Part 3

Kun tähän saakka ei kuitenkaan käsitelty muuta kuin pieniä summia, ja kun Jeannin oli sattunut joutumaan tekemisiin melkoisen kunniallisten ihmisten kanssa, niin ei menetelmästä tullut suurta haittaa: rahanhukka, -- josta pankkiiri ei muuten hiiskunut kenellekään sanaakaan, -- oli vähäpätöinen. Mutta toisin kävi, kun Jeannin sitten kerran joutui erään keinottelijan kynsiin, joka oli perustanut teollisuusyrityksen ja oli saanut hajua pankkiirin laupiaasta luonteesta ja hänen varakkuudestaan. Tämä käytökseltään mahtailevan arvokas mies, jonka rintaa koristi kunnialegioonan merkki ja joka sanoi olevansa parin kolmen ministerin, arkkipiispan, kokonaisen senaattori-valikoiman, kirjailija- ja rahamieslauman ja erään kaikkivaltiaan sanomalehden ystävä, osasi erinomaisesti asettua sille sekä arvovaltaiselle että samalla tuttavalliselle kannalle, joka hänen saaliiseensa tehosi. Hänen esittämänsä suosittelut olisivat voineet saada varuilleen jokaisen vähänkin tarkkavaistoisemman miehen kuin Jeannin oli: nehän olivat ainoastaan noiden tuttavuuksien kiitoskirjeitä joistakuista hänen lähettämistään päivälliskutsuista, tai kirjeitä, joilla häntä vuorostaan kutsuttiin vieraaksi, ja tiedetäänhän, etteivät ranskalaiset koskaan kitsastele, jos ei muuta vaadita kuin tällaista kirjeellä kuittaamista, eivätkä kursaile tarttumasta ojennettuun käteen ja lähtemästä päivällisille jonkin ihmisen luo, johon ovat juuri ja juuri tutustuneet, -- sillä ehdolla kuitenkin, että mies voi huvittaa heitä ja ettei hän pyydä heiltä rahaa. Onpa niitäkin, jotka eivät kieltäisi sitäkään uudelta ystävältään, jos eivät muutkaan ihmiset kieltäisi. Ja älykäs mies, jonka pyrkimyksenä on vapauttaa lähimmäisensä liikojen rahojen painosta, olisi melkoisen kovaonninen, ellei hän lopulta löytäisikin sellaista pässiä, joka lähtee ensimäisenä hänen mukaansa ja vetää sitten muut lampaat perästään. -- Ellei ennen Jeanninia olisi tuollaisia pässejä ollut, niin oli hän ainakin siihen omiaan. Hän oli hyvässä villassa ja aivan valmis kerittäväksi. Hänet houkuttelivat leikkiin viettelijän komeat tuttavuussuhteet, hänen suunsoittonsa, imartelunsa ja myöskin se seikka, että hänen liikeasioita koskevista neuvoistaan koitui ensin hyviä tuloksia. Hän uskalsi peliin aluksi vähän, ja menestyksellä; sitten hän uskalsi paljon ja lopuksi kaikki: ei ainoastaan omia, vaan liiketuttaviensakin rahat. Hän varoi ilmoittamasta asiasta näille: hän oli varma siitä, että voittaisi; hän aikoi häikäistä heitä pistämällä voitto-osuuden yllätyksenä heidän kouraansa.

Teollisuusyritys menikin nurin. Pankkiiri sai sivultapäin kuulla tapauksesta eräältä parisilaiselta liikeystävältään, joka ohimennen kirjoitti hänelle tästä uudesta romahduksesta, aavistamatta, että Jeanninkin oli sen uhreja: sillä pankkiiri ei ollut hiiskunut kenellekään mitään osuudestaan liikkeeseen; käsittämättömän kevytluontoisesti oli hän lyönyt laimin, -- näyttipä melkein kuin olisi karttanut, -- kuulustella asiaa sellaisilta henkilöiltä, jotka olisivat tunteneet yritystä tarkemmin; hän oli tehnyt kaikki aivan salaa, hullaantuneena erehtymättömän terveeseen järkeensä, ja oli tyytynyt mitä epämääräisimpiin tietoihin. Elämässä sattuu usein moisia hairahduksia; tuntuupa kuin ihmisen täytyisi eräillä hetkillä välttämättä syöksyä tuhoonsa: näyttää kuin hän pelkäisi, ettei vain joku tulisi häntä auttamaan; hän pakenee kaikkia neuvoja, jotka hänet voisivat pelastaa, menee piiloon, syöksyy kuumeisella kiireellä eteenpäin, saadakseen suistua kuiluun oman halunsa mukaan.

Jeannin juoksi asemalle ja lähti sydän ahdistuksen hyytämänä junalla Parisiin. Hän meni tapaamaan liiketoveriaan. Hän toivoi vielä, että hänen saamansa uutiset olisivat vääriä, tai ainakin liioiteltuja. Tietysti hän ei tuota miestä enää tavannut, ja nyt hän tuli vakuutetuksi onnettomuudesta, joka oli niin perinpohjainen kuin olla saattaa. Hän palasi kotiin aivan suunniltaan, mutta salaten kaikki. Kukaan ei vielä saattanut aavistaa mitään. Hän koetti voittaa aikaa muutamia viikkoja, edes muutamia päiviä. Parantumattoman hyväuskoisena hän luulotteli sitkeästi itselleen, että hän keksisi jonkin neuvon, jolla korvaisi -- ellei omia vahingoltaan, niin ainakin ne vahingot, mitä hän oli tuottanut liiketuttavilleen. Hän koetteli monenmoisia keinoja, ja niin kömpelön hätäisesti, että jo hänen käytöksensäkin vei häneltä kaikki onnistumisen toiveet, jos onnistumista yleensä enää olisi voinut toivoakaan. Mutta mistä hän pyysikin lainoja, niitä ei hänelle annettu. Uskalletut keinottelut, joihin hän epätoivoissaan ryhtyi, pannen peliin senkin vähän, mitä hänelle oli jäänyt, tuhosivat hänet lopullisesti. Silloin tapahtui hänen luonteensa ulkonaisissa muodoissa täydellinen muutos. Hän joutui hirvittävän kauhun valtaan: hän ei puhunut mistään mitään, vaan oli ärtyisä, kiukkuinen, tyly, hirveän synkkä. Vieraiden parissa hän vielä koetti teeskennellä ja olla iloinen; mutta jokainen saattoi huomata, että hän oli muuttunut: syyksi arveltiin, että hän oli jollakin tavalla sairas. Kotoistensa seurassa ei hän hillinnyt itseään näin; ja kotiväki olikin kohta huomannut, että hän salasi jotakin vakavaa. Häntä tuskin tunsi enää entiseksi mieheksi. Joskus hän hyökkäsi johonkin huoneeseen ja alkoi penkoa piironginlaatikolta, heittäen kaikki paperit sekaisin permannolle, ja alkaen raivota kuin vimmattu, kun ei muka löytänyt mitään, tai kun tahdottiin auttaa häntä. Sitten seisoi hän äimistyksissään keskellä sekamelskaa, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän etsi, ei hän sitä tiennyt itsekään. Milloin hän ei näyttänyt enää välittävän perheestään, milloin taas suuteli jotakuta heistä kyyneleet silmissä. Hän ei saanut enää unta. Eikä syönyt juuri mitään.

M:me Jeannin huomasi kyllä, että onnettomuus oli tulossa, mutta hän ei ollut koskaan ottanut osaa miehensä liikeasioihin eikä ymmärtänyt niitä yhtään. Hän tiedusteli mieheltään, mikä häntä vaivasi, mutta Jeannin torjui tylysti hänen kyselynsä; se loukkasi vaimon itsetuntoa, eikä hän enää koettanutkaan. Mutta hän oli kauhuissaan, joskaan ei tiennyt, mitä pelkäsi.

Lapset eivät saattaneet aavistaakaan vaaraa. Antoinette oli kyllä niin älykäs, että hän ehkä, kuten äitinsäkin, vaistomaisesti tunsi jonkin onnettomuuden tulevan; mutta hän oli nykyään niin täydellisesti heräävän rakkautensa onnen lumoissa, ettei hän tahtonut ajatella mitään, mikä teki hänet levottomaksi; hän vakuutteli itselleen, että nuo synkät pilvet haihtuisivat itsestään, -- tai että niitä ennättäisi katsella vielä sittenkin, kun ei enää muuta voisi tehdä.

Pystyvin ymmärtämään pankkiiri poloisen sieluntilaa oli ehkä pikku Olivier. Hän tunsi, että isä kärsi; ja hän kärsi salaisesti hänen kanssaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään: sehän oli luonnollista, sillä hän ei voinut mitään tehdä, hän ei osannut mitään. Ja sitäpaitsi karkoitti hänkin surulliset asiat ajatuksistaan, jos ne milloin tulivat mieleen: aivan kuin hänen äidillään ja sisarellaan oli hänelläkin taikauskoinen taipumus luulla, että onnettomuus, jota ei tahdo nähdä, ei ehkä tulekaan. Vaaran uhkaamat ihmis-raukat ovat useinkin kuin jäniksiä: piiloittavat päänsä pensaaseen, ja kuvittelevat, ettei onnettomuus heitä huomaa.

Levottomuutta herättäviä huhuja alkoi liikkua. Puhuttiin, että pankkiliikkeen luotto oli saanut kolauksen. Pankkiirin oli turha tekeytyä liiketuttavainsa parissa sangen varmaksi; eräät epäluuloisimmat pyysivät rahansa pois, kuka milläkin tekosyyllä. Jeannin tunsi olevansa tuhon oma, hän puolustautui epätoivoisesti, ollen muka pyhästi suuttuvinaan, valittaen katkerasti, että häntä epäiltiin; jopa nosti hän kiivaita kohtauksiakin itsensä ja vanhain liiketuttaviensa välillä, kohtauksia, jotka nolasivat hänet ehdottomasti yleisen mielipiteen silmissä. Säästöönpanoja vaadittiin yhtä mittaa pois. Hän joutui sellaiseen kuolon tuskaan, että menetti lopunkin malttinsa. Hän teki lyhyen matkan, meni erääseen läheiseen kylpyläkaupunkiin ja pelasi siellä viimeiset setelinsä: antoi tyhjentää taskunsa neljännestunnissa putipuhtaiksi, ja palasi kotiin.

Hänen odottamaton lähtönsä oli lopullisesti saanut pikkukaupungin täydelliseen sekaannukseen; siellä sanottiin jo, että hän oli karannut; ja m:me Jeanninilla oli tuska ja työ pitää levottomien ihmisten raivoa aisoissa: hän rukoili heitä olemaan kärsivällisiä, hän vannoi heille, että hänen miehensä tulisi takaisin. Ihmiset eivät sitä uskoneet, vaikka he kaikin voimin tahtoivatkin sen uskoa. Ja niinpä tunsivat kaikki suurta helpoitusta, kun hän tuli kotiin: monet melkeinpä uskoivat olleensa turhanpäiten rauhattomia, ja että Jeanninit olivat yleensä niin ovelia, että he kyllä saattoivat pelastaa itsensä kiipelistä, jos siihen joutuivat. Pankkiirin käytös vahvistikin tätä vaikutusta. Nyt, kun hän ei enää voinut epäilläkään, mikä hänellä oli edessä, näytti hän väsyneeltä, mutta oli sangen rauhallinen. Kun hän laskeusi kotikaupungissaan junasta, ryhtyi hän asemapuistikossa rauhallisesti puheisiin eräiden vastaantulevien ystävien kanssa, pakinoi viljavainioista, jotka olivat kärsineet poudasta viikkokausia, viinitarhoista, jotka olivat pulskat, ja uudesta ministeristön kukistumisesta, josta iltalehdet tiesivät kertoa.

Kotiin päästyään ei hän muka ollut millänsäkään vaimonsa kiihtymisestä, kun m:me Jeannin juoksi hänen tulonsa kuullessaan häntä vastaan ovelle ja kertoi sekavan suulaasti hänelle, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Vaimo koetti arvata hänen kasvojensa ilmeestä, oliko mies osannut välttää tuon tuntemattoman vaaran; mutta hän ei kysynyt häneltä kuitenkaan mitään, niin ylpeä hän oli: hän odotti, että mies alkaisi hänelle itse puhua. Mutta Jeannin ei virkkanut sanaakaan siitä asiasta, joka heitä molempia kiusasi. Hän torjui varovaisesti vaimon kaipuun uskoa huolensa miehelleen ja saada puolestaan hänen luottamuksensa. Hän puhui helteestä, valitti, että hänen päätänsä särki hirveästi; ja sitten asetuttiin aterialle niinkuin tavallisesti.

Hän jutteli vähän, oli väsynyt, hajamielinen, istui otsa rypyssä; naputteli sormillaan pöytäliinaan; hän koetti pakostakin syödä, koska tunsi itseään tarkasteltavan, ja katseli ilmeettömin ja epämääräisin silmin lapsiaan, jotka vaikeneminen oli tehnyt aroiksi, sekä vaimoaan, jonka loukattu itserakkaus oli jäykistänyt ja joka väijyskeli miehensä kaikkia eleitä, luomatta kuitenkaan häneen suoraan katsettaan. Päivällisen loputtua hän näytti jo ikäänkuin heräävän; hän koetti jutella Antoinetten ja Olivierin kanssa; kysyi heiltä, mitä he olivat tehneet sillaikaa kuin hän oli ollut matkalla; mutta hän ei kuunnellut heidän vastauksiaan, ei kuullut edes oman äänensä kaikua; ja vaikka hän katsoi suoraan lapsiin, niin hänen katseensa oli jossakin muualla. Olivier tunsi sen: hän vaikeni keskellä pikku tarinoitaan, eikä tuntenut halua jatkaa. Mutta Antoinettessa oli iloisuus lyhyen hämilläolon jälkeen saanut taas vallan: hän laverteli kuin iloinen harakka, asettaen kätensä isänsä käden päälle, tai nykäisten häntä käsivarresta, että hän kuuntelisi tarkemmin, mitä hän hänelle kertoi. Jeannin oli vaiti; hänen katseensa siirtyi Antoinettesta Olivieriin, ja ryppy hänen otsassaan tuli yhä syvemmäksi. Kesken tyttärensä juttua ei hän enää kestänyt, hän nousi pöydästä ja meni ikkunan ääreen salatakseen mielenliikutustaan. Lapset käärivät salvettinsa kokoon ja nousivat hekin pöydästä. M:me Jeannin lähetti heidät leikkimään puutarhaan; pian kuului, kuinka he juoksivat käytäviä pitkin perätysten, kirkuen kilpaa. M:me Jeannin katsoi mieheensä, joka seisoi häneen selin, ja hän kierteli ja puuhasi pöydän ääressä aivan kuin jotakin järjestellen. Yhtäkkiä meni hän miehensä luokse ja sanoi hänelle äänellä, jota tukehutti tuska ja pelko, että palvelijat kuulisivat asian:

-- Kuule, Antoine, mikä sinulla on? Sinulla on jotain... Varmaan, sinä salaat jotain!... Onko tullut jokin onnettomuus? Oletko sinä sairas?

Jeannin torjui vielä kerran hänen kysymyksensä, nytkähyttäen kärsimättömästi olkapäitään ja sanoen tylysti:

-- Ei! Ei mitään! Anna minun olla!

Vaimo lähti syvästi suuttuneena pois; sokeassa vihastuksessaan hän päätti itsekseen, ettei hän välittäisi olla enää rauhaton, tulipa hänen miehelleen mitä tahansa.

Jeannin meni ulos puutarhaan. Antoinette jatkoi siellä äskeistä ilvettään, ravistellen veljeään, että olisi saanut hänet juoksemaan. Mutta poika väitti yhtäkkiä, ettei hän tahtonut enää leikkiä; ja hän asettui seisomaan terassin kaiteen nojaan kyynäräisilleen, muutaman askeleen päähän isästään. Antoinette koetti häntä ärsyttää; mutta Olivier työnsi hänet jörösti pois: silloin pisteli Antoinette vielä häntä parilla sanalla; ja kun hän ei mitenkään enää saanut täältä huvitusta, niin meni hän sisään ja istahti pianon ääreen.

Jeannin ja Olivier jäivät kahden kesken ulos.

-- Mikä sinulla on, poikaseni? Miksi sinä et tahdo enää leikkiä? kysyi isä hiljaa.

-- Minä olen väsynyt, isä.

-- No niin. Istutaanpa sitten molemmat tuohon penkille.

He istuutuivat. Oli kaunis syyskuun yö. Taivas samalla kuultava ja tumma. Petuniain imelähkö tuoksu sekautui mustan kanavan ummehtuneeseen ja hiukan homehtuneeseen hajuun, kanavan, jonka vesi kuulsi juuri pengermän muurin juurella. Iltaperhoset, suuret vaaleat sfinksiperhoset, lentää räpyttelivät kukkien ympärillä ja hyrisivät kuin pikku rukit. Kanavan toisella puolella oviensa edessä istuvien naapurien rauhalliset äänet kajahtelivat hiljaisuudessa. Sisällä soitti Antoinette italialaisia kavatinoja ja fioritureja. Jeannin piteli kädessään Olivierin kättä. Isä tupakoi. Hämärässä, joka alkoi yhä enemmän peittää isän kasvoja, näki lapsi piipun pienen hohteen, joka leimahti suuremmaksi, sammua tupsahti jälleen, syttyi taas ja sammui lopulta kokonaan. He eivät puhuneet mitään. Olivier kysyi eräiden tähtien nimiä. Jeannin, joka ei juuri tuntenut luontoa, enempää kuin enimmät muutkaan maaseutulaisporvarit, ei tietänyt ainoankaan tähden nimeä, paitsi suurimpien sikermäin, jotka jokainen tuntee; mutta hän oli muka luulevinaan, että lapsi kysyi juuri niitä, ja mainitsi hänelle niiden nimet. Olivier ei pyrkinyt muita utelemaan: hänestä oli aina hauskaa kuulla niiden nimiä, ja toistaa itsekseen hiljaa noita kauniita, mystillisiä sanoja. Sitäpaitsi hän ei tahtonutkaan tietää niitä, vaan koetti ainoastaan vaistomaisesti lähestyä isäänsä. He olivat jälleen vaiti. Olivier istui nojaten päätänsä penkin selustaan, suu auki, ja katseli tähtiä; hän turtui aivan kuin horteeseen: isän käden lämpöisyys hiveli läpi hänen olemuksensa. Yhtäkkiä alkoi se käsi vavista. Pojasta se oli niin kummallisen hassua, ja hän sanoi, iloisella ja samalla unisella äänellä:

-- Kas, miten sinun kätesi vapisee, isä.

Jeannin veti kätensä pois.

Hetken päästä virkkoi Olivier, jonka pikku ajatus toimi omin päin:

-- Oletko sinäkin väsynyt, isä?

-- Olen, pikkuiseni.

Lapsen hellä ääni jatkoi:

-- Ei saa niin väsyttää itseään, isä.

Jeannin veti Olivierin pään rintaansa vasten ja mutisi:

-- Minun poika-raukkani!...

Mutta Olivierin ajatukset olivat jo suuntautuneet toisaalle. Tornikello löi kahdeksan. Olivier veti itsensä isästään irti ja sanoi:

-- Minä menen lukemaan.

Torstaina oli hänellä lupa lukea itsekseen tunti päivällisen jälkeen, aina levollemenon aikaan asti: se oli Olivierin suurin onni; ja mikään hyvä maailmassa ei olisi houkutellut häntä antamaan siitä ajasta minuttiakaan.

Jeannin antoi hänen lähteä. Hän käveli vielä edestakaisin pimeässä terassilla. Sitten meni hänkin sisään.

Perhehuoneessa istuivat lapset ja äiti yhdessä lampun ympärillä. Antoinette ompeli nauhaa liiveihinsä, puhuen tai hyräillen koko ajan, Olivierin harmiksi, sillä poika istui kirjansa ääressä, kulmat rypyssä, kyynärpäät pöytää vasten ja työntäen peukaloitaan korviinsa, ettei olisi kuullut mitään. M:me Jeannin parsi sukkia ja puheli vanhan emäntäpiian kanssa, joka seisoi hänen vieressään ja luetteli hänelle päivän menoja, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen myöskin hiukan lörpötelläkseen; eukolla oli aina varastossa huvittavia juttuja, ja ne kertoi hän verrattoman koomillisella murteellaan, niin että kaikki nauroivat koko ajan, ja Antoinette koetteli muijaa matkia. Jeannin katseli nyt vaiti toisia. Kukaan ei kääntänyt huomiotaan häneen. Hän oli hetken kahden vaiheilla, istahti, otti jonkin kirjan, avasi sen, mistä vain sattui, sulki jälleen ja nousi ylös: mitenkään ei hän voinut viipyä siellä. Hän sytytti kynttilän, ja sanoi perheelleen hyvää yötä. Hän lähestyi lapsiaan, suuteli heitä liikutuksen vallassa: he vastasivat hajamielisesti, nostamatta katsettaan häneen, -- Antoinette oli ompeluksensa kimpussa, ja Olivier kirjansa. Olivier ei edes ottanut käsiään pois korviltaan, ja hän murahti hyvää yötä varsin kyllästyneenä, lukien yhä edelleen: -- (milloin hän luki, olisi joku lähellä olevista saattanut pudota vaikka kaivoon, hän ei olisi malttanut antaa sen häiritä itseään.) -- Jeannin poistui perhehuoneesta. Hän jäi vielä ruokasaliin, joka oli vieressä. Hänen vaimonsa tuli vähän ajan päästä sinne, kun emäntäpiika oli mennyt hänen luotaan, järjestämään liinakaappiin vaatteita. Hän ei ollut miestään muka näkevinään. Itse Jeannin epäröi, tuli sitten vaimonsa luokse ja sanoi hänelle:

-- Anna minulle anteeksi. Minä puhuin sinulle äsken vähän liian töykeästi.

Vaimon teki mieli vastata hänelle:

-- Mies-parkani, en minä ole siitä sinulle vihainen; mutta mikä sinulla sitten on? Sano nyt, miksi sinä niin kärsit.

Mutta hän oli liian tyytyväinen, kun sai nyt kostaa vastaamalla:

-- Anna minun olla! Sinä olet hävyttömän raaka minua kohtaan. Sinä kohtelet minua kuin mitä piikaa.

Ja siihen tapaan hän jatkoi, hakien vielä, uusia moitteita, nautiskelevan tuimasti ja pitkävihaisesti.

Mies teki väsyneen liikkeen, hymyili katkerasti ja lähti hänen luotaan.

Kukaan ei kuullut revolverinlaukausta. Vasta seuraavana päivänä, kun tiedettiin, mitä oli tapahtunut, väittivät jotkut naapurit huomanneensa keskiyön tienoissa hiljaisella kadulla kulkiessaan kuivan napauksen, ikäänkuin piiskanläiskäyksen. He eivät tulleet sitä sen enempää ajatelleeksi. Yön rauha laskeusi jälleen kaupungin ylle, kietoen raskaaseen harsoonsa elävät ja kuolleet.

M:me Jeannin oli nukkunut ja herännyt parin tunnin päästä. Kun hän ei nähnyt miestään luonaan, nousi hän rauhattomana vuoteesta, juoksi läpi kaikkien huoneiden, laskeusi alakertaan ja meni pankkihuoneistoon, joka oli eri rakennuksessa talon vieressä; ja siellä tapasi hän Jeanninin omassa konttorissaan, nojatuolissa istumassa, kirjoituspöytää vasten hervahtaneena, veressään, jota vielä tippui permannolle. Rouva huusi vihlovasti, pudotti kynttilän kädestään ja pyörtyi. Talossa kuultiin hänen kirkaisunsa. Palvelijat juoksivat hätään, nostivat hänet lattialta, hoitivat häntä, ja kantoivat pankkiiri Jeanninin ruumiin päärakennukseen ja laskivat vuoteelle. Lasten kamarin ovi oli pantu kiinni. Antoinette nukkui autuaan unta. Olivier kuuli häliseviä ääniä ja askelia: hän olisi tahtonut tietää, mitä siellä liikuttiin; mutta hän pelkäsi herättävänsä sisarensa, ja nukkui uudestaan.

Seuraavana aamuna kiersi uutinen kaupungilla jo ennenkuin lapset tiesivät siitä mitään. Vanha emäntäpiika kertoi sen heille, itkeskellen. Heidän äitinsä ei jaksanut ajatella mitään; hänen terveydestäänkin oltiin levottomia. Lapset olivat aivan kahden, kuolema vieressään. Ensin oli heissä kauhu vieläkin suurempi kuin tuska. Muuten eivät he saaneetkaan aikaa itkeä rauhassa. Heti aamulla alkoivat lain vaatimat muodollisuudet. Antoinette oli paennut kamariinsa ja jännitti koko nuorekkaan itsekkyytensä ajatellakseen pelkästään yhtä ainoaa seikkaa, sitä, joka yksinään voi auttaa häntä todellisuuden tukahuttavaa kauhua torjumaan: hän ajatteli ystäväänsä; odotti hänen tulevan, odotti alinomaa. Koskaan ei tuo nuori mies ollut hellinyt häntä niin kuin viime kerralla hänet nähdessään: Antoinette oli varma, että hän nyt rientäisi häntä surussa lohduttamaan, heti, kun saisi onnettomuudesta kuulla. -- Mutta ei tullut ketään. Kukaan ei virkkanut hänelle sanaakaan, ei näyttänyt ystävyyttä millään tavoin. Sen sijaan ryntäsivät nuo ihmiset, jotka olivat uskoneet rahansa pankkiirin käsiin, kohta, kun saivat itsemurhasta uutisen, Jeanninin kotiin, tunkeutuivat väkisin ovesta sisään ja haukkuivat armottoman julmasti vainajan vaimoa ja lapsia.

Muutamassa päivässä tuli onnettomuus toisensa päälle: ensin rakkaan olennon menettäminen, sitten koko omaisuuden, yhteiskunnallisen aseman ja yleisen kunnioituksen kadottaminen ja hylkäys ystävien puolelta. Kaikki kerrassaan luhistui raunioiksi. Ei jäänyt mitään, jonka vuoksi he olivat eläneet. He kaikki kolme olivat selvästi tietoisia moraalisesta puhtaudestaan, ja siksi he nyt kärsivät sitäkin enemmän: täytyihän heidän alistua häpeään, johon he eivät olleet syypäitä. Pahimmin heistä kolmesta raateli tuska Antoinettea, siksi, että hän oli elänyt siitä tunteesta vielä loitoimpana. M:me Jeanninille ja Olivierille, vaikka nämä onnettomuudet runtelivatkin heitä kovin, ei kärsimysten maailma ollut enää varsin vieras. Koska he olivat jo vaistoiltaan pessimistejä, eivät he kaikesta tästä kummastuneet niin paljoa kuin he siitä masentuivat. Kuoleman ajatus oli aina ennenkin ollut heille lohdullinen turva: nyt se oli sitä entistä enemmän; he kaipasivat saada kuolla. Moinen on kyllä surullista alistumista, mutta ei kuitenkaan niin hirveää kuin jonkin nuoren tyytyväisen, onnellisen ja elämänhaluisen olennon kapina, olennon, joka yhtäkkiä huomaa joutuneensa sellaiseen suruun, ettei siihen ole apua ja ettei sillä ole pohjaa, joutuneensa aivan häntä kauhistavan kuoleman eteen...

Antoinette näki yhtäkkiä maailman rumuuden. Hänen silmänsä aukenivat: hän näki elämän, ihmiset; hän tarkasteli nyt isäänsä, äitiään, veljeään. Kun Olivier ja m:me Jeannin itkivät yhdessä, niin hän painui yksinään omaan tuskaansa. Hänen pikku aivonsa aprikoivat epätoivoissaan menneisyyttä, aprikoivat kuluvaa hetkeä, tulevaisuutta; ja hän näki, ettei hänelle ollut jäänyt kerrassaan mitään, ei mitään toivoa, ei mitään tukea: hänellä ei ollut enää luottamusta kehenkään.

Tulivat hautajaiset, synkät, häpeälliset. Kirkko kieltäytyi ottamasta itsemurhaajan ruumista siunattuun multaansa. Entisten ystävien raukkamaisuus jätti lesken ja orvot oman onnensa nojaan. Tuskin näyttäytyi pari kolme, jotka tulivat tuokioksi; ja heidän häpeilevä käytöksensä oli vieläkin tuskallisempaa kuin toisten hylkäys. Tuntui kuin he olisivat muka tehneet tulollaan laupiaan työn, ja heidän vaitiolonsa oli pelkkää syytöstä ja halveksivaa sääliä. Oman suvun puolelta tuli vielä pahempaa: sieltä ei annettu lohdutuksen sanaa, vaan sen sijaan karvaita moitteitakin. Pankkiirin itsemurha ei mitenkään masentanut ihmisten entistä kaunaa, vaan näytti heistä melkein yhtä rikokselliselta kuin hänen vararikkonsakin. Porvarisihminen ei anna niille anteeksi, jotka surmaavat itsensä. Heistä on sellainen olento, joka kuolee mieluimmin kuin kestää häpeällisen elämän, suorastaan luonnoton; ja he sallisivat, jos voisivat, mielellään lain koko ankaruuden kohdata vainajaa, joka ikäänkuin näyttää heille sanovan:

-- Mikään onnettomuus ei ole sen suurempi kuin elää teidän kanssanne yhdessä.

Kaikkein raukkamaisimmat eivät ole hitaimpia soimaamaan hänen pelkurimaista tekoaan. Ja kun itsemurhaaja vahingoittaa itsensä elämästä pois pyyhkimällä kaupan päällisiksi vielä heidän etujaankin ja riistää heiltä koston, niin he tulevat suorastaan hulluiksi. -- Tuokioksikaan ei siis ihmisten päähän pälkähtänyt ajatella, mitä Jeannin-parka mahtoikaan kärsiä ennenkuin hän siihen tekoon ryhtyi. He olisivat toivoneet, että hän olisi saanut kärsiä vielä tuhannen kertaa enemmän. Ja kun hän pääsi heidän käsistään, niin he kohdistivat kirouksensa hänen perheeseensä. He eivät myöntäneet tätä itselleen: sillä he tiesivät, että se oli vääryyttä. Mutta he tekivät sen kuitenkin: sillä heidän piti saada uhri kostolleen.