Part 2

Antoinettelle tuli joskus tavaton vimma kiusata veljeään. Hän sai Olivierin tulemaan alas puusta, sanomalla, että äiti kutsui häntä luokseen. Ja kun Olivier sitten oli tullut maahan, kiipesi Antoinette ylös hänen paikalleen eikä tahtonut enää siitä lähteä. Silloin alkoi Olivier ruikutella ja uhkasi mennä kaipaamaan. Mutta eipä tarvinnut peljätä, että Antoinette olisi jäänyt ikipäiviksi puuhun: hän ei voinut pysyä rauhassa kahta minuttia. Kun hän oli oikein kyllikseen ärsytellyt oksalta veljeään ja saanut hänet raivoamaan niin paljon kuin tahtoi, ja kun Olivier oli vähällä purskahtaa itkemään, niin Antoinette kapusi maahan, juoksi veljeensä kiinni, pudisteli häntä nauraen, sanoi "pikku tyhmeliiniksi", ja pyöritteli häntä nurmikossa ja hieroi hänen nenäänsä ruohotukolla. Olivier koetti pullistella vastaan; mutta siihen ei hänellä ollut voimaa. Silloin hän ei enää liikkunut, vaan kellotti seljällään, avuttomana kuin turilas, laiha kädet levällään ruohikossa, Antoinetten pidellessä niitä kiinni lujilla, pienillä käsillään; ja Olivier oli surkea ja toivottoman ja alistuneen näköinen. Sitä ei Antoinette enää jaksanut sietää: kun hän näki Olivierin voitettuna ja alistuneena, niin hän purskahti nauruun, suuteli häntä yhtäkkiä ja jätti hänet siihen, -- työnnettyään kuitenkin vielä hyvästiksi hänelle pienen tukun tuoresta ruohoa suuhun: ja sitä inhosi Olivier kaikkein enimmän, sillä se maistui ylen pahalta; hän syljeskeli, pyyhki suutansa ja suututteli, kun taas Antoinette livisti täyttä vauhtia ja nauraen matkaansa.

Antoinette nauroi aina. Hän nauroi vielä öisin unessaankin. Olivier, joka nukkui viereisessä huoneessa ja valvoi paljon, hätkähti usein keskellä haaveellisia mielikuvituksiaan, sillä hän kuuli hurjaa naurua ja katkonaisia sanoja, kun Antoinette puhui yön hiljaisuudessa. Ulkona ratisivat puut tuulen henkäyksissä, huuhkaja huhuili, koirat ulvoivat kaukana kylissä ja taloissa metsien takana. Yön epämääräisessä, fosforilta kuultavassa hämyssä näki Olivier kuusten raskaiden ja tummien oksain heiluvan ikkunain edessä kuin haamujen, ja Antoinetten nauru oli hänelle silloin helpoitus.

Lapset olivat sangen uskonnollisia, varsinkin Olivier. Heidän isänsä antiklerikaaliset opinjulistukset loukkasivat heitä, isän, joka muuten salli kyllä heille heidän täyden oman vapautensa; eikä hänestä pohjaltaan, enempää kuin monesta muustakaan epäuskoisesta porvarista, ollut paha, että hänen omaisensa uskoivat hänenkin puolestaan: sillä onhan aina hyvä, että toisessa leirissä on liittolaisia, eikä saata milloinkaan olla varma, kummalle puolelle onni lopulta keikahtaa. Kaiken kaikkiaan hän oli deisti ja oli lykännyt tulevaisuuden varaan noudattaa tarpeen tullen vuoteensa ääreen papinkin, aivan samoin kuin hänen isänsä oli tehnyt: ellei se olisi hyväksi, niin ei se ainakaan voinut olla pahaksi; eihän tarvitse uskoa että tulipalo sattuu, vaikka ottaakin palovakuutuksen.

Sairaaloisella pojalla oli taipumus mystisismiin. Hänestä tuntui monesti siltä kuin hän ei olisi ollut olemassakaan. Hän kun oli herkkäuskoinen ja hellä, niin hän tarvitsi tukea; ripillä käydessään tunsi hän tuskallista nautintoa, sellaista suloa kuin olisi hän saanut antaa kaikki huolensa näkymättömän Ystävän huomaan, jonka syli oli aina ihmiselle auki, ystävän, jolle voi sanoa kaikki, joka ymmärtää kaikki ja antaa kaikki anteeksi; hän nautti siitä nöyryyteen ja rakkauteen vaipumisen suloudesta ikäänkuin kylvystä, josta sielu nousee jälleen pestynä, puhtaana ja levon saaneena. Hänestä oli uskominen niin luonnollista, ettei hän ymmärtänyt, kuinka kukaan saattoikaan epäillä; hän ajatteli, että sellainen joko johtui häijyydestä taikka rankaisi sitten Jumala ihmistä jostakin syystä epäilyksellä. Hän rukoili salaa, että hänen isänsä pääsisi armoon; ja hän oli riemuissaan, kun hän eräänä päivänä isän kanssa eräässä maalaiskirkossa käydessään näki isän tekevän ristinmerkin, joskin aivan huolimattomasti. Raamatun kertomukset olivat sekaantuneet hänessä ihmeellisiin satuihin, joiden sankareina olivat Rübezahl, Graciuese ja Percinet sekä kalifi Harun al Rashid. Pienenä uskoi hän sekä raamatun että sadun yhtä tosiksi. Ja samoin kuin hän silloin ei ollut varma, etteikö hän saattanut kävelyillään kohdata sadun Shakabakia, jonka huulet olivat viilletyt halki, tai suulasta parturia, tai pientä Kasgarin kyttyräselkää, ja katseli, eikö metsän yli lentänyt se sadun palokärki, joka kantoi nokassaan aarteidenetsijän taikajuurta, samoin muuttuivat Kanaan ja Luvattu Maa lapsen mielikuvituksen voimasta Burgundin tai Berryn seuduiksi. Muuan muodoltaan pyöreä kotikaupungin kukkula, jonka laella kasvoi pieni puu, niinkuin mikä vanha, kuivahtanut hatuntöyhtö, näytti hänestä siltä vuorelta, jolle Abraham oli rakentanut polttouhrialttarinsa. Ja eräs kuivunut pensas sänkisen vainion reunassa oli hänestä Palava Pensas, jonka vuosisadat olivat nyt sammuttaneet. Vielä sittenkin, kun hän ei enää ollut aivan lapsi ja kun hänen arvosteleva vaistonsa alkoi herätä, rakasti hän huvitella kansanomaisilla legendoilla, jotka ympäröivät aina uskonasioita; ja sellainen ajanviete tuotti hänelle niin suuren ilon, että hän koetti tahallaan antaa noiden tarujen pettää itseään, vaikkei hän täydellisesti niihin uskonutkaan. Niinpä tähysteli hän monet vuodet pääsiäislauantaisin, kuinka pääsiäiskellot, jotka olivat lähteneet edellisenä torstaina Roomaan, tulivat sieltä takaisin, lentäen halki ilman, pienillä, kauniilla nauhoilla koristettuina. Hän oli silloin jo kyllä varma, ettei koko asia ollut totta; mutta siitä huolimatta hän nosti nenänsä taivasta kohti, kun kuuli pääsiäiskellojen soittoa; ja kerran hän oli selvästi näkevinään -- vaikka hän hyvin tiesi, ettei se ollut totta --; erään kellon lentää vilahtavan kotinsa ylitse sinisine nauhoineen.

Olivier tahtoi kaikin mokomin unohtua tällaiseen legendain ja uskon maailmaan. Hän pelkäsi elämää. Hän pelkäsi ja karttoi omaa itseäänkin. Tuo laiha, kalpea ja arka poika kärsi siitä, että hän oli sellainen, eikä voinut kestää sitä, että ihmiset sanoivat häntä sellaiseksi. Hänessä piili synnynnäinen pessimismi, joka oli periintynyt häneen varmaankin äidistä ja oli löytänyt suotuisan maaperän tässä sairaaloisessa lapsessa. Siitä hän ei ollut itse selvillä: hän luuli, että kaikki muutkin ihmiset olivat sellaisia kuin hän; eikä tuo kymmen-vuotias mies mennyt siis loma-aikoinaan puutarhaan leikkimään, vaan sulkeutui kamariinsa ja kirjoitteli siellä, välipalaansa pureskellen, testamenttiaan.

Hän kirjoitteli paljon muutakin. Väsymättä päiväkirjaansa, joka ilta, piilossa, -- hän ei tiennyt, miksi hän sitä teki, sillä hänellä ei ollut mitään sanomista, eikä hän kirjoittanut muuta kuin kaikenlaista joutavaa. Kirjoittaminen oli hänessä perinnöllinen intohimo, ranskalaisen maaseutuporvariston vuosisatainen elämäntarve, -- hävittämätön vanhan rodun tapa merkitä muistiin joka päivä, kuolemaansa saakka, tylsän ja melkein sankarillisen kärsivällisesti ja seikkaperäisesti kaikki, mitä kunakin päivänä on ympärillä nähty, sanottu, tehty, kuultu, syöty ja juotu. Ainoastaan itseään varten. Ei ketään muuta. Kukaan ei sellaisia päiväkirjoja koskaan lue: tekijä tietää kyllä sen seikan; eikä hän itsekään koskaan lue kirjoittamaansa uudestaan.

Musiikki oli uskonnon lisäksi pojan suojana liian kirkasta päivänvaloa vastaan. Molemmat sisarukset olivat synnynnältään musikaalisia, -- varsinkin Olivier, joka oli perinyt sen lahjan äidiltään. Muuten ei heidän makunsa ollut läheskään mallikelpoinen. Kukaan ei ollut pystynyt sitä kasvattamaan tuossa maaseutukaupungissa, jossa ei kuultu muuta musiikkia kuin paikallisen torvisoittokunnan esittämiä marsseja, tai -- kun oikein hyvin sattui -- Adolphe Adamin potpurreja, tahi kirkonurkuja, jotka soittivat romansseja, taikka pianonharjoituksia, joita porvaristytöt rimputtivat huonosti viritetyillä soittimillaan: ne olivat taas jotain valssia tai polkkaa, alkusoittoa _"Bagdadin kalifiin"_ tai _"Nuoren Henrikin metsästykseen"_, taikka oli niissä pari kolme Mozartin sonaattia, aina samat ja samassa kohdin väärin soitetut. Sellainen oli ohjelmana aina, milloin kaupungissa oli iltakutsuja. Päivällisten jälkeen pyydettiin niitä vieraita, joilla oli kykyä, näyttämään sitä muillekin: ensin he kieltäytyivät, punastuen, ja suostuivat sitten lopulta seuran hartaisiin vaatimuksiin, ja soittivat ulkoa parhaan kappaleensa. Kaikki ihailivat silloin taiteilijain hyvää muistia ja hänen "helmeilevää" soittoaan.

Tämä juhlallinen toimitus, joka uusiintui melkein joka ilta, turmeli sisaruksilta koko päivälliskutsujen ilon. Silloin kuin heidän oli soitettava nelikätisesti Bazinin _Kiinan matka_ tai pienet Weber-katkelmansa, olivat he vielä varmat toisistaan, eivätkä juuri peljänneet. Mutta kun heidän tuli soittaa kummankin yksinään, tuli siitä heille suorastaan kidutus. Antoinette oli kuten tavallisesti rohkeampi. Vaikka esiintyminen oli hänestä hirvittävän ikävää, niin alistui hän siihen, koska hän tiesi, ettei siitä voinut päästä, meni ja istahti pianon ääreen päättävä pikku värähdys suupielessään, ja lasketteli sitten rondonsa aikamoista rallia, hapuillen jotkin kohdat epävarmasti ja sotkien toiset täydellisesti, keskeyttäen, kääntäen päänsä ja sanoen hymyillen: Oh, minä en enää muista...

Sitten ryhtyi hän uudestaan soittamaan, joitakuita tahteja kauempaa, ja soitti loppuun asti. Nyt ei hän salannut iloaan, että oli päässyt loppuun; ja kun hän tuli takaisin paikalleen seurueen häntä kiitellessä, niin hän nauroi ja sanoi:

-- Minä soitin paikoittain aivan väärin...

Mutta veikon luonne oli haitallisempi. Hän ei voinut sietää julkista esiintymistä, kaikkien tähystelyn esineenä istumista, hän kärsi kauheasti jo siitäkin, että hänen joskus täytyi puhua vieraiden kuullen. Ja soittaminen varsinkin ihmisille, jotka eivät rakastaneet musiikkia -- (ja sen totuuden huomasi Olivier tästä seurasta hyvin), -- noille olennoille, joista musiikki oli suorastaan ikävääkin, ja jotka panivat hänet soittamaan ainoastaan tavan vuoksi, -- se oli hänestä väkivaltaa, jota vastaan hän turhaan koetti nousta taisteluun. Hän kieltäytyi itsepintaisesti. Eräinä iltoina hän pujahti karkuun; hän meni piiloon johonkin pimeään huoneeseen, tai käytävään, jopa ullakollekin, vaikka hän pelkäsi kauheasti hämähäkkejä. Hänen vastustuksensa teki pyytelyt yhä kiivaammiksi ja ovelammiksi; niitä vahvistivat vielä vanhempien nuhteet, höystettyinä pienillä läväyksillä poskellekin, jos kapinan henki oli liian julkea. Ja pojan täytyi lopuksi aina soittaa, ja luonnollisesti hän soitti päin mäntyä. Ja sitten hän yöllä kärsi siitä, että oli soittanut huonosti. Sillä hän oli kunniantuntoinen poika ja piti todellakin musiikista.

Maku ei ollut aina ollut pikkukaupungissa näin keskinkertainen. Muistettiin vielä aika, jolloin oli parin kolmen porvarin kodissa saatu kuulla sangen hyvää kamarimusiikkia. M:me Jeannin puhui usein isoisästään, joka oli soitellut intohimoisesti viulua ja laulanut Gluckin, Dalayracin ja Bertonin lauluja. Niitä oli vielä talossa suuri vihko, ja samoin nippu italialaisia aarioita. Tuo leppoisa vanhus oli ollut samanlainen kuin näytelmäkirjailija François Andrieux, josta Berlioz aikoinaan sanoi: "Hän rakasti _suuresti_ Gluckia", lisäten katkerasti: "Hän rakasti _suuresti_ myöskin Piccinnia." -- Ehkäpä hän rakasti enemmänkin Piccinnia. Joka tapauksessa oli noissa isoisän kokoelmissa italialaisia aarioita paljon enemmän kuin Gluckin. Ne kokoelmat olivat olleet pikku Olivierin musikaalista ravintoa. Sangen sisällötöntä ravintoa; se muistutti suuresti niitä pikkukaupunkien sokerileivoksia, joita siellä työnnetään lapset täyteen: ne tekevät äiteläksi maun, turmelevat vatsan ja saattavat viedä ikipäiviksi terveen halun syödä oikeita ravintoaineita. Mutta Olivierin ruokahalulle ei ollut muuta tarjolla. Hänelle ei annettu parempaa ravintoa. Hänellä ei ollut oikeaa leipää, hän söi siis vehnäleivoksia. Niinpä tulivat Cimarosa, Paesiello ja Rossini asian pakosta tämän pienen melankoolisen ja mystiikkaan taipuvaisen pojan ruokkijoiksi, pojan, jonka päätä alkoi hieman huimata, kun hän joi sitä _Asti spumantea_, jota nämä hilpeät ja julkeat Sileeni-vaarit maidon asemasta hänelle tarjosivat, samoin kuin nuo kaksi Napolin ja Catanian pikku bakkantiakin viattomine ja rivoine hymyineen, nimittäin Pergolese ja Bellini.

Olivier soitti paljon kaikenlaista, aivan yksinään, omaksi huvikseen. Sävellykset syöpyivät hänen olemukseensa. Hän ei koettanutkaan ymmärtää, mitä soitti. Ja hän soitti passiivisesti. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt opettaa hänelle harmonioita; eikä hän itsekään sellaisten asiain olemassaoloa aavistanut. Kaikki, mikä koski tieteitä tai tieteellistä henkeä, oli perheelle varsinkin äidin puolelta vierasta. Eräs pulma saattoi nämä hartaat lakimiehet, kaunosielut ja humanistit suorastaan ymmälleen. Mainittiin erikoisena ja ihmeellisenä luonnon-oikkuna muuan suvun jäsen, -- jokin kaukainen serkku, -- joka oli; mennyt virkailijaksi Maantieteelliseen toimistoon. Vieläpä tiedettiin, että hän oli tullut hulluksi. Vanha maaseutulaisporvaristo, tajunnaltaan terve; ja positiivinen, mutta mukavan elämän ja ainaisen yksitoikkoisuuden tylsyttämä, on pelkkää arkipäiväistä järkeä; sillä on sellainen luottamus omaan itseensä, että sen on mahdoton keksiä mitään vaikeutta, jota se ei pystyisi ratkaisemaan; ja se on taipuvainen pitämään tiedemiehiä jonkinlaisina taiteilijoina, tosin muita hyödyllisempinä, mutta ei niin hienoina, sillä taiteilijoista! ei ole mitään hyötyä; ja moinen hyödyttömyys! on tavallaan hienoa. -- (Muuten on jokainen porvari varma siitä, että hän olisi voinut olla taiteilija, jos olisi tahtonut.) -- Sen sijaan ovat tiedemiehet melkeinpä käsityöläisiä, -- (ja sehän on epäkunniallista), -- jonkinlaisia työmestareita, muita oppineempia, ja hiukan hassahtavia; sangen lujia papereissaan, mutta kun he lähtevät numeropajastaan, eivät he näe mitään. He eivät pääsisi pitkälle, ellei heitä olisi ohjaamassa järki-ihmisiä, joilla on elämän ja liikemiehen kokemusta.

Ikävä vain, ettei tämä elämän ja liikemiehen kokemus osoittaudu aina yhtä päteväksi kuin nuo terveen järjen ihmiset mielellään luulevat. Useinkin on se kokemus pelkkää vanhaa, totuttua tapaa, joka pitää paikkansa ainoastaan harvoissa, sangen helpoissa tapauksissa. Jos sattuu jotakin odottamatonta, johon täytyy suhtautua uudella tavalla, nopeasti ja voimalla, niin he joutuvat neuvottomiksi.

Pankkiiri Jeannin oli tätä laatua. Kaikki oli jo ennalta niin varmaa, kaikki kulki niin tarkoin maaseudun elämän tavallisessa tahdissa, ettei hän ollut koskaan joutunut vakaviin vaikeuksiin liikealallaan. Hän oli seurannut isäänsä hänen urallaan, haluamatta erikoisesti siihen ammattiin. Kun kaikki oli tähän saakka mennyt hyvin, niin luki hän menestyksensä luonnonlahjainsa ansioksi. Hänen oli tapana sanoa, ettei hänen ammatissaan tarvittu muuta kuin että oli rehellinen ja ahkera Ja terveen järjen mies; ja hänen aikomuksensa oli jättää ammatti vuorostaan pojalleen, välittämättä, oliko pojalla halua siihen, sen enempää kuin hänen isänsä oli välittänyt hänenkään tahdostaan. Hän ei valmistanut millään tavoin poikaansa tähän tulevaisuuteen. Hän antoi lastensa kasvaa niinkuin he halusivat, kunhan he vain olivat hyviä lapsia ja olivat onnellisia: sillä hän jumaloi lapsiaan. Niinpä olivatkin pikku sisarukset huonosti valmistetut elämäntaisteluun: he olivat ansarikasveja. Mutta: eikö heidän elämänsä ollutkin jatkuva samaan tapaan? Untelossa pikkukaupungissa, rikkaan, kunnioitetun perheen lapsina, rakastettavan, iloisen ja sydämellisen isän turvissa, keskellä ystäviä ja seudun varmimmassa arvoasemassa näytti heidän elämänsä niin helpolta ja hymyilevältä.

Antoinette oli kuusitoista-vuotias. Olivier odotti ripille pääsyä. Hän eli siihen aikaan mystillisten unelmiensa loputtomassa huumauksessa. Antoinette kuunteli toiveiden linnun hurmaavaa laulua, toiveiden, jotka paisuttavat nuoria sydämiä kuin satakielen livertely huhtikuussa. Hän nautti, kun tunsi ruumiinsa ja sielunsa kukoistavan, tiesi olevansa kaunis ja kuuli muiden sanovan niin. Isän ylistykset, hänen varomattomat sanansa olivat vähällä saattaa Antoinetten pään aivan pyörälle.

Isä oli haltioissaan tyttärestään; häntä huvitti Antoinetten pikku kiemailu, hänen riutuvat silmäyksensä, kun hän seisoi kuvastimen edessä, hänen viaton ja veitikkamainen kujeilunsa. Isä veti hänet polvelleen istumaan, hän ärsytteli häntä puhelemalla hänelle sydämenasioista, Antoinetten voitoista nuorten herrain joukossa, kosijoista, joiden hän väitti muka anelleen häneltä Antoinetten kättä; ja hän luetteli nuo kosijat: ne olivat arvokkaita porvareita, kaikki toinen toistaan vanhempia ja rumempia. Antoinette huudahteli kauhusta ja purskahteli nauruun, kietoen kätensä isän kaulaan ja painaen kasvonsa hänen poskeaan vasten. Ja isä kysyi, kuka se oikea, onnellinen valittu sitten oli: kaupunginviskaaliko, jota Jeanninien vanha lastenhoitajatar sanoi yhtä rumaksi kuin kaikki perisynnit yhteensä, vai paksu notaariko. Antoinette läiskäytti isää poskelle, käskien häntä olemaan hiljaa, tai tukki käsillään hänen suutaan. Isä suuteli tyttärensä pikku käsiä ja lauloi, hypitellen häntä polvellaan, tunnettua laulua:

Que voulez-vous, la belle? Est-ce un mari bien laid?

"Mikä mieleesi, ihanainen? Mies hirveän rumako lienee?"

Antoinette vastasi, naurunpuuskien lomaan ja solmien isän poskiparrat leuan alle yhteen, laulun kertosäkeillä:

Plutôt joli que laid, Madame, s'il vous plait.

"Mies kaunis, senhän nyt tiennee! -- Madame, no ota se vainen!"

Antoinette aikoikin näet valita itse. Hän tiesi, että hän oli rikas tai tulisi aikoinaan rikkaaksi, -- (isähän toisti sitä hänelle alinomaa): -- hän oli "hyvä naimakauppa". Seudun huomattavat perheet, joilla oli poikia, liehittelivät jo Antoinettea, vetäen hänen ympärilleen kokonaisen verkon pikku imarteluja ja laskevaa oveluutta, joskus sangen kouraantuntuvista langoista kudotun, saadakseen pyydykseensä tuon sievän kultakalan. Mutta se kala uhkasi jäädä pelkäksi aprillisaaliiksi; sillä terävä Antoinette huomasi kaikki heidän juonensa, ja ne vain huvittivat häntä: hän aikoi kyllä itse kerran ottaa, mutta ei tahtonut, että hänet otettiin. Pienessä päässään hän oli jo ratkaissutkin, kenen hän ottaisi miehekseen.

Seudulla oli myöskin eräs aatelisperhe -- (sellaisia on maaseutupaikoissa kussakin tavallisesti yksi ainoa; ja sellaiset perheet uskovat ja väittävät polveutuvansa joistakin muinaisista ylimyssuuruuksista, mutta polveutuvatkin useimmiten ainoastaan jostakin valtiontilusten ostajasta, 1700-luvun intendentistä tai Napoleonin armeijain muonavarain hankkijasta). -- Tämä aatelisperhe oli nimeltään Bonnivet, ja sillä oli noin peninkulman päästä kaupungista linna, jossa oli terävähuippuiset tornit ja kiiltävä liuskakivinen katto. Ympärillä oli suuria metsiä, joissa uinui siellä täällä kalaisia lampeja. Tämä perhe ryhtyi nyt omasta alotteestaan lähentelemään Jeannineja. Nuori Bonnivet'n herra hääräili kovin Antoinetten ympärillä. Hän oli kaunis poika, ikäänsä nähden melkoisen vankka ja lihava, eikä tehnyt koskaan mitään muuta kuin metsästeli, söi, joi ja makasi; hän osasi ratsastaa, tanssia, oli käytökseltään varsin siisti, eikä hölmömpi monia muita. Hän tuli silloin tällöin linnastaan kaupunkiin, pulskat saappaat jalassa, ratsain tai ajaen keveillä paukkurattailla; hän kävi pankkiirin perheessä, muka liikeasioissa; joskus hän toi kopallisen metsänriistaa, tai suuren kimpun kukkia naisille. Niillä käynneillään hän pyrki neidin seuraan. He kävelivät yhdessä puutarhassa. Nuori herra imarteli Antoinettea oikein kukkuramitalla, lörpötteli rattoisasti ja helisteli kannuksiaan puutarhapengermän kivityksellä. Antoinettesta hän oli ihastuttava. Hänen ylpeyttään ja rakkaudenkaipuista sydäntään siveli suloisesti. Hän heittäysi täydellisesti lapsellisen rakkautensa ensimäisten hetkien valtaan, jotka olivat niin armaat. Olivier inhosi tätä maalaisparoonia, sillä hän oli vahva, paksu, töykeä, ja nauroi räikkyvällä äänellä, ja hänen kätensä puristivat lujasti kuin ruuvipihdit, ja sitäpaitsi kutsui hän halveksivalla tavalla häntä alinomaa "poikaseksi", ja nipisteli häntä poskesta. Olivier inhosi häntä varsinkin sen vuoksi, -- vaikkei Olivier juuri sitä itsekään tiennyt, -- että tuo olento rakasti hänen sisartaan:... hänen sisartaan, joka oli hänen, Olivierin, eikä kenenkään muun!...

Mutta sitten tuli onnettomuus. Ennemmin tai myöhemmin tulee se aina vanhojen porvarillisten perheiden elämässä, perheiden, jotka ovat juuttuneet vuosisadoiksi samaan turpeeseen ja tyhjentäneet sen kaiken mehun. Ne perheet torkkuvat rauhassa ja luulevat olevansa yhtä ikuisia kuin maa, joka heitä kamarallaan kantaa. Mutta maa on heidän allansa kuollut, eikä heillä ole enää juuria: pieni kuokanisku riittää vääntämään kaiken nurin. Silloin syytetään kovaa onnea, odottamatonta onnettomuutta. Kovaa onnea ei olisi tullut, jos puun vastustusvoima olisi ollut suurempi; tai ainakin olisi koettelemus mennyt ohitse niinkuin myrskynpuuska, joka repii irti ainoastaan muutamia oksia, mutta ei kaada puuta.

Pankkiiri Jeannin oli luonteeltaan heikko, luottavainen, hieman turhamainen. Hän nautti siitä, että sai häikäistä ihmisiä, ja sekoitti usein keskenään käsitteet "olla jotain" ja "näyttää joltakin". Hän tuhlasi melko lailla varojaan sinne ja tänne, vaikkei tämä tuhlaus vielä vakavasti kyennyt tyhjentämään hänen varojaan; osaksi auttoi siinä sekin seikka, että edellisistä polvista periytynyt säästäväisyys tunnonvaivan puuskina tasoitteli vahinkoja: hän näet saattoi kitsastella tulitikusta tuhlattuaan halkosylen arvon. Viisaampi kuin taloudessaan ei hän ollut liikesuhteissakaan. Hän ei kieltäytynyt koskaan lainaamasta rahaa jollekin ystävälle; eikä hänen ystäväkseen ollut vaikea päästä. Hän ei aina viitsinyt vaivautua pyytämään edes kuittia; hän ei aina ottanut tileissään huomioon, mitä hänelle oltiin velkaa, eikä hätäillyt perimään velkojaan, elleivät lainaajat itse tuoneet niitä hänelle takaisin. Hän luotti toisten rehellisyyteen, aivan samoin kuin hän uskoi muiden luottavan häneenkin. Sitäpaitsi hän oli pelkurimpi kuin hänen reippaasta ja kursailemattomasta käytöksestään olisi saattanut uskoa. Koskaan hän ei olisi voinut apua antamatta torjua luotaan mitään julkeita rahankärkkyjiä eikä ilmaista epäilyksiään heidän maksukykyynsä nähden. Siihen oli syynä samalla sekä hyvyys että arkamaisuus. Hän ei tahtonut pahoittaa kenenkään mieltä, ja pelkäsi solvauksia. Niinpä hän antoi aina myöten. Ja päästäkseen jollakin tavalla voiton puolelle hän tarjoili rahojaan muille oikeinpa innolla, ikäänkuin hänelle olisi tehty suuri palvelus viemällä häneltä hänen rahansa. Vähällä oli hän itsekin uskoa, että se oli palvelus: hänen itserakkautensa ja hyväuskoisuutensa saivat hänet helposti vakuutetuksi, että tekipä hän mitä tahansa, niin siitä koitui hyvä "afääri".

Tällainen menettely ei ollut omiaan kylmentämään lainaajien suopeutta häntä kohtaan; talonpojat häntä jumaloivat, tietäessään voivansa aina turvautua hänen hyvyyteensä, eivätkä he suinkaan jättäneet sitä tekemättä. Mutta ihmisten kiitollisuus -- jopa hyvinkin kunnon ihmisten -- on hedelmä, joka on korjattava hyvissä ajoin. -- Jos sen antaa vanheta puussa, niin se saattaa siihen mädätä. Kun oli mennyt muutamia kuukausia, niin tottuivat pankkiiri Jeanninin velalliset ajattelemaan, että hän oli ollut jollakin tavoin velvollinen tekemään heille sen palveluksen; ja olivatpa he taipuvaisia luulemaan, että koska Jeannin oli ollut niin halukas heitä auttamaan, oli hänellä varmaankin siitä auttamisesta itsellään etua. Hienotunteisimmat luulivat kuittaavansa -- ellei juuri asiansa, niin ainakin kiitollisuudenvelkansa -- tuomalla ampumansa jäniksen tai kopallisen kananmunia pankkiirille mennessään kaupunkiin markkinoille.