Part 18

Hiljaisuus vallitsi jälleen. Christophe tunsi pyhää kauhua. Ja meni vapisevin jaloin kiireesti kotiin. Talon kynnyksellä vilkaisi hän rauhattomana taakseen, aivan kuin ihminen, jota ajetaan takaa. Luonto oli kuin kuollut. Vuoren rinteitä peittävät metsät nukkuivat raskaan surun herpaisemina. Liikkumaton ilma oli taikamaisen kuulakasta. Ei ainoaa ääntä. Ainoastaan joen kolkko soitto kumisutti jäistä maata, -- virtaavan veden, joka kalliota kalvaa. Christophe meni levolle, hänellä oli kuumetta. Läheisessä navetassa liikahtelivat eläimet levottomina niinkuin hänkin...

Yö. Hän oli vaipunut unenhorroksiin. Äänettömyydestä alkoi kuulua jälleen sama kaukainen kohina. Tuuli tuli takaisin, tällä kertaa hirmumyrskynä, -- se oli _Föhn_, kevätmyrsky, joka lämmittää hehkuvalla henkäyksellään hyisen ja kylmänä nukkuvan maan, _Föhn_, joka sulattaa jään ja ravistaa alas hedelmöittävät sateet. Se pauhasi kuin ukkonen laakson toisella puolella metsissä. Se läheni, se paisui, nousi vuoren jyrkännettä rientoaskelin; koko vuori vongahteli. Tallissa hevonen hirnui, navetassa lehmät ammuivat. Christophe istui vuoteessa ja kuunteli hiukset pystyssä. Myrsky tuli, se ulvoi, pani ikkunaluukut paukkumaan, viirit vinkumaan, lennätti tiilet katoilta, vapisutti koko tuloa, kukkaruukku putosi ikkunalta ja särkyi. Christophen huonosti suljettu ikkuna rämähti auki. Ja lämmin tuuli töytäsi sisään. Christophe sai sen vasten kasvojaan ja alastonta rintaansa. Hän hypähti vuoteesta, suu auki, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Tuntui kuin hänen sielunsa tyhjyyteen olisi hyökännyt elävä Jumala. Ylösnousemus!... Ilma tunkeusi hänen kurkkuunsa, uuden elämän tulva valtasi pohjiin asti hänen olemuksensa. Hän tunsi läkähtyvänsä, hän tahtoi huutaa, huutaa tuskasta ja ilosta; mutta hänen suustaan ei lähtenyt muuta kuin epäselviä ääniä. Hän hamuili huoneessa, iski käsillään seiniin, hapuili keskellä papereitaan, joita myrsky lennätteli. Hän kaatui kamarinsa lattialle:

-- Oi sinäkö, sinä! Sinä tulit viimeinkin!

-- Sinä tulit, sinä tulit takaisin! Oi, sinä, jonka kadotin!... Miksi sinä minut hylkäsit?

-- Täyttääkseni työni, jonka sinä heitit.

-- Minkä työsi?

-- Taistelun.

-- Mitä sinä tarvitset taistella? Etkö sinä ole kaiken herra?

-- En ole herra.

-- Etkö sinä ole Kaikki, mikä On?

-- Minä en ole kaikki, mikä on. Minä olen Elämä, joka sotii Tyhjyyttä vastaan. Minä en ole Tyhjyys. Minä olen Tuli, joka palaa Yössä En ole Yö. Olen ikuinen Taistelu; eikä taistelun yläpuolella ole ikuisempaa sallimusta. Minä olen vapaa Tahto, joka taistelee iankaikkisesti. Taistelee ja palaa kanssani.

-- Minä olen voitettu, minusta ei enää ole mihinkään.

-- Oletko voitettu? Tunnet kadottaneesi kaiken? Toiset voittavat puolestasi. Älä ajattele itseäsi, ajattele armeijaasi.

-- Minä olen yksin, minulla ei ole muuta kuin minä, eikä minulla ole armeijaa.

-- Sinä et ole yksin, etkä ole omasi. Sinä olet yksi ääniäni, olet yksi käsiäni. Puhu ja iske puolestani. Mutta jos kätesi on murtunut, jos äänesi sortunut, minä en sorru; minä taistelen toisilla äänillä, toisilla käsillä kuin sinun. Jos oletkin voitettu, olet sellaisen armeijan jäsen, jota ei koskaan voiteta. Muista se, ja vielä kuolemassakin voitat.

-- Herra, minä kärsin kovin!

-- Luuletko, etten minäkin kärsi? Vuosituhansia on kuolema minua ahdistanut ja tyhjyys väijynyt. Minun tieni ei ole pelkkiä voitoniskuja. Elämänvirta on punainen verestäni.

-- Taistella? Ainako taistella?

-- Aina täytyy taistella. Jumala itsekin taistelee. Jumala on sankari, joka valloittaa. Hän on leijona, joka syö. Tyhjyys häntä pyydystää, ja Jumala murskaa sen. Ja taistelun tahti on kaikkeuden korkein harmonia. Se harmonia ei ole tehty kuolevaisia korviasi varten. Tyydy siihen, että vain tiedät sen olevan olemassa. Täytä tyynesti tehtäväsi, ja jätä muu Jumalan huomaan.

-- Minulla ei ole enää voimaa.

-- Laula niille, jotka ovat väkeviä.

-- Ääneni on sortunut.

-- Rukoile.

-- Sydämeni on tahrattu.

-- Tempaa se pois. Ota minun sydämeni.

-- Herra, helppoa olisi unohtaa itsensä, heittää pois kuollut sielunsa. Mutta voiko hyljätä ystävä-vainajat, unohtaa heidät, minulle rakkaat?

-- Jätä kuolleet kuolleen sielusi mukana. Sinä löydät ne uudestaan minun elävän sieluni keralla.

-- Oi sinä, joka minut hylkäsit, jätätkö minut vielä?

-- Minä jätän sinut vielä. Se on varma. Sinun tehtäväsi on olla jättämättä enää minua.

-- Mutta jos elämäni sammuu?

-- Sytytä se toisissa.

-- Jos kuolema on minussa?

-- Elämä on muualla. Mene, avaa sille ovesi. Mieletön, miksi sulkeudut talosi raunioihin! Astu ulos itsestäsi. On muita paikkoja asuaksesi.

-- Oi, elämä, elämä! Näen sinut... Minä etsin sinua itsestäni, tyhjästä ja suljetusta sielustani. Sieluni murtuu; haavojeni ikkunoista virtaa sisälle ilma; minä hengitän, minä saan sinut jälleen, oi elämä...

-- Minä löysin taas sinut... Vaikene, ja kuuntele.

Ja Christophe kuuli palaavan elämän laulun kuin puron kohinan. Nojaten ikkunanlautaansa katseli hän ulos. Ja näki, että metsä, joka vielä eilen oli ollut kuollut, hohti auringonpaisteessa ja häilyi tuulessa, lainehtien kuin valtameri. Puiden selkäpiitä iloisesti värisyttäen kulkivat tuulen aallot; ja notkuvat oksat kohottivat haltioissaan käsiään säteilevää taivasta kohti. Ja vuorikoski soitti niinkuin kellon naurava ääni. Eilinen, haudansynkkä maisema oli ylösnoussut; elämä oli tunkeutunut samalla hetkellä kuin rakkaus Christophen sydämeen. Ihme: sielu, jota armo koskettaa, herää elämään. Kaikki alkaa elää sen ympärillä! Sydän lyö jälleen. Sielun silmä on auennut. Ehtyneet lähteet pääsevät taas vuotamaan.

Ja Christophe lähti uudestaan jumalaiseen taisteluun... Kuinka pieneltä näyttivät hänen omat taistelunsa, koko ihmiskunnankin taistelut tämän jättiläiskamppailun rinnalla, joka karistaa taivaasta auringoita aivan kuin myrsky lumihiutaleita!... Hän oli riisunut sielunsa alasti. Niinkuin usein unessa on häilyvinään tyhjässä, tunsi hän leijuvansa itsensä yläpuolella; hän näki itsensä ylhäältä, keskellä kaiken muun yhteyttä; ja hänen ponnistustensa tarkoitus, hänen kärsimyksensä merkitys selvisi hänelle yhtäkkiä. Hänen taistelunsa olivat kokonaisten maailmoiden sotain pikkuosa. Hänen tappionsa oli hetkellinen tapaus, joka korjautui kohta. Niinkuin hän taisteli kaikkien puolesta, taistelivat kaikki hänenkin. Ne tunsivat hänen koettelemuksensa; hänenkin ansiotaan oli niiden kunnia.

-- "Toverit, vihamiehet, marssikaa ylitseni, murskatkaa minut, niin että tunnen voittajien kanuunain vierivän ruumiini ylitse. En ajattele rautaa, joka tunkeutuu sydämeeni, en ajattele jalkaa, joka tallaa päätäni, ajattelen Kostajaani, Mestaria, luvuttoman armeijan Päämiestä. Vereni on tulevan voiton lunnas..."

Jumala ei ollut hänelle tunteeton Luoja, keisari Nero, joka katselee vaskisen torninsa huipulta itse sytyttämänsä Kaupungin paloa. Jumala taisteli. Jumala kärsi. Kaikkien niiden kanssa, jotka kärsivät ja taistelevat. Sillä hän oli Elämä, valonpisara, joka pirahtaa pimeyteen, leviää, laajenee ja imee itseensä yön. Mutta yö on ääretön, eikä jumalainen taistelu lakkaa koskaan; eikä kukaan tiedä, mikä on sen loppu. Sankarisinfoniaa, jossa toisiinsa törmäävät ja sekautuvat epäsoinnutkin muodostavat kirkasta yhteissointua. Ikäänkuin pyökkimetsä käy vaieten hurjaa taisteluaan, niin sotii Elämä ikuisessa rauhassa.

Tämä taistelu, tämä rauha herätti nyt kaikujaan Christophessa: hän oli kuin raakku, jossa valtameren laineet humisevat. Kajahti eepillisiä huudahduksia, pasuunain toitotuksia, äänien myrskyjä mahtavien rytmien kannattamina. Sillä kaikki muuttui hänen kirkkaassa sielussaan säveliksi. Se lauloi valosta. Se lauloi yöstä. Ja elämästä. Ja kuolemasta. Se lauloi niille, jotka olivat taistelussa voittaneet. Se lauloi hänelle itselleen, voitetulle ja murskatulle. Se lauloi. Kaikki oli laulua. Se oli nykyään aina ja ainoastaan laulua.

Hän oli niin haltioissaan, ettei se muistanut laulamistakaan. Ikäänkuin keväinen sade talven halkaiseman maanrakoihin katosi sävelien virta. Häpeä, suru, katkeruus näyttivät nyt mystillisen tarkoituksensa: ne olivat muokanneet maaperän ja höystäneet sen hedelmälliseksi: tuskan aura oli sydäntä raadellessaan avannut uusia elämänlähteitä. Kesanto alkoi kukkia jälleen. Mutta ne kukkaset eivät olleet entisten keväiden. Oli syntynyt uusi sielu.

Se syntyi hetki hetkeltä. Sillä se ei ollut vielä täysin luutunut ja muodostunut niinkuin sellaiset sielut, jotka ovat saavuttaneet korkeimman kasvunsa, ja jotka kulkevat kuolemaan. Se ei ollut mikään valmiiksi valettu patsas. Se oli vielä sulaa metallia. Jokainen sekunti loi siitä uuden kaikkeuden kuvan. Christophe ei välittänyt ajatella, mikä se oikeastaan oli. Hän heittäytyi valtoinaan iloitsemaan, ikäänkuin ihminen, joka unhottaa menneisyytensä vaivat ja lähtee pitkälle matkalle, tuntien suoniinsa syöksyvän uuden veren, tuntien sydämensä vapaaksi ja hengittäen meren raikasta ilmaa ja ajatellen, että matkaa kestää kauan, kauan. Nyt, kun kaikkeudessa virtaava luomisvoima oli tarttunut häneen, häikäisi häntä elämän rikkaus suurena riemunhuumauksena. Hän rakasti, ja kaikki oli hänelle "lähimmäistä", yhtä hyvin ruohonkorsi, jota hän tallasi, kuin toisen ihmisen käsikin, jota hän puristi. Kaunis puu, pilven varjo vuorenrinteellä, tuulenkantamat tasangon tuoksut, öisen avaruuden vakava mehiläispesä, jossa auringot mehiläisinä hyrräävät... kaikki sai hänen verensä kiihkeään kiertoon... hänen ei tehnyt mielensä puhua, ei ajatella; hän halusi ainoastaan nauraa ja itkeä, ja sulautua tuohon elävään ihmeeseen. Kirjoittaa: minkätähden pitäisi kirjoittaa? Voiko sanoin kertomatonta kuvailla?... Mutta vaikkei hän sitä olisi voinutkaan, hänen täytyi kirjoittaa. Niin vaati jokin laki. Aatteet yllättivät hänet välkähtäen kuin salama, milloin ja missä tahansa, tavallisimmin kävelyretkillä. Silloin oli mahdotonta odottaa. Hän kirjoitti mihin vain sattui; ja useinkaan hän ei olisi pystynyt sanomaan, mitä nuo lauselmat, jotka purkausivat hänestä vastustamattomalla voimalla, merkitsivät; ja juuri kun hän kirjoitti, tuli hänelle uusia aatteita, ja taas uusia; ja hän kirjoitti, kirjoitti kalvostimiinsa, kirjoitti hattunsa pohjavuoriin; ja kirjoittipa hän miten nopeasti tahansa, vielä nopeammin kulki hänen ajatuksensa; hänen täytyi turvautua eräänlaiseen omatekoiseen pikakirjoitukseen.

Kaikki tämä oli vain muodottomia nuotteja. Vaikeus alkoi vasta silloin, kun hänen piti valaa aatteensa tavanomaisiin sävellysmuotoihin; silloin hän huomasi, ettei ainoakaan entisistä kaavoista sopinut niille; jos hän tahtoi tarkoin merkitä visiooninsa, täytyi hänen aluksi unohtaa kaikki ennen kuulemansa musiikki, kaikki, mitä hän itse oli ennen kirjoittanut; hänen täytyi pyyhkiä pois koko ennen opittu formalismi, tavaksi tullut tekniikka: hänen täytyi hyljätä nuo heikkojen henkien kainalosauvat, tuo vuode, joka oli tehty niitä varten, jotka ovat niin laiskoja, etteivät jaksa ajatella itse, vaan kellahtavat lepäilemään toisten ajatuksiin. Sitä ennen, silloin, kun hän luuli saavuttaneensa elämänsä ja taiteensa kypsyyden, -- (tosiasiassa oli hän päässyt ainoastaan yhden elämänjaksonsa päähän ja lopettanut yhden taidekautensa inkarnatsioonin), -- oli hän ilmaissut itseään sellaisella kielellä, mikä oli ollut olemassa jo ennen hänen omaa ajatustaan. Hänen tunteensa oli kapinoimatta alistunut ennen säädettyyn kehittelylogiikkaan; se oli jo etukäteen määrännyt hänelle osan hänen lauseistaan ja johtanut häntä lauhkeasti ennen avattua tietä pitkin sitä sovittua päämaalia kohti, jossa yleisö häntä odotti. Nyt, kun hän oli päässyt pitemmälle, täytyi hänen tunteittensa avata itse tiensä; järjen oli sitten ainoastaan sitä seurattava. Eikä hänen tehtävänsä ollut enää kuvata intohimoa tahi eritellä sitä; hänen oli nyt yhdyttävä siihen, hän koetti omaksua sen sisäisen lain.

Samalla katosivat ristiriidat, joista Christophe oli kauan kärsinyt, vaikkei ollut tahtonut sitä itselleen tunnustaa. Sillä joskin hän oli aitotaiteilija, oli hän usein sotkenut taiteelle vieraita tarkoituksia taiteeseensa; hän oli vaatinut siltä yhteiskunnallista tehtävää. Hän ei huomannut, että hänessä oli yhtyneenä kaksi sielua: taiteilija, joka loi moraalisista tarkoitusperistä välittämättä, ja toimiva ja järkeilevä ihminen, joka tahtoi, että hänen taiteensa tuli olla moraalista ja yhteiskunnallista. Ne kaksi sielua joutuivat keskenään joskus omituiseen käsikähmään. Nyt selvisi hänelle kaikkein orgaanisin luova ajatus, muuta realiteettia korkeampi realiteetti, ja hän pääsi käytännöllisen järjen orjuudesta. Silti hän ei suinkaan lakannut halveksimasta ajan vetelää ja turmeltunutta epämoraalia; yhä edelleen hän ajatteli, että epäpuhtaus ja epäterveys on ainoastaan taiteen alimmainen porras, koska se on sairasta, ikäänkuin sieni, joka kasvaa lahonneen kannon päässä; mutta joskin taide huvin vuoksi on taiteen prostitutsioonia, ei Christophe asettanut sen vastapainoksi suinkaan likinäköistä moraalitaidetta, tuota siivetöntä ja auraa vetävää Pegasosta. Ylhäisin taide, ainoa sen nimen arvoinen, on päivän lakien yläpuolella. Se on rajattomaan avaruuteen sinkautettu pyrstötähti. Se on voima, joka voi käytännön kannalta katsottuna olla hyödyllistä tahi näyttää hyödyttömältä, jopa vaaralliseltakin. Mutta ennen kaikkea on se voima; se on liikettä ja tulta; se on taivaasta syöksynyt salama; ja siksi se on pyhä, siksi se on aina hyväksi. Sen hyvyys saattaa olla käytännöllistäkin laatua; mutta sen totuudet, sen jumalaiset hyvät lyöt noudattavat yliluonnollista järjestelmää niinkuin uskonto. Se on kuin aurinko, josta se on kotoisinkin. Aurinko ei ole siveellinen eikä epäsiveellinen. Se on Se, mikä On. Se valaisee kaikkeuksien yötä. Niin taidekin.

Silloin näki tuolle voimalle antaunut Christophe hämmästyksekseen purkautuvan itsestään outoja mahteja, joita hän ei ollut vielä aavistanutkaan: ne olivat aivan toista kuin hänen muinaiset intohimonsa ja surunsa, hänen entinen itsetietoinen olemuksensa; ne olivat uusi, omituinen sielu, aivan välinpitämätön kaikelle, mitä hän oli ennen rakastanut tai mitä hän oli kärsinyt, hänen koko menneelle elämälleen; riemuitseva, fantastinen, villi, käsittämätön sielu. Se lennätti häntä, se kannusti ja kiidätti häntä iloisin piiskaniskuin. Ja milloin hän sai vähän hengähtää, ihmetteli hän mielessään, kun luki sävellyksiään:

-- Kuinka tällainen on voinut lähteä minusta? Hän oli joutunut tuon sielullisen hourailevan kiihkon valtaan, jonka kaikki nerot tuntevat, tuon ihmisen tahdosta riippumattoman tahdon, "_maailman ja elämän kuvaamattoman arvoituksen_", kuten Goethe sellaista kutsui, "_demoonisten voimien_" valtaan, joihin nähden hän oli varuillaan, mutta jotka hänet kukistivat.

Ja Christophe kirjoitti, kirjoitti. Päivät päästään, viikkokausia. Tulee aikoja, jolloin hedelmöittynyt sielu löytää ravintonsa pelkästään itsestään, ja luo yhäti, melkein ehtymättä. Tarvitaan ainoastaan pieni ulkomaailman kosketus, jokin tuulen tuoma siitepölyn hiukkanen, niin sisäiset siemenet, myriaadit idut lehtivät ja kukkivat. Christophella ei ollut aikaa nyt ajatella, hänellä ei ollut aikaa elää. Elämän raunioilla valtikoi uusi luova henki.

Ja sitten tuli yhtäkkiä seisahdus. Christophe oli uupunut, palanut, sielullisesti kymmenen vuotta vanhentunut, -- mutta pelastunut. Christophe oli jättänyt Christophen, hän oli muuttanut Jumalaan.

Valkeita hiusläikkiä oli tullut hänen tummaan tukkaansa, ikäänkuin syksyn kukat ilmestyvät yhtenä ainoana syyskuun yönä niitylle. Uusia ryppyjä näkyi hänen poskissaan. Mutta silmät olivat jälleen rauhalliset, ja suun ilme alistunut. Christophe oli tyyni. Hän ymmärsi nyt kaikki. Hän ymmärsi ylpeytensä turhuuden, turhaksi kaiken inhimillisen sen hirvittävän Voiman käsissä, joka maailmoita liikuttaa. Kukaan ei ole varmasti itsensä herra. Täytyy valvoa. Sillä jos nukahtaa, niin Voima, joka meissä vaanii, ryöstää meidät mukaansa... ja syöksee kuiluihin. Tahi vetäytyy virta, joka meitä kuljettaa, takaisin ja jättää meidät kuivaan uomaansa. Eikä riitä sekään, että tahtoo ja taistelee. Täytyy nöyrtyä tuntemattoman Jumalan edessä, joka "_flat ubi vult_", puhaltaa kusta hän tahtoo, puhaltaa rakkautta, kuolemaa tai elämää. Ihmisen tahto ei voi mitään ilman hänen tahtoaan. Yhdessä sekunnissa hän saattaa tuhota vuosikausien vaivojen ja työn hedelmät. Ja jos hän haluaa, saattaa hän luoda iankaikkisen tomusta ja tuhkasta. Kukaan ei tunne olevansa niin sen Voiman armosta riippuvainen kuin luova taiteilija: sillä jos hän on todella suuri, ei hän puhu koskaan muuta kuin mitä Henki hänelle sanoo. Ja Christophe ymmärsi Haydnin viisauden, tuon säveltäjän, joka vanhana laskeusi joka aamu polvilleen ennenkuin tarttui kynäänsä... _Vigila et ora_. Valvokaat ja rukoilkaat. Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi teidän kanssanne. Pysykää rakastavassa ja hurskaassa yhteydessä Elämän hengen kanssa.

Kesän lopulla sai eräs Christophen parisilainen ystävä, joka matkusti Sveitsissä, tietää hänen olinpaikkansa. Hän tuli Christophea katsomaan. Hän oli musiikkiarvostelija, ja oli ennen aina osoittanut kaikkein parhaimmin ymmärtävänsä hänen sävellyksiään. Hänen mukanaan tuli muuan tunnettu maalarikin, joka sanoi jumaloivansa musiikkia ja hänkin ihailevansa Christophea. Nuo kaksi ystävää kertoivat hänelle, että hänen teoksillaan oli ollut Europassa erikoinen menestys: niitä soitettiin kaikkialla. Christophe ei tuntunut olevan millänsäkään tästä uutisesta: menneisyys oli hänelle kuollutta, hänen omat teoksensa eivät liikuttaneet häntä enää. Arvostelijan pyynnöstä näytti Christophe hänelle, mitä hän oli äskettäin kirjoittanut. Mies ei ymmärtänyt näitä hänen töitään laisinkaan. Hän luuli, että Christophe oli tullut hulluksi.

-- Ei melodiaa, ei tahtia, ei teemakehittelyä; ydin jollakin tavoin höllää, sulaa ainesta, joka ei ole jähmettynyt, vaan liikehtii kaikkiin muotoihin eikä asetu mihinkään; tämä ei muistuta mitään entistä: kaikki on kuin valon välkähdyksiä kaaoksen keskeltä.

Christophe hymyili:

-- Sitä se suunnilleen onkin, sanoi hän. "_Kaaoksen silmät, jotka kiiltävät järjestyksen harson läpi..._"

Mutta arvostelija ei ymmärtänyt tätä Novaliksan lauselmaa.

(-- Hän on tullut tyhjäksi, ajatteli hän.)

Christophe ei koettanutkaan tehdä itseään ymmärretyksi.

Kun vieraat lähtivät, saattoi hän heitä vähän matkaa talosta, näyttääkseen heille vuoristonsa kauneuksia. Mutta hän ei kulkenut kovin kauas. Jonkin niityn reunassa musiikkiarvostelija rupesi puhumaan parisilaisten teatterien dekoratsiooneista; ja maalari huomautteli seudun värivivahteista, arvostellen niiden muka jäykkiä yhdistelmiä, tietäen niiden olevan sveitsiläisiä: rabarberitorttuja, karvaita ja mehuttomia, à la Hodler; hän oli olevinaan varsin välinpitämätön luontoon nähden, eikä hän siinä aivan teeskennellytkään. Hän ei ollut luonnosta muka mitään tietävinään.

-- Luonto! Mikä se on? Minä en tunne sitä. Valoa, värejä, -- _à la bonne heure_, -- siinä kaikki! Minä viis luonnosta.

Christophe puristi heidän käsiään ja erosi heistä. Hän ei heidän sanoistaan välittänyt. He olivat jääneet toiselle puolelle rotkoa. Hyvä niin. Hän ei aikonut kehoittaa ketään:

-- Päästäkseni minun luokseni tulkaa samaa tietä kuin minäkin.

Se luova tuli, joka oli palanut hänessä kuukausia, oli nyt sammunut. Mutta Christophen sydämeen oli siitä jäänyt suloinen lämmin. Hän tiesi, että tuli syttyisi uudestaan: ellei se enää olisi hänessä, olisi se hänen ympärillään. Olipa se missä tahansa, hän rakastaisi kuitenkin sitä yhtä suuresti: se oli aina samaa tulta. Tänä syyskuisen päivän iltana tunsi hän itsensä ikäänkuin koko luontoon levinneeksi.

Hän nousi jälleen vuoren rinteelle asuntoonsa. Oli ollut myrsky. Nyt paistoi aurinko. Niittymaat höyrysivät. Kypsät hedelmät tipahtelivat omenapuista kosteaan nurmikkoon. Kuusten oksiin viritetyt hämähäkin verkot, joissa vielä sadepisarat kiiluivat, olivat kuin arkaaisten Mykenaian vankkureiden pyöriä. Märän metsän rinnassa räkätteli vihreätikka iloisesti. Ja myriaadit pikku kimalaiset, jotka tanssivat auringonpaisteessa, täyttivät metsien holvin lakkaamattomalla ja syvällä urkujenhuminallaan.

Christophe seisoi aukeamalla vuorijonon murtaumassa, umpinaisen laakson suulla, säännöllisen ja soikean laakson, jossa tulvehti laskevan päivän valo. Maa oli punertava; keskellä näkyi pieni, kullanhohtava pelto: vaskenruosteen värisiä ruokoja ja myöhäisviljaa. Ympärillä kaartuivat metsät, jotka pukeutuivat syksyyn: kuparinpunaisia pyökkejä, vaaleita kastanjapuita, pihlajia oranssinpunaisine terttuineen, kirsikkapuita, jotka hohtivat kuin liekit, niiden lehdet kuin pienet tulenkielet; mustikkamättäitä, oranssin ja sitruunan värisine, ruskeine ja poltettua taulaa muistuttavine lehtineen. Aivan kuin jokin palava pensas. Ja tuon liekitsevän metsikön keskeltä nousi leivonen taivasta kohti, juopuneena auringonpaisteesta ja raikkaasta tuulesta.

Ja Christophen sielu oli kuin tuo leivonen. Se tiesi, että se putoaisi kohta korkeudestaan, ja vielä montakin kertaa. Mutta se tiesi myöskin, että yhtä väsymättömästi se nousisi jälleen tuleen, virittäen viserryksensä, joka puhuu kaukana ja alhaalla asuville taivaan valosta.