Part 4

Olivier koetti pari kertaa lähteä sinne Christophen kanssa. Mutta hän ei tuntenut viihtyvänsä noiden ihmisten seurassa. Milloin säännöllinen pakollinen työ ja tehtaanpillin hellittämätön vihellys ei vartioinut näitä työläisiä, saattoi outo tuskin kuvitellakaan, kuinka paljon he tuhlasivat aikaansa hukkaan; työstä päästyään he vetelehtivät kaiket illat joutilaina, ja samoin lomatuntinsa; tai he rupesivat usein syyttä lakkoon. Christophella oli nykyään tavallinen joutilaisuuskautensa, sellainen aika, jolloin hän oli päässyt yhdestä työstä ja jolloin hän odotti, että hänen sielussaan alkaisi kehittyä uusi; sen tähden ei hänellä tällä kertaa ollut sen kiireempää kuin noilla miehilläkään; hän oleksi siis mielellään heidän kanssaan, kyynärpäät pöydän nojassa, tupakoiden ja ryypiskellen. Mutta moinen vetelehtiminen loukkasi Olivier Jeanninin porvarillisia vaistoja, loukkasi hänen perinnäistä tottumustaan itsekuriin, järjestettyyn työhön, hänen tottumustaan käyttämään tarkoin kaikki aikansa; hän ei pitänyt sellaisesta monien tuntien hukkaamisesta. Sitäpaitsi ei hän osannut yleensä pakinoida eikä kallistaa lasiakaan. Ja lopuksi esti häntä seuraan liittymästä eri luokkiin kuuluvien ihmisten välillä aina vallitseva suorastaan fyysillinen, salainen vastenmielisyys, heidän aistiensa keskinäinen vihollisuus: se ei salli heidän sekaantua sielultaan toisenlaisten olentojen joukkoon; siitä estää itse ruumiin kapinoiminen, vaikka sydän ja halu olisi kuinka hyvä. Ollessaan Christophen kanssa kahden puhui Olivier hänelle liikutettuna että velvollisuus vaatisi sivistyneitä lähentymään kansaa, lähentymään kuin veljiä; mutta kun hän sitten tosiaan joutui kansan läheisyyteen, oli hänen mahdoton tehdä siellä mitään, niin syvästi kuin hän tahtoikin. Sen sijaan pääsi Christophe, vaikka hän pilkkaili ystävänsä jaloja periaatteita, aivan helposti tuttavallisiin väleihin minkä työmiehen kanssa tahansa, jonka hän vain kadulla kohtasi. Olivier suri vilpittömästi sitä, että hän tunsi olevansa niin erillään noista ihmisistä. Hän koetteli olla sellainen kuin hekin, ajatella siihen tapaan kuin he, puhua kuin he. Hän ei osannut. Hänen äänensä oli hämärä, tukittu, ei soinut sillä tavoin kuin heidän. Kun hän koetti käyttää eräitä heidän ilmaisumuotojaan, salpautuivat sanat hänen kurkkuunsa tai ne kaikuivat vierailta. Hän huomasi sen, oli nolo; ja hän häiritsi heidän seurusteluaan. Hän tiesi sen hyvin. Tiesi olevansa heille vieras, tiesi, että he epäilivät häntä, etteivät he tunteneet mieltymystä häntä kohtaan ja että kaikilta noilta miehiltä pääsi hänen poistuessaan helpoituksen puuskaus: "Oh hoh!" Vilahdukselta huomasi hän silloin tällöin tylyjä ja kylmiä silmäyksiä, sellaisia vihamielisiä katseita, joita köyhyyden katkeroittamat työläiset luovat porvaristoon. Christophe sai myöskin kyllä osansa niistä; mutta hän ei niitä huomannut. Koko seurueesta olivat ainoastaan Aurélien lapset taipuvaisia lähenemään Olivier Jeanninia. Näitä porvaristo viehätti enemmänkin kuin herätti heissä vihaa. Nuorta poikaa kaikki porvarillinen lumosi; hän oli tarpeeksi älykäs osatakseen sitä rakastaa, mutta ei niin älykäs, että olisi sitä ymmärtänyt; pikku tyttöä, joka oli sangen sievä ja jonka Olivier oli kerran vienyt rouva Arnaud'n luo, suorastaan hypnotisoi porvarillinen ylellisyys; hän tuli aivan sanattomaksi hurmauksesta, kun sai istahtaa kauniiseen nojatuoliin, koskettaa hienoja vaatteita, olla kauniiden vallasnaisten seurassa; tuota pikku hupeloa vaati vaisto pyrkimään pois kansan parista, porvarillisen rikkauden ja mukavuuden paradiisiin. Olivier Jeanninilla ei suinkaan ollut halua yllyttää lapsessa sellaisia taipumuksia; eikä se naiivi ihailu, jota tyttö suitsutti hänen yhteiskuntaluokalleen, korvannut suinkaan häneen nähden sitä, että muu seura tunsi häntä kohtaan jäykkää vihamielisyyttä. Olivier kärsi heidän pahansuopaisuutensa tähden. Hän halusi niin palavasti ymmärtää heitä. Todellisuudessa ymmärsikin hän heitä, ehkäpä liiankin hyvin, tarkasteli heitä liiankin selvin silmin; ja se ärsytti heitä. Siihen ei häntä saanut minkäänmoinen tungetteleva uteliaisuus, vaan tottumus analyysiin ja halu rakastaa heitä.

Olivier näki piankin Joussier'n elämän sisällisen traagillisuuden: sen, että tauti kalvoi häntä ja että hänen rakastajattarensa kohteli häntä pahoin, Bertha rakasti häntä, oli hänestä ylpeä; mutta hän oli liian elämänhaluinen; Joussier tiesi, että Bertha luisuisi hänestä irti, luisuisi auttamatta; ja mustasukkaisuus raateli häntä. Se oli Berthalle huvitusta; hän kiihoitti miehiä, loi heihin silmäyksiä, ympäröi heidät hekkumallisuudellaan: hän oli suorastaan vimmatun kiemaileva. Ehkäpä hän petti Graillot'n kanssa oikeaa rakastajaansa, ehkäpä tyytyi hän ainoastaan uskottelemaan rakastajalleen sitä. Joka tapauksessa oli asia niin, että jollei hän vielä pettänytkään, niin oli hän piankin pettävä. Joussier ei uskaltanut kieltää Berthaa rakastamasta ketä hän tahtoi: sillä hänhän saarnasi vapauden oikeutta sekä naiseen että mieheen nähden. Bertha huomautti hänelle siitä seikasta, pisteliään hävyttömästi, eräänä päivänä, kun Joussier haukkui häntä. Syntyi kiduttava taistelu Joussier'n vapaiden teoriain ja hänen hillittömien vaistojensa välillä. Sydämensä puolesta oli hän vielä entisaikainen mies, despoottinen ja mustasukkainen; järkensä puolesta tulevaisuuden, utopioiden olento. Mutta Bertha, hän taasen oli sekä menneen ja tulevan ajan nainen: kaikkien aikain nainen. -- Olivier, joka näki tämän salatun kaksintaistelun ja tunsi omasta kokemuksestaan, miten julmaa se saattoi olla, sääli kidutettua täydestä sydämestään, huomaten hyvin hänen heikkoutensa. Mutta kun Joussier aavisti, että Olivier hänen salaisuutensa tunsi, ei hän siitä suinkaan ollut kiitollinen.

Muuan toinenkin henkilö seurasi tätä rakkauden ja vihan leikkiä, seurasi lauhkein ja ymmärtävin silmin, nimittäin ravintolan emäntä, Aurélie. Hän näki kaikki, vaikkei ollut muka näkevinään. Hän tunsi elämän. Tuo terve, tyyni ja järjestystä rakastava kunnon nainen oli viettänyt nuoruudessaan sangen vapaita päiviä. Hän oli ollut kukkien myyjättärenä; hänellä oli ollut porvarillinen rakastaja; ja sitten toisiakin. Viimein oli hän mennyt naimisiin erään työmiehen kanssa. Hänestä oli tullut moitteeton perheenäiti. Mutta hän ymmärsi nyt koko elämän, kaikki sydämen hullutukset, yhtä hyvin Joussier'n mustasukkaisuuden kuin tuon toisenkin, "nuoren hepsakan", joka tahtoi huvitella. Jollakin suopealla sanalla koetti hän sovittaa heitä keskenään:

-- "Pitäisi olla sopuisampia; ei maksanut vaivaa panna pahakseen niin vähästä..."

Hän ei kummastellut, ettei mikään, mitä hän sanoi, auttanut...

-- "Niinhän se on. Aina me ihmiset kiusaamme toisiamme..."

Hänen luonteensa pääpiirre oli kansanomainen huolettomuus, johon onnettomuudet eivät tunnu pystyvän. Hän oli kyllä saanut osansa niistä. Kolme kuukautta sitten oli häneltä kuollut viisitoista-vuotias poika, jota hän oli rakastanut kovasti; se tapaus oli tuonut hänelle syvän surun; mutta nykyään oli hän jälleen toimelias ja hilpeä. Hän virkkoi:

-- "Jos sitä rupeaisi ajattelemaan, niin ei enää voisi elää."

Eikä hän sitä enää ajatellutkaan. Tähän ei ollut syynä itsekkyys. Hän ei voinut olla muunlainen. Hänellä oli näet ylen voimakas elämäninto; nykyhetki vei kaiken hänen huomionsa: oli mahdotonta pysähtyä menneisiin. Hän mukautui kaikkeen, miten asiat olivatkin; ja hän oli luotu mukautumaan samoin kaikkeen tulevaankin. Jos syntyisi vallankumous ja kääntäisi oikein päin kaiken, mikä oli nurinkurista, ja nurin kaiken, mikä oli paikallaan, niin pysyisi hän varmasti yhä jaloillaan ja tekisi mitä hyvänsä hänen oli silloin tehtävä, ja viihtyisi kaikkialla, mihin hänet asetettaisiin. Pohjaltaan ei hän kovinkaan paljoa uskonut vallankumoukseen. Uskoa ei hänellä yleensä ollut mitään. On turhaa mainita, että hän povuutti itselleen korteista aina pahaan kiipeliin joutuessaan ja ettei hän koskaan, kun kuollutta saatettiin ohitse, ollut tekemättä ristinmerkkiä. Hän oli sangen vapaa ja suvaitsevainen; hänellä oli tuo Parisin rahvaalle ominainen terveen skeptillisyyden lahja: sellainen iloinen epäilys, joka on luonnollista kuin hengitys. Vaikka hän olikin vallankumouksellisen miehen puoliso, kohteli hän miehensä ja miehen puolueen, -- ja kaikkien puolueiden, -- aatteita äidillisen iroonisesti, -- aivan kuin nuoruuden hullutuksia tai vanhuuden höperyyksiä. Hän ei tullut liikutetuksi paljon mistään. Mutta hän seurasi mielenkiinnolla kaikkea. Hän oli valmis alistumaan sekä hyviin että huonoihin kohtaloihin. Kaiken kaikkiaan: hän oli optimisti.

-- "Ei pidä olla pahalla tuulella... Kaikki kyllä menee, kunhan ihminen on kunnossa..."

Tällainen olento oli suorastaan luotu viihtymään Christophen seurassa. Heidän ei tarvinnut puhua montakaan sanaa nähdäkseen, että he olivat samaa maata. Silloin tällöin vilkaisivat he hupaisesti hymyillen toisiinsa, kun muut seurassa väittelivät ja kirkuivat. Mutta tavallisemmin sai Aurélie nauraa aivan yksinään: silloin hän katseli Christophea, joka antoi temmata itsensä väittelyn kiihkoon ja tulistui silloin heti vielä enemmän kuin kaikki muut yhteensä.

Christophe ei huomannut Olivier-ystävänsä yksinäisyyttä ja avuttomuutta tuossa seurassa. Christophe ei koettanutkaan nähdä ihmisten sisäistä elämää. Mutta hän söi ja joi heidän kanssaan, hän vuoroin nauroi ja vuoroin suuttui. He eivät epäilleet häntä, vaikka he väittelevätkin hänen kanssaan kiivaasti. Hän ei heitä kursaillut. Pohjaltaan hänen olisi ollut vaikea sanoa, oliko hän heidän puolellaan vai heitä vastaan. Hän ei kysynytkään sitä itseltään. Jos hänen olisi ollut pakko valita, olisi hän varmastikin ollut syndikalisti sosialismia ja kaikkia valtioperiaatteita vastaan, -- valtiota vastaan, tuota kauheaa laitosta, joka luo virkamiehiä, koneenosia. Hänen päänsä hyväksyi työväen mahtavan ammatillisen yhtymisen, tuon kaksiteräisen miekan, joka iskee samalla kertaa sekä sosialistisen valtion kuolleeseen teoriaan että hedelmättömään individualismiin: viimemainittu on voimien tuhlaamista, yhteisen tarmon pirstomista yksilöheikkouksiksi, -- nykyajan surullinen epäkohta, mihin Ranskan vallankumous on osaltaan syypää.

Mutta luonto on järkeilyä voimakkaampi. Kun Christophe joutui tekemisiin syndikaattien kanssa, -- noiden monien heikkojen luomain peloittavain kokoomusten, -- niin hänen voimakas individualisminsa nousi vastarintaan. Hän ei voinut olla halveksimatta tuollaisia ihmisiä, joiden täytyi sitoa itsensä kahleilla toisiinsa pystyäkseen taisteluun; ja jos hän ehkä hyväksyikin, että he, nuo heikot, alistuivat sellaisen yhteislain ikeeseen, niin oli hän sitä mieltä, ettei se laki ollut luotu häntä varten. Ja hänen vastenmielisyyttään lisäsi vielä se seikka, että vaikka heikot ovat sorrettuina sympaattisia, niin eivät he ole sitä enää silloin, kun heistä tulee sortajia. Christophe oli äskettäin huutanut yksinäisille kunnon ihmisille: "Yhtykää!" Nyt, kun hän joutui ensi kertaa keskelle noita yhtyneitä kunnon ihmisiä, oli hänen saamansa vaikutelma ilkeä, sillä kunnon ihmisten sekaan oli työntäytynyt toisia, jotka eivät olleet niin kunnollisia kuin he, vaan vaativat persoonallisia oikeuksiaan ainoastaan käyttääkseen voimaansa heti ensi tilaisuudessa väärin. Parhaat, ne, joita Christophe rakasti, nuo ystävät, joihin hän oli tutustunut _Saman katon alla_, eivät välittäneet näistä taisteluliitoista, olivatpa he mitä kansanluokkaa tahansa. He olivat liian helläsydämisiä ja liian ujoja, joten tällainen peljästytti heitä; he olivat kuin luodut näiden liittojen ensimäisinä murskattaviksi. He olivat työväen liikkeeseen nähden samanlaisella kannalla kuin Olivier ja muutkin kaikkein jaloimmat nuoret porvarit. Heidän mielialansa oli suopea järjestyneitä työläisiä kohtaan. Mutta he olivat saaneet vereensä vapauden jumaloimisen: ja siitä tunteestahan vallankumoukselliset välittivät kaikkein vähimmin. Kuka nykyaikaan muuten piittaakaan vapaudesta? Pieni valiojoukko, jolla ei ole mitään vaikutusta maailmanmenoon. Vapauden kohtalo on nykyään synkkä. Rooman paavit julistivat järjen valon pannaan. Parisin paavit sammuttavat taivaallisen valkeuden. Ja ryysyköyhälistön kuninkaat valon kaduilta. Kaikkialla juhlii imperialismi voitonriemuaan: roomalaisen kirkon theokraattinen imperialismi; merkantiilisten ja Jumalan armosta elävien mcnarkiain imperialismi; tasavaltain byrokraattinen imperialismi; vallankumouskomiteain diktatoriaalinen imperialismi. Vapaus-parka, sinulla ei ole sijaa tässä maailmassa!... Sellainen vallan väärinkäyttö, jota vallankumoukselliset saarnasivat oikeutetuksi ja jota he sovelluttivat käytäntöön, töykäisi Christophea ja Olivier Jeanninia. Eivätkä he liioin kunnioittaneet myöskään "keltaisia" työmiehiä, jotka eivät tahtoneet kärsiä yhteisen asian puolesta. Mutta heistä oli kauheaa, että näitä eristyneitä pakotettiin väkivallalla yhtymään toisiin ja luultiin oltavan oikeutettuja heitä pakottamaan. Ja kuitenkin: onhan kansalaisen ratkaistava kantansa. Todellisuudessa ei nykyään ole valittavanamme imperialismi tai vapaus, vaan joko imperialismi tai toinen imperialismi. Olivier sanoi:

-- En valitse kumpaakaan. Minä kannatan sorrettuja.

Christophe vihasi yhtä paljon kuin hänkin väkivallan kannattajien tyranniaa. Mutta laumavoima veti häntä vanavedessään, veti häntä kapinaan pyrkivän työläisarmeijan perästä.

Hän ei itsestään tätä aavistanutkaan. Hän julisti pöytätovereilleen, ettei hän ollut heidän joukkoaan.

-- Niin kauan kuin te ette välitä muusta kuin aineellisista eduistanne, olette minusta maailman joutavinta joukkoa, sanoi hän heille. Sinä päivänä, jolloin nousette otteluun puhtaasti jonkin aatteen puolesta, olen teidän miehiänne. Mutta sitä ennen: mitä minulla on tekemistä kahden vatsan välissä? Minä olen taiteilija, minun velvollisuuteni on puolustaa taidetta, eikä pestata sitä minkään puolueen rekryytiksi. Tiedän kyllä, että eräät kunniaa kärkkyvät kirjailijat ovat viime aikoina antaneet tässä suhteessa huonon esimerkin, niin epäterveesti he himoitsevat mielistellä yleisöä. Minun käsitykseni on, etteivät he ole tällä tavoin auttaneet suinkaan sitä aatetta, jota ovat kannattavinaan; mutta sen sijaan he ovat pettäneet taiteensa. Säilyttää järkemme valo selkeänä: se on meidän, taiteilijain, tehtävä. Me emme saa sekoittaa sitä yhtymällä teidän kiihkosta sokeihin taisteluihinne. Kuka pitää koholla valon soihtua, jos me sen pudotamme kädestämme? Te tarvitsette sitä kyllä taistelun jälkeen. Täytyy aina olla myöskin työmiehiä, jotka pitävät yllä tulta konehuoneessa, sillaikaa kuin muut taistelevat laivan kannella. Meidän on ymmärrettävä kaikkea, ei vihattava mitään. Taiteilija on kompassi, joka myrskyn aikana osoittaa aina pohjoista kohti.

He pitivät Christophen puhetta joutavina verukkeina, väittivät, että juuri hän oli menettänyt oikean kompassinsa; ja he suvaitsivat kaikessa ystävyydessä halveksiakin häntä. Heidän mielestään oli taiteilija ainoastaan veijari, joka koetti elää kaikkein vähimmällä työllä ja niin mukavasti kuin suinkin.

Christophe vastasi, että hän teki yhtä paljon työtä kuin hekin, jopa teki sitä enemmänkin, eikä peljännyt työtä niinkuin he. Mikään ei inhoittanut häntä niinkuin _sabotaashi_, työn tärveleminen, periaatteeksi otettu laiskottelu.

-- Voi kuinka nuo köyhät raukat pelkäävät kiusata kallista ruumistaan, sanoi hän... Hyvä Jumala! Minä olen kymmen-vuotiaasta tehnyt lakkaamatta työtä. Mutta te ette rakasta työtä, te olette pohjaltanne porvareita!... Jospa te jaksaisitte edes hävittää entisen maailman! Mutta siihen te ette pysty. Sitä te ette tahdokaan. Ettehän toki! Te vain kiljutte, uhkaatte, väitätte muka tekevänne puhdasta kaikesta. Mutta teillä onkin haaveena ryöstää, heittäytyä loikomaan porvariston vielä lämpöiseen sänkyyn. Lukuunottamatta muutamia karkeimman työn tekijöitä, riiviöitä, jotka ovat valmiit halkaisemaan päänsä tai halkaisemaan toisten päät, tietämättä oikein, mistä syystä, -- huvikseen ehkä, -- tuskasta, satojen vuosien vanhasta tuskasta, joka heissä kuohuu, -- lukuunottamatta heitä ajattelevat kaikki muut ainoastaan, miten he livahtaisivat tarpeen tullen riveistä tiehensä, porvariston joukkoon. He rupeavat sosialisteiksi, sanomalehtimiehiksi, agitaattoreiksi, kirjailijoiksi, edustajiksi, ministereiksi... Seis, älkää haukkukokaan heitä! Te ette ole heitä parempia. Sellaiset ovat pettureita, sanotteko?... Hyvä. Kenen vuoro nyt tulee pettää? Se työ kelpaa teille kaikille. Teissä ei ole yhtään, joka jaksaisi vastustaa syöttiä. Kuinkapa teissä olisikaan? Teissä ei ole ainoaakaan, joka uskoisi ihmisellä olevan kuolemattoman sielunkin. Te olette pelkkiä vatsoja, sen teille sanon. Tyhjiä vatsoja, jotka eivät tahdo muuta kuin itsensä täyteen.

Silloin seura suuttui, ja kaikki alkoivat puhua yhtaikaa. Ja siinä väitellessä saattoi tapahtua, että Christophe joutui niin innostuksensa valtaan, että osoittautui paljoa vallankumouksellisemmaksi kuin muut. Hänen oli turha kaunistella asiaa: hänen älyllisyytensä, josta hän ylpeili, hänen suloinen kuvittelunsa maailman esteettisyydestä, sellaisesta, että siitä saattaisi puhtaasti henkisesti iloita, haipui hänen mielestään, kun hän näki jonkin vääryyden. Olisiko maailma, jossa kahdeksan ihmistä kymmenestä elää puutteessa tai täydellisessä köyhyydessä ja fyysillisessä ja moraalisessa kurjuudessa, esteettinen? Joutavaa puhetta. Se ihminen, joka uskaltaa sitä väittää, on julkea etuoikeutetun asemassa istuja. Sellainen taiteilija kuin Christophe ei pohjimmaltaan voinut olla olematta työväen puolella. Kuka saa enemmän kuin henkisen työn tekijä kärsiä yhteiskunnan olosuhteiden epämoraalista, siitä, että omaisuus on jakautunut ihmisten kesken häikäilemättömän epäsuhteellisesti? Taiteilija kuolee nälkään, tai hänestä tulee miljonääri pelkästään sen nojalla, miten muoti tahi taiteella keinottelevien afäärimiesten oikku milloinkin määrää. Yhteiskunta, joka antaa parhaittensa joutua tuhoon, tai palkitsee heidän vaivansa tolkuttoman liioitetulla tavalla, on hirvittävän väärä; sitä ansaitsee hiukan pölyyttää! Jokaisella ihmisellä, tekipä hän työtä tai ei, on oikeus elämisen minimiin. Kutakin työtä, olkoon se hyvä tai huonompi, on arvioitava ei sen todellisen arvon mukaan -- (kukapa olisi kyllin pystyvä tuomari sitä arvoa määräämään?) -- vaan työntekijän oikeutettujen ja normaalien tarpeiden mukaan. Taiteilijalle, tiedemiehelle, keksijälle, joka tuottaa yhteiskunnalle kunniaa, täytyy yhteiskunnan voida, ja se voi, taata tarpeellisen eläkkeen, jonka avulla mies saa aikaa ja keinoja tuottaa yhteiskunnalle yhä lisää kunniaa. Mitään muuta ei yhteiskunnan ole tehtävä. Vinzin _Gioconda_ ei ole miljoonan arvoinen. Ei ole mitään arvosuhdetta jonkin rahamäärän ja taideteoksen välillä; taidetyö ei ole halvempi eikä kalliimpi tuota summaa: se on sen ulkopuolella. Kysymys ei ole siitä, että taideteoksesta pitäisi maksaa; vaan siitä, että taiteilijan on saatava elää. Antakaa hänelle varoja syödä ja tehdä rauhassa työtään! On järjetöntä ja inhottavaa tehdä hänestä toisen omaisuuden varas! Sillä täytyy suoraan tunnustaa: jokainen ihminen, jolla on enemmän varoja kuin hän elääkseen, perhettään elättääkseen ja älyään normaaliksi kehittääkseen tarvitsee, on varas. Sen verran, mikä hänellä on liikaa, on muilla ihmisillä vähemmän. Kuinka monta kertaa olemmekaan saaneet surullisesti hymyillä kuullessamme puhuttavan Ranskan loputtomista rikkauksista ja kansallisomaisuuden runsaudesta, me, työntekijät, joko ruumiillisen tai henkisen työn, miehet ja naiset, me, jotka olemme syntymästämme asti saaneet uurtaa ja puurtaa jaksaaksemme pysyä hengissä, emmekä ole siinä edes aina onnistuneetkaan, vaan ovat parhaat meistä usein nääntyneet taakkansa alle, -- me, jotka kuitenkin olemme kansamme moraalinen ja älyllinen valiojoukko! Sen sijaan olette te, joilla on enemmän maallista rikkautta kuin oma osuutenne, rikastuneet meidän kärsimyksistämme ja meidän köyhtymisestämme! Mutta se ei häiritse teidän tuntoanne: teillä ovat sofistiset saivarruksenne, joilla sitä rauhoitatte: omistusoikeuden pyhyys, vapaa elämänkilpailu, valtio-Molokin ja Edistyksen, tuon satuhirviön, korkea pakko, jokin maailmanjärjestyksen arvoituksellinen järkkymättömyys, hyvä, jolle uhrataan kaikki muu hyvä, -- nimittäin lähimmäisten hyvä. -- Siitä huolimatta teidän sofistinne eivät voi koskaan kieltää tätä väitettä: "Teillä on varoja paljon yli omien tarpeittenne. Meillä ei ole niitä elääksemmekään. Ja me olemme yhteiskunnalle yhtä arvokkaita kuin te. Ja jotkut meistä ovat sille arvokkaampia kuin te kaikki yhteensä."

Niin tarttui se intohimojen humala, joka ympäröi Christophea, häneenkin. Perästäpäin hän aina kyllä kummasteli näitä kaunopuheisuutensa puuskia. Mutta hän ei pitänyt niitä merkitykseltään kovinkaan tärkeinä. Häntä viehätti tuo kevyt kiihtymys, sillä hän luuli etupäässä pulloa sen aiheuttajaksi. Hän pahoitteli ainoastaan, ettei pullon sisältö ollut parempaa, ja kehuskeli oman maansa viinejä. Hän luuli olevansa erillään vallankumouksellisista aatteista. Mutta silloin näyttäytyi se omituinen ilmiö, että Christophen intohimo kasvoi sikäli kuin hän niitä aatteita pohti, joskaan ei liioin kannattanut, kun taas hänen toveriensa kiihko näytti sitä mukaa vähenevän.

Pohjaltaan oli noilla miehillä vähemmän harhakuvitelmia kuin Christophella. Rajuimmatkin heistä, ne, joita porvaristo enimmän pelkäsi, olivat sielustaan epävarmoja ja peijakkaan porvarillisia. Coquard, jonka nauru oli kuin oriin hirnuntaa, piti suurta meteliä ja teki hirveitä liikkeitä; mutta hän ei uskonut kuin puolittain sanoihinsa: häntä huvitti pelkästään puhuminen, käskeminen, toiminta; hän oli väkivallan kerskuja. Hän paljasteli porvarillista raukkamaisuutta, ja nautti siitä, että sai pitää porvareita hirmun vallassa, näytellen voimakkaampaa kuin olikaan; ja nauraen myönsikin hän tämän heikkoutensa Christophelle. Graillot mittaili kaikkea, aivan kaikkea, mitä yritettiinkin: ja kaiken hän teki tyhjäksi. Joussier pysyi aina jyrkästi mielipiteissään, hän ei tahtonut koskaan olla väärässä. Hän näki kyllä sangen hyvin perusteluidensa heikkouden, mutta siitä huolimatta pysyi hän niissä itsepintaisesti kiinni; hän olisi antanut vaikka suuren yhteisen asian joutua tappiolle, kunhan vain hänen omat periaatteensa olisivat saaneet pöyhkeillä voitosta. Mutta itsepäisiä uskonpuuskia seurasivat hänessä aina iroonisen pessimismin puuskat, ja silloin arvosteli hän katkerasti ideoloogien valheita ja tuomitsi kaikki ponnistelut hyödyttömiksi.