä kotiin, ei halua enää elää uudestaan tuskallista päivää sen tapauksia kertomalla. He koettivat sen yhdessä vaistomaisesti unhottaa. Varsinkin iltapuolen alussa, kun he istuivat aterialla, varoivat he kyselemästä toisiltaan mitään. He toivottivat kotiin tullessaan toisilleen silmin hyvää iltaa; ja sitten eivät he useinkaan virkkaneet koko päivällisen aikana toisilleen mitään. Antoinette katseli veljeään, joka unehtui usein uneksimaan lautasensa ääressä, aivankuin pikku poikana. Sisar silitti silloin hellästi hänen kättään:

-- Kas niin, sanoi hän hymyillen. Eteenpäin vaan!

Silloin hymyili myöskin Olivier, ja alkoi jälleen syödä. Aterioiminen meni sillä tavoin, eivätkä he kumpikaan koettaneet puhua. He kaipasivat kovasti hiljaisuutta. -- Viimein kuitenkin heidän kielensä hiukan laukesi, kun he olivat hetken levähtäneet ja kun he molemmat olivat toistensa hienotuntoisen rakkauden helliminä saaneet poistetuksi olemuksestaan päivän epäpuhtaat kosketukset.

Olivier asettui pianon ääreen. Antoinettelta jäi soittaminen tykkänään, sillä hän tahtoi antaa veljensä soittaa: sehän oli näet Olivierin ainoa huvi; ja hän antautui siihen koko sielullaan. Hänellä oli suuri kyky ymmärtää musiikkia; hänen naismainen luonteensa oli luotu paremminkin rakastamaan kuin toimimaan ja omaksui siis hartaasti hänen soittamainsa säveltäjäin ajatukset, sulautui täydellisesti niihin, tulkitsi uskollisesti niiden pienimmätkin vivahdukset, -- ainakin sikäli kuin hänen heikot kätensä ja hengityksensä sen sallivat, sillä _Tristanin_ jättiläisponnistus ja Beethovenin viimeiset sonaatit suorastaan ruhjoivat hänen voimiaan. Ja siksi vetäytyi Olivier mieluimmin Mozartin ja Gluckin turviin; heidän sävellyksistään piti myöskin Antoinette enimmän.

Joskus Antoinette lauloikin, mutta aivan yksinkertaisia lauluja, vanhoja melodioita. Hänellä oli hillitty mezosopraano, vakava ja hauras. Niin arka, ettei hän voinut laulaa kenenkään kuullen; tuskin Olivierinkaan; silloin hänen kurkkunsa suorastaan puristui tukkoon. Oli eräs Beethovenin laulu, skotlantilaisiin sanoihin sepitetty, josta hän erikoisesti piti: _Uskollinen Johnie_: se oli tyyni, oi, niin tyyni... ja pohjalla syvä hellyys!... Se oli kuin hän itse. Olivier ei voinut kuunnella sitä saamatta kyyneleitä silmiinsä.

Mutta mieluimmin kuunteli Antoinette, kun veli soitti. Hän toimitti kiireesti taloustyönsä, ja jätti keittiön oven auki saadakseen kuulla paremmin; mutta vaikka hän oli kuinka varovainen, niin Olivier valitteli kärsimättömästi, että Antoinette kalisteli astioita niitä järjestäessään. Silloin sisar sulki oven; ja kun hän oli saanut askareensa tehdyksi, tuli hän sisään ja asettui jakkaralle, ei lähelle pianoa, -- (sillä Olivier ei voinut kärsiä, että joku oli hänen lähellään, kun hän soitti), -- vaan takan ääreen, ja siinä hän istui kokoon kyyristyneenä kuin pikku kissa, selin pianoon, tuijotti hiilustan kultana tuikkiviin silmiin, uuniin, jossa viimeiset hiiliharkot hiljaa hiipuivat, ja uupui menneisyyden muistoihin. Kun kello löi yhdeksän, täytyi hänen pakostakin viimein huomauttaa Olivierille, että oli aika lakata. Oli vaikeaa riistää häntä ja itseään näistä unelmista; mutta veljellä oli vielä tänä iltana työtä, eikä hänen ollut terveellistä valvoa liian kauan. Olivier ei totellut heti; hän tarvitsi aina jonkun aikaa voidakseen musiikista päästyään ryhtyä muihin toimiin. Hänen ajatuksensa liihoittelivat vielä muualla. Meni puoli tuntia ennenkuin hän selvisi siitä sekaannuksesta. Antoinette, joka istui kumarassa, käsitöineen, pöydän toisella puolella, tiesi, ettei Olivier tehnyt mitään; mutta hän ei uskaltanut kovin häneen katsella, koska hän pelkäsi tuskastuttavansa häntä, jos olisi näyttänyt häntä muka vartioivan.

Olivier oli nulikkaiässään, -- hän eli tuota onnellista aikaa, jolloin päivät kuluvat suloisessa joutilaisuudessa. Hänellä oli puhdas otsa, tyttömäiset silmät, sukkelat ja naiivit, usein sinertävien renkaiden ympäröimät; hänen suunsa oli iso, huulet paisuneet, tuittupäisen suput, hymyillessä hiukan kuin kierossa; se hymy taas oli epämääräistä, hajamielistä, vallatonta; sakea tukka, joka ulottui kulmiin saakka, muodosti niskaan melkein nyttyrän, ja takaraivolla törrötti aina hiustukko. Kravatti oli höllällään kaulassa, (Antoinette solmi sen huolellisesti joka aamu), eikä takissa ollut koskaan täysiä nappeja, vaikka sisko alinomaan niitä ompeli. Kalvostimia ei hän käyttänyt; kädet olivat isot, ranteet luisevat. Hän oli torkkuvan ja hiukan ivallisen ja nautiskelevan näköinen; hän jäi alinomaa töllistelemään ajatuksissaan: silmät tähystelivät löysästi sinne tänne, tarkastelivat joka paikkaa Antoinetten kamarissa; (työpöytä oli näet sijoitettu Antoinetten huoneeseen); -- milloin siirtyivät ne pieneen rautasänkyyn, -- jonka yläpuolella riippui norsunluinen ristiinnaulitun kuva sekä puksipensaan oksa, -- milloin isän ja äidin muotokuviin, -- ja vanhaan valokuvaan, jossa oli se pieni maaseutukaupunki torneineen ja kiiltävine kanavoineen. Mutta kun Olivierin katse sitten kohdistui siskon kalpeihin kasvoihin, siskon, joka yhä työskenteli vaiti, tuli hänelle sanomaton sääli Antoinettea, ja silloin hän raivostui itselleen: hän ravisti silloin itsensä hereille, vihaisena laiskuudelleen, ja teki tarmokkaasti työtä voittaakseen takaisin hukatun ajan.

Lupapäivinä Olivier lueskeli huvikseen. He lueskelivat molemmat, kumpikin erikseen. Vaikka he rakastivatkin toisiaan niin suuresti, eivät he voineet lukea yhdessä ääneen kirjaa. Sellainen olisi loukannut heitä ikäänkuin jonkinlainen häveliäisyyden puute. Kaunis kirja oli heistä kuin jokin salaisuus, jonka sai ilmaista toiselle ainoastaan sydämen hiljaisuudessa kuiskaamalla. Kun jokin sivu hurmasi jompaakumpaa heitä, eivät he lukeneet sitä ääneen, vaan antoivat kirjan toiselle, pitäen sormea sillä kohdalla, jota tahtoivat näyttää; ja he sanoivat toisilleen:

-- Luepas.

Ja kun toinen luki, niin se, joka oli kohdan jo lukenut, seurasi loistavin silmin ystävänsä ilmeitä ja tunteiden välähdyksiä hänen kasvoillaan; ja hän iloitsi toisen ilosta.

Mutta monta kertaa istuivat he kirjainsa ääressä lukematta: silloin he juttelivat. Varsinkin, kun ilta oli myöhäinen, tuli heille halu uskoa ajatuksiaan ja tunteitaan toiselle. Ja silloin oli heidän helpompi puhua. Olivier oli taipuvainen synkkämielisyyteen; ja alinomaa täytyi tuon heikon olennon purkaa tuskallisia tunteitaan ja heittää ne toisen helmaan. Häntä vaivasivat kaikenlaiset epäilykset. Antoinetten oli rohkaistava häntä, varjeltava veljeä hänen omaa itseään vastaan: se loputon taistelu uudistui jok'ainoa päivä. Olivier puhui jos jonkinlaisia katkeria ja synkkiä ajatuksiaan, ja kun hän oli puhunut, sai hän helpoituksen: mutta sitä hän ei ajatellut, eivätkö ne asiat ehkä vuorostaan ruvenneet kiusaamaan hänen sisartaan. Vasta paljon myöhemmin huomasi hän, kuinka hän sillä tavoin lamasi Antoinettea: riisti häneltä hänen voimansa, ja syövytti häneen omat epäilyksensä. Antoinette ei ilmaissut millään tavoin sitä seikkaa. Hän oli luonteeltaan niin uljas ja iloinen, että koetti pakostakin pysyä näöltäänkin iloisena, silloinkin, kun elämänilo oli jo kauan sitten häneltä mennyttä. Hänelle tuli syvän väsymyksen hetkiä, ja silloin kapinoi hän tällaista ainaista kieltäytyvää elämää vastaan, johon hän oli nyt antautunut. Mutta hän tuomitsi ja hylkäsi nämä ajatuksensa, hän ei tahtonut niitä eritellä; hän tukehutti ne väkisinkin, hän ei niitä hyväksynyt. Rukouksesta oli hänelle apua, muulloin paitsi silloin, kun sydän ei voinut rukoilla -- (sellaistakin tapahtuu), -- silloin, kun se oli aivan kuin kuivunut. Niillä hetkillä ei auttanut muu kuin hiljaa odottaa, ikäänkuin kuumeessa ja häpeissään, kunnes armo palasi. Olivier ei saattanut koskaan aavistaa näitä tuskia. Niillä hetkillä Antoinette keksi jonkin tekosyyn, että sai lähteä kotoa tai sulkeutua huoneeseensa; eikä hän tullut takaisin ennenkuin vaikea puuska oli mennyt ohi; sitten hän oli jälleen hymyilevä, tunteekas, hellempi kuin ennen, aivankuin hänellä olisi ollut tunnonvaivoja sen vuoksi, että hän oli kärsinyt.

Heidän kamarinsa olivat vieretysten. Vuoteet saman seinän kohdalla sen kahden puolen: he saattoivat puhua hiljaisella äänellä toisilleen seinän läpi. Ja kun he kärsivät unettomuutta, naputtivat he hiljaa seinään, ja ne naputukset sanoivat:

-- Nukutko sinä? Minä en nuku.

Niin ohut oli seinä heidän välillään, että he nukkuivat ikäänkuin ystävykset siveästi toistensa vieressä samassa vuoteessa. Mutta kamarien väliovi oli aina öisin suljettu, sillä sitä vaati jonkinlainen vaistomainen ja syvä häveliäisyys, -- ikäänkuin jokin pyhä tunne; -- auki se ei ollut muulloin kuin Olivierin sairastaessa: ja sellaista tapahtuikin hyvin usein.

Hänen heikko terveytensä ei vahvistunut. Se näytti päinvastoin yhä huononevan. Hänellä oli alinomaa jokin vaiva: kipua kurkussa, rinnassa, päässä, sydämessä; vähinkin vilustumisen tuoma yskä oli paheta rintakatarriksi; hän sai kerran tulirokon, johon hän oli kuolla; ja vaikkei hän ollutkaan sairas, ilmestyi häneen usein kummallisia vakavien tautien merkkejä, niiden tautien kuitenkaan, onneksi kyllä, puhkeamatta: hänellä oli tuskallisia pistoksia keuhkoissa tai sydämessä. Kerran tutki eräs lääkäri hänet ja määritteli hänen vaivansa sydänpussin tai keuhkopussin tulehdukseksi; ja toinen etevä lääkäri, spesialisti, jonka neuvoa kysyttiin, vahvisti yhä syytä tähän pelkoon. Kuitenkaan ei tauti tullutkaan. Kaiken kaikkiaan olivat hänen hermonsa sairaaloiset; ja tiedetäänhän, että sellaisen vaiva puhkeaa mitä odottamattomimpiin muotoihin, mutta että niistä puuskista kuitenkin päästään pelkästään muutamien päivien levottomalla odotuksella. Mutta kuinka kauheat ne päivät Antoinettelle olivatkaan! Kuinka monena yönä hän ei saanut unta silmiinsä! Hän nousi tuon tuostakin vuoteesta ja meni hiljaa veljensä ovelle kuuntelemaan hänen hengitystään, ja palasi sänkyynsä ja valvoi kauhun vallassa. Hän ajatteli, että Olivier kuolisi, hän tiesi sen, hän oli siitä varma: hän nousi istumaan, hän vapisi, hän pusersi kätensä ristiin, kiristi sormiaan, painoi nyrkkinsä suutaan vasten, ettei olisi huutanut:

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! rukoili hän; älä ota häntä minulta pois! Ei, ei... siihen sinulla ei ole oikeutta!... Minähän rukoilen, rukoilen sinua!... Voi, rakas äiti! Tule minua auttamaan. Pelasta hänet, pidä hänet elossa!...

Hänen koko olemuksensa rukoili sitä.

-- Ah, kuolla keskelle matkaa, kun on jo niin paljon tehty, kun on jo saapumassa perille, saamaisillaan onnen..., ei, se ei ole mahdollista, se olisi liian julmaa!...

Olivier tuotti Antoinettelle pian toisenlaistakin huolta.

Hän oli syvästi kunniallinen luonne niinkuin hänen sisarensakin, mutta heikkotahtoinen ja käsitykseltään liian vapaa ja monisäikeinen, joten hänen katsomuksensa oli hiukan sekava: hän oli skeptillinen ja anteeksiantavainen sellaistakin kohtaan, minkä hän tiesi pahaksi, ja taipuvainen nautintoon. Antoinette oli niin puhdas, ettei hän pitkään aikaan voinut käsittää, mille tolalle hänen veljensä sielullinen kehitys oli joutunut. Hän huomasi sen kerran yhtäkkiä.

Olivier luuli Antoinetten olevan kaupungilla. Sisarella piti tähän aikaan olla siellä tunti; mutta aivan viime hetkellä oli hän saanut oppilaaltaan ilmoituksen, että sinä päivänä tultiin ilman häntäkin toimeen. Antoinette oikeastaan iloitsi tästä, vaikka se vähensikin muutamalla frangilla hänen pieniä tulojaan; mutta hän oli kovin väsynyt, ja heittäytyi nyt vuoteelleen: hän nautti saadessaan levähtää näin, aivan rauhallisella omallatunnolla. Olivier tuli koulusta kotiin; hänellä oli mukana joku toveri. He asettuivat viereiseen huoneeseen ja pakinoivat siellä. Kuului selvästi kaikki, mitä he puhuivat: he eivät kaunistelleet sanojaan, koska luulivat olevansa yksin. Antoinette kuunteli hymyillen, kuinka iloiselta hänen veljensä ääni kaikui. Mutta pian hän lakkasi hymyilemästä, ja veri hänen suonissaan pysähtyi. He juttelivat hirveän töykeistä asioista, raaoin sanoin: tuntui kuin he olisivat olleet tosissaan ihastuneet tuollaisiin juttuihin. Antoinette kuuli Olivierin, pikku Olivierinsa nauravan niille; ja veikon huulilta, joita hän oli luullut viattomiksi, tuli niin rivoja sanoja, että kauhu hyyti Antoinettea. Viiltävä tuska varisti hänen koko olemustaan; sitä kesti pitkän aikaa: toiset eivät väsyneet puhumaan, eikä hän voinut estää itseään kuuntelemasta. Viimein menivät pojat ulos; ja Antoinette jäi yksin. Silloin hän itki: jotain hänessä oli kuollut; ihannekuva, jonka hän oli luonut veljestään, -- lapsestaan, -- itselleen, oli tahrautunut: ja se raateli häntä kuin kuoleman tuska. Hän ei puhunut Olivierille mitään, kun he tapasivat illalla toisensa. Olivier näki, että hän oli itkenyt, eikä voinut käsittää, miksi. Hän ei ymmärtänyt, minkätähden Antoinetten käytös oli muuttunut häntä kohtaan. Kului pitkät ajat ennenkuin Antoinette tointui siitä aivan ennalleen.

Mutta vielä tuskallisemman iskun antoi Olivier hänelle eräänä iltana, kun hän ei tullutkaan kotiin. Antoinette odotti häntä levolle menemättä, koko yön. Tästä ei kärsinyt tuskaa pelkästään hänen siveellinen puhtautensa: hän kärsi sydämensä mystillisimpiin sopukoihin asti, -- syviin piiloihin, jotka salaavat ihmisessä kiihkeitä, peljättäviä tunteita, sellaisia, että Antoinetten täytyi heittää niiden peitoksi ikäänkuin verho, jota ei ole lupa kohottaa.

Olivier oli ennen kaikkea tahtonut osoittaa, että hän oli vapaa mies. Hän tuli kotiin aamulla, valmiina jonkinlaiseen kohtaukseen, vastaamaan röyhkeästi sisarelleen, jos Antoinette huomauttaisi hänelle jotain. Hän pujahti varpaisillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, ettei olisi sisartaan herättänyt. Mutta kun hän näki Antoinetten seisomassa ja odottamassa edessään, kalpeana, punaisin, itkettynein silmin, kun hän näki, ettei sisar häntä vähääkään soimannut, vaan ryhtyi vaiti pitämään hänestä huolta ja valmistamaan hänelle aamiaista ennenkuin hän lähtisi lukioon, ja ettei hän virkkanut mitään, vaan näytti ainoastaan toivottoman masentuneelta, ja että koko Antoinetten olemus oli järkyttävää moitetta, niin ei Olivier jaksanut sitä enää sietää: hän heittäytyi Antoinetten jalkoihin, kätkien päänsä hänen helmaansa, ja he itkivät molemmat. Olivier häpesi itseään, inhosi yötä, jonka hän oli viettänyt; hän tunsi heittäytyneensä lokaan. Hän tahtoi puhua: Antoinette esti hänet, painaen kätensä hänen suulleen, ja Olivier suuteli hänen kättään. He eivät puhuneet toisilleen enää mitään: he ymmärsivät toisensa. Olivier vannoi itselleen, ettei hän koskaan enää tuottaisi Antoinettelle näitä kärsimyksiä, että hän olisi sellainen, millaiseksi sisar häntä tahtoi. Mutta Antoinette ei voinut pian unohtaa tätä haavaansa: hän oli niin lamaantunut kuin olisi ollut kauan sairaana. He olivat toistensa seurassa hämillään. Antoinetten rakkaus oli yhtä luja kuin ennenkin; mutta hän oli nyt veljensä sielussa nähnyt jotain, joka oli hänelle vierasta ja jota hän kammoi.

Kaikesta tuosta, mitä hän aavisteli Olivierin sydämessä piilevän, oli hän sitäkin tyrmistyneempi, koska hän sai samoihin aikoihin kärsiä eräiden miesten lähentelyistä. Antoinettea vaivasi sietämätön tuska, kun hän illoin tai yön tullessa kotimatkallaan, ja varsinkin silloin, kun hänen täytyi päivällisen jälkeen lähteä kaupungille ottamaan tai viemään takaisin jotain kirjoitustyötä, tiesi saavansa alinomaa peljätä, että tultaisiin hänen rinnalleen, tai ajeltaisiin häntä takaa, niinkuin joskus jo oli tapahtunut, jopa kiusattaisiin häntä törkeillä ehdotuksilla. Aina milloin hän voi, otti hän veljensä kaupungille mukaansa; verukkeeksi sanoi hän, että Olivierin oli käveltävä; mutta Olivier ei yleensä lähtenyt mielellään illoin kotoa, eikä Antoinette uskaltanut kovin häntä vaatiakaan: hän ei tahtonut häiritä hänen työtään. Hänen neitseellinen ja maaseudun tapoihin tottunut luonteensa ei voinut mukautua tällaiseen elämään, öinen Parisi oli hänelle kuin jokin synkkä metsä, jossa inhoittavat pedot ahdistelivat häntä; Antoinettea kauhisti mennä sinne. Ja kuitenkin täytyi mennä. Hän ei tottunut siihen pitkään aikaan; ja aina hän siitä sittemminkin kärsi. Ja kun hän ajatteli, että hänen pikku Olivierinsa tulisi kerran sellaiseksi kuin nuo miehet, jotka häntä ahdistelivat, että hän ehkä jo olikin sellainen, -- niin oli hänen vaikea antaa hänelle kättänsä, kun hän tuli kaupungilta kotiin. Olivier ei aavistanut, minkä tähden Antoinette vältteli häntä sillä tavoin, ja sisar itsekin moitti itseään sellaisesta.

Vaikkei Antoinette ollut sievä, oli hänellä oma suuri viehätyksensä, ja hän veti ihmisten katseet puoleensa, millään tavoin itse sitä tahtomatta. Hänen pukunsa oli ylen yksinkertainen, melkein aina musta; kovin kookas hän ei ollut, muuten hän oli hoikka, arkatekoinen; hän ei puhunut kadulla kenellekään, pujahteli hiljaa joukon läpi, karttaen ihmisten huomiota, mutta veti sen kuitenkin väsyneiden silmiensä ja pienen puhtaan suunsa syvästi suloisella ilmeellä tahtomattaan puoleensa. Hän huomasi joskus kyllä, että hän miellytti ihmisiä: siitä hän joutui hämilleen ja sekaisin, -- ja oli samalla kuitenkin tyytyväinen. Kuka saattaakaan sanoa, mitä herttaisen veikisteleviä ja samalla puhtaita tunteita voi välkähtää esille aivan levollisessakin sielussa ja vasten sen omaa tahtoa, kun se tuntee toisten sielujen suopean kosketuksena Se ilmeni Antoinettessa pienenä avuttomuutena ja kömpelöinä eleinä, arkana vilkaisuna sivulle; ja se oli samalla kertaa sekä huvittavaa että liikuttavaa. Moinen sekaannus lisäsi vain hänen viehätystään. Hän sytytti haluja; ja kun hän oli köyhä tyttö, ja aivan suojaton elämässä, niin ei kursailtu hänelle niitä ilmaista.