Part 9

Ensin oli Christophe pitkät ajat äskeisestä taistelusta kiihtynyt; hän puhui paljon ja kovaäänisesti; hän kertoi tempovasti ja hyppäyksittäin, mitä oli nähnyt ja tehnyt; hän oli ylpeä urotöistään, tunnontuska ei häntä vaivannut, Manasse ja Canet puhelivat myöskin, estääkseen Christophea noita asioita tarkemmin ajattelemasta. Vähitellen hänen kuumeinen kiihkonsa raukesi, ja hän vaikeni; ainoastaan hänen toverinsa puhuivat. Christophe oli tämän iltapäivän seikkailuista hieman päästään pyörällä, mutta ei suinkaan mieleltään masentunut. Hän muisti ajan, jolloin hän oli tullut Ranskaan: pakolaisena jo silloin, pakolaisena aina. Se nauratti häntä. Selvästikin se oli hänen kohtalonsa. Parisista pois joutuminen ei häntä surettanut: maailma oli avara, ihmiset samanlaisia kaikkialla. Olipa hän missä tahansa, yhdentekevää, kun hän ainoastaan sai elää ystävänsä seurassa. Hän luuli tapaavansa Olivier Jeanninin seuraavana aamuna. Niin oli hänelle luvattu.

Ja sitten tuli Laroche. Manasse ja Canet eivät jättäneet häntä ennen kuin saivat hänet lähtevään junaan. Christophe hakkautti heillä päähänsä sen aseman nimen, jossa hänen oli lähdettävä junasta, ja samoin hotellin, ja postikonttorin, josta hänen oli noudettava uutisia. Väkisinkin olivat heidän kasvonsa synkät, kun he hänestä erosivat. Christophe puristi heitä iloisesti kädestä.

-- No, huusi hän, pois tämä hautajaistunnelma. Näemmehän toisemme vielä, hitto soi! Tätä ei kannata surra. Me kirjoitamme teille huomenna.

Juna lähti. Ystävät katselivat sen loittonemista.

-- Hupsu-raukka! huudahti Manasse.

He nousivat takaisin autoonsa. Olivat vaiti. Hetken päästä virkkoi Canet Manasselle:

-- Taidettiin tässä tehdä rikos.

Manasse ei vastannut ensin mitään, sitten hän sanoi:

-- Pyh, kuolleet kuolleita haudatkoot. Täytyy pelastaa elävät.

Yöllä, joka oli siinä vähitellen tullut, hälveni Christophen kiihtymys täydellisesti. Erilleen vaunuosastonsa nurkkaan vetäytyneenä hän mietiskeli, selvennein päin; ja hän tyrmistyi. Käsiään katsellessaan näki hän niissä verta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän vavahti inhosta. Murhakohtaus ilmestyi elävänä hänen eteensä. Hän muisti, että hän oli tappanut toisen ihmisen; eikä hän tiennyt syytä, miksi hän sen oli tehnyt. Hän alkoi muistutella mieleensä taistelukohtausta; mutta nyt näki hän sen aivan toisinlaisin silmin kuin äsken. Hän ei ymmärtänyt, miten hän oli siihen sekaantunut. Hän alkoi palautella muistiinsa koko sen päivän tapahtumia, siitä saakka kuin hän oli lähtenyt kotoa Olivier Jeanninin kanssa; hän kulki ystävänsä vieressä halki Parisin, ja näki, kuinka joukonpyörre oli tempaissut hänet mukaansa. Siitä hetkestä hän lakkasi käsittämästä itseään; hänen ajatustensa nauha katkesi: miten hän oli voinut kirkua, huitoa, olla yksissä tuumin noiden ihmisten kanssa, joiden ihanteihin hän ei yhtynyt? Se ei voinut olla hän, ei voinut olla!... Hänessä oli tapahtunut täydellinen järjenpimennys!... Hän kummasteli ja häpesi sitä nyt. Eikö hän ollut oman tahtonsa herra? Mikä oli hänen herransa?... Pikajuna kiidätti häntä yön pimeyteen; ja se sisäinen yö, johon häntä nyt vietiin, oli yhtä synkkä, ja se tuntematon voima, joka häntä vei, yhtä hirvittävä... Hän koetti karkoittaa sekaannusta mielestään; mutta silloin johtui hän ajattelemaan yhä huolettavampia asioita. Kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tuli, sitä enemmän hän ajatteli Olivier-ystäväänsä; ja hän alkoi olla levoton, tietämättä siihen syytä.

Perille saapuessaan katseli Christophe vaunun ikkunasta, näkyisikö asemalla tuota hänelle rakasta, tuttua olentoa... Ei ollut ketään. Hän meni alas vaunusta, ja katseli yhä ympärilleen. Parikin kertaa hän oli jo näkevinään... Ei, se ei ollutkaan "hän". Christophe meni siihen hotelliin, joka oli hänelle neuvottu. Olivier Jeanninia ei siellä ollut. Christophesta ei ollut syytä levottomuuteen: kuinka olisikaan Olivier ehtinyt ennen häntä sinne?... Mutta siitä alkaen rupesi odotuksen tuska ahdistamaan häntä.

Oli jo aamu. Christophe meni huoneeseensa, yläkertaan. Hän tuli sieltä alas takaisin. Söi aamiaista. Kuljeskeli kaduilla. Hän oli olevinaan aivan tyyni; katseli järveä, kauppojen näyteikkunoita; laski leikkiä ravintolan tytölle, selaili kuvalehtiä... Mikään ei ilahduttanut häntä. Päivä meni verkalleen, ikävänä ja raskaasti. Kello seitsemän aikaan illalla Christophe, joka ei tiennyt, mitä tehdä, ja oli sen vuoksi syönyt illallisensa tavallista aikaisemmin, ja huonolla ruokahalulla, nousi takaisin kamariinsa, pyytäen, että heti, kun eräs hänen odottamansa ystävä tulisi tänne, hänet neuvottaisiin hänen huoneeseensa. Christophe istahti pöydän ääreen, selin oveen. Hänellä ei ollut mitään, millä aikaansa kuluttaa, ei matkatavaroita, ei ainoaakaan kirjaa; ainoastaan sanomalehti, sen oli hän kaupungilla ostanut; hän koetti sitä lukea; hänen ajatuksensa kulkivat muualla: hän kuunteli, kuuluisiko askeleita hotellin käytävästä. Hänen aistinsa olivat ylen kiihdyksissä, sekä tämän jännittävän odotus-päivän että edellisen yön jälkeen, jona hän ei ollut nukkunut laisinkaan.

Yhtäkkiä luuli hän ovea avattavan. Omituinen, määrittelemätön tunne esti häntä heti kääntymästä. Hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Silloin hän käännähti ja näki, että hänen vieressään seisoi Olivier, hymy huulilla. Christophe ei sitä kummastunut, hän sanoi:

-- Ah, viimeinkin tulit!

Harhanäky haihtui.

Christophe nousi paikaltaan rajusti, sysäten pöytää ja kaataen tuolinsa. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Hän seisoi siinä hetken kalmankalpeana, hänen hampaansa kalisivat.

Siitä asti, -- (vaikka hän kuinka hoki itselleen: "Enhän siitä tiedä vielä mitään") -- tiesi hän kaikki; hän oli varma siitä, mitä oli tapahtunut.

Hän ei voinut olla huoneessaan. Hän meni kadulle, hän käveli toista tuntia. Kun hän tuli takaisin hotelliin, toi portieri hänelle kirjeen. Se oli _se_ kirje. Christophe oli varma, että se oli _se_. Hänen kätensä vapisi, kun hän sen otti. Hän meni kamariinsa sitä lukemaan. Hän avasi kirjeen ja näki, että Olivier oli kuollut. Ja hän pyörtyi.

Kirje oli Manasselta. Siinä sanottiin, että salatessaan Christophelta eilen tämän onnettomuuden ja saadakseen hänet nopeasti matkaan, oli Manasse ainoastaan noudattanut Olivier Jeanninin nimenomaista toivomusta, sillä Olivier tahtoi, että hänen ystävänsä oli pelastettava, -- ja ettei Christophen olisi hyödyttänyt mitään jäädä, hän olisi syössyt itsensäkin tuhoon; -- nyt hänen täytyi pelastaa itsensä ystävänsä muiston nimessä, toistenkin ystävien ja oman maineensa tähden... j.n.e.... Aurélie oli lisännyt kirjeeseen pari kolme riviä omalla suurella ja horjuvalla käsialallaan; hän ilmoitti pitävänsä hyvää huolta pikku herra-raukasta...

Kun Christophe tuli tajuihinsa, valtasi hänet hirveä raivo. Hän tahtoi tappaa Manassen. Hän juoksi asemalle. Hotellin eteinen oli tyhjä, kadut autiot; harvat, myöhäiset kulkijat eivät pimeässä tulleet huomanneeksi tuota juoksijaa, joka läähätti ja jonka silmät olivat kuin hullun. Hän oli takertunut yhteen ainoaan ajatukseen, niinkuin dogikoira torahampaillaan: "Tappaa Manasse! Tappaa!..." Hän tahtoi matkustaa takaisin Parisiin. Yön pikajuna oli lähtenyt tunti sitten. Olisi täytynyt odottaa seuraavaan aamuun. Mahdotonta. Hän nousi ensimaiseen Parisiin päin lähtevään junaan. Se pysähtyi joka asemalla. Christophe oli yksinään vaunussa ja huudahteli:

-- Se ei ole totta!... Se ei ole totta!

Toisella asemalla Ranskan puolella seisattui juna tykkänään; se ei kulkenut pitemmälle. Christophe vapisi vimmasta, meni ulos, kysyi toista junaa, kiihtyi, ja kaikkialla sai hän osakseen yöunisten virkailijain välinpitämättömyyden. Mitä hän tekisikin, hän joutuisi liian myöhään. Liian myöhään hänen ystävälleen! Hän ei saisi tavata edes Manassea. Hänet vangittaisiin sitä ennen. Mitä nyt tehdä? Mitä yrittää? Jatkaako matkaa näin? Vai palata takaisin? Mitä se toimitti? Mitä toimitti mikään?... Hän aikoi ilmiantaa itsensä santarmille, joka kulki hänen ohitseen. Mutta hämärä elämänvietti pidätti häntä siitä, neuvoi häntä palaamaan takaisin Sveitsiin. Junia ei lähtenyt enää millekään suunnalle ennenkuin parin kolmen tunnin päästä. Christophe istahti odotussaliin, ei jaksanut pysyä siellä, lähti asemalta, alkoi kulkea pimeyteen, sitä tietä, mikä ensinnä eteen sattui. Hän oli keskellä autiota maaseutua, -- vainioita, joiden reunamilla näkyi siellä täällä pieniä kuusikoita, suuren metsän etuvartioita. Christophe samosi metsää. Muutaman askeleen päästyään hän heittäysi maahan ja huusi:

-- Olivier!

Makasi poikki tien ja nyyhkytti.

Meni pitkän aikaa, kuului kaukaa junan vihellys, joka nosti hänet jalkeille. Hän aikoi mennä takaisin asemalle. Hän ei löytänyt tietä sinne. Hän käveli kaiken yötä. Samantekevää, olipa missä tahansa! Kävellä vain, ettei tarvitsisi ajatella; kävellä, kunnes ajatus raukeaisi; kunnes hän kaatuisi kuoliaana maahan. Ah, jos saisi olla kuollut!...

Aamun sarastaessa tuli hän ranskalaiseen kylään, hyvin kauas Sveitsin rajalta. Koko yön hän oli kulkenut sieltäpäin pois. Hän meni majataloon, söi ahnaasti muutaman palan, ja lähti jälleen kululle. Päivemmällä hän heittäysi keskelle niittyä, nukahti ja makasi siinä iltaan saakka. Kun hän heräsi, alkoi jo uusi yö. Hänen raivoisa kiihkonsa oli rauennut. Hän tunsi vain kipeää, ääretöntä tuskaa. Hän kulki vaivaloisesti erääseen maalaistaloon, pyysi palan leipää ja olkikuvon, jolla nukahtaisi. Isäntä tarkasteli häntä, leikkasi hänelle kannikan, vei hänet navetan kyljessä olevaan vajaan ja sulki hänet sinne. Christophe loikoi pahnoilla, lähellä lehmiä ja niiden ummehtuneessa hajussa, nieleskellen leipäänsä. Hänen kasvojaan pitkin virtasivat kyyneleet. Hänen nälkänsä ja tuskansa ei rauhoittunut. Sinä yönä vapautti uni hänet pariksi tunniksi vaivoista. Hän heräsi seuraavana aamuna kuullessaan avattavan ovea. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan. Hän ei tahtonut enää elää. Isäntä pysähtyi hänen eteensä ja katseli häntä pitkään, kädessä paperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Viimein hän tuli lähemmäksi ja työnsi Christophen nenän eteen sanomalehden. Christophen kuva ensimäisellä sivulla.

-- Minä se olen, sanoi Christophe. Antakaa minut ilmi.

-- Nouskaahan, sanoi isäntä.

Christophe nousi. Mies viittasi häntä seuraamaan itseään. He menivät riihen taitse, ja polkua pitkin, joka vei hedelmätarhan halki. Kun he tulivat tien risteykseen, osoitti isäntä Christophelle erästä tietä, ja sanoi hänelle:

-- Raja on tuolla.

Christophe alkoi jälleen kävellä, liikkua kuin kone. Hän ei tiennyt, minkä tähden hän kulki. Hän oli niin väsynyt, niin runneltu ruumiiltaan ja sielultaan, että hänen teki mieli pysähtyä joka askelella. Mutta hän tunsi, että jos hän pysähtyisi, ei hän voisi enää jatkaa matkaa, ei liikahtaa paikalta, vaan vaipuisi maahan. Hän käveli vielä koko sen päivän. Hänellä ei ollut kolikkoa edes leipää ostaakseen. Sitäpaitsi hän vältti kyliä. Omituisen tunteen vaikutuksesta, jota hänen järkensä ei voinut käsittää, pelkäsi hän, vaikka hän tahtoi kuolla, että hänet vangittaisiin; hänen ruumiinsa oli kuin ahdistettu ja pakeneva metsänotus. Ruumiillinen tuska, uupumus, nälkä, kauhu, joka nousi hänen nääntyneen olemuksensa syvyyksistä, tukehduttivat hetkeksi sielullisen hädän. Hän halusi ainoastaan jotakin turvapaikkaa, mihin saisi tuskineen painautua miettimään tuskaansa.

Hän pääsi yli rajan. Kaukana näki hän kaupungin: ensimäiseksi hoikkia kirkontorneja ja tehtaiden savutorvia, joista kohoili ja vieri yksitoikkoisesti pitkiä, mustia savupilviä, kaikki samaan ilmansuuntaan, sateessa ja harmaan taivaan alla. Hän oli suistua tielle nääntymyksestä. Silloin hän muisti, että hänellä oli siinä kaupungissa eräs tuttava, omaa kansaa, muuan saksalainen tohtori Erich Braun, joka oli kerran viime vuonna, kun Christophe oli konserteillaan saavuttanut suurta mainetta, kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä käymään Sveitsissä luonaan. Niin keskolainen henki kuin Braun olikin, ja niin vähän kuin hänellä oli ollutkin tekemistä Christophen elämässä, käski ikäänkuin haavoitetun eläimen vaisto Christophea ponnistamaan nyt viimeisetkin voimansa ja menemään tuon tuttavan turviin; sillä olihan Braun edes joku, joka ei ollut aivan vieras hänelle.

Keskellä kierteleviä katuja ja sadetta tuli hän harmaan ja punaisen kirjavaan kaupunkiin. Hän käveli siellä sinne tänne, näkemättä mitään, etsiskellen tietään, erehtyen, joutuen aina entiselle paikalle, harhaillen miten sattui. Hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Ponnistaen viimeisenkin tahtonsa kiipesi hän vielä monia katumäkiä, joihin tehdyt portaat veivät lopulta pienelle kukkulalle, synkän kirkon ympärille ryhmittyneiden talojen väliin. Kuusikymmentä askelmaa punaista kiveä, aina viisi, kuusi jaksossaan. Jaksojen lomissa pieniä, tasaisia pengermiä, joille talojen ovet toivat. Jokaisella pengermällä Christophe hengähti, kaatumaisillaan väsymyksestä. Ylhäällä tornin ympärillä kiertelivät naakat.

Viimein näki hän eräässä ovessa etsimänsä nimen. Hän kolkutti. -- Pikku kuja oli jo pimeä. Hän sulki silmänsä väsymyksestä. Yö oli hänen sielussaan... Aika pitkä kuin iankaikkisuus...

Ahdas ovi aukesi raolleen. Kynnykselle ilmestyi nainen. Hänen kasvonsa olivat varjossa; mutta hänen hahmonsa kuvastui tummana valoisaa taustaa vastaan, pientä puutarhaa, joka näkyi pitkän eteiskäytävän päässä, auringon laskussa. Hän oli kookas, ja seisoi nyt suorana, puhumatta, odottaen, että hänelle puhuttaisiin. Christophe ei nähnyt hänen silmiään; hän tunsi niiden katseen. Hän kysyi tohtori Erich Braunia ja mainitsi oman nimensä. Sanat tulivat vaivoin hänen kurkustaan. Hän oli nääntyä väsymykseen, janoon ja nälkään. Sanaakaan virkkamatta nainen meni sisään; ja Christophe seurasi häntä huoneeseen, jonka ikkunaluukut oli suljettu. Pimeässä hän töytäsi naiseen; hänen polvensa ja vatsansa hipaisivat naisen hiljaista ruumista. Nainen meni ulos, sulki oven ja jätti Christophen itsekseen, tuomatta huoneeseen valoa. Christophe seisoi hievahtamatta paikallaan, peljäten rikkovansa pimeässä jotain; seisoi seinää vasten, nojaten otsaansa sen sileään pintaan; hänen korvissaan humisi; maailma pyöri mustana hänen silmissään.

Yläkerrassa kolahti tuoli, sieltä kuului hämmästyneitä huudahduksia, ovi lyötiin siellä kiireesti kiinni. Raskaat askeleet kaikuivat portaista.

-- Missä hän on? kysyi tuttu ääni.

Alahuoneen ovi aukesi.

-- Kuinka hänet on jätetty tänne pimeään! Anna! Peijakas vie! Valoa!

Christophe oli niin heikko, hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, että moinen meluava, mutta sydämellinen ääni tuntui hänestä tässä kurjuudessa hyvältä. Hän tarttui hänelle ojennettuihin käsiin. Valoa oli tuotu. Tuttavukset katselivat toisiaan. Braun oli pienikokoinen; hänen kasvonsa olivat punertavat, partansa musta, karkea ja rumasti levinnyt; lempeät silmät nauroivat silmälasien takaa; otsa oli leveä, muhkurainen, ryppyinen, rasittunut, sävyltään epämääräinen; tukka painettu huolellisesti pitkin päätä, ja keskellä juoksi siinä jakaus niskaan asti. Hän oli sangen ruma; mutta Christophesta tuntui nyt kovin hyvältä katsella häntä ja puristaa hänen käsiään. Braun ei salannut hämmästystään.

-- Hyvä Jumala, miten mies on muuttunut! Minkälaisessa tilassa.

-- Minä tulen Parisista, sanoi Christophe. Minä pakenin sieltä.

-- Tiedän sen, tiedän, luimme sanomalehdistä, siinä väitettiin, että teidät olisi vangittu. Jumalan kiitos! Me ajattelimme paljon teitä, Anna ja minä.

Hän keskeytti ja osoitti Christophelle sitä hiljaista naista, joka hänet oli ottanut taloon vastaan:

-- Vaimoni.

Anna oli jäänyt lamppu kädessä huoneen ovelle. Vaiteliaat, vankkaleukaiset kasvot. Valo osui hänen ruskeaan, punavivahteiseen tukkaansa ja himmeäihoisiin poskiinsa. Hän ojensi kätensä Christophelle, jäykällä liikkeellä, kyynärpää ruumiissa kiinni; Christophe kätteli Annaa katsomatta häneen. Christophea pyörrytti.

-- Minä tulin... koetti hän selittää. Ajattelin, että ehkäpä te... jos en häiritsisi teitä liikaa... ottaisitte vastaan, päiväksi...

Braun ei antanut hänen puhua loppuun:

-- Päiväksi!... Kymmeneksi, viideksikymmeneksi päiväksi, niin pitkäksi aikaa kuin tahdotte. Niin kauan kuin tällä seudulla olette, asutte meidän talossamme; ja toivon, että olette täällä kauan. Se on meille suuri kunnia ja onni.

Nämä hellät sanat järkyttivät Christophea. Hän heittäysi Braunin avattuun syliin.

-- Hyvä Christophe, rakas Christophe, sanoi Braun... Te itkette... No, no, mikä nyt niin on?... Anna! Anna!... Joutuin, hän pyörtyy...

Christophe oli hervonnut tuttavansa syliin. Pyörtymys, jota hän oli tuntenut jo pitkän aikaa, oli tullut.

Kun hän avasi silmänsä, oli hän leveässä vuoteessa. Avonaisesta ikkunasta tuntui tuoreen mullan haju. Braun seisoi kumarassa, häneen katsellen.

-- Anteeksi, sammalteli Christophe, koettaen nousta pystyyn.

-- Mutta hänellä mahtaa olla julma nälkä, huudahti Braun.

Nainen meni ulos ja palasi kuppi kädessä ja antoi Christophelle juoda. Braun tuki vieraansa päätä. Christophe virkistyi vähän; mutta väsymys oli ankarampi kuin nälkä; tuskin hän oli laskenut päänsä jälleen pielukselle, niin hän nukkui. Braun vaimoineen valvoi pitkän aikaa hoidellen häntä; kun he sitten näkivät, ettei hän kaivannut muuta kuin lepoa, jättivät he hänet yksinään.

Se oli tuollaista unta, joka tuntuu kestävän iankaikkisesti, musertavaa, painostavaa unta. Unta, johon uppoaa ikäänkuin lyijy veden syvyyteen. Ihminen on avuttomana kauan kasvaneen väsymyksensä ja hirvittävien harhanäkyjen vallassa; väistymättä ne näyt vaanivat hänen tietoisuutensa ovella. Hän tahtoi herätä. Hänen koko olemuksensa oli kuin runneltu, kuin tulessa. Hän tunsi ikäänkuin eksyneensä sielunsa tuntemattoman yön pimeyteen; hän kuuli kellojen soittavan puolitunteja toisensa jälkeen; hän ei voinut hengittää, ei ajatella, ei liikahtaa; hän oli kuin köysiin kiedottu, suu tukittu. Niinkuin ihminen, jota tahdotaan hukuttaa: hän koetti taistella vastaan, ja upposi jälleen syvyyteen. -- Aamu sarasti viimein, sateisen päivän myöhäinen ja harmaa aamu. Sietämätön hehku, joka oli häntä polttanut, sammui; mutta yhä rusensi hänen ruumistaan ikäänkuin vuori olisi hänet haudannut alleen. Hän heräsi. Julmaa heräämistä.

-- Miksi enää avata silmiään? Miksi herätät? Jäädä tähän, niinkuin ystävä-raukkani, joka mullassa lepää...

Christophe makasi seljällään, ei liikahtanut, vaikka asento vuoteessa oli tukala; hänen kätensä ja jalkansa olivat raskaat kuin kivi. Hän oli kuin haudassa. Valo kelmeää. Sadepisaroita rapsahteli ikkunaruutuihin. Lintu visersi puutarhassa silloin tällöin vaikeroivalla äänellä. Oi elämän surkeutta! Tuskallista kaiken hyödyttömyyttä!

* * * * *

Aika vieri. Braun tuli sisään, Christophe ei kääntänyt päätänsä. Kun Braun näki hänen silmiensä olevan auki, puhutteli hän häntä iloisesti; ja kun Christophe yhä tuijotti synkein silmin kattoon, koetti Braun karkoittaa hänestä synkkämielisyyttä; hän istahti vuoteen reunalle ja jutteli kaikenlaista. Sellainen hälinä oli Christophelle sietämätöntä. Hän pakotti itsensä melkein yli-inhimilliseen voimanponnistukseen ja sanoi:

-- Pyytäisin... antakaa minun olla.

Kunnon mies muutti kohta puhetapaa.

-- Te tahdotte olla yksin? Vai mitä? Varmaankin. Koettakaa olla rauhallinen. Levätkää, älkää puhuko, teille tuodaan ruokaa tänne, kukaan ei saa puhua teille mitään.

Mutta hänen itsensä oli mahdoton olla lyhytsanainen. Loppumattomia selityksiä ladeltuaan hän lähti huoneesta, suurten kenkiensä kärjillä hipsutellen, permannonlautoja ratisuttaen. Christophe jäi jälleen yksin, kuolon-raskaaseen kärsimykseen. Hänen ajatuksensa liukenivat tuskien usvaan. Hän väsyi miettiessään ja koettaessaan ymmärtää... Miksi hän oli hänet tuntenut? Miksi häntä rakastanut? Mitä hyötyä siitä, että Antoinette oli uhrannut itsensä? Mitä järkeä oli ihmisten elämässä, monien, monien sukupolvien, -- sellaisissa kärsimyksissä ja toiveissa, -- joiden määränä oli tämä? Elämä, joka niiden kärsimysten keralla vaipui tyhjyyteen?... Elämä järjettömyyttä! Järjettömyyttä kuolema! Ihminen pyyhitään pois, petkutettuna; sukupolvet katoavat jättämättä mitään jälkeä. Eikä tiedetä, mikä ne vie, mikä vihattava ja eriskummainen voima. Christophe nauroi pahaa naurua: vihan ja epätoivon naurua. Hän oli kuolla, kun tunsi voimattomuutensa sellaista tuskaa vastaan... ja tuntiessaan sen voimattomuuden ruhjovaa tuskaa. Hänen sydämensä oli kuin pieninä muruina...

Ei ääntä talossa; ainoastaan tohtorin askelet hänen lähtiessään sairaskäynneilleen. Christophella ei ollut vähintäkään tietoa, mikä hetki oli, kun Anna ilmestyi huoneeseen. Hän toi tarjottimella päivällistä. Christophe katsoi häneen liikahtamatta, avaamatta edes huuliaan kiittääkseen; mutta hänen kalseihin silmiinsä, jotka eivät näyttäneet näkevän mitään, piirtyivät kuitenkin nuoren naisen muodot valokuvan tarkkuudella. Kauan sen jälkeen, sitten, kun Christophe tunsi hänet jo paremmin, näki hän Annan sellaisena; uudemmat kuvat hänestä eivät haihduttaneet tätä ensimäistä muistoa. Annalla oli paksu tukka pantu raskaalle nyttyrälle; otsa ulkoneva, posket leveät, nenä lyhyt ja suora; silmät itsepäisesti alas luodut: niissä oli, kun ne kohtasivat toisen katseen, ilme, joka ei ollut aivan vilpitön eikä lainkaan hellä; huulet olivat paksunlaiset, puristetut toisiaan vasten; kasvojen ilme jäykkä, melkein kova. Hän oli kookas, ja näytti lujatekoiselta ja kaunismuotoiselta, mutta puku oli sopimattoman ahdas ja liikkeet kankeat. Hän tuli hiljaa ja sanaakaan virkkamatta, asetti tarjottimen pöydälle sängyn viereen, ja poistui käsivarret vartalossa kiinni, kumartunein otsin. Christophe ei tällä hetkellä ajatellutkaan kummastella moista omituista ja hiukan naurettavaa ilmestystä; hän ei koskenut ruokaan, vaan jatkoi äänetöntä kärsimistään.

Päivä meni. Ilta tuli jälleen, ja Anna toi taas ruokia. Hän näki, ettei aamupuolella tuotuihin oltu koskettu; hän vei ne pois huomauttamatta mitään. Hänellä ei ollut antaa yhtään ainoaa hellää sanaa, jollaisia kaikki naiset vaistomaisesti keksivät sairaille. Näytti siltä kuin Christophea tai hän itsekään ei hänelle olisi ollut olemassakaan. Christophe tunsi häntä kohtaan jonkinlaista sanatonta vihamielisyyttä, seuratessaan kärsimättömästi hänen kömpelöitä ja jäykän juhlallisia liikkeitään. Kuitenkin oli Christophe hänelle kiitollinen siitä, ettei hän koettanutkaan, puhua. -- Sitä kiitollisempi, kun hän kohta Annan lähdettyä sai sietää tohtorin hyökkäyksen: tohtori oli huomannut, ettei Christophe ollut maistanut edellistä ateriaansa, ja nyt hän oli suutuksissaan vaimolleen, ettei Anna ollut pakottanut Christophea syömään; ja sitten tahtoi hän itse pakottaa Christophea siihen. Saadakseen rauhaa täytyi Christophen juoda pari suullista maitoa. Sen jälkeen hän käänsi Braunille selkänsä.

Seuraava yö oli rauhallisempi. Raskas uni kietoi Christophen tyhjyyteensä. Vihattu elämä haihtui jäljettömiin. -- Mutta herääminen oli entistä myrkyllisempää. Hän muisti nyt tarkoin kaikki tuon onnettoman päivän yksityiskohdat, Olivier Jeanninin haluttomuuden lähteä silloin kotoaan, hänen yrityksensä mennä taistelupaikalta pois; ja Christophe hoki epätoivoissaan itsekseen:

"Minä hänet tapoin"...

Mahdotonta olla yksin, sisään sulkeutuneena, tuon julmasilmäisen sfinksin kynsien alla, arvoituksen, joka puuskutti hänelle vasten kasvoja kalmanhenkeään, pyörryttäviä kysymyksiään. Christophe nousi kuumevuoteesta. Hän laahautui ulos kamarista, laskeusi alas portaita; hänellä oli vaistomainen ja pelokas halu painautua toisiin ihmisiin kiinni. Mutta heti, kun hän kuuli toisten äänen, hän sitä pakeni.

Braun oli ruokasalissa. Hän otti Christophen vastaan tavallisin ystävyydenosoituksin. Hän alkoi kohta kysellä kuulumia Parisista. Christophe tarttui hänen käsivarteensa:

-- Ei ei, sanoi hän; älkää kysykö minulta mitään. Myöhemmin sitten... Ei saa olla minulle tästä vihainen. Minä en voi. Olen kuolemanväsynyt, niin väsynyt...

-- Tiedän, tiedän, vastasi Braun ystävällisesti. Hermot ovat saaneet tärähdyksen. Se johtuu edellisten päivien mielenliikutuksesta. Älkää puhuko, älkää pakottako itseänne mihinkään. Te olette täällä täysin vapaa, olette kotonanne. Teidän annetaan olla rauhassa.