Part 10

Olivier ei huomannut mitään. Häntä huvitti liiaksi hänen uusi elämänsä, tai se vei hänen ajatuksensa niin, ettei hän tullut tarkanneeksi sisartaan. Hänellä oli se nuoruuden murrosaika, jolloin on vaikea antautua alttiiksi toisen suruille, ja jolloin ainakin näyttää välinpitämättömältä asioille, jotka vielä äskettäin liikuttivat mieltä, ja liikuttavat myöhemminkin. Tuntuu kuin iäkkäämpien ihmisten luonnosta ja elämästä saama vaikutus olisi joskus tuoreempi ja ilo yksinkertaisempi kuin nuorten, jotka ovat vasta kaksikymmentä vuottaan täyttäneet. Kun sellaista nähdään, niin väitetään, etteivät nuo nuoret olekaan nuoria sydämeltään, vaan ovat veltostuneita. Se on tavallisesti erehdys. He eivät ole veltostuneita, vaikka näyttävät tunteettomilta. Selitys on siinä, että kaikki elämänvoimat, kunnianhimo, kaipuu ja aina samat ajatukset ovat vallanneet koko heidän sielunsa. Kun ruumis on kulunut, ja kun elämältä ei enää ole mitään odottamista, niin saa puolueeton mielenkiinto jälleen oikeutensa; ja lapsellisten kyynelten lähteet aukeavat uudestaan. Olivierilla oli nyt tuhansia muita miettimisiä, ja niistä tärkein eräs hassu pikku rakastuminen, -- (moisia tapauksia riitti hänelle alinomaa) -- jotka anastivat hänen ajatuksensa niin, että hän oli kaikelle muulle sokea ja välinpitämätön. Antoinette ei ymmärtänyt laisinkaan, miten hänen veljensä laita oikeastaan oli; hän huomasi ainoastaan, että Olivier vetäytyi hänestä irralleen. Se ei ollut aivan kokonaan Olivierin vika. Joskus hän nautti Antoinetten luo lähtiessään mielessään siitä, että saisi nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan. Hän tuli sisään. Heti paikalla hän kylmeni. Antoinette takertui sellaisen kuumeisen levottomuuden voimalla Olivieriin ja ahmi hänen sanojaan niin, että se alkoi Olivieria kohta vaivata; -- moinen suhteeton hellyys ja hermostunut rakkaus veivät häneltä jo alussa halun avata sydäntään. Olivierin olisi täytynyt ymmärtää, ettei Antoinetten sieluntila ollut normaali. Tavallisesti ylen hienotunteinen Antoinette oli nykyään muuttunut täydellisesti. Mutta sitä ei Olivier jaksanut ajatella. Sisarensa kysymyksiin vastasi Olivier parilla sanalla, lyhyesti ja kuivasti. Ja hän jäykistyi ja oli yhä enemmän vaiti, kuta hartaammin Antoinette koetti saada häntä avomieliseksi, tai hän loukkasi sisartaan töykeillä vastauksilla. Silloin mykistyi sisarkin, kovin alakuloisin mielin. Niin meni heidän aikansa, aivan hukkaan. -- Tuskin oli Olivier päässyt kadulle, niin hän opistoon kulkiessaan katui käytöstään ja oli siitä tuskissaan, öisinkin häntä kiusasi, miten paha hän oli siskolle ollut. Joskus hän kirjoitti opistoon päästyään sisarelleen kirjeenkin, joka oli pelkkää hellyyttä ja alttiutta. -- Mutta kun hän seuraavana aamuna sen luki, repi hän sen. Eikä Antoinette saanut mitään tietää hänen tunteistaan. Hän luuli, ettei Olivier rakastanut häntä enää.

Antoinette sai vielä, -- ellei juuri viimeistä elämänsä iloa, iloa sen koko täydellisessä merkityksessä, -- niin ainakin viimeisen nuorekkaan tunteen värähdyksen sydämeensä; ja siihen tunteeseen hänen sydämensä, jossa oli herännyt epätoivoinen rakkauden ja onnen kaipuu, elämän kaipuu, takertui kaikella voimallaan. Tuon tunteen perusteet olivat muuten aivan mahdottomat ja vastaisia Antoinetten tyynelle luonteelle! Moisen syttyminen vaati sellaista erikoista häiriötilaa, johon hänen sielunsa nykyään oli joutunut: sitä luonnotonta kiihtymystä ja turtumusta, jonka jälkeen tauti ilmestyy.

Hän oli mennyt veljensä kanssa Châtelet'n konserttiin. Olivier oli äskettäin saanut musiikinarvostelijan toimen eräässä pienessä aikakauslehdessä, ja siksi olivat heidän paikkansa hiukan entistä paremmat; mutta yleisö, jonka keskelle he joutuivat, oli nyt sitäkin vastenmielisempää. He istuivat alaslaskettavilla tuoleilla, lähellä näyttämöä. Sinä iltana esiintyi Christophe Krafft. He eivät kumpikaan tunteneet tätä saksalaista säveltäjää. Kun Antoinette näki hänen ilmestyvän lavalle, niin pakkausi veri hänen sydämeensä. Vaikka hänen väsyneet silmänsä näkivät hänet ainoastaan ikäänkuin sumun läpi, ei hän voinut epäilläkään, kuka hän oli: tuntematon ystävä kovien Saksan päivien ajoilta. Antoinette ei ollut koskaan puhunut hänestä veljelleen; niin ja näin oli hän saattanut puhua hänestä edes itselleenkään: sen tapahtuman jälkeen olivat elämän huolet vieneet kaikki hänen ajatuksensa. Ja sitäpaitsi oli hän järkevä pikku ranskatar, eikä voinut hyväksyä mitään hämärää tunnetta, jonka syytä hän ei käsittänyt ja jolla ei ollut mitään tulevaisuuden mahdollisuuksia. Antoinetten olemuksen syvyyksissä piili kokonainen maailma outoa sielunelämää, siellä nukkui sellaisia vaistoja, joita hän olisi hävennyt nähdä: hän tiesi, että ne olivat hänessä jossakin; mutta hän käänsi kasvonsa poispäin niistä, ikäänkuin uskonnollisesti kammoen tuota salaperäistä Olentoa, joka vetäytyy järkeä piiloon.

Kun hänen mielensä selveni hiukan sekaannuksestaan ja rauhoittui, pyysi hän veljeltään lorgnettia, katsoakseen Christophea; hän näki hänet sivusta päin, orkesterin johtajan pulpetin edessä, ja huomasi hänen entisen, väkivaltaisen kiivaan ja keskittyneen ilmeensä. Hänellä oli kulunut, sangen huonosti käypä puku. -- Antoinette seurasi sitten syrjästä tämän surullisen konsertin kaikkia odottamattomia tapahtumia, vaiti ja tyrmistyneenä; surullisen: sillä Christophe törmäsi kohta yleisön selvää ja salaamatonta epäsuopeutta vastaan, yleisön, joka ei siihen aikaan ollut liioin suopea saksalaisia taiteilijoita kohtaan ja jota Christophen musiikki suorastaan kyllästytti. [Katso: Jean-Christophe Parisissa, Markkinatori.] Kun hän oli esittänyt sinfonian, joka tuntui yleisöstä liian pitkältä, ja ilmestyi uudestaan lavalle soittamaan muutamia pianokappaleita, niin otettiin hänet vastaan pilkallisin huudahduksin, sellaisin, että saattoi helposti huomata, ettei laisinkaan iloittu hänen näkemisestään. Christophe alkoi kuitenkin soittaa, ja yleisö tyytyi ikävystyneenä kärsimään häntä; mutta pari ylimmäisellä parvella istuvaa kuuntelijaa vaihtoi keskenään hävyttömiä huomautuksia, ja teki sen niin kovalla äänellä, että ne herättivät iloa koko katsomossa. Silloin Christophe keskeytti; hän teki tapansa mukaan kunnottoman lapsen kepposen, soittaen yhdellä sormella laulua: _Malbrough meni sotaan nyt_, nousi sitten pianon äärestä ja huudahti yleisölle vasten naamaa:

-- Tätä te tarvitsette!

Yleisö ei ensin oikein käsittänyt, mitä mies tarkoitti, mutta sitten se alkoi huutaa. Syntyi kuvaamaton rähinä ja meteli. Vihellettiin, huudettiin:

-- Pyytäköön anteeksi! Hänen täytyy tulla pyytämään anteeksi!

Vihasta punottavat ihmiset koettivat kiihdyttää itseään, vakuuttaa itselleen, että he olivat muka todella loukkautuneita; ja ehkäpä he osaltaan niin olivatkin; mutta varsinkin olivat he hurmautuneita, kun saivat nyt tilaisuuden meluta ja purkaa sisäistä vimmaansa, aivankuin koulupojat istuttuaan kaksi tuntia yhtämittaa hiljaa. Antoinette ei jaksanut hievahtaa paikaltaan; hän oli kuin kivettynyt; hänen sormensa koukistuivat ja repivät huomaamatta rikki toista hansikasta; kohta sinfonian ensi säveleestä tunsi hänen aavistuksensa selvästi, miten tässä kävisi, hänen vaistonsa ilmaisi, että yleisö oli vihamielinen, hän tunsi sen vihamielisyyden kasvavan, hän näki Christophen sieluntilan, hän oli varma, ettei tämä menisi räjähtämättä loppuun asti; hän odotti sitä räjähdystä yhä lisääntyvässä ahdistuksessa; hänen jännityksensä kasvoi, ikäänkuin hänen olisi pitänyt sitä estää; ja kun se tuli, oli se niin tarkoin sellainen kuin hän oli aavistanutkin, että se lamasi hänet kohtalon painolla, kohtalon, jolle oli mahdoton voida mitään. Ja kun hän siinä tähysteli koko ajan Christopheen, joka katseli hänelle ulvovaa yleisöä hävyttömästi päin naamaa, niin osuivat heidän katseensa yhteen. Vilaukselta Christophen ajatus ehkä tunsi hänet; mutta hetken myrsky kiidätti häntä niin, ettei hän ennättänyt ajatella, kuka tuo nainen oli: (Christophe ei ollutkaan pitkiin aikoihin enää häntä ajatellut). Sitten hän katosi, vihellysten saattamana.

Antoinette olisi tahtonut huutaa, puhua, tehdä jotakin, mutta aivan kuin painajainen esti, tukehutti häntä. Tuntui helpotukselta, kun hän kuuli vierestään veljensä ääntä, uljaan pikku veikon, joka oli samanlaisessa hädässä kuin sisarkin ja yhtä vihainen kuin hän, vaikkei aavistanutkaan Antoinetten tunteita. Olivier oli syvästi musikaalinen, hänellä oli niin vahva oma maku, ettei mikään voinut riistää sitä häneltä: jos hän piti jostakin, piti hän siitä vaikka vasten koko maailman mieltä. Heti sinfonian ensi tahdeista oli hän aavistanut jotain suurta, jotain sellaista, mitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen elämässään. Hän supisi itsekseen, intohimoisen kiihkeästi:

-- Kuinka se on kaunista! Kuinka kaunista! Ja silloin painautui hänen sisarensa vaistomaisesti häntä vasten, hänelle kiitollisena. Sinfonian loputtua läiskytti Olivier vimmatusti käsiään, pannakseen vastalauseensa yleisön ivalliselle välinpitämättömyydelle. Kun suuri romahdus tuli, joutui hän suunniltaan: hän nousi pystyyn, hän huusi, että Christophen kappale oli hyvä, hän vaati viheltäjiä olemaan hiljaa, hän olisi ryhtynyt vaikka tappelemaan: tuskin saattoi tuntea enää tuota arkaa poikaa. Mutta hänen äänensä sekaantui yleisessä metelissä kuulumattomiin; hän antoi haukkua itseään karkeasti: häntä sanottiin piimäsuuksi, ja käskettiin menemään lapsenkamariin. Antoinette, joka tiesi, että vastaan ponnisteleminen oli turhaa, veti Olivieria käsivarresta ja sanoi:

-- Ole hiljaa, ole nyt hiljaa!

Olivier asettui jälleen istumaan, suorastaan toivottomana; hän voihki itsekseen:

-- Se on hävytöntä, hävytöntä! Nuo raukat!...

Antoinette ei virkkanut mitään, hän kärsi hiljaa; Olivier luuli, ettei tämä musiikki pystynyt häneen, ja hän sanoi:

-- Antoinette, mutta etkö sinä nyt huomaa, että tämä on kaunista, etkös?

Antoinette nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Hän istui aivan jäykistyneenä paikallaan, ei voinut herätä sekavasta tilastaan. Mutta kun orkesteri oli virittämäisillään erään toisen kappaleen, niin nousi hän yht'äkkiä, ja huudahti veljelleen, kiihkeästi puhaltaen ja aivankuin vihalla:

-- Tule pois, minä en siedä enää näitä ihmisiä!

He lähtivät kiireesti salista. Kadulla, kun he kulkivat käsi toistensa kainalossa, puhui Olivier innostuksissaan. Antoinette oli vaiti.

Sinä iltana, ja seuraavina päivinä oli Antoinetten vallannut, hänen ollessaan aivan yksinään kotona, jokin sellainen omituinen tunne, ettei hän voinut katsella sitä suoraan silmiin, vaikka se eli itsepintaisesti kaikissa hänen ajatuksissaan, ja tuntui ikäänkuin kumeana veren syöksynä hänen ohimoissaan, joita pakotti yhtä mittaa.

Joku aika senjälkeen toi Olivier hänelle sarjan Christophen _Liedejä_; hän oli löytänyt sen erään kustantajan kaupasta. Antoinette avasi vihkon miten vain sattui. Ensimäisellä sivulla, johon hänen silmänsä osuivat, näki hän erään kappaleen otsikon alla seuraavan omistuksen:

_Pikku-raukalle, joka kärsi syyttömästi tähteni_, ja sen alle oli merkitty muuan päivämäärä.

Antoinette muisti tarkoin tuon päivän. -- Hän meni heti niin sekaisin, ettei voinut enää vihkoa katsella. Hän jätti sen käsistään, pyysi veljeään soittamaan ja sulkeutui kiireesti omaan huoneeseensa. Olivier antautui koko sielullaan nauttimaan näistä uusista sävellyksistä, huomaamatta siskonsa mielenliikutusta. Antoinette istui viereisessä kamarissa, ja koetti hillitä sydämensä jyskytystä. Yhtäkkiä hän nousi ja etsi jostakin laatikostaan pienen vihkon, johon oli merkitty hänen entisiä menojaan, katsoakseen siitä, milloin hän oli lähtenyt Saksasta, sekä tuota mystillistä päiväystä. Hän tiesi sen jo ennestään: niin juuri, aivan sinä samana iltana oli se näytäntö, jossa hän oli ollut Christophen kanssa. Hän heittäytyi vuoteellensa, sulki silmänsä ja loikoi siinä punastellen, pusertaen käsiään rintaansa vasten, ja kuunnellen noita rakkaita säveleitä. Hänen sydämensä uhkui kiitollisuutta... Ah, miksi hänen päätänsä pakotti niin?

Kun Olivier huomasi, ettei sisar tullutkaan takaisin, herkesi hän soittamasta, meni hänen kamariinsa ja näki Antoinetten siellä sängyssä. Hän kysyi sisareltaan, oliko hän sairas. Antoinette vastasi olevansa hiukan väsynyt, ja nousi ja koetti ruveta juttelemaan hänen kanssaan. He puhelivat keskenään; mutta heti ei Antoinette voinut vastata mitään hänen kysymyksiinsä: hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin jossakin hyvin kaukana, hän hymyili, punasteli, ja puolusteli itseään sillä, että hänen päätänsä särki niin hirveästi, ettei ajatus tahtonut jaksaa liikkua. Viimein lähti Olivier pois. Antoinette pyysi häntä jättämään tuon sävellysvihkon sinne. Hän istui kauan hämärässä, yksinään, lukien vihkoa pianon ääressä, soittamatta, hivellen tuskin silloin tällöin jotakuta ääntä sieltä täältä, hyvin hiljaa, peljäten, että naapurit alkaisivat nurkua. Hän ei aina edes lukenutkaan, hän uneksi, hän tunsi kiihkeää kiitollisuutta ja hellyyttä tuota toista sielua kohtaan, joka oli säälinyt häntä, joka oli nähnyt hyvyyden mystillisellä vaistolla hänen sieluunsa. Hän ei voinut oikein selvittää ajatuksiaan. Hän oli onnellinen ja surullinen, -- niin sanomattoman surullinen!... Ah, kuinka hänen päätänsä särki!

Seuraava yö oli suloisia ja tuskallisia unia, ahdistavaa alakuloisuutta. Päivällä koetti hän lähteä hiukan ulos, päästäkseen sekavuudestaan. Vaikka hänen päätänsä yhä edelleen särki, -- lähti hän jotain syytä matkalleen keksiäkseen ostoksille erääseen suureen liikkeeseen. Hän ei ajatellut laisinkaan, mitä teki. Koko ajan ajatteli hän Christophea, myöntämättä sitä itselleenkään. Kun hän tuli ulos keskelle kadun kuhinaa, tuntien itsensä kovin väsyneeksi ja kuolemaan saakka alakuloiseksi, huomasi hän toisella puolella katua Christophen; Christophe kulki ohitse. Ja samassa näki myöskin Christophe hänet. Silloin, -- (se tapahtui nopeasti, aivan välittömästi) -- ojensi Antoinette käsiään häntä kohti. Christophe pysähtyi. Hän tunsi tällä kertaa Antoinetten. Nyt hän jo ryntäsi keskikadulle, tullakseen Antoinetten luo; ja Antoinette koetti päästä häntä vastaan, mutta katuliikenteen pauhaava virta vei hänet mukaansa kuin höyhenen, kun taas erästä raitiovaunua vetävä hevonen kompastui liukkaalla asfaltilla ja esti Christophea pääsemästä eteenpäin ja kokosi taakseen heti kaksinkertaisen ajoneuvojen jonon, joka muodosti muutamaksi tuokioksi läpipääsemättömän sulun. Christophe koetti kuitenkin itsepintaisesti tulla siitä läpi: hän jäi keskelle ajoneuvoja, voimatta liikkua minnekään päin. Kun hänen viimein onnistui siitä selviytyä ja hän pääsi sille kohdalle, jossa hän oli nähnyt Antoinetten, oli tavoiteltu jo kaukana: hän oli ponnistellut turhaan ihmistungosta vastaan; sitten hän oli alistunut eikä koettanut enää taistella; hän tunsi ikäänkuin kohtalon vainoavan itseään, kohtalon, joka esti häntä tapaamasta Christophea: sellaista valtaa ei kukaan voi vastustaa. Ja kun hän viimein selvisi ihmisvirrasta, ei hän enää koettanutkaan palata äskeiseen paikkaan; häntä oli alkanut hävettää: mitä voisi hän Christophelle sanoa? Mitä hän oli uskaltanutkaan tehdä? Mitähän Christophe hänestä ajatteli? -- Antoinette pakeni kotiinsa.

Hän ei rauhoittunut ennenkuin pääsi omaan huoneeseensa. Mutta siellä, hämärässä, hän istui kauan pöytänsä ääressä, voimatta ottaa hattua päästään tai hansikkaita käsistään. Hän oli onneton, kun ei ollut saanut puhua Christophelle; ja samalla oli hänen sydämessään valoisaa; hän ei nähnyt enää synkeyttä, ei tuntenut tautia, joka häntä kalvoi. Hän muisteli lukemattomat kerrat alusta alkaen koko tuon kohtauksen kadulla; ja hän kehitteli kuvitelmissaan tapausta edelleen, hän ajatteli, mitä sitten olisi tullut, jos silloin tai silloin olisi käynyt toisin. Hän näki, kuinka hän ojensi käsiään Christophea kohti, hän näki Christophen iloisen ilmeen, kun Christophe oli hänet huomannut, ja hän nauroi itsekseen, ja punasteli. Punasteli yksinään hämärässä huoneessaan, jossa kukaan ei voinut häntä nähdä, jossa hän enää tuskin itsekään saattoi nähdä itseään, hän ojenteli Christophelle uudestaan käsiään. Oi, se tunne oli väkevämpi kuin Antoinette: hän tunsi katoavansa, ja hän koetteli vaistomaisesti takertua tuohon mahtavaan elämään, joka vieri hänen ohitseen ja loi häneen katseen, joka oli pelkkää hyvyyttä. Hänen hellyyttä uhkuva ja tuskan ahdistama sydämensä huusi pimeässä yössä:

-- Apua! Pelasta minut!

Hän nousi kuumeissaan vuoteestaan ja sytytti lampun, ja otti paperia ja kynän. Hän kirjoitti Christophelle. Mitenkään ei hän, niin häveliäs ja ylpeä tyttö, olisi edes johtunut ajattelemaankaan kirjoittaa hänelle, ellei hän olisi ollut jo taudin kourissa. Hän ei tiennyt, mitä hän kirjoitti. Hän ei ollut enää oma herransa. Hän kutsui Christophea luokseen, hän kirjoitti, että hän rakasti häntä... Yht'äkkiä hän keskeytti kauhistuneena. Hän tahtoi kirjoittaa toisin: mutta hänen voimansa olivat loppuneet; hänen päänsä oli tyhjä ja sitä poltti; hänen oli hirveän vaikeaa löytää yhtään ainoaa sanaa; häntä väsytti niin että hän oli luhistua paikalleen. Hän häpesi... Minkä vuoksi hän tätä tekikään? Hän tiesi näet hyvin, että hän koetti ainoastaan pettää itseään, tiesi, ettei hän lähettäisi milloinkaan moista kirjettä... Jos hän olisi tahtonutkin lähettää sen, niin kuinka olisi hän saanut sen perille? Hän ei tiennyt Christophen osoitetta... Christophe-raukka! Ja mitäpä voisi Christophe hänelle, vaikkapa hän tietäisikin kaiken, ja olisi hyvä hänelle?... Liian myöhäistä! Ei, ei kaikki oli nyt turhaa; se oli kuristuvan linnun viimeinen ponnistus, sen epätoivoinen siipien räpytys. Täytyi tyytyä...

Antoinette istui vielä kauan pöytänsä ääressä, hämärissä ajatuksissa, voimatta tehdä mitään. Kello oli jo yli kahdentoista yöllä, kun hän nousi vaivalloisesti, -- uljaasti. Totuttuun tapaansa korjasi hän vielä aletun kirjeensä pöydältä ja pisti sen kirjahyllylleen erään kirjan väliin, kun ei jaksanut panna sitä muualle eikä voinut sitä repiäkään. Sitten hän meni vuoteeseen, kuumeessa täristen. Arvoitus oli ratkennut: hän tunsi, että Jumalan tahto täyttyi. -- Ja suuri rauha valtasi hänet.

Kun Olivier tuli sunnuntaiaamuna opistosta kotiinsa käymään, tapasi hän Antoinetten vuoteessa; sisar houraili jo hiukan. Noudettiin lääkäri. Hän totesi, että Antoinettella oli kiitävä keuhkotauti.

Antoinette oli viime päivinä päässyt selville tilastaan; hän oli lopultakin huomannut syyn kummalliseen sielulliseen sekaannukseensa, joka kauhisti häntä itseään. Tyttö-raukka oli hävennyt itseään niin, että hänelle oli melkein helpotus ajatella, ettei tämä ollut hänen omaa syytään, vaan että se johtui taudista. Hän oli jaksanut vielä ajatella eräitä varovaisuustoimenpiteitä: polttaa joitakuita papereitaan, ja kirjoittaa m:me Nathanille kirjeen, jossa hän pyysi tuota ystävätärtään hoitelemaan hänen veljeään edes jonkun viikon sitten kuin hän oli... "kuollut" -- (Antoinette ei uskaltanut kirjoittaa tätä viimeistä sanaa...).

Lääkäri ei voinut mitään: tauti oli liian raju, ja Antoinetten ruumis ylenpalttisen rasituksen vuosina lopen heikontunut.

Antoinette oli tyyni. Kun hän tunsi olevansa tuhon oma, oli hän päässyt tyyten tuskastaan. Hän muisteli mielessään kaikkia koettelemuksia, jotka hän oli kestänyt; hän tiesi työnsä tehdyksi, näki rakkaan Olivierinsa pelastettuna; ja hänet valtasi kuvaamaton riemu. Hän sanoi itselleen:

-- Minä olen sen tehnyt.

Hän moitti itseään liian ylpeäksi:

-- Yksinäni en olisi mitään voinut. Jumala on minua auttanut.

Ja hän kiitti Jumalaa, että oli saanut elää niin kauan, että oli voinut täyttää tehtävänsä. Hänen sydäntänsä kouristi kyllä, kun hänen nyt täytyi lähteä pois, mutta hän ei tohtinut nurkua: se olisi ollut kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, joka olisi voinut kutsua hänet aikaisemminkin pois. Ja kuinka olisikaan käynyt, jos hän olisi kadonnut vielä vuosi sitten? -- Hän huokasi, ja alistui nöyrin ja kiitollisin sydämin.

Tuskistaan huolimatta hän ei valittanut ollenkaan, -- paitsi raskaassa unenhorteessa, jolloin hän joskus vaikeroi hiljaa kuin pikku lapsi. Hän katseli ympäristöään ja ihmisiä alistuvaisesti hymyillen. Olivierin näkeminen toi hänelle aina ilon. Hän kutsui häntä lähelleen huultensa liikkeellä; hän tahtoi pitää hänen kättään kädessään; tahtoi, että hänen oli painettava päänsä pielukselle hänen päänsä viereen; ja katsoi sitten häntä silmiin, pitkän aikaa, vaieten. Viimein hän ponnistihe koholle, piti hänen kasvojaan käsiensä välissä ja sanoi:

-- Oi, Olivier!... Olivier!...

Hän otti kaulastaan medaljongin, jota hän oli pitänyt siinä aina, ja asetti sen veljensä kaulaan. Hän puhui rakkaan Olivierinsa hyväksi rippi-isälleen, lääkärilleen, kaikille. Tuntui siltä kuin hän olisi nykyään elänyt jo pelkästään Olivierissa: paennut ja siirtynyt, jo kuolemaisillaan tuohon toiseen olentoon, aivankuin pelastavaan saareen. Joskus hän ikäänkuin juopui hellyyden ja uskon mystillisestä kiihkosta, hän ei tuntenut enää tuskiaan, ja suru oli muuttunut iloksi, -- todellakin jumalallinen ilo säteili hänen silmistään ja hohti hänen huuliltaan. Hän toisti alinomaa:

-- Minä olen onnellinen...

Sitten meni hän hiljaa tajuiltaan. Viimeisinä selvinä hetkinä hänen huulensa liikahtelivat; näki, että hän supisi jotakin. Olivier tuli hänen vuoteensa luo ja kumartui hänen kasvojensa puoleen. Antoinette tunsi hänet vielä, ja hymyili hänelle heikosti; hänen huulensa liikahtelivat yhä; silmät oli täynnä kyyneleitä. Ei enää kuulunut, mitä hän tahtoi sanoa... Mutta Olivier erotti kuitenkin, tuskin tuntuvana henkäyksenä, seuraavat vanhan ja rakkaan laulun sanat, laulun, josta he molemmat niin suuresti pitivät ja jota Antoinette oli niin usein laulanut:

_I will come again, my sweet and bonny, I will come again_.

("Sun luoksesi palaan, rakkaani, oi, luoksesi palaan.")

Sitten hän meni taas tajuiltaan. Ja hän kuoli.

Antoinette oli saanut tietämättään paljon hartaita ystäviä sellaisista ihmisistä, joita hän ei tuntenutkaan: niinpä siinäkin talossa, jossa hän asui, vaikkei hän tiennyt edes vuokralaisten nimiä. Olivierille ilmaisivat aivan vieraat ihmiset osanottoa hänen suruunsa. Antoinetten hautajaiset eivät olleet sellaisen hyljätyn ja kaikkien unohtaman olennon niinkuin hänen äitinsä hautajaiset olivat olleet. Häntä saattoivat kalmistoon hänen veljensä toverit, ne perheet, joissa hän oli antanut tunteja, kaikki, kenen pariin hän oli joutunut, vaikkei hän ollut puhunut heille mitään omasta elämästään; eivätkä hekään olleet puhelleet asioistaan hänelle, mutta ihailivat häntä salaa, kun tiesivät, kuinka uskollinen hän oli elämäntehtävälleen; hautasaatossa oli köyhiäkin: siivoojatar, joka oli autellut heitä talousaskareissa, jopa vähäpätöisiä ruuanhankkijoitakin. Olivierin oli m:me Nathan ottanut luokseen jo samana iltana kuin Antoinette kuoli, vieden hänet väkisin mukaansa, sillä suru oli riistänyt Olivierilta kaiken tahdonvoiman.

Tämä aika mahtoi muuten olla ainoa hänen elämässään, jolloin hän jaksoi moisen onnettomuuden kestää, -- sillä hänellä ei sattunut olemaan tilaisuutta antautua täydellisesti epätoivon valtaan. Hän oli näet juuri alkanut uutta elämänkautta: hän oli jäsen suurta opiskelevien joukkoa, joten virta vei hänet hänen uhallaankin mukanaan. Opistoelämän hommat ja huolet, aivojen ponnistaminen, tutkinnot, elämäntaistelu estivät häntä nyt sulkeutumasta itseensä. Hän ei saanut olla yksinään, ei saanut kärsiä; mutta se olikin hänen pelastuksensa. Vuosi tai joitakuita vuosia myöhemmin olisi hän ollut tuhon oma.