Part 5

Olivierin äiti ja sisar juoksivat yhä edelleen turhaan pitkin kaupunkia. M:me Jeannin pistäytyi vielä kerran Poyet'n parin luona, sillä noilla sukulaisilla, jotka tahtoivat kaikin mokomin heistä päästä, oli nyt tarjolla heille paikkoja. M:me Jeannin olisi ollut mentävä ääneenlukijaksi eräälle vanhalle vallasnaiselle, joka vietti talvet Etelä-Ranskassa. Antoinettelle oli löydetty kotiopettajattaren paikka Länsi-Ranskassa eräässä perheessä, joka asui kaiken vuotta maalla. Ehdot eivät olleet varsin huonot; mutta kuitenkin m:me Jeannin kieltäytyi. Vaikka hän itse olisikin nyt nöyrtynyt palvelemaan muita, ei hän voinut alistua siihen, että hänen tyttärensä joutui sellaiseen asemaan, eikä varsinkaan, että Antoinette olisi eronnut hänestä. Kun he olivat niin onnettomia, ja juuri siksi, että he olivat niin onnettomia, tahtoivat he pysyä kaikki edes yhdessä. -- M:me Poyet pani hänen kieltäytymisensä varsin pahakseen. Hän sanoi, että kun ei kerran ole millä elää, niin ei olisi syytä olla niin ylpeä. M:me Jeannin ei voinut olla moittimatta häntä kovasydämiseksi. M:me Poyet vastasi jollakin solvaavalla sanalla, vihjaillen vararikkoon, ja rahoihin, jotka m:me Jeannin oli hänelle velkaa. Sisarusten välit rikkoutuivat leppymättömästi. Kaikki perheiden keskinäiset suhteet katkesivat. M:me Jeanninilla oli enää yksi ainoa suuri toivo: hommata sukulaisilleen takaisin heiltä lainatut rahat. Mutta sitäkään toivoaan hän ei voinut toteuttaa. Turhat juoksut alkoivat uudestaan. M:me Jeannin pyrki puhuttelemaan departementtinsa edustajaa, senaattoria, jolle Jeannin vainaja oli monta kertaa tehnyt palveluksia. Täällä niinkuin kaikkialla muuallakin sai hän osakseen pelkkää kiittämättömyyttä ja itsekkyyttä. Edustaja ei vastannut edes hänen kirjeisiinsä, ja kun hän tuli soittamaan hänen ovikelloaan, käski hän sanoa hänelle, että hän oli lähtenyt ulos. Ja kun hän sitten tapasi senaattorin, puhui tuo herra hänelle töykeällä tavalla säälitellen hänen huonosta asemastaan, syyttäen kaikesta tuota "surkeaa Antoinea", jonka itsemurhaa hän moitti ankarasti. M:me Jeannin puolusti miestään. Senaattori vastasi tietävänsä hyvin, ettei pankkiiri ollut tehnyt sitä kunnottomuudesta, vaan typeryydestä; että hän oli houkko, poloinen tuulihattu, joka ei mitään osannut ja tahtoi kuitenkin häärätä oman nokkansa mukaan, kysymättä keneltäkään neuvoa ja tottelematta varoituksia. Jos hän olisi tuhonnut pelkästään itsensä, ei siinä olisi ollut mitään sanomista: se olisi ollut hänelle parhaiksi. Mutta että hän, -- puhumattakaan muista vahingoista, -- oli heittänyt vaimonsa ja lapsensa kurjuuteen, ja jättänyt heidät lopuksi aivan oman onnensa nojaan, selviytymään jutusta, miten parhaaksi näkivät..., se oli seikka, jonka kyllä _m:me Jeannin_ voi antaa hänelle anteeksi, jos hän oli pyhimys; mutta hän, senaattori, joka ei ollut pyhimys -- (_py-hi-mys_), -- vaan joka piti kunnianaan olla ainoastaan terve (_ter-ve_) ihminen, tervejärkinen ihminen, -- hänellä ei ollut mitään aihetta antaa moista anteeksi: olento, joka sellaisissa oloissa surmaa itsensä, on kurja raukka. Ainoa lieventävä asianhaara, joka saattoi puolustaa Jeanninia, oli, ettei hän ollut vastuunalainen kaikesta. Lopuksi pyysi senaattori m:me Jeanninilta anteeksi, että hän oli ilmaissut ehkä hiukan liian jyrkästi mielipiteensä hänen miehestään: sen hän teki pelkästä suopeudesta m:me Jeanninia kohtaan: ja hän avasi pöytälaatikkonsa ja ojensi hänelle viidenkymmenen frangin seteliä, -- almuna, jota rouva ei ottanut vastaan.

Leski koetti nyt saada paikkaa eräässä suuressa hallintovirastossa. Hänen toimenpiteensä olivat siinä yrityksessä avuttomia ja jäivät tuloksettomiksi. Hän rohkaisi kerran luontonsa ja lähti tiedustelemaan paikkaa; mutta siltä käynniltään palasi hän niin masentunein mielin, ettei hänellä ollut moneen päivään voimaa liikahtaa minnekään; ja kun hän sitten lähti jälleen sitä paikkaa tiedustelemaan, oli se jo liian myöhäistä. Kirkonmiehiltäkään ei hän saanut apua, lieneekö siihen sitten ollut syynä se, etteivät he arvelleet hyötyvänsä hommasta mitään, tai eivät he välittäneet antiklerikaalisen henkilön vararikkoon joutuneesta perheestä. Kymmenien ponnistusten perästä onnistui m:me Jeanninin viimein saada pianonopettajan paikka eräässä luostarissa, -- vaivaloista ja naurettavan huonosti maksettua työtä. Ansaitakseen hiukan lisää kirjoitti hän puhtaaksi iltaisin eräälle asioimistolle. Se oli katkeraa leipää. Hän sai loukkaavia muistutuksia huonon käsialansa ja myöskin maltittomuutensa vuoksi, sillä hän hyppäsi yli sanojen ja joskus kokonaisen rivinkin, vaikka olikin muuten kovin ahkera, -- (hän ajatteli näet niin paljon muuta!). Sattui, että hänen kirjoituksensa hyljättiin, vaikka hän oli koko päivän ja keskiyöhön saakka rasittanut silmiään ja kiusannut selkäänsä. Hän tuli silloin kotiin aivan päästä pyörällä. Häneltä meni monta päivää pelkässä vaikeroimisessa, eikä hän voinut ryhtyä mihinkään. Hän oli kärsinyt jo kauan sydänvikaa, ja sen olivat vastoinkäymiset yhä pahentaneet; nyt toi se hänelle synkkiä aavistuksia. Joskus tuli hänelle sellainen ahdistus ja tukehduttamiskohtaus, että hän luuli kuolevansa. Hän ei lähtenyt enää milloinkaan kaupungille ottamatta taskuunsa korttia, jossa oli hänen nimensä ja osoitteensa, siltä varalta, että hän sattuisi kuolemaan kadulle. Miten kävisi sitten, jos hän katoaisi? Antoinette koetti rohkaista häntä miten parhaiten voi, tekeytyen tyyneksi, vaikkei hän suinkaan ollut itsekään rauhallinen; hän pyysi hartaasti äitiä säästämään itseään ja antamaan hänen tehdä työtä sijastaan. Mutta m:me Jeannin ponnisti viimeisetkin voimansa, ettei ainakaan hänen tyttärensä tarvitsisi kokea niitä nöyryytyksiä, joita hän itse sai kärsiä. Turha oli ponnistella uuvuksiin asti ja koettaa supistaa menoja: lesken ansiot eivät riittäneet perheen elatukseen. Täytyi myydä eräitä suvun kalleuksia, mitä heillä vielä oli säilynyt. Ja pahinta oli, että niistä tulleet rahat, joita tarvittiin niin kipeästi, varastettiin m:me Jeanninilta juuri samana päivänä, jolloin hän sai ne käsiinsä. Rouva-raukka, joka oli yleensä kovin hajamielinen, oli päättänyt pistäytyä muilta asioilta tullessaan samalla myöskin Bon Marchén suuressa kauppamakasiinissa, sillä se sattui hänen matkansa varrelle; seuraavana päivänä oli näet Antoinetten syntymäpäivä, ja äiti tahtoi ostaa tyttärelleen jonkin pikku lahjan. Hän piti kukkaroa kädessään, ettei olisi sitä hukannut, pisti sen kaupassa tiskille siksi aikaa kuin hän tarkasteli jotain esinettä. Kun hän aikoi ottaa kukkaronsa, olikin se kadonnut. -- Se oli hänelle vimeinen isku.

Muutama päivä tästä tapauksesta, eräänä painostavana elokuun lopun iltana, -- paksu huuru, kuuma kuin uunin lämmin, hautoi kaupunkia, -- palasi m:me Jeannin kotiin asioimistosta, josta hän oli saanut kirjoitusta ja johon hän nyt oli vienyt erään kiireellisen työn. Matkalla kotiin ja päivälliselle tahtoi hän säästää ne pari kolme kolikkoa, jotka olisivat menneet raitiotiellä kulkemiseen, ja ponnisti liiaksi voimiaan, sillä hän halusi päästä perille pian, koska pelkäsi, että lapset ehkä tulisivat rauhattomiksi. Kun hän oli päässyt asuntoonsa neljänteen kerrokseen, ei hän saanut sanaa suustansa, ei voinut hengittää. Tällaisena ei hän tullut kotiin ensimäistä kertaa; lapset eivät enää sitä ihmetelleetkään. Hän pakotti itsensä asettumaan kohta pöytään lastensa kanssa. Kukaan heistä ei syönyt, niin kuvottava oli helle; heidän täytyi aivan voittaa itsensä voidakseen niellä mukareen lihaa ja juoda päälle tilkan ummehtunutta vettä. Antaakseen äitinsä virkistyä rauhassa eivät lapset puhelleet, -- (heidän mielensä ei tehnytkään puhella), -- he katselivat ikkunaan.

Yhtäkkiä m:me Jeannin huitoi käsiään, takertui kiinni pöydän reunaan, katsoi lapsiinsa, voihkaisi, ja luhistui paikalleen ja maahan. Antoinette ja Olivier ehtivät parhaiksi juosta hätään ja ottaa hänet syliinsä. He olivat kuin hulluja, huusivat, rukoilivat:

-- Äiti, rakas äiti!

Mutta hän ei vastannut enää. Lapset joutuivat päästä pyörälle. Antoinette painoi ruumista itseään vasten, syleili, huuteli äitiä. Olivier avasi eteisoven ja huusi:

-- Auttamaan!

Talonmiehen vaimo kapusi ylös, ja kun hän näki, mitä oli tapahtunut, juoksi hakemaan lähellä asuvaa lääkäriä. Mutta kun tohtori saapui, ei hän voinut muuta kuin todeta, että kaikki oli lopussa. Kuolema oli tullut silmänräpäyksessä, -- onneksi itselleen m:me Jeanninille, -- vaikkei tiedettykään, mitä hän ehkä oli ennättänyt vielä ajatella näinä viimeisinä sekunteinaan, tietäessään kuolevansa ja jättävänsä lapsensa yksinään tähän surkeuteen.

Kahden saivat he kantaa onnettomuuden kauhun, kahden itkeä, kahden pitää huolen kammottavista toimituksista, joita kuolemasta johtuu. Talonmiehen vaimo, hyvä ihminen, auttoi heitä hiukan; ja apuun tultiin myöskin luostarista, jossa m:me Jeannin oli antanut tunteja; mutta siltä taholta ei oltu millään tavoin syvemmin suopeita.

Ensin oli epätoivo niin suuri, ettei sitä mikään voi kuvata. Ainoa, mikä heidät pelasti, oli juuri tuo suunnaton epätoivo, sellainen, että Olivier sai todellisia hermokouristuksia. Siinä unohti Antoinette oman kärsimyksensä; hänen aivonsa aprikoivat vain, kuinka hän voisi pelastaa veljensä; ja hänen syvä rakkautensa vaikutti Olivieriin ja pelasti hänet vaarallisista tuskanpuuskista. Vuoteen vieressä, jossa heidän äitinsä lepäsi, he istuivat yölampun kalpeassa valossa toisiaan syleillen, ja Olivier hoki, että piti kuolla, kuolla molempien, kuolla heti; ja hän osoitti ikkunaa. Antoinettella oli myöskin sama tuhoisa halu; mutta hän taisteli sitä vastaan: hän tahtoi elää...

-- Mitä varten?

-- _Hänen_ tähtensä, vastasi Antoinette -- (hän osoitti äitiään). -- Hän on aina meidän luonamme. Ajattele sitä... Kun hän on kärsinyt niin paljon meidän edestämme, täytyy meidän häntä säästää siitä pahimmasta tuskasta, että hän näkisi meidän kuolevan onnettomina... Ah! (jatkoi hän kiihtyen)... ja sitäpaitsi: ei saa alistua sillä tavoin! Minä en sitä tahdo! Minä nousen taisteluun, minä. Minä tahdon, että sinun on oltava kerran onnellinen!

-- En milloinkaan!

-- Kyllä, sinä tulet onnelliseksi. Meillä on ollut liiaksi onnettomuuksia; sellainen muuttuu, sen täytyy muuttua. Sinä saat elää onnellisena, sinä saat perheen, minä tahdon, tahdon sitä!

-- Kuinka elää? Emmehän me voi...

-- Me voimme. Mitä siihen tarvitaan? Elää vain niin kauan kunnes sinä saatat ansaita leipäsi. Minä pidän huolen siitä asiasta. Saat sen nähdä, minä jaksan sen tehdä. Ah, jos äiti olisi antanut minun ryhtyä hommaan, olisin jo ryhtynyt...

-- Mitä sinä aiot tehdä? Minä en tahdo, että teet sellaista, joka sinua nöyryyttää. Etkä sitä itsekään sellaista voisi.

-- Minä voin... Se ei ole mitään nöyryyttävää, että ansaitsee elatuksensa työllä, -- kunhan se vaan on kunniallista. Elä sinä ole huolissasi, luota minuun. Saat nähdä, kaikki käy hyvin, sinä tulet onnelliseksi, me olemme kerran onnellisia, rakas Olivier, _hän_ on onnellinen meidän tähtemme...

Lapset saattoivat yksinään äitinsä arkkua hautausmaalle. Yksimielisesti päättivät he, etteivät he ilmoittaisi asiasta mitään Poyet'n perheelle: tuota herrasväkeä ei heille enää ollut olemassa, se oli ollut liian julma heidän äitiään kohtaan, osaltaan syynä hänen kuolemaansa. Ja kun talonmiehen vaimo kysyi heiltä, eikö heillä ollut ketään sukulaisia, niin he vastasivat:

-- Ei. Ei ketään.

Paljaan hautakummun ääressä he rukoilivat, pitäen toisiaan kädestä. Heidän sielunsa nousivat leppymättömään ja epätoivoiseen uhmaan, sellaiseen että tämä yksinäisyys oli heistä paljoa parempi kuin välinpitämättömien ja ulkokullattujen omaisten läsnäolo. -- He palasivat kotiin jalkaisin, läpi ihmiskuhinan, joka oli aivan vieras heidän suruilleen, vieras heidän ajatuksilleen, outo koko heidän olemukselleen, ja jolla ei ollut mitään muuta yhteistä heidän kanssaan kuin kieli, jota he puhuivat. Antoinette pyysi veljeään nojautumaan hänen käsivarteensa.

He vuokrasivat aivan pienen huoneiston entisessä talossaan, ylimmässä kerroksessa, -- siinä oli kaksi ullakkokamaria, ahdas eteinen, joka oli oleva heidän ruokasalinaan, ja tuskin seinäkaappia suurempi keittiö. He olisivat ehkä saaneet jossakin toisessa kaupunginosassa paremman asunnon; mutta heistä tuntui, että he olivat täällä vielä yhdessä äitinsä kanssa. Talonmiehen vaimo näytti ensin seuraavan hiukan heidän asioitaan; mutta pian joutui hän jälleen omiin puuhiinsa, eikä kukaan enää muistanut lapsia. Ainoakaan talossa asuva vuokralainen ei tuntenut heitä; eivätkä he edes tienneet, ketä asui heidän seinäinsä takana.

Antoinetten onnistui päästä äitinsä toimeen luostarin musiikinopettajaksi. Hän koetti hankkia muitakin tunteja. Hän hautoi pelkästään tätä yhtä ja ainoata ajatusta: kasvattaa veljeään siksi, kunnes hän pääsisi normaalikouluun. Hän oli tehnyt tämän päätöksen aivan yksinään, tarkoin asian harkittuaan: hän oli tutkinut ohjelmia, oli hankkinut tiedot, koettanut saada selville myöskin Olivierin mielipiteen, -- mutta veljellä ei sitä ollutkaan, joten Antoinetten täytyi valita elämänura hänen puolestaan. Kun Olivier pääsisi normaalikouluun, olisi hänellä leipä lopuksi iäkseen. Hänen täytyi päästä sinne, siihen saakka oli elämä kestettävä. Siihen oli aikaa viisi, kuusi kauhean kovaa vuotta: mutta ne kyllä menisivät. Tämä aatos sai Antoinettessa omituisen voiman, se valtasi pian koko hänen olemuksensa. Sitä yksinäistä ja katkeran köyhää elämää, joka nyt alkoi ja jonka hän näki selvänä edessään, ei olisi jaksanut kestää muuten kuin hänessä syttyneen intohimoisen haltioitumisen voimalla: että veli oli pelastettava, veli tehtävä kerran onnelliseksi, vaikkei hän itse sitä enää voisikaan olla. Tämä sankarillinen päätös muutti tuon kevyttunteisen ja haaveilevan seitsen-, kahdeksantoista-vuotiaan tytön koko olemuksen: hänessä kyti sellainen uhrautumisen hehku ja taistelunhalun ylpeys, ettei sitä olisi voinut hänestä aavistaa, hän itse kaikkein vähimmän. Rakkaus pukeutuu milloin minkinlaiseen muotoon tuona naisen murroskautena, tällaisina kiihkeän kevään ensimäisinä päivinä, jolloin rakkauden voimat paisuttavat koko ihmisen olemusta ja huuhtovat sitä kuin puro, joka solisee piilossa maan alla, kietovat sen laineisiinsa, täyttävät sen tulvalla, pitävät alinomaisessa ahdistuksen tilassa; se rakkaus pyytää ainoastaan antaa, tarjota itseään toiselle: kaikki syyt ovat siitä päteviä siihen, ja sen viaton ja syvä aistillisuus voi muuttua minkämuotoisiksi uhreiksi tahansa. Rakkaus uhrasi Antoinetten ystävyydelle.

Hänen veljellään, joka ei ollut niin kiihkeä luonne, ei ollut tätä lunastavaa voimaa. Sitäpaitsi tehtiin tuo suuri uhraus hänen puolestansa, hän itse ei uhrautunut, -- ja itsensä uhraaminen on rakastavalle ihmiselle kaikkein mieluisinta ja suloisinta. Olivier kärsi päinvastoin omantunnon vaivoja, kun näki sisarensa nääntyvän hänen puolestaan. Hän ilmaisi ne tunteensa Antoinettelle. Sisar vastasi:

-- Ah, rakas ystäväni!... Mutta etkö sitten ymmärrä, että siitähän minä juuri saan voimaa elää! Jos ei minulla olisi tätä vaivaa, jota sinä minulle tuotat, niin mitä syytä minulla olisi elää?

Olivier ymmärsi Antoinetten hyvin. Hänkin olisi Antoinetten asemasta mielellään ottanut sen vaivan kantaakseen; mutta olla syynä siihen!... Hänen ylpeytensä ja hyvä sydämensä kärsivät siitä. Ja miten tuo edesvastuu painoikaan sellaista heikkoa olentoa kuin hän; se oli kuin raskas kuorma: olihan hänen velvollisuutensa nyt onnistua, koska sisar oli pannut peliin koko elämänsä juuri sille kortille. Se ajatus oli veljelle aivan sietämätön, eikä se suinkaan lisännyt hänen voimiaan, vaan masensi häntä joskus suunnattomasti. Mutta kuitenkin vaati se häntä kestämään, tekemään työtä, elämään: eikä hän olisi pystynyt siihen ilman tätä pakkoa. Hänellä olivat kaikki tappiolle joutumisen edellytykset, -- ehkäpä taipumus itsemurhaankin: -- hän olisi ehkä sortunut, ellei hänen sisarensa olisi tahtonut hänen puolestaan, että hänen oli oltava itsetuntoinen ja onnellinen. Olivier kärsi siitä, että toinen ohjasi tällä tavoin hänen luonnettaan; ja kumminkin se oli hänen pelastuksensa. Hänelläkin oli nyt vaarallinen murrosaikansa, tuo peloittava ikäkausi, joka tuhoaa tuhansia sellaisia nuorukaisia, jotka antautuvat alttiiksi aisteilleen ja aivojensa harhoille ja hukkaavat auttamatta koko elämänsä, kun ovat hullutelleet pari kolme vuotta. Jos hänellä olisi ollut aikaa heittäytyä omain ajatustensa valtaan, olisi hänen rohkeutensa tyystin kadonnut tai hän olisi veltostunut huikenteluun: aina, kun hän sai tilaisuuden tarkastaa itseään, tuli hänelle sairaaloisia haaveita, inho elämää, Parisia, tuota tuhansien olentojen epäpuhdasta kuohuntaa kohtaan, olentojen, jotka kuhisevat ja mätänevät sekaisin. Mutta sisaren näkeminen karkoitti jälleen tämän painajaisen; ja koska kerran sisar tahtoi elää pelkästään sen tähden, että veli eläisi, niin tahtoi myöskin Olivier vasten luontoaankin elää, olla onnellinen.

Tällä tavoin oli koko heidän elämänsä perusteena hehkuva usko, joka oli ankarasta kieltäytymisestä, hurskaudesta ja ylevästä kunnianhimosta muodostunut. Kumpikin lapsista ponnisti kaikki olemuksensa voimat saavuttaakseen yhden ainoan päämäärän: Olivierin onnistumisen. Antoinette myöntyi mihin töihin ja nöyryytyksiin tahansa. Hän kävi antamassa kotiopetusta sellaisissa perheissä, joissa häntä kohdeltiin melkein piikana; hänen täytyi saatella oppilaitaan kävelyillä, aivan kuin lapsentytön, juosta heidän kanssaan pitkin katuja tuntikausia, opettaakseen niillä retkillä heille muka saksaa. Hänen rakkautensa veljeä kohtaan, yksinpä hänen ylpeytensäkin nautti näistä alentavista sielullisista kärsimyksistä ja väsyttävistä tehtävistä.

Kotiin hän tuli ylen uupuneena, vaaliakseen sitten vielä veljeä, joka oli koko päivän lukiolla, puoli-hoitolaisena, ja palasi sieltä vasta illalla. Antoinette valmisti illallisaterian, -- kovin vaatimattoman aterian, kaasukeittiön tai spriilampun tulella. Veljellä ei ollut koskaan nälkä, eikä mikään hänestä maistunut, liha oli hänestä ylen vastenmielistä; hänet täytyi pakottaa syömään, tai koettaa hänelle keksiä pikku herkkuja, jotka olisivat häntä miellyttäneet, eikä Antoinette-parka ollut suinkaan oppinut keittotaidon salaisuuksia. Vaikka hän teki kaiken voitavansa, sanoi Olivier hänen surukseen, että hänen keitoksiaan oli mahdoton syödä. Vasta monet epätoivoiset kärsimykset hellansa ääressä kestettyään, -- nuo hiljaiset kärsimykset, jotka ovat niin tuttuja nuorille ja kokemattomille perheenemännille ja myrkyttävät heidän elämänsä ja vievät usein heiltä yön rauhan, kenenkään tietämättä niistä mitään, -- onnistui Antoinetten hiukan perehtyä tähän alaan.

Päivällisen jälkeen, kun Antoinette oli pessyt heidän vähäiset astiansa -- (Olivier tahtoi auttaa häntä tässä työssä, mutta sisar ei siihen koskaan suostunut), -- piti hän äidillistä huolta veljensä luvuista. Hän kuulusteli hänen läksynsä, tarkasti hänen kotitehtävänsä, ja valmisteli itsekin hyvältä osalta niitä, varoen kuitenkin loukkaamasta epäluuloista pikku Olivieria. He viettivät iltansa istuen pöytänsä kahden puolen, ainoan pöytänsä, jonka ääressä he sekä söivät että työskentelivät. Olivier luki läksyjään; Antoinette ompeli, tai kirjoitti puhtaaksi. Kun Olivier oli mennyt levolle, niin sisar korjaili hänen vaatteitaan, tai teki omia töitään.

Vaikka heidän toimeentulonsa oli jo muutenkin vaikea, päättivät he käyttää kaikki rahat, mitä saisivat säästymään, ennen kaikkea maksaakseen sitä velkaa, johon heidän äitinsä oli joutunut Poyet'n perheelle. Ei silti, että nuo velkojat olisivat olleet haitallisia: he eivät olleet antaneet nykyään itsestään elonmerkkiäkään; he eivät ajatelleetkaan enää noita rahoja, sillä he olettivat niiden auttamattomasti menneen; ja pohjaltaan he olivat sangen onnellisia, kun olivat näin vähällä hinnalla päässeet sukulaisista, joista oli heille häpeää. Mutta sisarusten ylpeys ja heidän pyhä lapsentunteensa ei sallinut, että äiti oli mitään velkaa noille heidän halveksimilleen ihmisille. Mieluummin kärsivät he puutetta; he säästivät, kieltäen itseltään pienimmätkin huvitukset: supistivat vaatetuskulujaan, vähensivät ravintoaan saadakseen kokoon nuo kaksisataa frangia, -- joka oli heille hirvittävä summa. Antoinette olisi yksinään tahtonut elää niukemmalla. Mutta kun veli näki, mikä hänellä oli mielessä, niin ei mikään saattanut estää häntä noudattamasta siskon esimerkkiä. He aivan näännyttivät itsensä tässä tehtävässään, ja olivat ylen onnellisia, kun saivat pistetyksi säästöön muutamankin kuparirahan päivässä.

Puutetta kärsien onnistui heidän koota kolmessa vuodessa lantti lantilta tuo summa. Siitä tapauksestakos he iloitsivat! Antoinette meni eräänä iltana Poyet'n parin luokse. Häntä ei otettu vastaan juuri suopeasti: sillä luultiin, että hän tuli pyytämään apua. Pidettiinpä jo tarpeellisena ryhtyä varokeinoihinkin, nimittäin moittia kuivasti, ettei Antoinette ollut antanut heille asioistaan mitään tietoja, eikä ilmoittanut edes äitinsä kuolemasta, vaan tuli sukulaisten luokse ainoastaan heitä tarvitessaan. Antoinette keskeytti tämän jutun sanoen rauhallisesti, ettei hänellä ollut aikomus heitä häiritä: hän oli tullut vain tuomaan niitä rahoja, jotka hänellä oli heiltä lainassa; ja hän asetti pöydälle kaksi seteliä ja pyysi kuittia. Poyet'n herrasväen käytös muuttui heti, he eivät olleet muka tahtovinaan ottaa takaisin noita rahoja: heissä heräsi nyt Antoinettea kohtaan tuollainen äkillinen kiintymys, jota velkoja tuntee, kun velallinen vuosien kuluttua tuo hänelle takaisin jo kadotetuiksi luullut rahat. He koettivat tiedustella, missä Antoinette veljensä kanssa asusteli ja miten he eleskelivät. Antoinette vastasi karttavasti, pyysi uudestaan kuittia, sanoi, että hänellä oli kiire, hyvästeli kylmästi ja poistui. Sukulaiset olivat loukkaantuneet moista kiittämätöntä tyttöä kohtaan.

Kun Antoinette oli nyt tästä ajatustensa kiusasta päässyt, jatkoi hän entistä kieltäytyvää elämäänsä, mutta tällä kertaa veljensä mukavuudeksi. Tästä alkaen hommaili hän kuitenkin salaa, niin ettei veli sitä huomannut; hän säästeli pukumenoissaan, ja kärsi joskus nälkääkin, saadakseen hankituksi veljelleen varoja parempiin pukuihin ja huveihin, tehdäkseen hänen elämänsä hauskemmaksi ja mukavammaksi, hankkiakseen hänelle silloin tällöin tilaisuuden päästä konserttiin tai oopperaankin, -- sillä viimemainittu oli Olivierin suurin ilo. Hän ei olisi tahtonut mennä sinne ilman sisarta; mutta Antoinette keksi kaikenlaisia verukkeita saadakseen jäädä kotiin ja hälventääkseen Olivierin tunnonvaivoja: milloin hän väitti olevansa hirveän väsynyt, niin ettei hänellä ollut halua lähteä kotoa; milloin hän taas vakuutteli sellaistakin, että nuo huvit olivat hänestä ikäviä! Olivier huomasi kyllä, että kaikki tämä oli rakkauden sepustamaa valhetta; mutta hänen lapsellinen itsekkyytensä voitti kuitenkin. Hän meni teatteriin; mutta tuskin hän oli sinne päässyt, niin alkoi omatunto jäytää häntä; hän ajatteli koko näytännön ajan sitä asiaa: ja hänen ilonsa meni pilalle. Eräänä pyhänä, kun Antoinette oli lähettänyt hänet Châtelet'n konserttiin, palasi Olivier kotiin jo puolen tunnin kuluttua, ja sanoi Antoinettelle, että kun hän oli päässyt Saint-Michelin sillalle, ei hän voinut enää jatkaa matkaansa: konsertti ei maistunut hänestä miltään, sillä hän kärsi, jos hänen täytyi iloita ilman sisartaan. Tämä oli Antoinettesta ylen suloista, vaikka hän olikin pahoillaan, että veli oli luopunut hänen tähtensä sunnuntaihuvistaan. Mutta Olivier ei suinkaan menettelyään katunut: kun hän tuli kotiin ja näki, kuinka hänen sisarensa kasvot alkoivat säteillä ilosta, jota Antoinette turhaan koetti salata, oli hän onnellisempi kuin jos olisi saanut kuunnella maailman kauneinta musiikkia. He viettivät sen pyhäisen illan istuen lähetysten ikkunan ääressä, veikolla kirja kädessä ja Antoinettella työ, vaikkei toinen ommellut tai toinen lukenut laisinkaan; puhuivat vaan kaikenlaista pientä, joka ei ollut heille kummallekaan tähdellistä. Koskaan ei sunnuntai ollut heistä tuntunut niin kauniilta. He päättivät, etteivät he enää eroaisi toisistaan konserttien tähden: he eivät voineet enää olla onnellisia erillään.