Part 5

Enin osa työläisistä oli samanlaisia. He häilyivät sanajuopumuksen ja toivottomuuden välillä. Heillä oli määrättömiä kuvitelmia; mutta niillä ei ollut minkäänlaista todellisuuden pohjaa; he eivät olleet hankkineet niitä itselleen vaivaloisesti, eivät olleet niitä itse luoneet; he olivat saaneet ne valmiina, pysyen itse yhtä passiivisina kuin silloinkin, kun pieneen ja vähäpätöiseen tyytymisen taipumus vei heitä kapakkaan tai huonoihin varietee-paikkoihin, milloin he kaipasivat huvitusta. Auttamatonta ajatuksen laiskuutta, jolle oli kyllä puolustava selityksensä: rasitetun elukan elämä, juhdan, joka päivätyönsä jälkeen tahtoo ainoastaan maata, märehtiä rauhassa ruokaansa ja unelmiaan. Mutta noista salaisista unelmista ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin yhä suurempi väsymys ja jäykkyys leukapieliin. Alinomaa he innostuivat kannattamaan jotakin johtajaa; ja vähän aikaa sen jälkeen he alkoivat epäillä häntä ja hylkäsivät hänet. Surullisinta tässä oli se, etteivät he olleetkaan väärässä: rikkauden, menestyksen, turhamaisuuden houkutukset viettelivät heiltä pois johtajan toisensa jälkeen. Kuinka monet olivatkaan pettäneet heidät tai väsähtäneet taistelussaan, lukuunottamatta jotakuta sellaista kuin Joussier, jota salaa kalvava keuhkotauti ja kuoleman varma läheisyys suojeli kiusaukselta! Nuo johtajat olivat saman pahan uhreja, joka kalvoi siihen aikaan kaikkia valtiollisia miehiä, ja kaikkiin puolueisiin kuuluvia: heitä turmeli nainen tai raha, tahi nainen ja raha -- (nuo kaksi vitsaustahan kuuluvat yhteen). -- Niin hyvin hallituksessa kuin oppositsioonipuolueissakin nähtiin ensiluokan kykyjä, miehiä, joissa olisi ollut ainesta suuriksi valtiomiehiksi -- (Richelieun aikoina olisi heistä ehkä sellaisia tullutkin); -- mutta heillä ei ollut uskoa, ei moraalista ryhtiä; nautinnon halu ja tottumus ja väsyminen nautintoon olivat herpaisseet heidät; siitä johtui, että he tekivät keskellä suuria suunnitelmiaan katkonaisia tekoja, tai jättivät kaikki kesken, kiireelliset asiat, isänmaansa ja aatteensa, levätäkseen tai nauttiakseen. Heillä oli kyllä rohkeutta antaa pistää itsensä hengiltä taistelussa; mutta ainoastaan harvat päälliköistä olisivat pystyneet kuolemaan elämäntehtäväänsä, paikoilleen, liikkumatta, käsi peräsimessä ja silmät horjumattomasti suunnattuina näkymättömään päämaaliin.

Tieto tästä perusheikkoudesta riisti vallankumoukselta sen toimintatarmon. Työläisiltä kului hyvä osa aikaa syytellessä toisiaan. Heidän lakkonsa menivät aina myttyyn, niin riitaisia olivat alinomaa johtajat ja ammattikunnat, reformistit ja vallankumoukselliset keskenään, -- sellainen syvä arkuus piili uhkaavan kerskailun alla, -- sellainen perinnäinen laumamaisuus, että lain ensimäinen komennus sai nämä kapinalliset heti palaamaan takaisin ikeensä alle, -- niin raukkamaisen itsekkäät ja halpamaiset olivat monet heistä, että he käyttivät toisten kapinaa ainoastaan omaksi hyväkseen, päästäkseen paremmin herrainsa suosioon, maksattaakseen heillä kalliisti etuja kärkkyvän uskollisuutensa. Puhumattakaan nyt laumojen synnynnäisestä huonosta järjestyksestä, rahvaan ainaisesta anarkiasta. Nuo työläiset tahtoivat kyllä tehdä luonteeltaan täydellisesti vallankumouksellisia ammattilakkoja; mutta he eivät tahtoneet, että heitä kohdeltaisiin niinkuin ainakin vallankumouksellisia. Painetit eivät viehättäneet heitä ollenkaan. He kuvittelivat, että munakokkeli syntyy särkemättä munia. Joka tapauksessa heistä olisi ollut hauskempaa, jos toiset olisivat särkeneet munat, eivätkä he itse.

Olivier katseli, teki huomioita, eikä ollut laisinkaan kummastunut. Heti kohta hän oli huomannut, kuinka paljon ala-arvoisempia nuo miehet olivat kuin se tehtävä, jota he muka pyrkivät toteuttamaan; mutta samalla hän myöskin ymmärsi, miten mahtava se voima oli, joka kuljetti heitä mukanaan; ja hän näki hyvin, että Christophe kulki tietämättään tahtomattaan virran myötä. Häntä itseään, joka olisi sydämensä halusta tahtonut antaa viedä itsensä, häntä ei virta huolinut. Hän jäi rannalle ja katseli veden vyörynää.

Se oli voimakas virta: se vieritteli aalloissaan suunnattoman joukon intohimoja, pyyteitä ja erilaisia uskomuksia, jotka sysäsivät toisiaan, törmäsivät vastatusten, sulautuivat yhteen, kuohuttivat vaahtoa ja nostivat vastakkaisiin suuntiin kieppuvia pyörteitä. Päälliköt kulkivat etunenässä, vähemmän vapaina kuin muut, sillä heitä sysäsi joukko, ja ehkäpä vähäuskoisempina kuin muut: he olivat ennen muinoin uskoneet, he olivat nyt samanlaisia kuin nuo heidän paljon pilkkaamansa papit: sidottuja vanhoihin valoihinsa, uskoihinsa, jotka olivat heillä aikoinaan olleet ja joita heidän nyt täytyi julistaa loppuun asti. Heidän perästään kulkeva suuri lauma oli karkeaa, epävarmaa ja lyhytnäköistä. Suurin osa uskoi sattumalta, kun kerran virta tällä hetkellä kulki sen utopiain suuntaan; toisella hetkellä se ei enää uskonut, silloin, kun virran suunta oli muuttunut. Monet uskoivat toiminnan halusta, seikkailujen kaipuusta, romanttisesta pölkkypäisyydestä. Toiset jälleen loogillisen järkeilyn nojalla, järkeilyn, jossa ei ollut selvää elämänjärkeä. Jotkut jälleen hyvyydestä. Ovelat taasen käyttivät aatteita pelkkinä taisteluasema; heidän silmämääränsä olivat sangen läheisiä: he taistelivat saavuttaakseen parempaa palkkaa, varmaa työtuntimäärää. Pahimmilla oli salaisena haluna saada karkeasti kostaa surkean elämänsä kurjuuksia.

Mutta virta, joka heitä kuljetti, oli heitä viisaampi ja tiesi, minne sillä oli matka. Mitä haittasi, vaikka sen hetkeksi täytyikin murtua vanhan maailman patoa vastaan? Olivier aavisti, että sosiaalinen vallankumous kukistettaisiin kyllä vielä tänään. Mutta hän tiesi myöskin, että se siitä huolimatta saavuttaisi päämääränsä, kärsipä se nyt tappioita tai voitti: sillä sortajat eivät anna oikeutta sorretuille muulloin kuin silloin, kun he sortamiaan pelkäävät. Niinpä palveli yhtä hyvin vallankumouksellisten väkivaltaisuus kuin itse asian oikeuskin aatetta. Kumpikin niistä kuului sen sokean ja varman voiman suunnitelmiin, joka johti ihmisten laumaa...

"_Te näette, rakkaat veljet, teidän kutsumisenne. Ettei monta lihallista viisasta ole, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta suvusta. Vaan ne kuin maailman edessä hullut ovat, on Jumala valinnut, että hän viisaat häpiään saattais. Ja ne kuin heikot ovat maailman edessä, ja ne alimmasta suvusta ja ylenkatsotut on Jumala valinnut, että hän ne, jotka kaikkea ovat, turhaksi tekisi..._"

Olivier Jeanninin mielestä ei kuitenkaan maksanut vaivaa -- (olipa se Jumala, joka tapahtumia ohjasi, mikä tahansa, -- Järki tai Järjettömyys, -- ja vaikkapa syndikalismin uneksima yhteiskuntamuoto takaisikin ehkä tulevaisina aikoina rahdun edistymistä) -- hänen mielestään ei hänen ja Christophen maksanut vaivaa uhrata kaikkia aatteellisuutensa ja sydämensä voimia tähän taisteluun, sillä se ei kuitenkaan koskaan loisi mitään kokonaisia uusia maailmoita. Hänen mystillinen vallankumoustoiveensa sai pahan kolauksen näissä seurustelupiireissä. Kansa ei näyttänyt hänestä enää paremmalta kuin muutkaan luokat, eikä edes rehellisemmältä; ennenkaikkea: se ei ollut liioin erilaisempi muita. Keskellä pyyteiden ja intohimojen mutaista kuohua miellyttivät Olivier Jeanninin katsetta ja sydäntä enimmän laumasta riippumattomat, pikku ryhmät todellisia uskovaisia, joita nousi esiin sieltä täältä aivan kuin pieniä saaria. Parhaat saattavat kyllä haluta sulautua joukkoon: he pyrkivät kuitenkin aina toisten parhaiden luokse, -- olivatpa ne parhaat mitä kansanluokkaa tai puoluetta tahansa, -- niiden luokse, jotka todella vartioivat pyhää tulta. Ja pyhin velvollisuuksista on pitää huolta, ettei tuli heidän käsissään sammu.

Olivier oli jo omat ystävänsä valinnut.

Muutaman talon päässä hänen asunnostaan oli erään rajasuutarin koju, -- laudoista hatarasti yhteen kyhätty. Sen ikkunaruudut olivat likaiset ja paperilla paikatut. Siihen vei pari kolme porrasta, sillä se oli matalammalla katua, ja mahtuakseen sinne täytyi siellä seisoa pää kumarassa. Parhaiksi oli siinä tilaa kenkähyllylle ja parille jakkaralle. Joka päivä kuului kojusta sen isännän laulua, suutarien klassilliseen tapaan. Se mies vihelteli, polki jalkaansa, määkyi käheällä äänellä viisuja ja vallankumouslauluja, tahi viskasi sanan ohikulkeville naapureille ikkunanreiästä. Harakka, jolta oli toinen siipi typistetty, käveli ja hyppeli katukäytävällä; se tuli erään toisen talon ovenvartian asumuksesta suutarin vieraaksi. Lintu asettui kojun ylimmälle portaalle ja katseli alas suutariin. Suutari keskeytti hetkeksi työnsä ja sutkautti harakalle veikeällä äänellä hävyttömyyksiä, tahi alkoi innokkaasti viheltää sille _Internatsionaalea_. Harakka kohotti nokkaansa ja kuunteli vakavasti; silloin tällöin se nyökkäsi päätänsä ja alensi nokkaansa aivan kuin kumarrukseen, ja sitten se räpytti tasapainoaan tavoitellen kömpelösti siipiään; ja lopuksi se vilisti yhtäkkiä matkaansa, jättäen pakinatoverinsa keskelle lausetta, ja lensi siiventyngällään ja toisella ehyellä siivellään kadulle jonkin penkin selkänojalle, josta se nyt säkätteli korttelin koirille. Silloin alkoi suutari jälleen nakuttaa tilkkejä kengänanturoihin; mutta kuuntelijan lähtö ei estänyt häntä jatkamasta keskeytynyttä puhettaan loppuun.

Hän oli kuudenkuudetta-vuotias, iloisen näköinen, pörröpäinen, -- pienet silmät tavattoman tuuheain kulmakarvain alla; kalju kallo, joka nousi keskeltä hiusten piiriä kuin muna linnunpesästä; haiveniset korvat; musta ja harvahampainen kita aukeni hänen nauraessaan kuin mikäkin kaivo; parta tappurainen ja epäsiisti, ja aina hän haroi sitä täysin kourin, valtavilla ja lakasta mustilla kynsillään. Hänet tunnettiin korttelissa nimeltä ukko Feuillet, tai Feuillette, tahi pappa La Feuillette -- taikka sanottiin häntä La Fayetteksi, jos tahdottiin raivostuttaa häntä: sillä vanhus oli poliittisilta mielipiteiltään tulipunainen. Nuorena oli hän sekautunut Kommuuniin, hänet oli tuomittu kuolemaan, mutta tuomio oli muutettu kuritushuonerangaistukseksi; hän oli ylpeä näistä muistoistaan, ja Badinguet, Galliffet ja Foutriquet olivat hänen katkeruutensa esineitä yhtä suuressa määrin kukin. Hän oli aina läsnä vallankumouksellisissa kokouksissa, ja jumaloitsi Coquardia, joka julisti ja ennusti kostoa ukkosen äänellä kauniista parrastaan. Hän ei ollut menemättä kuuntelemaan ainoatakaan hänen puhettaan. Hän ahmi hänen sanojaan, nauroi hänen sukkeluuksilleen niin, että leuat olivat sijoiltaan vääntyä, noppi muistiinsa kaikki hänen haukkumasanansa, riemuitsi taisteluista ja luvatusta paratiisista. Kokouksen jälkeisenä aamuna luki hän kojussaan sanomalehdistä edellisenä iltana pidettyjen puheiden selostukset; luki ääneen, itselleen ja oppipojalleen; ja nauttiakseen vielä enemmän luetti hän niitä itselleen pojallakin, ja pieksi poikaa, jos poika hyppäsi yhden ainoankin rivin ylitse. Muuten, hän ei tuonut korjattavia kenkiä takaisin aina suinkaan lupaamanaan aikana; mutta sen sijaan oli työ lujaa: hänen paikkaamansa rajat kuluttivat jalkoja, mutta eivät kuluneet itse koskaan.

Ukolla oli luonaan kolmetoista-vuotias pojanpoika, hänen juoksu- ja oppipoikansa, kyssäselkäinen, raihnas ja riisinsyömä. Äiti oli karannut seitsemäntoista vuoden ikäisenä kotoaan kelvottoman työläisen kanssa, joka oli ruvennut _apachiksi_, sakilaiseksi, ja joka oli piankin joutunut kiinni, saanut tuomionsa ja kadonnut jäljettömiin. Äiti jäi yksinään lapsen kanssa: hänen omaisensa hylkäsivät hänet; hän sai elättää yksinään pikku Emmanuelia. Hän kohdisti nyt poikaan kaiken rakastajaansa kohtaan tuntemansa rakkauden ja vihan. Hän oli sairaaloisuuteen saakka raju ja mustasukkainen nainen. Hän rakasti poikaansa kiihkeästi, pahoinpiteli häntä julmasti, ja kun poika milloin oli kipeä, niin oli äiti aivan kuin hullu epätoivosta. Pahalla tuulella ollessaan pakotti hän Emmanuelin menemään illalla nukkumaan antamatta hänelle ruokaa, ei edes pientä leivän palasta. Kun hän laahasi lasta mukanaan pitkin katuja, ja poika väsyi eikä tahtonut enää kävellä, vaan heittäytyi maahan, niin ajoi äiti hänet potkimalla pystyyn. Tuon naisen puhetapa oli sekavaa, ja hänen mielialansa vaihtelivat rajusti kyynelistä hysteerisiin ilonpurkauksiin. Jonkun ajan kuluttua hän kuoli. Isoisä otti silloin hoitoonsa lapsen, Emmanuelin, joka oli kuusi-vuotias. Hän piti pojasta paljon; mutta hänellä oli varsin omituinen tapa osoittaa hänelle hellyyttään: se ilmeni siten, että hän ärhenteli hänelle, haukkui häntä jos jonkinlaisilla nimityksillä, repi häntä korvista, lätkäytteli poskille aamusta iltaan: siten opetti hän Emmanuelille muka ammattiaan; ja samalla hakkasi hän pojan päähän yhteiskunnallista ja antiklerikaalista katkismustaan.

Emmanuel tiesi, ettei isoisä ollut paha; mutta hän sai olla aina valmis kohottamaan kyynärpäänsä suojakseen ja pelkäsi ukkoa. Varsinkin juopotteluiltoina. Sillä ukko Feuillette joi itsensä pöhnään pari kolme kertaa kuussa; silloin hän puhui puuta ja heinää; hän nauroi, hän oli olevinaan herra, ja lopuksi hän aina antoi pari hyvää läiskäystä pojalle. Se oli paremminkin pelkkää melua kuin pahuutta. Mutta lapsi oli luonnostaan arka; hänen kivuloisuutensa teki hänet muita lapsia herkkähermoisemmaksi; hänen älynsä oli aikaiskypsynyt, ja äidiltään hän oli perinyt kesyttömän ja epäsäännöllisen luonteen. Isoisän töykeä käytös ja hänen vallankumoukselliset julistuksensa, -- (ne olivat oikeastaan yhtä ja samaa, sillä vanhus saarnasi aatteitaan etenkin humalassa ollessaan), -- saivat pojan pään sekaisin. -- Hänen sisäinen olemuksensa kaikui kaikkia ulkonaisia vaikutteita, aivan kuin tuo suutarinkojukin vapisi raskaiden omnibusvaunujen kulkiessa kadulla ohitse. Hänen hurjistuneessa mielikuvituksessaan, joka värisi kuin tapuli kellojen soidessa, kuohuivat sekaisin arkiset hetken tapahtumat, lapsuuden suuret tuskat, liian varhaisen kokemuksen surulliset muistot, kertomukset Kommuunista, iltakurssien luennot, sanomalehtien nurkkanovellit, kokouksissa pidetyt puheet ja sameat ja vuolaat, perityt sukupuolivaistot. Kaikki ne muodostivat yhdessä omituisen värisevän unten maailman, jonka läpikuultamattomasta pimeydestä ja mutaisesta kaaoksesta välkähteli häikäiseviä toivon säteitä.

Rajasuutari vei joskus oppipoikansa kapakkaan, Aurélien luokse. Siellä Olivier huomasi tuon pienen kyttyräseljän ja kuuli hänen pääskysenäänensä. Muiden työläisten joukossa, joiden kanssa hän ei koskaan puhellut, oli hänellä hyvää aikaa katsella poikasen sairaaloisia kasvoja, ajatella hänen ulkonevaa otsaansa, ihmetellä, kuinka aran ja nöyryytetyn näköinen hän oli. Olivier sai kuulla pojalle ladeltavan kovin tuttavallisia töykeyksiä, ja silloin hän näki vaikenevan Emmanuelin kasvojen suorastaan vääntyvän tuskasta. Ja kun Emmanuel kuuli joitakin vallankumouksellisia voimalauseita, huomasi Olivier hänen kastanjanruskeaa silmiensä syttyvän säteilemään haaveellista ja kiihkeää onnen loistetta, tuon tulevaisuuden onnen, joka ei paljon muuttaisi hänen vähäpätöistä kohtaloaan, vaikka se joskus toteutuisikin. Niillä tuokioilla sytytti onnen haave pojan sulottomille kasvoille sellaisen hohteen, että saattoi unohtaa hänen rumuutensakin. Itse kaunis Berthakin hämmästyi sitä kerran; eräänä päivänä sanoi hän sen pojalle, ja suuteli yhtäkkiä häntä, kerrankin aivan torumatta. Lapsi hätkähti; hän kalpeni mielenjärkytyksestä, ja ponnahti inhoksuen takaisin. Tytöllä ei ollut aikaa enää sitä huomata: hän oli jo alkanut taas riidellä rakastajansa kanssa. Ainoastaan Olivier huomasi Emmanuelin sekaannuksen; hän piti varovasti silmällä poikaa: Emmanuel oli pujahtanut hämärään nurkkaan ja seisoi siellä nyt otsa kumarassa; hänen kätensä vapisivat, ja hän vilkui kulmainsa alta palavin ja ärsyttynein silmin tyttöön. Olivier meni Emmanuelin luokse ja puhui hänelle lempeästi, kohteliaasti ja suostuttelevasi... Kuinka hyvää saattaakaan hellä käytös tehdä sydämelle, josta ei kukaan ole mitään välittänyt? Se on toki pisara virkistävää sadetta kuivaan maahan! Ei tarvittu muuta kuin joku sana, hetkellinen hymy, niin pikku Emmanuel antautui koko sydämestään Olivier Jeanninille ja tunsi, että Olivier oli hänen ystävänsä. Kun hän sitten tapasi Olivier Jeanninin kadulla ja sai kuulla, että he olivat naapureita, oli uutinen hänelle kuin mikäkin kohtalon mystillinen viittaus, josta ei voinut erehtyä. Hän vaaniskeli nyt suutarinkojun ovella, milloin Olivier kulki ohitse, saadakseen sanoa hänelle hyvää päivää; ja jos Olivier hajamielisyydessään ei muistanut katsoa häneen, niin oli Emmanuel loukkautunut.

Poika tuli ylen onnelliseksi, kun Olivier eräänä päivänä pujahti ukko Feuilletten luokse tuomaan korjattavia kenkiään. Kun tilattu työ oli valmis, meni Emmanuel viemään sitä Olivier Jeanninille; hän oli pitänyt tarkoin silmällä, milloin Olivier palasi kotiin, niin että hän varmasti saisi hänet tavata. Olivier oli niinkuin yleensäkin hajamielinen eikä ensin juuri huomannut poikaa, vaan maksoi ainoastaan hänelle eikä puhunut mitään. Mutta poika näytti odottavan yhä: hän katseli oikealle ja vasemmalle. Ja sitten hän aikoi jo lähteä pahoillaan pois. Hyväsydäminen Olivier aavisti silloin yhtäkkiä, mitä hänen mielessään liikkui; hän hymyili ja koetti saada käyntiin pakinaa, vaikka hänestä olikin ylimalkaan vaikeaa puhella rahvaan kanssa. Mutta tällä kertaa hän löysi kuitenkin yksinkertaiset ja välittömät sanat. Kärsimyksen vaisto auttoi hänet näkemään -- (joskin vielä liian yksipuolisesti) -- lapsessa pienen, elämän haavoittaman linnun, samanlaisen kuin hän itsekin oli, poloisen, joka istui suruissaan pää siiven alla ja palloksi oksalleen pyöristyneenä ja etsi lohdutustaan unelmistaan: haaveili huimaa lentoa läpi säteilevien ilmojen. Samantapainen vaistomaisen luottamuksen tunne sai lapsenkin lähestymään häntä; Emmanuel tunsi suurta vetovoimaa tuon hiljaisen sielun puoleen, ihmisen, joka ei koskaan huutanut, ei puhunut raakoja sanoja ja jonka parissa hän tiesi olevansa turvassa katujen töykeyksiltä. Yksinpä Olivier Jeanninin huonekin, joka oli kirjoja täynnä, nuo seiniä peittävät kirjakaapit, joissa vuosisatojen haaveet uinuivat, herättivät hänessä melkeinpä uskonnollista kunnioitusta. Kun Olivier alkoi häneltä kysellä hänen asioitaan, ei hän koettanut niitä salata; hän vastasi mielellään, hypäten tuon tuostakin asiasta syrjään ylpein ja kesyttömin huudahduksin; hänellä ei ollut ilmaisukeinoja. Olivier availi nyt kärsivällisesti ja varovasti tuota epäselvää ja avuttomasti sopertelevaa sielua; hänen onnistui vähitellen oppia näkemään sen toiveet ja sen lapsellinen, liikuttava usko maailman uudistumiseen. Hän ei suinkaan halunnut sille uskolle nauraa, vaikka hän tiesikin, että se tavoitteli mahdottomia ja että se ei lopultakaan ihmisiä muuttaisi toisenlaisiksi. Kristitytkin ovat uneksineet mahdottomia; eivätkä he ole muuttaneet ihmisiä. Missä määrin on moraali lisääntynyt Perikleen ajoista Fallieres'in päiviin saakka?... Mutta usko on aina kaunista; ja kun toiset uskot kalpenevat, niin täytyy lausua ne, jotka syttyvät palamaan, tervetulleiksi; uskoja ei ole koskaan, liikaa. Olivier katseli heltyneen uteliaana epävarmaa hohdetta, joka paloi poikasen sielussa. Miten omituinen aivojärjestelmä!... Olivierin ei onnistunut seurata niiden aivojen ajatusten käänteitä, ajatusten, jotka eivät pystyneet jatkuvaan ja järkiperäiseen toimintaan, vaan kulkivat hyppäyksillä ja jotka puheltaessa jäivät usein kauas jäljelle, eivät jaksaneet toista seurata, vaan takertuivat johonkin kuvaan, joka oli niissä herännyt se tiesi millä tavoin: jokin äsken lausuttu sana oli siihen syynä; sitten ne ajatukset riensivät yhtäkkiä perästä ja sivuuttivat puhetoverin yhdellä loikkauksella, loihtien jostakin jokapäiväisestä ajatelmasta, tavallisesta järkevästä ja porvarillisesta fraasista kokonaisen uuden maailman, oikean sankarillisen ja mielenvikaisen _credon_, uskontunnustuksen. Tuossa sielussa, joka torkkui unessa, heräten siitä tuon tuostakin vavahtaen valveille, asui ainainen lapsellinen ja mahtava optimismin kaipuu; kaikkeen, mitä pojalle puhuikin taiteesta tai tieteestä, lisäsi hän miellyttävän melodraamalopun, joka perustui hänen haaveisiinsa ja tyydytti ne.

Olivier luki sunnuntaipäivinä Emmanuelille, haluten tutkia hänen sielunelämäänsä, vähän minkä mitäkin. Hän luuli herättävänsä hänen mielenkiintoaan realistisilla ja tuttuaiheisilla kertomuksilla; hän luki hänelle Tolstoin _Lapsuuden muistoja_. Hän ei näyttänyt niistä välittävän; hän sanoi:

-- Kyllä, niin se on, se on selvä.

Eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden nähtiin sellaista vaivaa, että kirjoitettiin moisista tavallisista asioista...

-- Pikku poika nyt on vain poika, sanoi hän halveksivasti.

Sen herkempi ei hän ollut historian mielenkiintoisille asioille; tiede ikävystytti häntä; se oli hänelle ikäänkuin kauniin sadun kuivaa alkulausetta, sadun, jossa näkymättömät voimat palvelivat ihmistä aivan kuin hirvittävät ja kukistetut haltiat. Minkätähden tarjottiin niin paljon selvityksiä? Kun on löytynyt jotain, eihän ole tarpeen sanoa, miten se on löytynyt, vaan ainoastaan, että se on löytynyt. Ajatusten analyysi on porvarillista ylellisyyttä. Rahvaan henki jälleen vaatii synteesiä, valmiita ajatuksia, hyviä tai pahoja, mieluummin pahoja kuin hyviä, aina kuitenkin toimintaan, elämän karkeihin realiteetteihin ja sähkönpurkautumiin suuntautuvia. Kaikesta siitä vähästä kirjallisuudesta, mitä Emmanuel tunsi, liikuttivat häntä syvimmin joidenkuiden Hugon tapaisten kirjailijain eepillinen paatos tai vallankumouspuhujain nokinen retoriikka, jota hän ei tosin hyvin ymmärtänyt ja joka ei muuten aina itsekään ymmärtänyt itseään, samoin kuin eivät nuo runoilijatkaan. Maailma ei ollut Emmanuelille eikä heille järkisyiden ja tekojen eheä kokonaisuus, vaan ääretöntä avaruutta, jossa oli syviä varjoja ja värisevää valoa ja jonka pimeydessä välkähteli säteileviä siipiä. Olivier yritti turhaan saada poikaa tajuamaan hänen porvarillista logiikkaansa. Vastaanhangoitteleva ja ikävystynyt sielu luiskahti silloin aina hänen käsistään; ja se viihtyi harha-aistimuksellisten tunnelmiensa laineiden tuuditeltavana aivan kuin rakastunut nainen, joka antautuu silmät ummessa.