Part 7

Poika ällistyi. Materialismi oli huomattavana osana isoisän uskontunnustuksessa; Emmanuel ajatteli, että ainoastaan mustatakit uskoivat ikuiseen elämään. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä Olivier Jeannin ollut mikään pappi; ja nyt hän kysyi, tarkoittiko Olivier tätä tosiaan vakavasti. Olivier otti häntä kädestä ja puhui hänelle kauan uskostaan ihanteeseen, kaikkeuden yhteyteen ja elämän rajattomuuteen, jolla ei ole alkua eikä loppua ja jonka miljaardit oliot ja miljaardit hetket ovat ainoastaan säteilyä yhdestä auringosta. Mutta hän ei puhunut pojalle sitä tällaisessa abstraktisessa muodossa. Vaistomaisesti osasi hän asettua lapsen ajatuskannalle; hänen mieleensä tulivat itsestään ammoiset legendat, muinaisten maailmansynty-oppien aineelliset ja syvät mielikuvitelmat; puolittain leikillä, puolittain vakavasti puhui Olivier hänelle sielunvaelluksesta ja noista lukemattomista muotojen sarjoista, joiden kautta sielu kulkee ja puhdistautuu, aivan kuin puro juosten lammikosta lammikkoon. Hän sekoitti juttuunsa kristillisiä tunnelmia ja kesäisen illan kuvia, illan, joka heitä paraikaa ympäröi. Olivier istui avonaisen ikkunan ääressä; poika seisoi hänen vieressään, pitäen kättään ystävänsä kädessä. Se oli lauantai-ilta. Kirkkojen kellot soittivat. Ensimäiset pääskyset, äskettäin kaupunkiin palanneet, lentelivät pitkin talojen seiniä. Korkea taivas hohti hämärään vaipuvan kaupungin yllä. Lapsi kuunteli hengitystään pidättäen kaunista satua, jota hänen iso ystävänsä hänelle kertoi. Ja Olivier jälleen innostui omista sanoistaan, niin lämmitti häntä tuon pikku kuuntelijan tarkkaavaisuus.

On sellaisia ratkaisevia elämän tuokioita, jotka sytyttävät pimeässä ihmissielussa ikuisen ja koskaan sammumattoman valkeuden, aivan kuin suuressa kaupungissa illan hämärässä yhtäkkiä sähkövalot syttyvät. Tarvitaan ainoastaan kipinää, joka tuikahtaa toisesta sielusta toiseen odottavaan ja iskee siihen tuollaisen Prometheuksen tulen. Sinä kevätkesän iltana sytytti Olivier rauhallisilla sanoillaan sammumattoman valon Emmanuelin sieluun, joka oli hänen pienessä, muodottomassa ruumiissaan aivan kuin liekitön lamppu umpilyhdyn sisässä. Olivier Jeanninin perusteluita ei poika ymmärtänyt; tuskinpa hän niitä kuuntelikaan. Mutta nuo legendat, nuo mielikuvat, jotka olivat kertojalle kauniita satuja, jonkinlaisia vertauskuvia, ne muuttuivat pojassa eläviksi olennoiksi, muuttuivat todellisuudeksi. Satu eli ja sykki nyt hänen ympärillään. Ja maisema, jota huoneen ikkuna kehysti, kadulla ohitse kulkevat ihmiset, niin rikkaat kuin köyhät, seiniä pitkin liitelevät pääskyset, ja uupuneet, kuormiaan kiskovat hevoset, ja seinien kivet, jotka imivät itseensä iltahämärän varjoja, ynnä kalpeneva taivas ja riutuva valo, -- koko ulkonainen maailma pusertui häntä lähelle aivan kuin kiihkeästi suudellen. Sitä kesti ainoastaan tuokion. Sitten se sammui. Emmanuel ajatteli Rainettea, ja sanoi:

-- Mutta ne, jotka käyvät kirkossa ja uskovat Jumalaan, ovathan he hupsuja?

Olivier hymyili:

-- Ne uskovat, niinkuin mekin, sanoi hän. Me uskomme kaikki lopultakin samaa. He uskovat ainoastaan vähemmän kuin me. He ovat sellaisia ihmisiä, joiden täytyy valoa nähdäkseen sulkea ikkunaluukkunsa ja sytyttää lamppu. He sijoittavat Jumalan ihmiseen. Meidän silmämme näkevät kauemmaksi. Mutta silti me kaikki rakastamme samaa valoa.

Poikanen palasi kotiinsa pimeitä kujia pitkin, joilla kaasuvalot eivät vielä olleet sytytetyt. Olivier Jeanninin sanat humisivat hänen korvissaan. Hän ajatteli nyt itsekseen, että on yhtä paha pilkata ihmisiä sen vuoksi, että heillä on huonot silmät, kuin senkin, että he ovat syntyneet kyttyräseljiksi. Ja hän ajatteli, että Rainetten silmät olivat niin kauniit; ja että ne itkivät hänen tähtensä. Sitä ajatusta ei hän jaksanut sietää. Hän kääntyi takaisin ja meni paperikauppiaan talon luokse. Ikkuna oli vielä raollaan; Emmanuel pisti päänsä hiljaa raosta sisään ja huudahti matalalla äänellä:

-- Rainette.

Tyttö ei vastannut.

-- Rainette. Anna minulle anteeksi. Rainetten ääni kuului pimeästä:

-- Ilkiö! Minä vihaan sinua.

-- Anteeksi, toisti Emmanuel.

Hän vaikeni. Sitten sanoi hän yhtäkkiä, vielä hiljaisemmalla äänellä, levottomana, hiukan häpeissään:

-- Rainette, tiedätkö, minäkin uskon Jumaloihin niinkuin sinäkin.

-- Onko se totta?

-- Se on ihan totta.

Hän sanoi näin melkeinpä ainoastaan jalomielisyydestä. Mutta kun hän oli sen sanonut, niin uskoikin hän hiukkasen.

He olivat nyt hetkisen vaiti. Eivät nähneet toisiaan. Ulkosalla oli kaunis yö... Kivuloinen poika mutisi:

-- Kuinka hyvä on sitten, kun on kuollut.

Kuului Rainetten keveä hengitys.

Emmanuel virkkoi:

-- Hyvää yötä, pikku sammakko.

Rainetten heltynyt ääni vastasi:

-- Hyvää yötä.

Emmanuel lähti kotiin keventynein mielin. Hän oli tyytyväinen, että Rainette oli antanut hänelle anteeksi. Ja pohjaltaan ei hänestä, pienestä pilkatusta, tuntunut pahalta, että toinenkin oli saanut kärsiä hänen tähtensä.

Olivier oli vetäytynyt takaisin yksinäisyyteensä. Christophe seurasi piankin hänen esimerkkiään. Toden totta: heidän paikkansa ei ollut syndikalistisessa liikkeessä. Olivier ei voinut pestautua ihmisten asioita ajamaan. Ja Christophe puolestaan ei sitä tahtonut. Olivier karttoi sitä heikkojen, sorrettujen nimessä; Christophe jälleen väkevien, riippumattomien vuoksi. Mutta vaikka he olivatkin vetäytyneet toinen laivan keulaan, toinen perään, niin siitä huolimatta he olivat tuossa laivassa, joka kuljetti eteenpäin työläisten armeijaa ja koko yhteiskuntaa. Vapaana ja varmana itsestään seurasi Christophe syvällä harrastuksella proletariaatin liiton kehitystä; hän kaipasi joskus upottautua rahvaanhengen kylpysammioon: sellainen virkisti häntä; ja hän nousi siitä entistä virkeämpänä ja nuorekkaampana. Hän oli yhä edelleen seurustelusuhteissa Coquardin kanssa ja söi silloin tällöin aterioitaan Aurélien luona. Ja kun hän kerran sinne joutui, ei hän yhtään hillinnyt itseään; hän heittäytyi täydellisesti päähänpistojensa valtaan; hän ei peljännyt paradokseja; ja häntä huvitti erikoisesti saada seurustelutoverinsa menemään mielettömissä ja hurjissa periaatteissaan niiden äärimmäisiin loppupäätelmiin. Outo ei voinut oikein arvata, puhuiko hän tosissaan vai ei: sillä puhuessaan hän innostui ja unohti lopulta paradoksaalisen aikeensa, jolla oli alkanut. Taiteilija hänessä antoi toisten ihmisten kiihkon juovuttaa itsensä.

Eräällä tällaisen esteettisen liikutuksen hetkellä sepitti hän kerran Aurélien puotikamarissa vallankumouslaulun, jota koeteltiin heti; se opittiin pian ulkoa, se levisi jo seuraavana päivänä työläislaumojen keskuuteen. Se oli skandaali. Poliisi alkoi pitää häntä silmällä. Manasse, jolla oli tuttavia järjestyksenvalvojain piireissä, sai asiasta tiedon eräältä nuorelta ystävältään nimeltä Xavier Bernard, joka palveli poliisiprefektuurissa ja harrasti kirjallisuutta ja sanoi jumaloivansa Christophen musiikkia: -- (sillä diletantismi ja anarkian henki oli tunkeutunut yksinpä kolmannen Tasavallan talonkoirienkin joukkoon).

-- Teidän Krafftinne on joutumassa hullulle tolalle, sanoi hänelle Bernard. Hän pieksää liiaksi suutaan. Meillä ymmärretään kyllä, mitä asiasta kannattaa ajatella; mutta korkeammassa paikassa ei oltaisi pahoillaan, jos saataisi joku ulkomaalainen, -- ja lisäksi saksalainen, -- kiinni keskeltä vallankumouksellistemme touhua: sehän on klassillisen tehokas keino riistää heidän puolueeltaan sen tosiarvo ja tehdä se epäilyttäväksi. Jos tuo tyhmeliini ei nyt pidä varaansa, niin meidän täytyy hänet vangita. Se on kiusallinen asia. Varoittakaa häntä.

Manasse varoitti Christophea; Olivier pyysi häntä olemaan järkevä. Christophe ei käsittänyt vakavasti heidän varoituksiaan.

-- Pyh! vastasi hän. Sehän nyt tiedetään, etten minä ole vaarallinen. Tottakai minulla on oikeus hiukan hauskutellakin. Minä pidän noista ihmisistä, he tekevät työtä niinkuin minäkin, uskovat samaan tapaan kuin minä. Ei, oikeastaan eivät he usko samoin, emme ole samaa maata... No, yhdentekevää! Me tappelemme siis keskenämme. Sekin minua huvittaa. Minkäpä minä sille mahdan? En voi käpertyä omaan kuoreeni niinkuin sinä. Minun täytyy saada hengittää raitista ilmaa. Minä läkähdyn porvariston parissa.

Olivier, jonka keuhkot eivät olleet niin vaativaiset, viihtyi hyvin omassa asunnossaan ja kahden hiljaisen ystävättärensä ahtaassa seurassa, vaikkakin toinen heistä, rouva Arnaud, oli sitäpaitsi heittäytynyt täydellä sielullaan hyväntekeväisyystoimintaan, ja toinen Cécile, kiintynyt lapsenvaalimiseen siinä määrin, ettei hän enää puhunut muuta kuin tuosta lapsesta ja sen kanssa, jokeltelevalla ja hellällä äänellä niinkuin ainakin äiti, -- linnunpojan viserrystä matkivalla äänellä, muuttaen sanattoman laulun ihmispuheeksi.

Siltä ajalta, jolloin Olivier oli seurustellut työläisten kanssa, oli hänelle jäänyt kaksi tuttavaa. Riippumattomia molemmat kuten hänkin. Toinen, Guerin, oli verhoilija; hän työskenteli milloin mieli sattui tekemään, oikullisella tavalla; mutta oli hyvin taitava ammatissaan. Hän rakasti ammattiaan. Hänellä oli taideasioissa luontainen hyvä vaisto, jota hän oli kehittänyt tekemällä huomioita, työskentelyllä ja museoissa käynneillä. Olivier korjautti hänellä kerran erään antiikkiseen huonekalustoon kuuluvan esineen: työ oli vaikea, ja mies suoriutui siitä taitavasti: hän oli kuluttanut siihen paljon vaivaa ja aikaa: eikä hän vaatinut siitä muuta kuin sangen kohtuullisen palkkion, niin tyytyväinen hän oli onnistumisestaan. Olivier Jeanninin mielenkiinto häntä kohtaan heräsi, hän kyseli miehen elämänvaiheita, koetti saada selville, mitä hän ajatteli työväen liikkeestä. Guerin ei ajatellut siitä mitään; hän ei välittänyt laisinkaan siitä. Kaiken kaikkiaan, hän ei kuulunut siihen kansanluokkaan, eikä muihinkaan. Hän lueskeli sangen vähän. Koko hänen henkinen kasvatuksensa oli pelkästään aistien, silmän, käden, Parisin rahvaan synnynnäisen maun tuotetta. Hän oli onnellinen ihminen. Se tyyppi ei ole harvinainen pienten porvarillisten käsityöläisten keskuudessa, jotka ovat koko Ranskan kansakunnan älykkäintä joukkoa: sillä siinä toteutuu kauniisti tasapaino ruumiillisen työn ja terveen henkisen toiminnan välillä.

Toinen näistä Jeanninin tuttavista oli erikoisempaa lajia. Hän oli postimies, nimeltään Hurteloup. Kaunis, kookas; kirkkaat silmät; pieni leukaparta, vaaleat viikset; kasvojen ilme avonainen ja iloinen. Eräänä päivänä kirjettä tuodessaan tuli hän sisälle Olivier Jeanninin huoneeseen. Sillaikaa kuin Olivier kuittasi postilähetystä, kierteli mies kirjakaappien edessä tirkistellen kirjojen selkään painettuja nimiä:

-- Haha! huudahti hän. Teillä on klassikkoja...

Ja hän lisäsi:

-- Minä kerään vanhoja historiallisia teoksia. Kaikkia, mitkä koskevat Burgundia.

-- Oletteko te burgundilainen? kysyi Olivier.

-- "Burgundilainen huima, vyöllä miekka tuima, partaleuoin tuo burgundilaista juo",

vastasi postimies nauraen. Minä olen Avallonin puolelta. Minulla on sukupapereita 1200-luvulta ja... Olivier tuli uteliaaksi ja tahtoi kuulla lisää. Hurteloup oli ylen valmis puhumaan. Hän oli tosiaan erästä Burgundin vanhimpia sukuja. Muuan hänen kantaisiään oli ollut mukana Filip-Augustin ristiretkellä; toinen oli ollut valtiosihteerinä Henrik II:n aikana. Suku oli alkanut rappeutua 1600-luvulla. Vallankumousajalla oli se vararikkoon ja vähäpätöisyyteen joutuneena kadonnut rahvaan mereen. Nyt se nousi jälleen pinnalle, postimies Hurteloup'n nuhteettomalla työllä, ruumiillisella ja moraalisella voimalla, sekä myöskin sen uskollisuuden voimalla, jota hän säilytti sydämessään sukuaan kohtaan. Hänen rakkainta ajanrattoaan oli koota sellaisia historiallisia tietoja, jotka koskivat hänen sukuaan tai sen suvun kotipaikkoja. Loma-aikoinaan kävi hän arkistoissa kopioimassa vanhoja papereita. Milloin hän ei niitä ymmärtänyt, pyysi hän selitystä joltakin niistä yliopistomiehistä, joille hän kantoi kirjeitä. Hänen kuuluisa polveutumisensa ei tehnyt häntä suuruudenhulluksi; hän puheli siitä naureskellen, laisinkaan häpeämättä tai kovaa kohtaloaan syyttelemättä. Hänessä asui sellainen huoleton ja terve iloisuus, että oli oikein hauskaa häntä nähdä. Ja tuota miestä katsellessaan ajatteli Olivier rotujen kummallista edestakaisin kiertelemistä, rotujen elämää, joka virtaa vuolaana vuosisatoja, katoaa sitten sadoiksi vuosiksi maan alle, ja ilmestyy jälleen esille koottuaan maan uumenista uutta voimaa. Ja kansa oli hänestä ikäänkuin suunnattoman suuri vesisäiliö, johon menneisyyden joet katoavat ja josta tulevaisuuden vedet pursuavat, joskus aivan samoina kuin entiset, mutta kulkien toisella nimellä.

Guerin ja Hurteloup olivat hänestä sangen miellyttäviä miehiä; mutta oli ymmärrettävää, ettei heistä ollut hänelle täyttä seuraa; hänen ja heidän välillään ei saattanut syntyä kovinkaan syvälle meneviä keskusteluja. Enemmän kiinnitti hänen harrastustaan pikku Emmanuel; poika kävi nykyään hänen luonaan melkein joka ilta. Äsken kerrotun ja taikavoimalla vaikuttavan puhelun jälkeen oli pojassa tapahtunut oikea vallankumous. Hän oli heittäytynyt suorastaan raivoisalla tiedonhalulla lukemaan. Aina, kun hän erosi kirjoistaan, oli hän ymmällään ja tyhmistynyt. Hän näytti silloin typerämmältä kuin ennen; hän tuskin osasi avata suutaan; Olivier sai vaivoin hänestä lähtemään jonkin lyhyen sanan; ja hänen kysymyksiinsä vastasi lapsi päin seiniä. Olivier Jeanninin mieli masentui; hän koetti olla sitä ilmaisematta; mutta toden totta hän luuli erehtyneensä: luuli, että poika oli täydellinen pölkkypää. Hän ei nähnyt sitä ääretöntä hedelmöittymiskehitystä, joka tuossa nuoressa sielussa kävi. Olivier oli sitäpaitsi huono pedagoogi; melkeinpä sattumoisin kykeni hän tosin kylvämään peltoon hyvää siementä, mutta maan möyhentäminen ja vakojen kyntäminen ei häneltä juuri onnistunut. Christophen läsnäolo lisäsi vielä hänen avuttomuuttaan. Olivier Jeanninista oli noloa näyttää ystävälleen tuota pikku suojattiaan; hän häpesi Emmanuelin tyhmyyttä, joka ilmeni muuten aivan erikoisesti Jean-Christophen läsnäollessa. Lapsi muuttui silloin jöröksi, suorastaan tuppisuuksi. Hän vihasi Christophea, koska Olivier häntä rakasti; hän ei tahtonut antaa kenellekään muulle paikkaa opettajansa sydämessä. Ei Christophe eikä Olivier Jeannin aavistaneet, mikä raivoisa rakkaus ja mustasukkaisuus kalvoi lapsukaisen sydäntä. Ja kuitenkin oli Christophe itsekin sen tunteen aikoinaan kokenut. Mutta hän ei enää nähnyt itseään tuossa olennossa, sillä se oli valettu toisenlaisesta metallista kuin hän itse. Tästä sairaaloisten perinnöllisten ominaisuuksien sameasta sekoituksesta löi rakkaus, viha ja silloin tällöin esille tuikahtava nerous kuuluville aivan erikoisia ääniä.

Toukokuun ensimäinen päivä lähestyi. Levottomuutta herättäviä huhuja liikkui Parisissa, C.G.T:n [C.G.T. -- Confédération Générale du Travaille: ranskalainen "Työn yleinen liitto". Suom. huom.] lavertelevat jäsenet levittivät niitä. Heidän sanomalehtensä julistivat, että suuri päivä oli tullut: ne kutsuivat kokoon työväen armeijaa, ja sinkauttivat sanan, joka iski porvaristoa arimpaan paikkaan: vatsaan... _Feri ventrem..._ Ne nimittäin uhkasivat suurlakolla. Peljästyneet parisilaiset lähtivät maaseudulle, tai varustautuivat muonalla ikäänkuin piiritystä kestämään. Christophe tapasi Canet'n automobiilissaan kuljettamassa kahta liikkiötä ja perunasäkkiä; hän oli suunniltaan, hän ei enää oikein tiennyt, mitä puoluetta kannatti; hän keikahti vuorotellen vanhatasavaltalaiseksi, kuningasmieliseksi ja vallankumoukselliseksi. Hänen väkivallan-ihailunsa oli kuin sekaantunut kompassi, jonka neula hyppeli pohjoisen ja etelän, etelän ja pohjoisen väliä. Julkisuudessa yhtyi hän kyllä ystäviensä tulevilla mullistuksilla kerskuvaan kuoroon; mutta pohjaltaan hän olisi mielellään langennut ensimäisen vanhoillisdiktaattorin jalkoihin pelastuakseen punaiselta kummitukselta.

Christophe nauroi tälle yleiselle pelolle. Hän oli varma, ettei tapahtuisi mitään. Olivier ei ollut siitä niinkään vakuutettu. Hänen porvarillisesta syntyperästään johtui, että hänessä säilyi alati tuo pieni vavistus, jota porvaristo tuntee muistellessaan tai odottaessaan vallankumousta.

-- Mitä joutavia! sanoi Christophe. Ole rauhassa. Ei se niin pian tapahdu, tuo sinun Vallankumouksesi. Tehän pelkäätte kaikki sitä. Arastelette iskuja. Pelko asuu kaikkialla. Porvaristossa, rahvaassa, koko kansakunnassanne, kaikissa Lännen kansoissa. Niissä ei ole enää verta, siksi pelottaa niitä suonenisku. Neljäkymmentä vuotta on täällä kaikki ollut pelkkää puhetta ja sanomalehtiartikkeleita. Muistelepas vain tuota kuuluisaa Juttuanne. Kyllä silloin huusitte: "Kuolema! Verta! Surmaa!"... Voi teitä, kerskureita! Miten paljon sanakuohaa ja mustetta! Mutta montako pisaraa verta?

-- Älähän ole kovin luottavainen, vastasi Olivier. Tämä verenpelko johtuu siitä, että salainen vaisto sanoo pedon saattavan vimmastua, kun se pääsee veren makuun, raakalaisuuden voivan nousta näkyville sivistyneiden hahmossa; ja Jumala tietää, kuka sille enää silloin pystyy panemaan kuonokopan! Jokainen kammoo sotaa; mutta kun sota viimein puhkeaa, onkin se sitä julmempi.

Christophe kohautti hartioitaan ja virkahti, ettei aikakausi syyttä suotta ollut kerskuri Cyrano de Bergeracin ja rehentelevän kukon, Chanteclerin, valhettelevien sankarien, aikaa!

Olivier pudisti päätänsä. Hän tiesi, että Ranskassa on kerskunta teon alkua. Kuitenkaan ei hän uskonut enempää kuin Christophe liikkeen aivan heti alkavan: sitä oli liiaksi etukäteen toitotettu, ja hallitus piti varansa. Oli syytä olettaa, että syndikalistien strateegikot lykkäisivät taistelun sopivampaan tuokioon.

Huhtikuun loppupuolella sairastui Olivier influenssaan; se tuli hänelle joka talvi melkein samoina aikoina, ja sai vanhan keuhkokatarrin heräämään. Christophe siirtyi pariksi kolmeksi päivää ystävänsä luokse. Taudinkohtaus oli jotakuinkin lievä ja katosi nopeasti. Mutta sitä seurasi, kuten Olivier Jeanninissa aina, henkinen ja ruumiillinen väsymys, jota kesti joku aika kuumeen lakkaamisen jälkeen. Olivier loikoi vuoteessa nousematta siitä tuntikausiin, eikä hänellä ollut edes halua nousta, ei halua hievahtaakaan; siinä hän katseli Christophea, joka istui häneen selin, pöydän ääressä työnsä kimpussa, sillä hän oli painunut kiivaaseen työhön. Joskus, kun kirjoittaminen väsytti, nousi hän yhtäkkiä paikaltaan ja meni pianon ääreen; hän soitti, -- ei sitä, mitä hän oli kirjoittanut, vaan mitä hyvänsä hänen sormistansa lähti. Silloin huomasi Olivier kummallisen ilmiön. Kun kirjoitettu oli sepitetty tyyliin, joka vivahteli Christophen entiseen, oli soitettu sen sijaan aivan kuin toisen miehen luomaa. Se oli täydellisesti eri maailmaa, hengitykseltään käheää ja epätasaista. Siinä oli ikäänkuin jonnekin eksyvää: sellaista rajua ja murtunutta kiivautta, joka ei missään suhteessa muistuttanut hänen musiikkinsa mahtavaa logiikkaa ja järjestystä. Tuntui kuin nämä välittömät improvisatsioonit, jotka pääsivät livahtamaan esille tietoisuuden silmien ohitse ja jotka puhkesivat ilmi paremminkin ruumiista kuin ajattelevista aivoista, puhkesivat kuten jonkin eläimen huutona, tuntui kuin ne olisivat tulkinneet jonkinlaista häiriytynyttä sieluntasapainoa, myrskyä, joka valmistautui kerran raivoamaan. Christophe itse ei sitä huomannut; mutta Olivier kuunteli, ja oli siitä levoton, epämääräisellä tavalla. Heikkoudentilassaan oli hän omituisen tarkkavaistoinen ja kaukonäköinen: hän huomasi seikkoja, joita kukaan muu ei olisi voinut eroittaa.

Christophe löi viimeisen akordin ja keskeytti hiki otsalla, hiukan kuin päästä pyörällä; hän katsahti ystäväänsä silmin, jotka olivat yhä vieläkin sameat, naurahti sitten ja meni takaisin pöytänsä ääreen. Olivier kysyi häneltä:

-- Mitä tuo oli, Christophe?

-- Ei kerrassaan mitään, vastasi Christophe. Porskutan vain vettä houkutellakseni kaloja luokse.

-- Aiotko kirjoittaa tuon?

-- Tuon? Minkä tuon?

-- Tuon, mitä soitit.

-- Ja mitä minä soitin? En muista sitä enää.

-- Mutta mitä sinä silloin ajattelit?

-- En tiedä, virkkoi Christophe painaen kädellään otsaansa.

Hän alkoi jälleen kirjoittaa. Hiljaisuus palasi ystävysten huoneeseen, Olivier katseli taas Christophea. Christophe tunsi pinnassaan sen katseen; ja hän kääntyi ystävänsä puoleen. Ystävän silmissä oli niin hellä ilme!

-- Laiskuri! sanoi Christophe iloisesti. Olivier huokasi.

-- Mikä sinulla on? kysyi Christophe.

-- Oi, Christophe! Kun tietää, että sinussa, tuossa aivan lähellä minua, on niin paljon rikkauksia, joita annat muille ja joista minä en saa osaani!...

-- Oletko hullu? Mikä sinun päähäsi nyt iski?

-- Minkälainen on elämäsi oleva? Mitä vaaroja, mitä suruja saat vielä kestää?... Minä tahtoisin seurata sinua, tahtoisin olla kanssasi... Minä en saa nähdä mitään siitä. Jään tolkuttomana puolitiehen.

-- Tolkuttomana? Sitäpä oletkin. Luuletko sinä, että minä jättäisin sinut puolitiehen, vaikka itse tahtoisitkin?

-- Sinä unohdat minut, vastasi Olivier. Christophe nousi paikaltaan ja meni istumaan sängyn reunalle, ystävänsä viereen; hän otti veikkoa käsistä: ne olivat kosteat sairautta seuranneen heikkouden hiestä. Olivier Jeannin paidankaulus oli auki; näkyi laiha rinta, liiallisen läpikuultava iho, hauras ja pingoitettu kuin purje, jota tuuli pullistaa ja joka uhkaa revetä. Christophen vankat sormet sovittivat nyt kömpelösti napit kiinni. Olivier antoi hänen itseään auttaa.

-- Rakas Christophe! sanoi hän hellästi. Minä olen elämässäni kuitenkin saanut suuren onnen.

-- Ah, mitä nyt? vastasi Christophe; voithan sinä yhtä hyvin kuin minäkin.

-- Kyllä, sanoi Olivier.

-- No, miksi sinä sitten puhut tyhmyyksiä?

-- Se on totta, sanoi Olivier häpeissään ja hymyillen. Tuo katarri se tekee sitä.

-- Täytyy ravistaa se kimpustaan. Hei, nouse pois!

-- Ei vielä. Sittemmin.

Olivier jäi siihen uneksimaan. Seuraavana päivänä hän nousi vuoteesta. Mutta ainoastaan jatkaakseen haaveitaan lieden ääressä. Huhtikuu oli suloinen ja utuinen. Lämpöisten usvain hopeaharsojen lävitse kuulsivat nuoret, aukeavat lehtisilmut, linnut lauloivat näkymättömissä, lauloivat uduissa piilevälle auringolle. Olivier selvitteli mielessään muinaisia muistojaan. Hän näki itsensä lapsena, junassa, joka vei häntä pois synnyinkaupungista, keskellä sankkaa sumua, itkevän äidin kanssa. Antoinette istui yksin, erillään vaunun toisessa nurkassa... Hienopiirteisiä kasvoja, herkkiä maisemia liikkui Olivier Jeanninin silmien editse. Kauniit runot syntyivät hänen sielussaan itsestään, ryhmittäen tavuja ja liikkuen laulavina rytmeinä. Hän istui lähellä pöytää; hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nostaa kätensä saadakseen siihen kynän, jolla olisi piirtänyt muistiin nuo runolliset näkemyksensä. Mutta hänellä ei ollut siihen tahtoa; hän oli väsynyt; hän tiesi, että unelmien suloinen tuoksu haihtuisi heti, kun hän koettaisi niitä ottaa säilöön. Niin kävi hänelle aina: hänen parhaimpansa ei osannut tulkita itseään; hänen sielunsa oli kuin kauniisti kukkiva laakso; mutta melkein kukaan ei sinne päässyt; ja jos kukkiin koskettiin, surkastuivat ne kohta. Ainoastaan jotkut harvat olivat saattaneet elää, riutuvaa elämää: jotkin hauraat novellit, lyhyet runoelmat, joista henki lempeä ja raukea tuoksu. Se taiteellinen voimattomuus oli ollut kauan Olivier Jeanninin suurimpia suruja. Se, että hän tunsi itsessään niin paljon elämää, eikä voinut pelastaa sitä unohdukselta!... -- Nyt oli hän siihen täydellisesti alistunut. Kukat eivät tarvitse kukkiakseen katselijoita. Ne ovat vain sitä kauniimmat, kedoilla, mistä yksikään käsi ei niitä poimi. Onnelliset nuo auringonpaisteessa uneksivat kukkanurmet! -- Aurinkoa siellä ei ollut paljoa; mutta sitä paremmin Olivier Jeanninin unelmat siellä kukkivat. Kuinka monet surulliset, hellät, fantastiset sadut hän kertoi itselleen niinä päivinä! Ei tiennyt, mistä ne tulivat; ne väikkyivät kuin valkeat pilvet kesätaivaalla, ne sulautuivat ilmoihin, toisia leijui näkyviin. Taivas oli niitä täynnä. Joskus se selkeni kerrassaan; ja Olivier vaipui sen valossa aivan kuin horteeseen, kunnes jälleen unelmien purret liukuivat esille suurin, levitetyin purjein.