Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE PARISISSA II

VI. ANTOINETTE

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

Äidilleni.

ANTOINETTE

Jeanninit olivat noita vanhoja ranskalaisia sukuja, jotka vuosisatoja pysyvät paikoillaan samassa maaseudun kolkassa ja puhtaina kaikilta vierailta sekoituksilta. Sellaisia on vielä Ranskassa paljon enemmän kuin luullaankaan, kaikista yhteiskunnan muutoksista huolimatta; tarvitaan ylen kovaa mullistusta, että se tempaisi ne suvut irti maaperästä, johon ne ovat kiintyneet niin monilla ja syvillä juurilla, etteivät ne itsekään sitä aavista. Järkisyillä ei ole mitään osaa tässä heidän kiintymyksessään, ja aineellisilla eduilla sangen vähän; mitä jälleen historiallisten muistojen opittuun sentimentalismiin tulee, vaikuttaa se ainoastaan harvoihin kirjallisiin ihmisiin. Maaperään sitoo vastustamattomalla voimalla hämärä ja mahtava tunne, joka on yhteistä sekä karkeatekoisille sieluille että älylliselle luokalle, nimittäin, että on oltu murene tätä samaa maata jo vuosisatoja, että eletään sen elämää, hengitetään sen ilmaa, tunnetaan sydämen sykkivän sen rintaa vasten; aivan kuin kaksi ihmistä, jotka nukkuvat vierekkäin samassa vuoteessa; maahan yhdistää se, että hermot ovat siellä herkät seudun pienimmillekin värähdyksille, tuhansille hetkien ja vuodenaikain, kirkkaiden tai pilvisten päiväin vivahteille, kaikelle sekä kuuluvalle että mykälle. Eivätkä suinkaan kauneimmat seudut tahi ne, joissa elämä on leppoisinta, tenhoa enimmän sieluja, vaan sellaiset, missä maa on vaatimattominta, nöyrintä, lähimpänä ihmistä ja puhuu hänelle tutuinta ja kotoisinta kieltä.

Sellainen oli se pieni Keski-Ranskan kaupunki, jossa Jeanninit elivät. Laakea ja kostea seutu, vanha, torkkuva pikkukaupunki, joka tuijotteli ikävystynein kasvoin vieressä olevaan sameaan ja seisovaan kanavaan; ympärillä yksitoikkoinen maaseutu, peltoja, niittyjä, vähäpätöisiä jokia, suuria metsiä, ja sitten taas samaa yksitoikkoisuutta... Ei minkäänlaisia näköaloja, ei huomattavia historiallisia rakennuksia, ei mitään muistoja. Ei kerrassaan mitään, joka olisi ollut omiaan vetämään puoleensa. Mutta kaikki oli siellä luotu pitämään luonaan. Sellaisella horrostilalla ja turtumuksella on salaperäinen voimansa. Kun maistaa sitä ensi kertaa, niin siitä kärsii ja kuohahtaa vimmaan. Mutta henkilö, joka on saanut siitä itseensä vuosisatoja vanhan leiman, ei voi vapautua siitä enää; sen vaikutus on tunkeutunut luihin ja ytimiin; ja tuolla kaiken liikkumattomuudella, harmoonisella ikävyydellä ja yksitoikkoisuudella on hänelle viehätyksensä ja sulonsa, jonka syytä hän ei ymmärrä ja jota hän halveksii, kuitenkin sitä rakastaen, saattamatta sitä unohtaa.

Jeanninien suku oli aina elänyt siellä. Kaupungissa ja sen ympäristössä saattoi seurata sukua aina 1500-luvulle saakka taaksepäin, sillä tietysti oli olemassa jokin vanha eno, joka oli omistanut elämänsä siihen, että oli laatinut perinpohjaisen sukutaulun näistä vähäpätöisistä ja uutterista pikku ihmisistä. Suvussa oli ollut tilallisia, maanvuokraajia, kylien käsityöläisiä, sitten pappejakin, maaseutunotaareja, ja viimein oli suku siirtynyt piirikunnan alaprefektin kaupunkiin, jossa Augustin Jeannin, nykyisen Jeanninin isä, oli menestynyt hyvin liikemiehenä, pankkiirina. Hän oli sopeutuva ja pystyvä mies, ovela ja sitkeä kuin talonpoika; muuten varsin kunniallinen, joskaan hänen omatuntonsa ei ollut liioitellun arka; kova ahertaja ja mukavan elämän rakastaja; kaikkialla ympäristössä hän oli kunnioitettu ja peljätty purevan leikillisyytensä, suoran suunsa ja varallisuutensa tähden. Hän oli lyhyen-vanttera ja voimakas mies; silmänsä olivat pienet ja vilkkaat, ja kasvot leveät ja punaiset, rokonarpiset; ennen muinoin kuului hän olleen naisiinmenevä, eikä hän myöhemminkään ollut kadottanut sitä taipumustaan. Hän rakasti hemaisevia pilajuttuja ja hyviä aterioita. Kannatti nähdä häntä ruokapöydän ääressä, -- jossa muuten hänen poikansa, Antoine, piti hänen rinnallaan hyvin puolensa, -- eräiden vanhojen samanlaisten ystävien parvessa: näitä ystäviä olivat rauhantuomari, notaari, tuomiorovasti: -- (Jeanninin ukko oli kiihkeä pappissyöjä; mutta hän osasi syödä myöskin papin parissa, jos nimittäin pappi söi lujasti); -- kaikki he olivat vankkoja, oikein Rabelais'n miesten malliin rakennettuja järkäleitä. Siellä loimahteli hirvittäviä pilajuttuja, siellä jyrähtelivät nyrkit pöytään ja katto tärisi naurunpuuskista. Ne tikahduttavat ilonväänteet tarttuivat keittiössä askarteleviin palvelijoihinkin ja kaduilla ohitse kulkeviin naapureihin.

Sitten oli vanha Jeanninin ukko saanut keuhkotulehduksen, eräänä ylen kuumana kesäpäivänä, jolloin hänen päähänsä pälkähti pistäytyä paitahihaisillaan kellariinsa panemaan viinejään pulloihin. Vuorokauden päästä muutti hän jo toiseen maailmaan; siihen hän ei ollenkaan uskonut, mutta lähti sinne nyt kuitenkin kaikilla kirkon sakramenteilla evästettynä, niinkuin ainakin maaseudun voltairelainen: haluten alistua viimeisillä hetkillään kirkon kujeihin, sen tähden, että akat jättäisivät hänet rauhaan, ja että se oli nyt hänelle yhdentekevää... Ja sitäpaitsi, kaiken varalta...

Hänen poikansa, Antoine, ryhtyi hänen kuoltuaan hoitamaan hänen liikettään. Hän oli pieni, lihava mies, punanaamainen ja hilpeä; kasvot sileiksi ajellut, leuoissa makkaramaiset poskiparrat; puheensa oli nopeasti syöksyvää ja solkkaava, -- ja yleensä hän oli hälisevä, ja viittilöi puhellessaan vilkkain ja lyhyin elein. Hänellä ei ollut isänsä erikoisia liikemieslahjoja, mutta liikkeen hoitajana ja johtajana hän oli melkoisen kunnollinen. Eikä hänen tarvinnutkaan muuta kuin jatkaa rauhassa jo valmiita liikeyrityksiä, sillä ne levisivät päivä päivältä pelkän entisyytensä ja ikänsä voimalla. Seutu piti häntä etevänä liikemiehenä, vaikkei hänellä oikeastaan ollut mitään ansiota liikkeensä menestyksessä. Hänellä ei ollut uhrata siihen muuta kuin säntillisyytensä ja ahkeruutensa. Muuten hän oli moitteettoman rehellinen mies, ja täydellä syyllä kunnioitettiin häntä kaikkialla. Hänen ystävällinen, särmätön, eräistä ehkä liiankin tuttavallinen, liian hälisevä ja rahvasmainen käytöksensä oli hankkinut hänelle pikkukaupungissa ja maaseutu-ympäristössä kaikkien tinkimättömän suosion. Hän ei tuhlannut liioin rahojaan, mutta sitä enemmän tunteitaan; hänelle tulivat helposti vedet silmiin; ja kun hän näki jonkin kurjuuden kuvan, heltyi hän niin vilpittömästi, että se liikutti ehdottomasti myöskin itseään onnettomuuteen joutunutta.

Niinkuin useimpien muidenkin pikkukaupunkien miesten oli hänenkin sielussaan politiikalla laaja tila. Antoine Jeannin oli innokas, mutta maltillinen tasavaltalainen, suvaitsemattomuuteen saakka vapaamielinen, patriootti, ja äärimmäisen jyrkkä antiklerikaali niinkuin hänen isänsäkin. Hän oli kunnallisvaltuuston jäsen; ja häntä, samoinkuin hänen virkaveljiäänkin, huvitti silloin tällöin tehdä jotkin kunnon kepposet seurakunnan kirkkoherralle tai paastosaarnaajalle, johon kaupungin naiset olivat hullautuneet. Ei näet pidä unohtaa, että Ranskan pikkukaupunkien anttiklerikalismi on aina pienemmässä tai suuremmassa määrässä jonkinlaista kotoista aviopuolisoiden sotaa; se on osa tuota sanatonta, salakavalaa ja tuimaa aviomiehen ja vaimon keskinäistä taistelua, jota käydään melkein kaikissa kodeissa.

Antoine Jeannin oli olevinaan myöskin kirjallinen kyky. Niinkuin kaikkien hänen polvensa maaseutulaisten olivat hänenkin henkensä ravintona olleet latinankieliset klassikot, joista hän osasi ulkoa muutamia sivuja ja joukon sananlaskuja: La Fontaine, Boileau, -- _Ars Poétiquen_ (Runousopin), ja varsinkin _Lutrinin_ (Kirkko-pulpetin) sepittäjä --, sekä Voltaire, _la Pucellen_ (Orleansin neitsyen) tekijä, ynnä 1700-luvun Ranskan _poetae minores_, pikku runoilijat, joiden malliin hän koetti sommitella jonkinlaisia runoja. Hän ei ollut muuten tuttavapiirissään ainoa, jolla oli sellainen runonrustaus-into. Tämä ala lisäsi hänen mainettaan; hänen tekeminään laususkeltiin usein pieniä runomittaisia kompia, nelisäkeikköjä, edeltäkäsin määrätyistä riimeistä hetkessä sommiteltuja runoja, akrostikoneja, epigrammeja ja viisuja; ne olivat sisällöltään joskus sangen uskallettuja, ja usein melkoisen sukkelia, tietysti varsin lihavalla tavalla. Ruuansulatuksen mysteerioita ei niissä unohdettu: Loiren seutujen Muusa töryyttää hyvin mielellään torveaan samalla tavoin kuin Danten kuuluisa paholainen:

"... _Ed egli avea del cul fatto trombetta_".

Tämä vankka, lauhkea ja liikuntahaluinen mies oli valinnut itselleen aivan toisenluontoisen vaimon -- erään pikkukaupungin hallintovirkailijan tyttären, nimeltä Lucie de Villiers. De Villiersit -- tai paremminkin Devilliersit: sillä heidän nimensä oli katkennut aikain varrella kahtia, aivankuin kivi, joka halkeaa vieriessään alas rinnettä -- olivat olleet isästä poikaan virkamiehiä; he olivat tuota vanhaa ranskalaista parlamentaarista rotua, jolla oli korkea käsitys lain pyhyydestä, velvollisuudesta, sovituista yhteiskunnallisista tavoista, ihmisen persoonallisesta ja omasta arvontunteesta ja varsinkin hänen ammattiarvostaan, käsitys, jota lujensi järkkymätön rehellisyys, hienolla järkeilyllä höystettynä. Edellisen vuosisadan kuluessa oli heihin tullut pieni silaus moitiskelunhaluista jansenismia, ja siitä oli heihin jäänyt jotakin pessimististä ja hiukan nurisevaa, samalla kuin kaiken jesuiittamaisen halveksimistakin. He eivät nähneet elämää kauniissa valossa, ja koettamatta suinkaan raivata sen tuottamia vaikeuksia he olisivat niitä mielellään melkeinpä lisänneet saadakseen vain oikeuden valitella. Lucie de Villiersillä oli eräitä näitä hänen "Suuren" miehensä verrattain hienostumattomalle optimismille sangen vastakkaisia sukupiirteitä, -- _Suuren_: sillä vaimo oli miestään päätä pitempi, -- muuten laiha, kasvultaan sopusuhtainen; hän osasi pukeutua aistikkaasti, mutta teki sen niin turhan tarkasti ja väkinäisen hienosti, että hän näytti aina -- aivan kuin tieten taiten -- vanhemmalta kuin hän olikaan. Hänellä oli luja moraalinen ryhti; mutta hän oli ankara toisia ihmisiä kohtaan: hän ei suvainnut heissä vikoja, tuskin pieniä heikkouksiakaan; häntä pidettiin kylmänä ja luonteeltaan halveksivaisena. Lucie oli varsin jumalinen; ja siitä syntyi puolisoiden välillä iänikuisia väittelyitä. Silti rakastivat he suuresti toisiaan; ja vaikka he usein kiistelivätkin keskenään, eivät he olisi voineet tulla toimeen ilman toisiaan. He eivät kumpikaan olleet käytännöllisiä: miestä haittasi psykoloogisen vaiston puute -- (hänet saattoivat ystävälliset naamat ja kauniit sanat pettää koska tahansa), -- ja rouvaa jälleen täydellinen kokemattomuus liikeasioissa -- (hän ei tuntenut niitä laisinkaan; ja kun häntä oli aina pidetty niistä syrjässä, ei hän kehittynyt yhtään niistä välittämäänkään).

Heillä oli kaksi lasta: tytär, Antoinette, ja tytärtä viisi vuotta nuorempi poika nimeltä Olivier.

Antoinette oli sievä ruskeatukka, hänen pikku kasvonsa olivat sirot ja kainot, ranskalaismuotoiset ja pyöreät; silmänsä vilkkaat, otsa mykevä, leuka hienotekoinen, pikku nenä suora, -- "tuollainen mitä sievin ja jaloin nenä", (kuten sanoo kohteliaasti muuan muinainen ranskalainen henkilökuvaaja), "nenä, jossa näkyi alinomaa tuskin huomattavia värähdyksiä antaen kasvoille eloa ja näyttäen kaikki ne hienot tunteet, jotka liikkuivat hänen sisällään sikäli kuin hän puheli tai kuunteli." Antoinette oli perinyt isältään iloisuuden ja huolettomuuden.

Olivier oli arkatekoinen, vaalea poika, vartaloltaan matala niinkuin hänen isänsäkin, mutta luonteeltaan aivan toisenlainen. Alinomaiset taudit olivat hänen lapsena ollessaan järkyttäneet ankarasti hänen terveyttään, ja vaikka kaikki omaiset olivat silloin hemmoitelleet häntä sitä enemmän, niin oli hänen ruumiillinen heikkoutensa tehnyt hänestä jo varhain alakuloisen ja uneksivan pikku pojan, joka pelkäsi kuolemaa ja oli sangen huonosti aseistettu elämän taisteluun. Hän pysyttelihe yksinään, sekä arkuudesta että yksinäisyydenhalusta; hän pelkäsi toisten lasten seuraa: hänen oli paha olla heidän parissaan; heidän leikkinsä, heidän ottelunsa olivat hänestä vastenmielisiä; heidän töykeä käytöksensä kauhisti häntä. Hän antoi toisten pieksää itseään, ei suinkaan sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut rohkeutta, vaan koska hän hienotunteisuudesta pelkäsi puolustaa itseään: tehdä toisille pahaa; toiset olisivat rääkänneet hänet pilalle, ellei hänen turvanaan olisi ollut isän yhteiskunnallinen asema. Olivier oli sairaaloisuuteen saakka herkkäsieluinen: pieninkin sana, suopeuden merkki, moite sai hänet puhkeamaan kyyneliin. Hänen sisarensa oli paljoa terveempi ja laski leikkiä hänen kustannuksellaan, sanoen häntä "vesipussiksi".

Sisarukset rakastivat toisiaan koko sydämestään; mutta he olivat liian erilaisia voidakseen aina pysyä toistensa seurassa. Kumpikin oleskeli omalla tahollaan ja uneksi omia haaveitaan. Varttuessaan tuli Antoinette yhä sievemmäksi; siitä puhuttiin hänelle itselleen, ja hän tiesi sen hyvin: hän oli siitä onnellinen, ja hän sepitteli jo tulevaisuuden romaaneja. Kivuloinen ja surullinen Olivier tunsi kaikkien ulkomaailman kosketusten alinomaa loukkaavan itseään; ja hän pakeni silloin omituisten pikku ajatustensa turviin: kuvitteli satuja itselleen. Hänessä piili kiihkeä naisellinen tarve saada rakastaa ja olla rakastettu; eläen yksinään ja täydellisesti syrjässä ikäistensä seurasta oli hän luonut itselleen pari kolme kuviteltua ystävää: yksi oli nimeltään Jean, toinen Etienne, kolmas Frans; heidän seurassaan eli hän aina. Eikä häntä näkynyt muun kotiväen joukossa. Hän ei nukkunut paljoa, ja haaveksi lakkaamatta. Aamuisin, kun hänet nostettiin vuoteesta, jäi hän istumaan pitkäksi aikaa sängyn reunalle, pikku jalat paljaina tai vetäen useinkin kaksi sukkaa samaan jalkaan. Tai hän jäi seisomaan pesupöydän eteen kädet pesuvadissa. Hän vaipui unelmiinsa työpöytänsä ääressä, kirjoittaessaan tai lukiessaan läksyjään: hän haaveksi tuntikausia; ja sitten hän yhtäkkiä kauhukseen huomasi, ettei hän ollutkaan oppinut vielä mitään. Päivällispöydässä hän joutui, kun joku puhui hänelle jotain, päästä pyörälle pelosta; hän vastasi pari minuttia myöhemmin kuin häneltä oli kysytty; eikä hän silloinkaan tiennyt, mitä sanoi, vaan sotkeutui keskellä lausetta. Hän unohtui omiin humiseviin ajatuksiinsa ja maaseutuelämän yksitoikkoisiin ja kotoisiin tuntuihin, hitaasti kuluvien päivien kuviin: niitä olivat puoleksi autio, ainoastaan osaksi asuttu, suuri talo; isot ja peloittavat kellarit ja ullakot, salaperäisesti suljetut huoneet, niiden lasketut ikkunaverhot, päällyksillä peitetyt huonekalut, himmeät kuvastimet, harsoilla verhotut kruunut; vanhat sukukuvat, joiden hymy seurasi aina katselijaa; keisarikunnanaikuiset kaiverrukset, jotka esittivät siveellisiä ja kevytmielisiä sankareita: Alkibiades ja Sokrates ilonaisen luona, Antiokus ja Stratonike, Epaminondaan tarina, Belisarius kerjäläisenä... Ulkoa kuului alasimen helinää, kun seppä takoi pajassa toisella puolella katua, vasarain onnahtelevaa kalketta, palkeen hidasta puuskutusta, tuntui kärvennetyn sarven käryä. Eroitti kanavan reunalla kyyköttävien pesueukkojen karttujen paukkeen, teurastajan hakkuuveitsen kumeat iskut naapuritalosta, hevosen kavioiden kapseen katukivityksellä, pumppukaivon kitinän, kanavan kääntösillan naukunan, raskaiden, haloilla lastattujen venheiden hiljaisen kulun ohitse, kun niitä hinattiin köydestä pienen, liuskakivillä lasketun pihan ja puutarhan editse, neliskulmaisen pikku puutarhan, jossa kasvoi kaksi syreenipuuta, geranium- ja petuniapensaiden keskellä; kanavan reunalla oli pengermä, jolla jälleen rehoitti kukkivia granaattipuita ja laakereita laatikoissaan. Joskus kuului läheiseltä torilta markkinain meteliä, siellä kuhisi talonpoikia kiiltävissä, sinisissä puseroissaan, ja röhiseviä sikoja... Ja sunnuntaisin näki kirkossa lukkarin, joka veisasi väärin, ja vanhan rovastin, joka nukahti uneen keskellä messua. -- Ja sen jälkeen perheen yhteinen kävelyretki puistokujaa pitkin asemalle: siellä kuluteltiin aikaa nostelemalla kohteliaasti lakkia toisille onnettomille, jotka samoin pitivät velvollisuutenaan kävellä siellä, kunnes viimein päästiin aurinkoisille vainioille, joiden kohdalla taivaalla kiiri näkymättömissä leivosia, -- tai kuljettiin pitkin välkkyvää ja kuollutta kanavan vartta, kanavan, jonka kahden puolen värisivät riviin istutetut poppelit... Ja sitten tulivat suuret maaseutulaiset päivälliskutsut, nuo loputtomat syömingit, joissa puhuttiin ruuista, tietävästi ja nautinnolla: sillä vieraina oli pelkkiä sen alan tuntijoita; ja herkuttelu on maaseudun tärkeintä hommaa, taiteiden taidetta. Lisäksi puhuttiin afääreistä, ja lasketeltiin hävyttömyyksiä, ja jotkut keskustelivat taudeista, niin tarkoin yksityiskohtakuvauksin, ettei niistä tullut loppuakaan... -- Ja pikku poika istui nurkassaan hiljaa kuin hiiri, naperteli jotain suussaan, mutta ei syönyt juuri mitään, ja kuunteli korvat pystyssä. Mikään ei häneltä jäänyt kuulematta, ja minkä hän eroitti huonosti, sen täydensi hänen mielikuvituksensa. Hänellä oli tuo vanhojen, vuosisatojen muokkaamien sukujen ja rotujen lapsille usein ominainen ihmeellinen kyky: vaisto tuntea, aavistaa sellaisia asioita, joita hän ei ollut koskaan kokenut ja joita hän tuskin ymmärsi. -- Olivierin elämään sisältyi vielä talon keittiöpuoli, jossa suoritettiin verisiä ja herkullisia mysteerioita; sekä vanha lastenhoitajatar, joka kertoi kummallisia ja peloittavia satuja... Ja illoin lentelivät äänettömästi yölepakot, peloittivat eriskummalliset olennot, joita hän tiesi vilisevän vanhan rakennuksen kätköissä: isoja rottia, valtavankokoisia ja haivenisia hämähäkkejä. Sitten iltarukous sängyn vieressä, tietämättä oikein, mitä sanoi; ja läheisen hospitsin soittokellon epätasainen sävel, kun se soitti nunnia levolle; -- ja mukava vuode, unien Untuvala...

Vuoden parhaat ajat vietettiin perheen maatilalla, jonkun peninkulman päässä kaupungista, keväisin ja syksyisin. Siellä sai haaveksia aivan rauhassa: siellä ei häirinnyt kukaan. Niinkuin enimpiä porvarislapsia pidettiin näitäkin kahta sisarusta erillään rahvaasta: palvelijoista, torppareista; ja heitä lapset pohjaltaan jollakin tavalla pelkäsivätkin, jopa inhosivat. He olivat perineet äidiltään aristokraattisen -- tai oikeammin sanoen porvarillisen -- halveksimisen ruumiillisen työn tekijöitä kohtaan. Olivier vietti päivänsä istuskellen saarnin oksalla ja lukien ihmeellisiä tarinoita: ihania jumalaistaruja, Musaioksen "Satuja" tai m:me Aulnoyn "Haltiatarten Tarinoita" taikka "Tuhatta ja yhtä Yötä", tahi joitakin matkakertomuksia. Sillä häntäkin riudutti tuo omituinen kaukomaitten kaipuu, "mertentakaisten unten koti-ikävä", joka vaivaa usein pikkukaupunkien poikia Ranskan maaseudulla. Pieni metsikkö peitti häneltä talon näkymästä, joten hän saattoi uskotella olevansa hyvin kaukana. Mutta samalla tiesi hän olevansa aivan lähellä; ja se olikin varsin mukavaa: sillä hän ei koskaan halunnut joutua yksinään kovin kauas; hän tunsi aivankuin eksyvänsä luonnon keskellä. Puut humisivat ympärillä. Läpi saarnin lehvistön näki hän kaukana kellertäviä viinitarhoja ja laitumia, joilla kulki kirjavia lehmiä, kaiuttaen verkkaisella ja valittavalla ammumisellaan rauhassa unelmoivan luonnon hiljaisuutta. Kukot vastasivat kimein äänin talosta toiseen. Riihistä kuului varstain epätasainen jyske. Tässä kaiken rauhassa kuhisi kiihkeästi myriaadien pikku olentojen elämää. Olivier katseli levottomin silmin muurahaisjonoa, joka kiiruhti yhtä mittaa edestakaisin tietään pitkin, ja saaliilla kuormattuja mehiläisiä, jotka hurisivat kuin urkujen torvet, ja pöyhkeitä ja typeriä kimalaisia, jotka eivät näytä tietävän, mitä touhuavat; koko tuota omaa ja erikoista maailmaa, häärääviä eläimiä, joita tuntuu kalvavan vimmattu halu ennättää jonnekin... Minne sitten? Ne eivät sitä tiedä. Mutta siitä ei kysymystäkään, jonnekin vain... Poikaa värisytti, kun hän ajatteli ympäröivää sokeaa ja tylytunteista kaikkeutta. Hän hätkähti kuin jäniksenpoika, kun männynkäpy pudota kopsahti maahan, tai kuiva oksa rasahti poikki... Ja rauhoittui, kun kuuli puutarhan toisesta päästä kiikkunuoran renkaiden vinkunan: Antoinette keinui siellä hurjaa vauhtia.

Antoinette haaveksi niinikään; mutta omalla tavallaan. Hän hääri kaiken päivää puutarhassa, herkkusuuna ja uteliaana pikku vintiönä, näpistellen viiniköynnöksistä rypäleitä, iskeytyen marjoihin kuin varpunen, ravistaen piilosta persikkapuuta, kiiveten luumupuuhun, tai sysäten sitä salaa ohimennessään, saadakseen siitä varisemaan parven kultaisia mirabellejä, jotka sulavat suussa kuin maukkain hunaja. Tai hän noukki itselleen kukkia lavoista, vaikka se oli kielletty: nopeasti hän kaappasi ruusun, jota hän oli kärkkynyt koko päivän, ja livisti saaliineen saarnipuistikkoon puutarhan perille. Sitten hän työnsi nauttien pikku nenänsä huumaavaan kukkaan ja suuteli ruusua, puri, imi sitä; ja kätki sitten varastetun saaliinsa syvälle kauluksensa alle, rintaansa vasten, pikku poviensa väliin, joita hän katseli uteliaasti, kun näki niiden paisuvan puoliavoimen pikku paitansa alla... Tavattoman hauskaa, vaikka kiellettyä, oli myöskin riisua jalastaan kenkänsä ja sukkansa, ja kävellä paljain jaloin pitkin käytävien raikasta ja hienoa hiekkaa ja nurmikkojen kosteaa heinikkoa, tai tepsutella kallioilla, jotka olivat varjossa viileät ja auringonpaisteessa hehkuvat, ja kahlata pienessä purossa, joka juoksi metsänreunassa: ikäänkuin suudella vettä, maata ja valoa jaloillaan, nilkoillaan, polvillaan. Loikoen kuusten varjossa hän katseli läpikuultavia sormiaan aurinkoa vasten, ja siveli vaistomaisesti ja mitään erikoista ajattelematta huulillaan hienojen ja pyöreäin käsivarsiensa silkinpehmeää hipiää. Hän solmi itselleen seppeleitä, kaulaketjuja, punoi pukuja muratin ja tammen lehdistä; hän pujotti niihin siniohdakkeen ja karkiaispensaan punaisia kukkia ja pieniä kuusenhavuja vihreine käpyineen: silloin hän oli kuin metsäläisprinsessa. Ja sitten hän tanssi aivan yksin suihkulähteen ympärillä; kädet koholla hän pyöri, pyöri ympäri, kunnes päätä alkoi pyörryttää ja hän heittäytyi nurmikolle painaen kasvonsa ruohikkoon ja nauraen täyttä suuta, pitkän aikaa, voimatta lakata, tietämättä miksi.

Niin menivät näiden lapsukaisten päivät, aivan lähellä toisiaan, mutta olematta kuitenkaan toistensa parissa, -- paitsi silloin, kun Antoinetten päähän pisti tehdä ohimennessään veljelleen kepposet, heittää hänelle vasten naamaa kourallinen havuneulasia, tai pudistaa hänen puutansa, uhkaillen pudottaa hänet alas, tai peljästyttää häntä karaten hänen kimppuunsa yhtäkkiä, huutaen:

-- Huu! Huu!...