Part 4

M:me Jeannin, joka ei näyttänyt jaksavan enää muuta kuin vaikeroida, sai takaisin koko tarmonsa, kun hänen miestänsä ahdisteltiin. Hän huomasi nyt, miten kovasti hän oli vainajaa rakastanut; ja niinpä nuo kolme ihmistä, joilla ei ollut tietoakaan siitä, mitä heille huomispäivä toisi myötänsä, olivat täydellisesti yhtä mieltä yhdestä seikasta, nimittäin että he luopuisivat äidin koko taloon tuomista myötäjäisistä ja kaikesta omasta omaisuudestaan koettaakseen maksaa isän velkoja mikäli suinkin voivat. Ja kun he eivät enää voineet jäädä pikkukaupunkiin, päättivät he muuttaa Parisiin.

Se lähtö oli kuin pakoa.

Illansuussa, -- (oli surullinen ilta syyskuun loppupuolella: pellot ja niityt laajan, valkean usvaverhon kätkössä, usvan, josta lehdettömät viidakot selvenivät tien kahden puolen näkyviin sikäli kuin kuljettiin kauemmaksi, selvenivät luurankomaisina, väristen vilusta ja heruen vettä kuin akvaariokasvit), -- he menivät yhdessä hautausmaalle sanomaan hyvästit. Siellä laskeusivat he kaikki polvilleen kapealle kivireunustalle, joka ympäröi äsken luotua hautaa. Heidän kyyneleensä vuotivat äänettömästi: Olivier nikotteli itkiessään; m:me Jeannin niisti nyyhkiessään nenäänsä. Leski lisäsi tuskiaan, kidutti itseään muistelemalla alinomaa, mitä hän oli sanonut miehelleen silloin viimeisen kerran, kun oli nähnyt hänet elävänä. Olivier jälleen ajatteli hänen ja isän keskinäistä pakinaa penkillä pengermällä. Antoinette ajatteli, mikä nyt oli heidän kohtalonsa. Yksikään heistä ei vähimmässäkään määrin mielessään soimannut tuota onnetonta, joka oli tuhonnut kanssansa heidät. Mutta Antoinette ajatteli:

-- Ah, isä rakas, kuinka me joudumme kärsimään!

Usva synkkeni, kosteus tunkeusi heidän ruumiiseensa. Mutta m:me Jeannin ei voinut vielä sieltä poistua. Antoinette näki Olivierin värisevän, ja sanoi äidille:

-- Äiti, minulla on kylmä.

He nousivat. Juuri lähtemäisillään kääntyi m:me Jeannin vielä viimeisen kerran hautaan päin:

-- Poloinen ystäväni! sanoi hän.

He poistuivat hautausmaalta, pimenevän yön helmaan. Antoinette piteli Olivierin jääkylmää kättä kädessään.

He tulivat vanhaan taloonsa. Se oli viimeinen yö heidän omassa pesässään, jossa he olivat aina nukkuneet, jossa oli kulunut heidän elämänsä, ja heidän vanhempiensa elämä, -- noiden seinien sisällä, tuon perhehuoneen lieden ääressä, tuolla neliömäisessä pikku puutarhassa; näihin olivat kaikki perheen ilot ja surut liittyneet niin eroittamattomasti, että ne esineet tuntuivat aivan kuin perheen jäseniltä, osalta heidän elämästään, sellaisilta, ettei niitä voisi jättää muuta kuin kuollakseen.

Matkalaukut olivat jo täytetyt. Heidän piti matkustaa ensimäisellä junalla seuraavana aamuna, ennenkuin naapurien puodit aukesivat: he tahtoivat välttää heidän uteliaisuuttaan ja pahansuopia huomautuksiaan. -- Heillä oli halu pusertautua toisiinsa kiinni; ja kuitenkin vetäytyivät he nyt kukin vaistomaisesti omaan huoneeseensa ja viivähtivät siellä: seisoivat liikahtamatta, muistamatta ottaa edes hattua päästään ja riisua päällysvaippaansa, kosketellen seiniä, huonekaluja, kaikkea, mikä heidän piti jättää, painaen otsansa ikkunaruutuun, koettaen saada ainaiseksi sieluunsa noiden rakkaiden esineiden kosketuksen. Viimein he ponnistivat voimansa vapautuakseen tuskallisten ajatustensa itsekkyydestä, ja menivät m:me Jeanninin huoneeseen, -- perhehuoneeseen, jossa oli suuri vuodekomero perällä: siellä olivat he ennen viettäneet yhdessä iltojaan, aina päivällisten jälkeen, milloin ei ollut vieraita. Ennen!... Kaikki näytti heistä jo niin kaukaiselta!... He istuivat vaiti, pienen ja kituvan tulen ääressä; sitten rukoilivat he yhdessä, polvillaan vuoteen vieressä; ja menivät varsin aikaisin levolle, sillä seuraavana aamuna täytyi nousta ennen päivän valkenemista. Mutta kauan meni ennenkuin uni tuli.

Kello neljän tienoissa aamulla sytytti m:me Jeannin, joka oli katsonut joka tunti kelloaan, eikö ollut jo aika varustautua lähtöön, kynttilänsä ja nousi. Antoinette ei ollut nukkunut yhtään, hän kuuli äitinsä liikkuvan ja nousi myöskin. Olivier oli vaipunut sikeään uneen. M:me Jeannin katseli liikutettuna häntä, eikä hennonut häntä herättää. Hän lähti Olivierin luota varpaisillaan pois ja sanoi Antoinettelle:

-- Ei nyt kolista: antaa poika-raukan nauttia viimeisistä minuteista täällä!

Naiset pukeutuivat ja tekivät valmiiksi viimeiset matkakääröt. Ulkona talon ympärillä vallitsi kylmien öiden suuri hiljaisuus, sellaisten, jolloin kaikki elävä, olennot, ihmiset ja eläimet, painautuvat ahnaasti lämpöisen unen helmaan. Antoinetten hampaita kalisutti: hänen sydäntään ja ruumistaan viilsi kylmä.

Ulko-ovi kajahti jäätävässä ilmassa. Vanha emäntäpiika, jolla talon avain oli, tuli viimeistä kertaa palvelemaan isäntäväkeään. Tuo lyhyt ja paksu eukko, jota liika lihavuus haittasi, mutta joka ikäänsä nähden kuitenkin oli tavattoman nopealiikkeinen, ilmestyi huohottaen huoneeseen, punaisin nenin ja kyyneleitä valuvin silmin, ystävällinen naama kiedottuna huiviin. Hän oli ylen pahoillaan, kun näki, että m:me Jeannin oli jo noussut, eikä ollut herättänyt häntä, vaan oli jo itse sytyttänyt tulen hellaan. -- Olivier heräsi muijan tullessa. Ensin aikoi hän unenhorteessaan painaa silmänsä jälleen umpeen, käännähtää peittonsa lämpimässä toiselle kupeelleen ja nukahtaa uudestaan. Antoinette tuli, laski kätensä lempeästi veljensä olalle ja kehoitteli häntä hiljaisella äänellä:

-- Olivier, pikkuinen, nyt on aika.

Olivier huokaisi, avasi silmänsä, näki sisarensa kasvot lähellä kasvojaan: Antoinette hymyili hänelle alakuloisesti, ja silitteli hellästi hänen otsaansa. Hän toisti:

-- Nyt lähdetään! Olivier nousi.

He poistuivat kotoaan, äänettömästi, aivan kuin varkaat. Kaikilla heillä oli matkakääröjä käsissä. Vanha emäntäpiika kulki ensimäisenä, työntäen käsirattailla heidän matkalaukkujaan. He olivat jättäneet melkein kaiken, mitä heillä oli; he eivät vieneet mukaansa juuri mitään muuta kuin mitä heillä oli päällänsä, ja vielä joitakuita vaatteita. Vähäiset muistoesineet oli aikomus lähettää heille sitten myöhemmin, rahtitavarana: muutamia kirjoja ja muotokuvia, ja vanha kello, jonka naputus oli heistä aivan kuin heidän oman sydämensä sykintää. -- Ilma oli kirpeän kylmä. Kukaan kaupungissa ei ollut vielä noussut; ikkunaluukut olivat kiinni, kadut tyhjät. He kulkivat vaiti. Ainoastaan palvelijatar puhui. M:me Jeannin koetti painaa viimeisen kerran mieleensä täällä kaiken, koko ympäristönsä, mikä herätti hänessä menneitä muistoja.

Asemalla sai m:me Jeanninin itsetunto hänet ostamaan toisen luokan lipun, vaikka hän olikin päättänyt matkustaa kolmannessa; mutta sellaista nöyryytystä ei hän nyt jaksanutkaan kestää, sillä hänen lähtönsä näki pari kolme tuttua rautatievirkailijaa. Hän pujahti nopeasti tyhjään vaunuosastoon ja sulkeutui lapsineen sinne. Siellä he istuivat sitten piilossa ikkunaverhojen takana ja pelkäsivät, että vaunuun ilmestyisi joku tuttava. Mutta ketään ei tullut: kaupunki ei ollut aivan valveillakaan, kun he lähtivät; juna oli tyhjä; siellä oli ainoastaan joitakuita talonpoikia, ja härkiä, jotka ojentelivat päitään vaunujen aukoista ja ynisivät suruissaan. Pitkän odotuksen jälkeen veturi vihelsi pitkästi, ja juna lähti liikkeelle ja painui usviin. Muuttolaiset vetivät uutimet ikkunoiden edestä pois, painoivat kasvonsa ruutua vastaan ja katsoivat viimeistä kertaa pikkukaupunkia, jonka goottilainen kirkontorni tuskin kuulsi sumusta, katselivat kukkulaa, jonka rinteet olivat täynnä töllejä, katselivat kuurasta valkeita ja kylmää huuruavia niittyjä: kaikki oli jo aivan kuin unimaisemaa, kaukaista, niin että sitä tuskin uskoi todeksi. Ja kun sekin katosi ja syvä kallionleikkaus eräässä rautatien mutkassa peitti sen ja he tiesivät varmasti, ettei heitä nyt enää nähtäisi, eivät he enää itseään hillinneet. M:me Jeannin kohotti nenäliinan suulleen ja nyyhkytteli. Olivier oli heittäytynyt hänen helmaansa, painoi päätänsä äidin polviin, suuteli hänen käsiään ja kasteli niitä kyyneleillään. Antoinette istui vaunuosaston toisessa kulmassa ja itki hiljaa, kasvot ikkunaan päin. He eivät itkeneet samasta syystä kaikki. M:me Jeannin ja Olivier eivät ajatelleet muuta kuin mikä heiltä oli jäänyt. Antoinette jälleen ajatteli, mikä heillä oli edessään: hän soimasi kyllä sellaisesta itseään; hän olisi tahtonut vetäytyä muistoihinsa... -- Hän oli oikeassa, kun ajatteli tulevaisuutta: hänellä oli selvempi käsitys todellisuudesta kuin äidillä ja veljellä. Heillä oli horjuvia kuvitelmia Parisista. Antoinette yksinään ei epäillytkään, mikä heitä siellä kohtaisi. Toiset eivät olleet joutuneet sitä vielä ajattelemaankaan. M:me Jeannin kuvitteli, että niin surullinen kuin heidän asemansa olikin, ei siitä ollut aihetta olla levoton. Hänellä oli Parisissa sisar, joka oli rikkaissa naimisissa, erään hallitusvirkamiehen kanssa; hän luotti tuon sisarensa apuun. Hän oli sitäpaitsi vakuutettu, ettei hänen lastensa, jotka olivat saaneet hyvän kasvatuksen ja olivat niin lahjakkaita, -- heidän lahjoistaan hän erehtyi, kuten äidit aina, -- olisi vaikeaa kunniallisesti elättää itseään.

Tulovaikutelma oli synkkä. Jo asemalla tyrmistytti heitä ihmisten tungeskelu matkatavaratoimistossa, ja ajoneuvojen sekava kuhina valtakäytävän edustalla. Satoi vettä. Ei saatu mistään ajuria. Täytyi juosta etäälle, kädet puutumaisillaan raskaiden kääröjen painosta, jotka pakottivat heidät pysähtymään keskellä katua, hevosten jalkoihin jäämisen ja likautumisen uhallakin. Ainoakaan ajuri ei välittänyt heidän kutsuistaan. Viimein saivat he pysäytetyksi erään, jolla oli inhoittavan likaiset, vanhat rillat. Kun he nostivat tavaroitaan ajoneuvoihin, putosi heiltä yksi peitekäärö likaan. Asemalta otettu kantaja, joka toi heidän matkalaukkuaan, ja kuski käyttivät heidän kokemattomuuttaan edukseen maksattaen heillä kaksinkertaisen hinnan. M:me Jeannin sanoi ajurille erään huononlaisen, mutta kalliin hotellin osoitteen, jollaisissa maaseutulaiset kävivät niiden epämukavuuksista huolimatta, koska kerran jotkut heidän isoisistään olivat asuneet kolmisenkymmentä vuotta sitten niissä. Siellä nyljettiin tulokkaita. Hotelli oli täynnä väkeä, sanottiin: heidät työnnettiin kaikki kolme ahtaaseen kamariin, josta he saivat maksaa kolmen huoneen hinnan. He koettivat säästää päivälliskustannuksia eivätkä menneet yhteiseen pöytään hotellin ruokasaliin; he tilasivat omaan huoneeseensa vaatimattoman aterian, mutta se maksoikin yhtä paljon kuin tuo yhteinen ateria, eivätkä he siitä tulleet kylläisiksi. Heti, kun he pääsivät Parisiin, luhistuivat heidän kauniit kuvitelmansa. Ja ensimäisenä yönä tuossa hotellissa, saamatta unta silmäänsä, ahdettuina kaikki kolme pieneen, ilmattomaan kamariin, jossa heillä oli vuoroin kylmä ja vuoroin kuuma, voimatta kunnolleen hengittää ja vavahdellen alinomaa hereille, kun kuului melua käytävästä, kiinni lyötyjen ovien kolinaa ja sähkökellojen alinomaista soittoa, ja kärsien julmasti lakkaamattomasta raskaiden työrattaiden ja muiden ajoneuvojen jyrinästä, -- siellä saivat he suorastaan kauhistavan kuvan tuosta jättiläiskaupungista, johon he nyt olivat joutuneet, tuntien siihen tuhoutuvansa.

Seuraavana päivänä m:me Jeannin kiiruhti sisarensa luokse, hänen ylelliseen asuntoonsa bulevardi Haussmannin varrelle. Hän uskoi, kuitenkaan ajatustaan ilmaisematta, että heille tarjottaisiin siellä asunto, kunnes he olisivat saaneet asiansa järjestykseen. Mutta vastaanotto näytti siellä hänelle kohta, että hän oli erehtynyt. Poyet-Delormen pari oli vimmoissaan sukulaisensa vararikosta. Varsinkin rouva, joka pelkäsi, että hänenkin kimppuunsa karattaisiin sen tähden ja että siitä olisi haittaa hänen miehensä ylenemiselle virkauralla, piti aivan tavattomana julkeutena, että vararikon tehnyt perhe tuli takertumaan kiinni heihin ja häpäisemään heitä vielä lisää. Itse virkamies ajatteli kyllä samoin; mutta hän oli melkoisen lauhkea mies; ja hän olisi kai ollut avuliaampi, ellei hänen vaimonsa olisi pitänyt häntä silmällä, -- seikka, josta mies pohjaltaan olikin hyvillään. M:me Poyet-Delorme otti siis sisarensa vastaan jäätävän kylmästi. Se sattui m:me Jeanninin ylpeyteen; hän koetti masentaa tuota tunnettaan: ilmaisi peitellyin sanoin vaikean aseman, jossa he nykyään olivat, ja mitä hän oli toivonut Poyet'n perheeltä. Häntä ei oltu kuulevinaankaan. Heitä ei pyydetty edes aterialle sinä iltana; sen sijaan kutsuttiin heidät juhlallisesti vieraiksi lopummalla viikkoa. Eikä sekään kutsu tullut rouva Poyet'n puolelta, vaan itsensä herran, joka oli vaimonsa käytöksen tähden hiukan nolo ja koetti lauhduttaa sen kuivaa vaikutusta: hän koetti tekeytyä leppoisaksi; mutta saattoi tuntea, ettei hänen puheensa ollut varsin suoraa, ja että hän oli sangen itsekäs olento. -- Jeannin-raukat palasivat hotelliinsa uskaltamatta ryhtyä keskenään juttelemaan, minkälaisen vaikutuksen tämä ensimäinen kyläily heihin oli tehnyt.

Seuraavat päivät kuluivat heiltä juostessa pitkin Parisia, etsimässä huoneistoa; he väsyivät lopen kavutessaan monia kerroksia, heitä inhotti ja töykäisi, kun he näkivät parisilaiset vuokrakasarmit, joihin ihmisiä pinotaan päälletysten, niiden siivottomat porraskäytävät, huoneita, joihin ei päässyt valoa ja jotka olivat heidän entiseen avaraan maaseutulaisasuntoonsa verraten ylen surullisia. Heidän mielensä masentui yhä enemmän. Ja yhä edelleen olivat he tyrmistyksissään kaduilla, kaupoissa, ravintoloissa, joissa heitä petkutettiin kaikkialla. Kaikki, mitä he pyysivät, maksoi hirvittävästi; tuntui kuin heillä olisi ollut kyky muuttaa kullaksi kaikki, mihin he vaan koskettivat: mutta he itse saivat maksaa sen kullan. He olivat kuvaamattoman avuttomia eivätkä osanneet pitää puoliaan.

Niin vähän kuin m:me Jeannin enää sisareltaan toivoikin, kuvitteli hän vielä kuitenkin jotain hyvää niistä päivälliskutsuista, joihin heidät oli pyydetty. He varustautuivat niihin, jännityksestä sykkivin sydämin. Heidät otettiin sinne vastaan vieraina, eikä suinkaan sukulaisina, -- mutta eipä kuitenkaan kustannettu heille mitään muuta erikoista tarjottavaa kuin tuo juhlallinen seurustelutapa. Lapset näkivät nyt serkkunsa, jotka olivat melkein heidän ikäisiään, eivätkä suinkaan suopeampia heitä kohtaan kuin heidän vanhempansakaan. Tyttö, joka oli hyvin hienosti puettu ja koketti, puhui heille sipittävällä äänellä, kohteliaasti ja ylemmyytensä tuntevasti, ja oli niin teeskentelevä ja imelä, että he joutuivat aivan ymmälle. Pojasta oli tämä päivällinen köyhien sukulaisten seurassa hirvittävän ikävä urakka; ja hän olikin niin pahalla tuulella kuin mahdollista. M:me Poyet-Delorme istui suorana ja jäykkänä ja näytti alinomaa, silloinkin, kun hän tarjosi ruokaa, pitävän sisarelleen moraalisaarnaa. Herra Poyet-Delorme jälleen puhui kaikenlaisista pikku asioista, ettei olisi jouduttu keskustelemaan vakavista. Typerä seurustelu kosketteli, läheisempien ja vaarallisempien puheenaiheiden pelosta, pelkästään ruokia. M:me Jeannin koetti kerran johtaa pakinan siihen, mikä hänen sydäntään painoi: m:me Poyet-Delorme keskeytti jyrkästi, jollakin vähäpätöisellä ja sisällöttömällä sanalla. Eikä sisarella ollut rohkeutta yrittää uudestaan.

Päivällisen jälkeen m:me Jeannin vaati tytärtään soittamaan jonkin pianokappaleen ja näyttämään lahjojaan. Tyttönen häpesi ja täytti käskyn vastenmielin, ja soitti hirveän huonosti. Poyet'n herrasväki kuunteli kyllästyneenä ja odotti, että hän lopettaisi. M:me Poyet katsoi pilkallisesti huuliaan rypistäen tyttäreensä; ja kun soittoa kesti hänestä liian kauan, alkoi hän jutella välinpitämättömästi muista asioista m:me Jeannin kanssa. Viimein Antoinette, joka oli kokonaan sekaantunut kappaleessaan ja kauhukseen huomannut, että hän oli eräässä kohden alkanut alusta sen sijaan, että hänen olisi tullut jatkaa, ja ettei hän täten pääsisi milloinkaan loppuun, jätti yhtäkkiä kesken, päättäen soittonsa kahdella akordilla, jotka eivät olleet aivan oikeita, ja kolmannella, joka oli aivan väärä. Herra Poyet huudahti:

-- Bravo!

Ja hän tahtoi nyt kahvia.

M:me Poyet sanoi, että hänen tyttärensä otti soittotunteja Pugnolta. Neiti, "joka otti soittotunteja Pugnolta", myönteli:

-- Oikein kaunista, tyttöseni... ja kysyi, missä Antoinette oli opiskellut.

Seurustelu kävi pitkäveteiseksi. Siinä oli käsitelty jo kaikki salissa näkyvät ja talon rouvan ja tyttären pienet koruesineet. M:me Jeannin ajatteli itsekseen:

-- Nyt on aika puhua, nyt minun täytyy puhua...

Ja tuska kalvoi häntä. Kun hän viimeinkin koetti rohkaista luontonsa ja ryhtyä puhumaan, virkahti m:me Poyet ohimennen, äänellä, joka ei ollut suinkaan anteeksipyytävä, että heistä oli sangen ikävää, mutta että heillä oli meno kaupungille kello puoli kymmenen tienoissa: heidät oli kutsuttu vieraiksi erääseen paikkaan, josta he eivät voineet jäädä pois. Jeanninit nousivat heti loukkaantuneina paikoiltaan ja tahtoivat lähteä. Oltiin vielä muka pyytelevinään jäämään heitä. Mutta neljännestunnin päästä soitti joku ovikelloa: palvelijatar ilmoitti, että oli tullut vieraita, Poyet'n perheen ystäviä, naapureita, jotka asuivat kerrosta alempana. Poyet ja hänen rouvansa vilkaisivat silloin toisiinsa ja menivät supattelemaan nopeasti jotain palvelijoille. Poyet johti jonkinlaisia verukkeita änkytellen Jeannit viereiseen kamariin. (Hän tahtoi salata tulevilta ystäviltään tuon häpeät tehneen perheen olemassaolonkin, jopa että se oli heillä.) Jeanninit jätettiin nyt yksinään lämmittämättömään kamariin. Lapset olivat aivan suunniltaan tällaisesta nöyryytyksestä. Antoinettella kiersivät vedet silmissä; hän pyysi, että lähdettäisiin pois. Äiti ei ensin tahtonut: mutta kun sitten odotus yhä venyi, niin hän päätti lähteä. He menivät eteiseen. Poyet, jolle eräs palvelijoista ilmoitti heidän lähtevän, tavoitti heidät siellä kiinni ja pyyteli muka anteeksi, parilla joutavanpäiväisellä sanalla; hän tahtoi muka pidättää heitä vielä; mutta näki, että hän olisi toivonut heidän olevan sieltä jo kaukana. Hän auttoi heille päällysvaatteita ylle, sysäili heitä ovea kohti, hymyillen ja puristaen heidän käsiään ja puhuen ystävällisesti, mutta matalalla äänellä, ja sulki heidät ulos. -- Kun Jeanninit tulivat hotelliinsa, niin itkivät lapset raivosta. Antoinette polki jalkaa, ja vannoi, ettei hän koskaan enää astuisi noiden ihmisten kynnyksen yli.

M:me Jeannin vuokrasi huoneiston erään talon neljännessä kerroksessa, lähellä Kasvitieteellistä Puutarhaa, _Jardin des Plantes'ia_. Kamarien ikkunat olivat pimeälle pihalle ja sen mustuneihin muureihin päin; ruokasalin ja salin -- (sillä m:me Jeannin tahtoi välttämättä, että heillä piti olla salikin) -- eräälle rahvaan asumalle kadulle. Kaiken päivää vieri kadulla heidän asuntonsa ohitse höyryomnibusseja ja ruumisvaunuja, joiden jono painui Ivryn hautausmaan portista sisään. Likaisia italialaisia laiskotteli kasvattamattomine lapsilaumoineen penkeillä, tai riiteli keskenään. Ikkunoita ei voinut metelin vuoksi pitää auki; ja kun illoin tuli kotiin, täytyi kulkea kuhisevan ja löyhkävän katurahvaan tungoksessa, päästä katujen yli, joilla liike kuohui, poikki likaisen ajopaikan ja mennä naapuritalon pohjakerroksessa olevan inhoittavan ruokalan ohitse, jonka ovella seisoi valtavia ja möyheitä tyttöjä, ruosteenkeltaisin hiuksin, iho maalattuna ja rasvattuna, tarkastelemassa ohikulkevia likaisin katsein.

Jeanninien vähät rahat hupenivat nopeasti. He totesivat joka ilta ahdistus sydämessä, kuinka lovi heidän kukkarossaan yhä laajeni. He koettivat tulla toimeen vähemmällä; mutta he eivät osanneet: sen taidon oppimiseen tarvitaan monia koettelemusten vuosia, jos ei kerran ole siihen lapsuudesta saakka tottunut. Ne, jotka eivät ole luonteeltaan säästäväisiä, hukkaavat vain aikaansa koettaessaan sitä olla: heti, kun jokin uusi rahanmenetystilaisuus tarjoutuu, antavat he myöten; säästäminen jää aina seuraavaan kertaan; ja jos he sattumalta ansaitsevat tai luulevat ansainneensa vähänkin yli tavallisen määrän, niin he käyttävät kiireesti tuon voittonsa sellaisiin menoihin, joiden kokonaissumma on kymmenen kertaa voittoa suurempi.

Muutamassa viikossa kuluivat Jeanninien varat loppuun. M:me Jeanninin täytyi masentaa viimeinenkin itsetuntonsa, ja hän meni lastensa tietämättä pyytämään rahaa Poyet'lta. Hän sovitti niin, että sai tavata tuon virkaherran yksinään hänen työhuoneessaan, ja aneli häneltä lainaksi pikkusummaa siihen saakka, kunnes he löytäisivät tointa, jolla he voisivat elää. Mies oli heikkotahtoinen ja melkoisen lauhkea, joten hän myöntyi, koetettuaan ensin lykätä vastauksen tuonnemmaksi. Hän sattui eräällä hetkellä heltymään niin, ettei voinut itseään hillitä, vaan lainasi kaksisataa frangia, ja katui sitten kohta tekoaan, -- varsinkin, kun hänen täytyi ilmoittaa asiasta vaimolleen ja tämä oli vimmoissaan miehensä heikkouden ja sisarensa hävyttömien vehkeiden tähden.

Jeanninien perheeltä menivät päivät juostessa pitkin Parisia löytääkseen jotain paikkaa. M:me Jeanninilla oli rikkaiden maaseutulaisten porvarisrouvien tavallinen ennakkoluulo: hän ei voinut sopeutua ajatukseen, että hän tai hänen lapsensa joutuisivat johonkin muuhun toimeen kuin sellaiseen, joka soveltui "sivistyneille", -- siis toimeen, jollaisessa saa nähdä enimmin nälkää. Hän ei sallinut edes sitäkään, että hänen tyttärensä olisi mennyt kotiopettajattareksi johonkin perheeseen. Ainoastaan julkiset ammatit, valtion virat olivat hänestä kyllin kunnioitettavia. Hänen aikomuksenaan oli keksiä jokin keino, että Olivier olisi saanut käydä kouluja ja päästä opettajaksi. Mitä jälleen Antoinetteen tulee, olisi m:me Jeannin tahtonut hommata hänet johonkin kouluun antamaan tunteja, tai Konservatorioon opiskelemaan pianonopettajaksi. Mutta kaikissa niissä kouluissa, joissa hän asiaa tiedusteli, olivat vakinaiset opettajansa, ja nämä opettajat olivat varustetut paljoa täydellisemmillä todistuksilla kuin hänen tyttärensä, jolla oli ainoastaan vähäpätöinen alkeiskurssitodistuksensa; ja kysymyksen tullen musiikkialasta, täytyi myöntää, että Antoinetten lahjat olivat keskolaiset monien muiden sellaisten rinnalla, jotka eivät kuitenkaan olleet onnistuneet saamaan paikkaa. Perhe näki nyt edessään hirvittävän elämäntaistelun, ja huomasi, kuinka mielettömässä määrin Parisi hukuttaa sekä pieniä että suuria kykyjä, joita se ei voi mihinkään käyttää.

Lasten rohkeus meni aivan lamaan, he epäilivät nyt liikaa kykyjensä huonoutta: luulivat olevansa aivan ala-arvoisia; he uskottelivat sitä itsepintaisesti itselleen ja koettivat todistella sitä äidilleen. Olivier, joka oli maaseutukoulussaan helposti päässyt etusijoille, säikähti perinpohjin näistä vastoinkäymisistä: hän näytti menettäneen kaikki lahjansa. Lukiossa, johon hänet pantiin ja jossa hänen onnistui saada vapaapaikka, jäi hän ensi aikoina niin jälkijoukkoon, että vapaapaikka otettiin häneltä pois. Hän luuli itseään aivan tylsäpäiseksi. Samalla hän tunsi kauhua Parisia kohtaan, sen ihmiskuhinaa, toveriensa innoittavaa epämoraalisuutta, heidän häpeämättömiä juttujaan, eräiden tovereiden eläimellistä raakuutta kohtaan, he kun eivät säästäneet häntä kaikkein inhoittavimmiltakaan ehdotuksilta. Hänellä ei ollut voimaa edes ilmaista heille halveksumistaan. Hän tunsi itsekin alentuvansa, kun vain ajatteli heidän kelvottomuuttaan. Hän haki turvaa äitinsä ja siskonsa seurasta, kiihkeistä rukouksista heidän kanssaan joka ilta, jokaisen uuden päivän jälkeen, jolloin he olivat saaneet kestää yhä vain pettymyksiä ja nöyryytyksiä: moisten kärsiminen tuntui nuorista sydämistä niin tahraavalta, etteivät he uskaltaneet niitä edes toisilleen kertoa. Mutta kun Olivier joutui sitten Parisissa aina salassa piilevän ateistisen hengen kosketuksiin, niin alkoi hänen uskonsa menettää mehuaan, vaikkei hän sitä ensin itse huomannut, aivan kuin sade liuottaa muurista irti liian tuoreen rappauksen. Hän uskoi edelleen; mutta Jumala hänen ympärillään kuoli.