Part 17

Christophe ei tästä mitään huomannut. Kaikki oli hänestä samaa ja samaa. Hän kulki alinomaa huoneessaan edestakaisin. Tai käveli ulkosalla. Mahdotonta pysyä rauhassa. Sisäiset demoonit olivat repineet hänen sielunsa palasiksi. Ne raatelivat toisiaan. Tukehdutettu intohimo telmi vankilansa seiniä vastaan. Inho sitä kohtaan oli yhtä raivokas; ja karaten toistensa kurkkuun ja keskenään taistellen repivät intohimot ihmisen sydämenkin. Ja samallaikaa tulivat myöskin muistot Olivier Jeanninista, näännytti kuoleman epätoivo, paloi tyydytystä saamaton halu tehdä luomistyötä, kimposi ylpeys vastarintaan tyhjyyden kuilun partaalla. Kaikki pahathenget valloillaan, ei hetkenkään hengähdysaikaa. Tai jos sattui petollinen tyyni hetki, jos pauhaavat aallot tuokioksi laskeutuivat, niin näki Christophe olevansa yksin, eikä hän löytänyt sielustaan enää mitään: ajatus, rakkaus, tahto, kaikki oli tapettu.

Luoda! se olisi ollut ainoa apu. Jättää elämänsä haaksihylky aaltojen valtaan. Pelastautua uimalla taiteensa saareen!... Luoda! Hän tahtoi... Hän ei sitä voinut enää.

Christophella ei ollut eläessään ollut työmetoodia. Kun hän oli voimakas ja terve, niin häntä kiusasi paremminkin voimien yltäkylläisyys kuin pelko, että hän köyhtyisi; hän noudatti aina oikkujaan; hän teki työtä, milloin halu käski, sattuman mukaan, seuraamatta mitään varmaa järjestystä. Oikeastaan hän teki siten työtä aina ja kaikkialla; hänen aivonsa toimivat yhtä mittaa. Monta kertaa neuvoi Olivier, joka ei ollut niin rikas kuin Christophe ja oli siitä syystä harkitsevampi, ystäväänsä:

-- Pidähän varasi. Sinä luotat liiaksi voimaasi. Se on vuori stokoski. Täynnä tänään, huomenna ehkä tyhjä. Taiteilijan täytyy sitoa kykynsä; hän ei saa antaa sen ripotella itseään sinne tänne, kuinka sattuu. Kanavoi voimasi. Taivuta itsesi varmoihin tottumuksiin, jokapäiväisen työn hygieniaan, määrätunteihin. Ne ovat yhtä välttämättömät taiteilijalle kuin liikkeet ja askeleet sotamiehelle, jonka tehtävä on tapella. Jos tulee vaarallisia murroskausia -- (ja niitähän tulee aina) -- estää tällainen rautainen asu taiteilijaa kaatumasta maahan. Minä tiedän sen hyvin kokemuksesta. Etten ole kuollut, johtuu siitä, että se juuri on minut pelastanut.

Mutta Christophe nauroi ja vastasi:

-- Sopii sinulle, pikku ystäväni! Siitä ei pelkoa, että minulta elämäninto menee. Minulla on vankka ruokahalu.

Olivier kohautti olkapäitään:

-- Liiasta liika vähään. Vaarallisimpia sairauksista on, että ihmiset voivat liian hyvin.

Nyt kävi niinkuin Olivier oli sanonut. Ystävän kuoleman jälkeen ei Christophen sisäinen elämänvirta ollut heti kuivunut; mutta se oli muuttunut kummallisen epätasaiseksi; se ilmeni äkillisinä purkauksina, sitten vaikeni, katosi maan alle. Christophe ei sitä sen enempää ajatellut; mitä hän siitä? Hänen surunsa ja uusi intohimonsa veivät hänen kaikki ajatuksensa. -- Mutta kun hirmumyrsky oli mennyt ohitse, kun hän jälleen etsi lähdettään juodakseen siitä, ei hän löytänyt siitä mitään. Pelkkää hiekkaa. Ei veden tilkkaa, sielu oli kuivunut. Hän yritti kaivaa syvemmälle, puhkaista veden ilmi maanalaisista kerrostumista, luoda väkisin: turhaa, hengen koneisto kieltäytyi tottelemasta. Eikä hän saanut avukseen tottumusta, uskollista liittolaista, joka jää kupeellemme, kun kaikki elämän järjelliset syyt luotamme karkkoavat, jää yksinään, vakavana ja itsepintaisena, ei virka sanaakaan, ei käske minnekään, vaan taluttaa meitä varmalla kädellään, koskaan vapisematta, eteenpäin luoduin silmin ja huulet mykkinä vaarallisen paikan ohitse, kunnes näemme jälleen päivänvalon ja tunnemme halun elää. Christophella ei ollut sitä apua, eikä hänen kätensä pimeässä tavannut toista kättä. Hän ei löytänyt takaisin päivän kirkkauteen.

Se oli kärsimyksistä suurin. Hän tunsi häilyvänsä hulluuden rajalla. Milloin oli hänen päivänsä mieletöntä ja toivotonta taistelua ajatuksia vastaan, hourupäisen raivoa, taikauskoista ennustusta numeroilla: hän luki permannon palkit, luki puut metsässä; määrättömät numerot ja soinnut, joista hän ei ymmärtänyt, mikä niistä oli mitäkin, riehuivat hänen päässään ainaisessa sekamelskassa. Milloin vaipui hän taas tylsyyteen ja oli melkein kuin kuollut.

Kukaan ei hänestä pitänyt huolta. Hän asui erillään talon siipirakennuksessa. Hän siisti itse kamarinsa, -- -- eikä joka päivä sitä siistinytkään. Hänelle tuotiin ruoka sinne; hän ei nähnyt ainoaakaan inhimillistä ihmistä. Hänen kortteeri-isäntänsä, iäkäs, juro ja itsekäs talonpoika, ei välittänyt hänestä. Söikö Christophe vai ei, se oli hänen oma asiansa. Tuskinpa tiedettiin, tuliko hän iltaisin kotiin. Kerran hän eksyi metsään, näki seisovansa siellä lumessa vyötäisiä myöten; niin ja näin löysi hän takaisin kartanolle. Hän koetti näännyttää itseään ponnistuksilla, että olisi päässyt ajatuksistaan. Siinä ei hän onnistunut. Ainoastaan silloin tällöin sai hän pari tuntia huonoa unta.

Yksi ainoa elävä olento tuntui hänestä välittävän: se oli vanha bernhardilaiskoira, joka tuli usein ja painoi ison päänsä Christophen polvien väliin ja katseli häneen verestävillä silmillään, Christophen istuessa penkillä talon pihalla. He katselivat toisiaan pitkään. Christophe ei sitä karkoittanut pois. Nuo silmät eivät tehneet häntä levottomaksi, niinkuin ne tekivät Goethen sairauden aikana. Christophen ei tehnyt mieli huutaa koiralle kuin hän:

-- Mene pois!... Yritä, mitä yrität, aave, et minua niele!

Christophe päinvastoin tahtoi antaa noiden rukoilevain ja unisten silmien ottaa hänet, tahtoi auttaa niitä; hän oli näkevinään niissä vangitun sielun, joka rukoili hänen apuaan.

Näinä aikoina, kun kärsimys oli masentanut hänen voimansa, riistänyt hänet irti kaikesta elämästä, kun inhimillinen itsekkyys oli silponut hänet palasiksi, huomasi hän ihmisen uhreiksi joutuneetkin, sen taistelukentän, jolla ihminen saavuttaa voittonsa muita olentoja tappamalla; ja se näky täytti hänen sydämensä säälillä ja kauhulla. Jo siihenkin aikaan kuin hän vielä oli onnellinen, oli hän aina rakastanut eläimiä; hän ei ollut voinut sietää, että niille tehtiin pahaa; hän inhosi metsästystä, vaikkei uskaltanut mieltään ilmaista, koska pelkäsi olevansa naurettava; eikä hän ehkä ollut siitä tunteesta itsekään aivan selvillä; mutta se tunne oli salaisena ja näennäisesti selittämättömänä syynä siihen, ettei hän tahtonut eräänlaisten miesten läheisyyteen: hän ei suvainnut ystäväkseen miestä, joka tappoi huvikseen eläimiä. Se ei ollut suinkaan mitään hempeilemistä: hän tiesi paremmin kuin kukaan muu, että elämän perustana on sarja kärsimyksiä ja rajatonta julmuutta; ei voi elää tuottamatta toisille kärsimyksiä. Ei ole tarpeen sulkea silmiään ja laverrella kauniita sanoja. Eikä myöskään tehdä sellaista johtopäätöstä, että täytyy kieltäytyä elämästä, ja vetistellä kuin lapsi. Ei, on tapettava elääkseen, jos ei voi muuten elää, tapettava hetken pakosta. Mutta konna se, joka tappaa tappaakseen! Konna tietämättään, sen myönnän hyvin; mutta kuitenkin konna. Ihmisen ainaisena pyrkimyksenä olkoon koettaa vähentää kärsimyksen ja julmuuden määrää: se on hänen ensimäinen velvollisuutensa.

Nämä ajatukset pysyivät tavallisissa olosuhteissa Christophen sydämen pohjalle kätkettyinä. Hän ei tahtonut niitä ajatella. Mitä varten? Minkä hän sille voi? Hänen täytyi olla Christophe, täytyi suorittaa elämäntyönsä, maksoi mitä maksoi, elää kaikkein heikompain kustannuksella... Hän ei maailmaa ollut luonut... Ei pidä sellaista ajatella...

Mutta kun onnettomuus nyt oli syössyt hänetkin voitettujen joukkoon, täytyi hänen sitä ajatella. Ennen oli hän moitiskellut Olivier Jeanninia, kun hän antautui turhiin tunnontuskiin ja sääli, ilman tulosta, onnettomia, joiden kohtaloon toiset kärsivät olivat syypäät. Nyt johtui hän vielä pitemmälle kuin Olivier; väkevän luonteensa voimalla tunkeusi hän aina kaikkeuden tragedian juureen; hän tunsi koko luomakunnan kärsimykset, ne koskivat häneen niin kipeästi kuin hän olisi ollut verille nyljetty. Hän ei voinut enää ajatella eläimiä ahdistuksesta vapisematta. Hän näki eläinten sielun niiden katseesta, sielun, joka oli samantapainen kuin hänenkin, mutta ei osannut puhua; ja eläinten silmät huusivat niiden sielujen puolesta:

-- Mitä minä olen teille tehnyt? Minkä tähden te olette minulle niin pahoja?

Hän ei sietänyt enää katsella edes sellaisia aivan jokapäiväisiäkään näkyjä, joita hän oli nähnyt sadatkin kerrat, -- ahtaaseen, lautaristikoista kyhättyyn laatikkoon työnnettyä pientä, ynisevää vasikkaa, sen suuria, tummia ja ulkonevia silmiä, niiden sinertävää valkuaista ja punertavia luomia, tuota poloista lenkosäärtä valkeine silmäripsineen, kiharaisine otsatukkineen ja sinertävine turpineen; -- ei sietänyt nähdä karitsaa, jota talonpoika kantoi yhteen sidotuista jaloista, pää alhaalla riiputtaen: kuinka se koetti nousta, ja valitteli kuin lapsi, määkyi ja kurotteli harmaata kieltään; -- ei kanoja, jotka oli sullottu päälletysten koriin; -- sian hätäinen, kaukaa kuuluva vinkuna viilsi hänen sydäntään; -- ja vielä kauheampi oli nähdä keittiön pöydällä lintua, josta kaiveltiin pois sisälmyksiä... Hänen tunteitaan raateli ajatella, miten monenmoisia kidutustapoja ihminen viattomille heikommilleen keksii. Kuvitelkaa, että eläimellä on järjenkipinä, ajatelkaa, miten kauheaa unta maailma mahtaa sille olla: nuo tylyt, silmittömät ja kuurot ihmiset, jotka teurastavat sen, repivät auki sen vatsan, raastavat suolet siltä, paloittelevat, kärventävät sen elävältä, joskus nauttivat sen tuskan väänteistä! Ovatko Afrikan kannibaalit sen julmempia? Eläinten kärsimys on ajattelevalle sielulle vieläkin sietämättömämpää kuin ihmisten. Sillä ihmisille myönnetään edes, että kärsimys on pahaa ja että kiduttaja on rikollinen. Mutta miljoonat eläimet surmataan hyödyttömästi, joka päivä, ilman pienintäkään omantunnontuskaa. Ken sellaisesta puhuisi, olisi naurettava. -- Ja se on anteeksiantamaton rikos. Se yksinään tekee kaiken, mitä ihminen saa kärsiä, ansaituksi. Se huutaa ihmiskunnalle kostoa. Jos Jumala on olemassa ja sallii sellaista, huutaa se kostoa itselleen Jumalalle. Jos on olemassa hyvä Jumala, niin hänen täytyy auttaa pienimpiäkin luomiaan. Ellei Jumala ole hyvä muuta kuin väkeville, ellei löydy oikeutta kurjille, niille alemmille olennoille, jotka on uhrattu ihmiskunnan hyväksi, ei olekaan hyvyyttä, ei ole oikeutta...

Oi, ihmisen verilöylyt ovat tyhjää sen rinnalla, miten kaikkeus surmaa! Eläimet syövät toinen toisiaan. Rauhalliset kasvit, mykät puut ovat julmia petoja keskuudessaan. Metsien rauha: mainio paikka kaunopuheisille kirjailijoille, jotka tuntevat luontoa ainostaan kirjanoppineesta... Läheisessä metsässä, muutaman sylen päässä talosta, käytiin hirvittävää taistelua. Murhanhimoiset pyökit heittäytyivät kauniiden, rusorunkoisten kuusien kimppuun, takertuivat notkeilla vartaloillaan noihin ikivanhoihin metsänpylväisiin, tukehduttivat ne. Ne vaaniskelivat tammia, murskasivat ne, tekivät niistä itselleen tukia. Pyökkijättiläiset satoine käsineen hyökkäsivät yhtä vastaan, kymmenen puuta yhteen puuhun. Niiden ympäristö oli täynnä ruumiita. Ja kun ei ollut vihollisia, ryntäsivät ne toisiaan vastaan, ottelivat raivoisasti, tunkien toisiaan tieltä, vääntelehtien kamppailussa kuin antediluviaaniset hirviöt. Alempana olivat akaasiat lähteneet metsänreunasta liikkeelle ja työntyivät sen sisälle, hyökkäsivät päin kuusia, takertuivat kynsillään kiinni vihollistensa juuriin, myrkyttivät heidät omilla mahlanesteillään. Taistelua elämästä ja kuolemasta. Voittaja anasti samalla kertaa sekä voitetun paikan että sen asustuksen. Sitten viimeistelivät pikku hirviöt suurten työn. Sieniä kasvoi juurten välissä, ne imivät vähitellen tyhjäksi sairaan puun. Mustat muurahaiset jauhoivat muruiksi sen lahon ruumiin. Miljoonat näkymättömät hyönteiset kalvoivat, kaivoivat, muuttivat tomuksi äskeisen elämän... Ja kaikki tämä taistelu kävi aivan äänettömästi!... Oi sinua, luonnon rauha, traagillinen naamio, joka kätket Elämän tuskallisia ja julmia kasvoja!

Christophe oli hukkumaisillaan. Mutta hän ei ollut mies, joka uppoaa ponnistelematta ja kätensä tyynesti ristiin pannen. Vaikka hän tahtoikin kuolla, teki hän kaikkensa saadakseen elää. Hän oli niitä, joista Mozart sanoo, että "_he tahtovat toimia niin kauan kunnes viimein ei ole enää mitään mahdollisuutta mihinkään_". Hän tunsi katoavansa, ja vaipuessaan hapuili hän käsillään oikealle ja vasemmalle, etsien jotain tukea. Kerran luuli hän jo sen löytäneensä. Hänen mieleensä johtui Olivier Jeanninin pikku poika. Heti kohta otti Christophe hänet elämänvoimansa virittäjäksi, turvautui tuohon lapseen. Niin, hänen oli saatava tietää pojan olinpaikka, vaadittava hänet itselleen, kasvatettava, rakastettava sitä, asetuttava isän paikalle, hankittava Olivier jälleen pojassaan elämään. Kuinka hän ei ollutkaan ajatellut jo ennen sitä? Niin itsekäs oli hän surussaan ollut. Christophe kirjoitti nyt Cécilelle, jonka hoitoon lapsi oli jäänyt. Hän odotti kärsimättömästi vastausta, se oli hänen ainoana ajatuksenansa. Hän koetti olla tyyni; hänellä oli aihetta toivoa. Hän luotti onnistuvansa, hän tiesi, miten hyvä Cécile oli.

Vastaus tuli. Cécile kertoi, että kolme kuukautta Olivier Jeanninin kuoleman jälkeen oli eräs surupukuinen nainen tullut hänen luokseen ja sanonut hänelle:

-- Antakaa minulle minun lapseni takaisin! Hän oli se sama, joka oli vähän sitä ennen jättänyt lapsensa ja Olivier Jeanninin, -- Jacqueline, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Hänen mieletön rakkaudenpuuskansa ei ollut kestänyt pitkän aikaa. Hän oli kyllästynyt rakastajaansa vielä pikemmin kuin rakastaja häneen. Hän oli tullut takaisin Parisiin murtuneena, elämää inhoten, vanhentuneena. Paljon hälinää herättäneen skandaalin vuoksi sulkeutuivat häneltä useimmat ovet. Vapaamielisimmät olivat ainakin yhtä ankaria kuin muut. Yksinpä hänen äitinsäkin oli kohdellut häntä niin solvaavan halveksivasti, ettei Jacqueline voinut jäädä hänen luokseen. Hän sai nähdä pohjiin asti maailman ulkokultaisuuden. Olivier Jeanninin kuolema murskasi hänen sielunsa lopullisesti. Jacqueline oli näyttänyt niin kärsivältä, ettei Cécile tuntenut itsellään olevan oikeutta vastata kieltävästi hänen pyyntöönsä. Katkeraahan oli luovuttaa tuo pikku olento, jota Cécile oli jo tottunut pitämään aivan omanaan. Mutta vieläkin katkerampaa olisi ollut olla kova ihmiselle, jolla oli suurempi oikeus lapseen kuin hänellä ja joka oli vieläkin onnettomampi kuin hän. Cécile olisi tahtonut silloin kirjoittaa Christophelle, kysyä häneltä neuvoa. Mutta Christophe ei ollut kertaakaan vastannut Cécilen kirjeisiin. Cécile ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä edes, elikö Christophe vai oliko kuollut... Ilo tässä maailmassa tulee ja menee. Mitäpä voikaan? Alistua. Tärkeintä oli kuitenkin, että lapsi oli onnellinen ja että sitä rakastettiin...

Se kirje tuli illalla. Oli takatalvi, satoi lunta. Kaiken seuraavan yötä. Metsässä, jossa oli jo näkynyt tuoreita lehtisilmuja, ratisivat ja katkesivat puut lumen painon alla. Siellä paukkui kuin olisi tykeillä ammutta. Christophe oli yksin huoneessaan, puolipimeässä, fosforinhohtavassa hämärässä; hän kuunteli synkän metsän ääniä, ja hätkähti joka paukahduksella; hän oli kuin puu, joka taipuu taakkansa alla ja rasahtaa poikki. Hän sanoi itsekseen:

-- Nyt on kaikki mennyttä.

Yö kului, päivä tuli; puu ei ollut taittunut. Pitkin uutta päivää ja seuraavan yön, ja monetkin seuraavat päivät ja yöt puu yhä taipui ja ratisi; mutta se ei taittunut. Christophella ei ollut mitään aihetta enää elää; ja hän eli kuitenkin. Hänellä ei ollut syytä taistella; ja hän taisteli yhä näkymätöntä vihollista vastaan, joka tahtoi väkivallalla ruhjoa hänen selkärankansa, taisteli ruumis ruumista vastaan, kaikin voimin. Aivan kuin Jakob enkelin kanssa. Hän ei odottanut taistelusta mitään, hän ei odottanut muuta kuin loppua, rauhaa; ja hän taisteli vain. Ja hän huusi:

-- Murskaa minut. Miksi sinä et minua murskaa?

Meni päiviä. Christophe lähti huoneestaan. Tyhjänä elämästä. Hän koetti itsepintaisesti kuitenkin pysyä pystyssä. Hän käveli edelleen. Onnelliset ne, joita voimakas rotu elämän samenevina hetkinä pitää yllä! Isän ja isoisän jalat kantoivat nyt pojan ruumista, joka oli kaatumaisillaan; vankkojen kanta-isien voima kohotti murtunutta sielua aivan kuin ratsu kantaa kuollutta ritaria.

Christophe kulki pengermää pitkin rotkossa; hän laskeusi kapeaa polkua, terävien kivien välitse, joiden raoissa kiemurteli pienien vaivaistammien suonikkaita juuria; hän ei tiennyt, minne meni, mutta hänen askeleensa olivat varmemmat kuin jos selvä tahto olisi niitä ohjannut. Christophe ei ollut nukkunut, tuskin syönytkään moneen päivään. Hänen silmissään oli kaikki sumua. Hän kulki alas laaksoihin päin. -- Oli pääsiäisviikko, pilvinen päivä. Talven viimeinen hyökkäys voitettu. Lämmin kevät hautoi maan pintaa. Kylistä alhaalta kuului kirkonkellojen soittoa. Ensin yhdestä, joka oli tuolla vuoren juuressa, aivan kuin mikä linnunpesä siellä painanteessa, -- kirjavine, mustine ja vaaleine olkikattoineen; katoissa oli sakeaa sammalta, ikäänkuin samettia. Sitten toisista kylistä, joita ei näkynyt, vuoren toiselta puolelta. Sitten jälleen tasangolta, joen tuonpuoleiselta rannalta. Ja hyvin kaukaa kuului usvissa lepäävän kaupungin huminaa. Christophe pysähtyi. Hänen sydämensä tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Nuo äänet hänelle ikäänkuin sanoivat: -- Lähde kanssamme. Täällä on rauha. Täällä on tuska kuollut, ja ajatus kuollut sen keralla. Me tuudimme sielua niin hellästi, että se nukahtaa syliimme. Tule ja lepää, et enää herää.

Kuinka väsynyt hän tunsikaan olevansa! Kuinka mielellään hän olisi tahtonut nukkua. Mutta hän pudisti päätänsä ja vastasi:

-- Minä en etsi rauhaa, minä etsin elämää.

Hän alkoi jälleen vaeltaa. Hän kulki monet kilometrit, aivan huomaamattaan. Hänen hourailevassa heikkoudessaan sattuivat yksinkertaisimmatkin aistimukset häneen odottamia kaikuja herättävällä voimalla. Hänen ajatuksensa heijasteli kaiken, mitä oli ympärillä, maassa ja ilmassa, fantastisina hohteina. Hän vavahti varjoa, joka juoksi hänen edeltään auringonpaisteessa valkealla ja tyhjällä tiellä, kun hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui.

Eräästä metsiköstä aukealle tullessaan näki hän joutuneensa lähelle kylää. Hän kääntyi heti samaa tietä takaisin: ihmisten näkeminen tuskastutti häntä. Hänen täytyi kuitenkin kulkea erään yksinäisen talon ohitse, talon, joka oli hiukan erillään toisista; se oli rakennettu jyrkänlaisen vuoren kupeeseen; se näytti sanatoriolta; suuri, auringonpaahtama puutarha ympäröi sitä; joitakin ihmisolentoja kuljeskeli epävarmoin askelin sen hiekkakäytäviä pitkin. Christophe ei taloa juuri huomannutkaan; mutta sitten joutui hän polun mutkassa vastatusten miehen kanssa, jolla oli himmeät silmät, lihava ja keltainen naama ja joka istui penkillä kahden poppelin juurella tuijottaen eteensä. Toinen mies istui hänen vieressään; he olivat molemmat vaiti. Christophe meni jo heidän ohitseen, mutta parin askeleen päässä hän pysähtyi: hän oli muistavinaan nuo äskeiset silmät. Hän kääntyi ja tuli takaisin penkin luokse. Mies ei ollut liikahtanut paikaltaan. Ja tuijotti niinkuin äskenkin johonkin eteensä. Mutta hänen toverinsa katseli Christopheen. Christophe viittasi hänelle, ja hän tuli Christophen luokse.

-- Kuka hän on? kysyi Christophe.

-- Muuan tuon yksityisen hermosairaalan hoidokkaita, vastasi mies osoittaen rakennusta.

-- Minä taidan hänet tuntea, virkkoi Christophe.

-- Mahdollista, hän oli varsin tunnettu saksalainen kirjailija, vastasi mies.

Christophe mainitsi nimen. -- Juuri niin, hän se oli. -- Christophe oli nähnyt hänet ennen muinoin, siihen aikaan, kun hän kirjoitti Mannheimin aikakauslehteen. Silloin olivat he olleet vihollisia: Christophe yritteli silloin vasta päästä julkisuuteen, ja toinen oli jo kuuluisa. Hän oli voimakas mies, verrattoman varma itsestään; hän halveksi kaikkea, mikä ei ollut häntä omaa itseään; romaanikirjailija, jonka realistinen ja sensualistinen taide nousi paljon tavallisten kirjallisten tuotteiden keskitasoa korkeammalle. Vaikka Christophe olikin vihannut häntä, ei hän voinut olla ihailematta hänen aineellisen, rehellisen ja ahdaslaatuisen työnsä mallikelpoisuutta.

-- Hän tuli tällaiseksi vuosi sitten, kertoi vartia. Häntä hoidettiin täällä, hänen luultiin jo tulleen terveeksi, hän lähti kotiinsa. Ja sitten se kohtasi häntä uudestaan. Eräänä iltana heittäysi hän alas ikkunastaan. Ensi aikoina touhusi hän täällä ja huusi. Nyt hän on aivan tyyni. Hänen päivänsä menevät istuskellen, niinkuin nyt näette.

-- Mitä hän katselee? kysyi Christophe.

Christophe meni lähemmäksi penkkiä. Hän katseli voitetun kelmeitä kasvoja, hänen paksuja luomiaan, jotka riippuivat silmien päällä: toinen luomi oli melkein ummessa. Hullu ei näyttänyt tietävän mitään Christophen läsnäolosta. Christophe mainitsi häntä nimeltä, otti hänen kätensä, -- pehmeän ja kostean, joka riippui hervottomana kuin kuolleen, käteensä; Christophe ei voinut pitää kauan sitä. Mies loi hetkeksi Christopheen hamuilevan katseensa, tuijotti sitten taas eteensä tylsästi hymyillen. Christophe kysyi:

-- Mitä te katselette?

Liikkumaton mies vastasi matalalla äänellä:

-- Minä odotan.

-- Mitä?

-- Ylösnousemusta.

Christophe hätkähti. Hän lähti nopeasti sieltä. Vastaus lävisti hänet kuin tulinen miekka.

Hän meni metsään, kapusi vuoriston rinteitä, pyrki kotiin päin. Sekaannuksissaan eksyi hän tieltä; hän huomasi olevansa valtavassa kuusikossa. Varjoa ja äänettömyyttä. Muutamia ruskeanpunaisia auringonpaisteen läikkiä, joista ei tiennyt, mistä ne tulivat, hohti hämärässä. Christophen hypnotisoivat ne valoläikät. Kaikki muu oli ympärillä kuin yötä. Hän käveli terävien havunneulojen peittämää polkua, kompastellen puiden juuriin, jotka olivat paisuneet kuin mitkä jättiläissuonet. Kuusien tyven ympärillä ei ollut yhtään ainoata kasvia, ei sammalta. Niiden oksissa ei ainoakaan lintu liikahtanut. Alimmaiset oksat olivat kuivuneet. Koko elämä oli kiitänyt pakoon ylös, sillä siellä oli auringonpaistetta. Pian sekin elämä sammui. Christophe joutui sellaiseen metsänosaan, jota tuntematon tauti vaivasi. Pitkä ja ohut naava kietoi hiushienoihin säikeihinsä kuusien punertavia oksia, aivan kuin hämähäkin verkkoon, köytti ne latvasta tyveen, siirtyi puusta toiseen, kuristi metsää. Se loiskasvi oli kuin merenalaista levää tai lonkeroeläimiä ilkeine tuntosarvineen. Ja hiljaistakin oli kuin valtameren pohjalla. Ylhäällä auringonpaiste jo kalpeni. Usva hiipi viekkaasti läpi kuolleen metsän ja eksytti kulkijaa. Kaikki katosi; ei ollut enää mitään. Puolen tuntia harhaili Christophe umpimähkään valkean usvaharson keskellä, joka vähitellen yhä tiivistyi, musteni; se tunkeusi hänen kurkkuunsa; hän luuli menevänsä suoraan eteenpäin, ja kiersikin piiriä jättiläiskokoisten lukinverkkojen alla! jotka riippuivat kuoliaiksi kuristetuista kuusista; noiden verkkojen läpi tunkeutuessaan usva jätti niihin kylmiä ja väriseviä vesipisaroita. Viimein silmukat hajosivat, näkyi suuri aukko, ja Christophe pääsi merenalaisesta metsästä. Hän oli jälleen elävässä metsässä, jossa kuusi ja pyökki kamppailivat vaiti keskenään. Mutta kaikki oli yhä yhtä liikkumatonta kuin ennenkin. Se tuntikausia kestänyt äänettömyys ahdisti hänen sieluaan. Christophe pysähtyi sitä kuuntelemaan...

Yhtäkkiä eroitti hän kaukaista kohinaa. Enteellinen tuulenpuuska nousi metsän takaa. Aivan kuin laukkaava hevonen tuli se puiden huippujen kohdalle, ja huiput lainehtivat. Ikäänkuin Michel-Angelon Jumala, joka kulkee pilvenpatsaassa. Se joutui Christophen yläpuolelle! Metsä ja Christophen sydän värähtivät. Se oli airut...