Part 15

Ja hän tiesi vieläkin paremmin kuin Christophe, että Braun saisi piankin kaikesta selvän. Annalla oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän salasi tämän tietonsa Christophelta, joko hän ei sitten tahtonut lisätä hänen tuskaansa tai hänen ylpeytensä esti häntä siitä.

Niin suljettu kuin Braunin koti olikin ja niin salattuna kuin siellä näytelty porvarillisen perheen tragedia pysyikin, jotain siitä pääsi kumminkin kaupunkilaisten kuuluville.

Siinä kaupungissa ei kukaan voi kehua osaavansa salata omaa elämäänsä. Sellainen olisi siellä ilmeinen ihme. Kaduilla ei kukaan kulkijaa katsele; talojen ovet ja ikkunaluukut ovat kiinni. Mutta ikkunanpieliin on kiinnitetty niin kutsuttuja "juorupeilejä", ja kun kävelee niiden ohitse, kuulee takanaan sälekaihtimien kahisten aukeavan ja sulkeutuvan. Kukaan ei muka teistä välitä; teistä ei olla tietävinäänkään; mutta piankin huomaatte, ettei ainoakaan sananne, tekonne ole jäänyt muistiin panematta: siellä tiedetään kaikki, mitä olette hommannut, mitä puhunut, mitä nähnyt, mitä syönyt; tiedetäänpä myöskin, tahi ollaan tietävinään, mitä milloinkin olette ajatellut. Ihminen on siellä salaisen ja yleisen silmälläpidon esineenä. Palvelijat, kaupustelijat, sukulaiset, ystävät, vento-vieraat, tuntemattomat ohikulkijat, kaikki he ovat sanattoman sopimuksen mukaan yhteistyössä vakoillakseen lähimmäisiään, joskin on mahdotonta arvata, kuinka nuo hajanaiset voimat oikein keskittyvät. Eikä seurata ainoastaan tekojanne, vaan nuuskitaan sydäntännekin. Siinä kaupungissa ei kenelläkään ole oikeutta pitää omantuntonsa asioita ominaan; jokaisella on oikeus tunkeutua luoksenne, kaivella yksityis-ajatuksianne, ja jos ne loukkaavat yleistä mielipidettä, vaatia teitä tilille. Yksilöä rasittaa siellä kollektiivisen hengen näkymätön despotismi; hän on koko ikänsä aivan kuin lapsi holhouksen alla; mikään hänessä ei ole hänen omaansa: hän on yhteiskunnan.

Annan tarvitsi vain parina pyhänä perätysten jäädä pois kirkosta, niin epäluulot heräsivät. Tavallisesti ei kukaan näyttänyt huomaavan hänen läsnäoloaan jumalanpalveluksissa; hän eli syrjässä, ja kaupunki unohti, että hän oli olemassakaan, siltä tuntui. -- Mutta sen ensimäisen sunnuntain iltana, jolloin häntä ei oltu nähty kirkossa, merkittiin tuo hänen poissaolonsa kaikkialla muistiin. Seuraavana pyhänä ei ainoakaan hurskas silmä, joka seuraili Kirjan pyhiä sanoja tahi papin suun liikkeitä, näyttänyt hajamieliseltä, mutta siitä huolimatta oli jokainen kirkon kynnyksen yli astuessaan ja kirkosta lähtiessään todennut, että Annan paikka oli tyhjä. Ja sitten maanantaina alkoi Anna saada vieraikseen ihmisiä, joita hän ei ollut nähnyt moneen kuukauteen; heillä oli tähän käyntiinsä jos jonkinlaisia tekosyitä: toiset pelkäsivät hänen ehkä sairastuneen, toiset olivat omituisen innostuneita hänen asioistansa, kaikesta, mikä koski hänen miestään, hänen kotiaan; jotkut näyttivät olevan erikoisen hyvin selvillä, mitä hänen sisäisessä elämässään tapahtui; kukaan ei vihjaillut -- (niin kömpelön sukkelia he olivat) -- siihen, että hän oli ollut kahtena pyhänä perätysten poissa kirkosta. Anna sanoi hiukan sairastelleensa, puhui kotihommistaan. Ystävättäret kuuntelivat tarkkaavasti ja myönsivät hänen olevan oikeassa: Anna tiesi kuitenkin, etteivät he uskoneet hänen ainoaakaan sanaansa. Heidän katseensa kierteli pitkin huoneen seiniä, nuuski, pani muistiin kaikki seikat. Heidän kylmä leppoisuutensa säilyi yhä ennallaan eivätkä he antautuneet teeskenneltyihin suopeudenpurkauksiin; mutta heidän silmistään näki, miten uteliaisuus heitä kalvoi ja kalusi. Pari kolme kysäsi, tekeytyen liiankin välinpitämättömiksi, miten nyt herra Krafft voi.

Joku päivä sen jälkeen, -- (silloin oli Christophe tuolla matkallaan), -- tuli Annan luokse itse pastori. Kaunis mies, ja hyvä mies: kukoistavin poskipäin, ylen ystävällinen, ja niin järkähtämättömän rauhallinen kuin ainakin ihminen, joka tietää, että hänessä on koko totuus. Hän tiedusteli huolekkaasti, miten Annan terveyden laita oli, kuunteli kohteliaasti ja hajamielisenä Annan selittelyitä, joita hän ei ollut pyytänytkään, myöntyi nauttimaan lasin teetä, laski hupaisesti leikkiä; ilmaisi juoma-aineista sen mielipiteensä, ettei se viini, josta raamatussa puhutaan ollut alkohoolipitoista; siteerasi tunnettuja lauselmia, kertoi jonkin anekdootin, ja viittasi, kun aikoi lähteä talosta, hämärällä tavalla jonkinlaiseen vaaraan, mitä huonosta seurasta saattaa koitua, joihinkin retkeilyihin, yleiseen uskottomuuden henkeen, tanssin siveettömyyteen, sydämessä piileviin pahoihin haluihin. Sitten hän oli hetken vaiti, yskiskeli, nousi paikaltaan, lähetti herra Braunille Annalla juhlalliset tervehdyksensä, sutkautti latinankielisen sukkeluuden, kätteli Annaa ja lähti. -- Nuo vihjaukset saivat Annan aivan tyrmistymään. Olivatko ne tosiaankin vihjauksia? Kuinka olisi pastori saanut tietää Christophen ja hänen kävelyretkestä? He eivät olleet siellä maalla nähneet ketään, joka olisi heidät tuntenut. Mutta eikö tässä kaupungissa tiedetä suorastaan kaikkea? Erikoisen näköinen musiikkimies ja nuori, mustiin puettu nainen olivat varmaankin herättäneet huomiota siellä, heidän tanssiessaan ravintolassa; heidän tunnusmerkkejään oli mainittu suusta suuhun, ja tieto tapahtumasta oli tullut kaupunkiin, jossa ihmisten ilkeys oli heti tuntenut tuon oudon naisen Annaksi. Tosin tällaista mahdollisuutta ensin epäiltiin, mutta hyvin uteliaaksi se asia vain teki; ja vahvistivathan sitä vielä Annan oman palvelijan antamat lisävalaistukset. Yleisön uteliaisuus oli nyt ylen varuillaan ja odotti, että he kaksi paljastaisivat itsensä; heitä vartioitiin sadoin näkymättömin silmin. Mykkä ja salakavala kaupunki väijyi heitä kuin kissa hiiriä.

Tätä vaaraa ei Anna ehkä olisi hätkähtänyt, -- ehkäpä olisi tuollainen raukkamainen vihamielisyys saanut hänet raivostumaankin ja uhittelemaan vaaraa, -- ellei hänellä itselläänkin olisi ollut vihollistensa farisealainen yhteiskuntaluonne. Kasvatus oli sen orjuuttanut. Hän saattoi kylläkin tuomita ankarasti ja hyljeksiä yleisön mielipiteen pikkumaisuutta: siitä huolimatta hän piti sitä hyvässäkin arvossa; hän hyväksyi sen tuomiot silloinkin, kun ne sattuivat häneen itseensä; jos ne olisivat olleet ristiriidassa hänen omantuntonsa kanssa, olisi hän arvostellut omantuntonsa olevan väärässä. Hän halveksi kyllä kotikaupunkiaan; mutta kaupungin halveksimista oli hänen mahdotonta kestää.

Sitten lähestyi tilaisuus, jolloin kaupungin panetteluhalu sai purkautua mielinmäärin. Oli tulossa karnevaalit.

Karnevaali oli säilyttänyt siinä kaupungissa niihin aikoihin asti, joissa kertomuksemme liikkuu, arkaaisen ja karkean vallattomuuden luonteen (sen jälkeen se on paljon muuttunut); siihen aikaan matki se uskollisesti karnevaalin ammoisinta perikuvaa, minkä sisältönä oli järjen ikeeseen joko vapaaehtoisesti tai väkisin alistuneen ihmishengen laukeamista silloin tällöin häpeämättömään hurjisteluun; missään ja milloinkaan ei tuollainen hetkellinen laukeaminen ole ollut häikäilemättömämpää kuin sellaisissa maissa, joissa yleisten tapojen ja lakien painostus on ollut raskain, ja aikoina, jolloin järki on ollut korkein valtias. Annan kotikaupunki oli luonnollisesti loistopaikka moiselle riihautumiselle. Kuta enemmän siveellinen rigorismi lamasi siellä sieluja, kuta lujemmin se tukki vapauden suun, sitä julkeampia olivat noina muutamina vapauden päivinä orjuutettujen eleet ja sanat. Kaikki, mikä oli vähitellen keräytynyt sielun pohjiin: kateus, salainen viha, hävytön uteliaisuus, yhteiskuntaeläimessä luonnostaan asuvat pahansuovat vaistot, -- kaikki ne purkausivat yhtäkkiä esille oikealla kostonriemulla. Jokaisella oli silloin oikeus lähteä juoksemaan kaduille ja häväistä viisaasti naamioituna, suuren yleisön silmien edessä, vihaamaansa lähimmäistä, oikeus levittää ohikulkijain katseltavaksi kaiken, mitä hän oli kokonaisen vuoden kärsivällisillä tutkimuksilla saanut ilmi, kaikki skandaalit, muru murulta kerätyt jalot salaisuuksien aarteet. Kuka näytteli niitä saaliitaan rattailla hyppien, kuka kantoi läpikuultavaa lyhtyä, jonka kylkiin oli kirjoitettu tai kuvilla tulkittu kaupunginelämän salaisuuksia. Uskalsipa joku naamioida itsensä vihollisekseenkin, niin helposti tunnettavaksi, että katupojat mainitsivat häntä hänen vainoamansa nimellä. Näinä parina päivänä ilmestyi oikeita panettelulehtiä. Hienosto alentui salakavalasti sekautumaan leikkivän pääsiäisrahvaan joukkoon. Minkäänlaisia rajoituksia ilolle ei ollut, paitsi mitä valtiollisia asioita koskeviin piloihin tuli, -- tällainen raisu vapaus oli muutaman kerran saanut aikaan selkkauksia kaupungin hallituksen ja ulkovaltojen edustajien kesken. Mutta kaupungin omia asukkaita ei mikään suojannut toisia kaupunkilaisia vastaan; ja moinen aina uhkaava yleisen häväistyksen pelko vaikuttikin osaltaan suuresti siihen, että se näennäinen elämän moitteettomuus, josta kaupunki ylpeili, yhä järkkymättä säilyi.

Anna eli sen pelon vallassa, -- muuten melkoisen aiheettomasti. Hänellä ei juuri ollut syytä peljätä. Hänen asemansa oli liian vähäpätöinen kaupungin yleisen mielipiteen silmissä, niin ettei hänen kimppuunsa ajateltukaan karata. Mutta hän oli sulkeutunut aivan yksikseen, ja monien viikkojen unettomuus ja sielulliset kärsimykset olivat saattaneet hänet sellaisen väsymyksen ja kiihtymyksen tilaan, että hänen mielikuvituksensa oli valmis odottamaan minkälaisia järjettömiä kauhuja tahansa. Hän piti niiden kiukkua, jotka eivät häntä rakastaneet, liiankin suurena. Hän arveli, että nyt olivat epäilykset löytäneet jäljille, luuli, että mikä tyhjänpäiväinen seikka tahansa voisi koitua nyt hänen tuhokseen, ja kukapa tiesi, eikö juuri se seikka ollutkin jo löytynyt? Silloin seuraisi armoton häväistys, alasti riisuminen; hänen sydämensä paljastettaisiin ohikulkijoille: sellainen häpeä, että Anna oli kuolla sitä kuvitellessaankin. Kerrottiin, että erään nuoren tytön oli ollut muutama vuosi sitten pakko paeta koko seudulta, sukulaisineen päivineen, samantapaisen vainon tähden... Eikä tässä voinut itseään puolustaakseen tai sitä vaaraa estääkseen tehdä mitään, ei kerrassaan mitään; ei ollut neuvoa edes koettaa saada selville, mitä oli tulossa. Epätietoisuus oli vieläkin tuskallisempi kuin itse varmuus. Anna vilkui ympärilleen kauhuissaan kuin metsänriista koirien keskellä. Omassa kodissaankin hän tiesi olevansa saarrettuna.

Annan palvelijatar oli yli neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen nimensä oli Bäbi. Kookas ja vahva nainen; naama laiha ja ohimoilta ja otsalta ylöspäin suippeneva, alhaalta leveä ja pitkä; leukapielet pullistuneet: naama kuin mikä päärynä. Hänellä oli lakkaamaton hymy huulilla, silmät, syvällä, pienet ja pyöreät, ikäänkuin pään sisään imeytyneet; silmäluomet punaiset ja melkeinpä ripsettömät. Hänen sanankäyttönsä oli ylen mairittelevaa: hän oli aina isäntiinsä ihastunut, aina heidän mielipidettään, hellästi huolissaan heidän terveydestään; kun hän sai käskyn, niin hän hymyili; kun häntä toruttiin, niin hän hymyili. Braun luotti järkkymättä hänen uskollisuuteensa. Hänen autuaallisen kirkas muotonsa oli Annan kylmyyden täydellinen vastakohta. Mutta kuitenkin oli hän monessa suhteessa samanlainen kuin Anna: puhui vähän niinkuin hänkin; vaatetus huolehdittu ja ankaran yksinkertainen niinkuin rouvankin; hän oli jumalinen samoin kuin Anna, kulki aina hänen perästään kirkkoon, täytti tarkoin armeliaisuusvelvollisuutensa lähimmäisiään kohtaan, suoritti tunnollisesti kotitehtävänsä: oli siisti, täsmällinen, piti käytöksensä yhtä moitteettomana kuin keittiönsä hyvässä järjestyksessä. Sanalla sanoen, hän oli mallikelpoinen palvelijatar: kotivihollisen oivallinen tyyppi. Annan naisellinen vaisto ei pettynyt naisten salaisista ajatuksista, eikä hän siis kuvitellut liikoja hyviä Bäbistä. He kaksi vihasivat toisiaan, ja tiesivät sen, mutta eivät mitenkään tunteitaan ilmaisseet.

Sinä yönä, jonka edellisenä päivänä Christophe tuli matkaltaan takaisin ja jona Anna tuskissaan meni hänen luokseen, vaikka olikin päättänyt, ettei hän koskaan tahtoisi häntä enää nähdä, ja hiipi hiljaa pitkin seinää pimeässä käytävässä, tunsi hän yhtäkkiä, juuri kun hän oli pujahtamassa Christophen kamariin, paljaiden jalkojensa alla jotain hienoa ja pehmeästi pusertuvaa tomua, eikä niinkuin tavallisesti pelkästään lattian sileää ja kylmää pintaa. Anna kumartui ja koetti permantoa sormellaan, ja hänelle selvisi koko asia: siihen oli koko käytävän leveydeltä ja parin kolmen metrin pituudelta riputettu hienoa tuhkaa. Bäbi oli keksinyt samanlaisen kavalan tempun kuin aikoinaan Frocin-kääpiö paljastaakseen Tristanin käynnit Isolden vuoteessa, keksinyt omasta päästään ja tätä tarua tuntematta: tosiaankin ovat eräät tyypit kautta vuosisatojen samoja niin hyvässä kuin pahassakin. Mikä todistaa kaikkeuden viisasta säästäväisyyttä! -- Anna oli juonesta aivan varma; mutta kuitenkin hän meni, minne aikoi, jonkinlaisen halveksivan uhkamielen ärsyttämänä; hän pujahti Christophen luo, ei puhunut hänelle äskeisestä huomiostaan mitään, vaikka olikin levoton; mutta lähtiessään takaisin otti hän Christophen uunin vierestä luudan, ja silitteli huolellisesti jälkensä tuhkasta pois sikäli kuin käveli sen ylitse. -- Kun Anna ja Bäbi näkivät toisensa seuraavana aamuna, oli ensinmainittu kylmä niinkuin tavallisesti, ja toinen hymyilevä, niinkuin aina.

Bäbin vieraana kävi joskus muuan hänen sukulaismiehensä; sunnuntaisin teki tuo häntä vanhempi mies kirkon ovivartian virkaa; hänen nähtiin seisovan _Gottesdienstin_ (jumalanpalveluksen) aikana kirkon ovella, yllään valkea, mustajuovainen ja hopeisilla tupsuilla koristettu jakku ja kädessä pitkä, koukkukahvainen sauva. Ammatiltaan hän oli ruumisarkuntekijä. Hänen nimensä oli Sami Witschi. Hän oli hyvin kookas, laiha, pää hiukan kumara, naama vanhan maalaisukon: sileä ja vakava. Hän oli jumalinen, ja tunsi paremmin kuin kukaan muu kaikki juorut seurakunnan jäsenistä. Bäbi ja Sami aikoivat mennä naimisiin; he pitivät suuressa arvossa toistensa vakavia ominaisuuksia, toistensa lujaa uskoa ja ilkeyttä. Mutta heillä ei ollut kiirettä naimisiin. He tahtoivat ensin viisaasti arvioida toisiaan. -- Viime aikoina oli Sami alkanut käydä Bäbin vieraana entistä useammin. Hän tuli taloon kenenkään tietämättä. Joka kerta, kun Anna meni keittiön ohitse, näki hän lasioven läpi Samin istumassa hellan vieressä, ja Bäbin ompeluksineen muutama askel hänestä. He puhuivat koko ajan, mutta ääntä ei kuulunut. Bäbin kasvot paistoivat ilosta ja hänen huulensa liikkuivat; Samin leveä, ankara suu vääntyi avautumatta irvistävään nauruun, kurkusta ei lähtenyt luiskahdusta; kaikki talossa oli aivan hiljaista. Kun Anna meni keittiöön, nousi Sami kunnioittavasti seisoalleen ja seisoi sitten mitään puhumatta, kunnes Anna poistui. Kuullessaan oven aukeavan Bäbi keskeytti jonkin puheenaiheen, muka sangen tavallisia asioita koskevan, ja katsoi Annaan liehakoivasti hymyillen, odotellen hänen käskyjään. Anna ajatteli, että he kuitenkin puhuivat hänestä; mutta hän halveksi heitä liiaksi viitsiäkseen kuunnella salaa heitä.

Päivällä tuon yön jälkeen, jolloin Anna oli tehnyt Bäbin tuhka-ansan tehottomaksi, näki hän keittiössä kaikkein ensimäiseksi Samin kädessä sen pienen luudan, jolla hän oli yöllä sipunut näkymättömiin paljaiden jalkojensa jäljet. Annahan oli ottanut luudan Christophen kamarista; ja nyt hän yhtäkkiä muisti unohtaneensa viedä sen sinne takaisin; hän oli kuljettanut sen omaan huoneeseensa, ja siellä olivat Bäbin terävät silmät sen heti huomanneet. Bäbi ja hänen hyvä sukulaisensa olivat tästä tietysti tehneet selvät johtopäätöksensä. Anna ei erehtynytkään. Bäbi tarkkasi nyt emäntänsä katsetta, hymyili ylen ystävällisesti ja selitti:

-- Harja on mennyt rikki; minä annoin sen Samille korjattavaksi.

Anna ei viitsinyt turvautua tökeröihin valheisiin; hän ei ollut kuulevinaankaan; hän katsasteli Bäbin työt, teki huomautuksensa, ja lähti pois välinpitämättömän näköisenä. Mutta oven takana hänen ylpeytensä luhistui; hän ei voinutkaan olla kuuntelematta heitä piilosta, käytävän kulmasta -- (häntä nöyryytti katkerasti, että hänen täytyi turvautua sellaisiin keinoihin; mutta pelko ahdisti häntä). -- Keittiöstä kuului hyvin lyhyt naurunkurahdus. Sitten hiljaista kuiskutusta, josta ei voinut eroittaa mitään. Mutta Anna oli niin suunniltaan, että hän oli kuulevinaan joitakin sanoja; kauhu toi hänen korviinsa juuri sellaista, mitä hän pelkäsi: hän kuvitteli noiden kahden puhuvan tulevista maskeraadeista ja kissannaukujaisista. Aivan varmaan he aikoivat silloin esittää tuon tuhkajutun. Uskottavasti hän erehtyi; mutta sellaisessa sairaaloisessa kiihtymyksentilassa, missä hän nyt oli pari viikkoa ollut, -- ajatellen yhtä mittaa vain julkista häväistystä, -- piti hän kaikkein epävarmintakin mahdollisena, niin, hän piti sitä aivan varmana.

Silloin hän teki lopullisen päätöksensä.

Saman päivän iltana -- (oli piinaviikon keskiviikko), -- tultiin Braunia noutamaan sairaan luokse, noin kahdenkymmenen kilometrin päähän kaupungista: hän tulisi kotiin vasta seuraavana aamuna. Anna ei mennyt päivälliselle, vaan pysyi huoneessaan. Hän oli valinnut tämän yön toteuttaakseen tuon sanattomasti sovitun päätöksen. Mutta hän oli päättänyt toteuttaa sen yksinään, sanomatta siitä mitään Christophelle. Hän halveksi Christophea. Hän ajatteli:

-- Hän lupasi kyllä. Mutta hän on mies, itsekäs ja petollinen, hänellä on taiteensa, hän unohtaa pian koko asian.

Ja sitäpaitsi saattoi hänen rajussa sydämessään, joka näytti niin hyvyydelle taipumattomalta, ehkä kumminkin piillä jonkinlainen säälintunne onnettomuustoveria kohtaan. Mutta hän oli liian tuima ja liiaksi intohimojensa vallassa sitä itselleen tunnustaakseen.

Bäbi vei Christophelle emännältään terveiset, että Anna oli sanonut olevansa hiukan huonovointinen ja haluavansa levätä. Christophe söi siis illallista yksinään, Bäbin silmälläpitämättä; piika väsytti häntä loruillaan, ja koetti houkutella häntä puhumaan, ja puolusteli Annaa sellaisella innolla, että Christophe alkoi häntä epäillä, vaikka hän olikin ylen herkkä uskomaan ihmisistä hyvää. Christophe oli päättänyt käyttää juuri tätä iltaa saadakseen Annan kanssa asiansa lopullisesti selville. Hänkään ei enää jaksanut lykätä sitä tuonnemmaksi. Hän ei ollut unohtanut sopimusta, jonka he olivat tehneet äskeisenä surullisena aamuna. Hän oli valmis pitämään sanansa, jos Anna sitä vaati. Mutta hän näki, miten järjetön tuollainen kaksoiskuolema oli; se ei muuttaisi asiaa laisinkaan; Braun saisi vain yksinään kärsiä kaiken surun ja skandaalin. Christophe ajatteli, että heidän olisi ollut parhainta riistäytyä irti toisistaan, ja että hän itse koettaisi vielä kerran lähteä kaupungista pois, -- nähdäkseen, oliko hänellä voimaa elää erossa Annasta: hän epäili sitä, muistaen turhan kokeilunsa, jonka hän tuonnottain oli tehnyt; mutta hän ajatteli, että jos hän ei jaksaisi sitä kestää, olisi hänellä vielä sittenkin aikaa turvautua tuohon viimeiseen keinoon, ja yksinään, kenenkään siitä mitään tietämättä.

Hän toivoi illallisen jälkeen pääsevänsä pujahtamaan hetkiseksi Annan huoneeseen. Mutta Bäbi ei eronnut hänen kintereiltään. Tavallisesti hän lopetti askareensa varsin hyvään aikaan; sinä iltana riitti keittiön pesemistä iankaikkisesti; ja kun Christophe luuli jo siitä pääsevänsä, keksi Bäbi ruveta järjestämään kaappia, joka oli Annan huoneeseen vievässä käytävässä. Christophe näki piian seisovan käytävässä jakkaralla vankkana kuin pylväs; hän aavisti, ettei Bäbi lähtisi kaapin edestä koko iltana. Christophelle tuli vimmattu halu paiskata hänet siitä lautaspinoineen alas; mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi Bäbiä menemään katsomaan, miten rouva voi, ja kysymään häneltä, eikö hän saisi tulla toivottamaan hänelle hyvää yötä. Bäbi meni, tuli takaisin ja sanoi Christophelle, katsoen häneen vahingoniloisesi, että rouva voi paremmin: että rouvaa nukutti ja ettei hän tahtonut kenenkään enää tulevan luokseen. Christophe oli ärtynyt ja hermostunut. Koetti lukea salissa, ei voinut. Ja meni kamariinsa. Bäbi piti silmällä sieltä näkyvää tulta, kunnes se sammui, ja meni sitten hänkin huoneeseensa, päättäen valvoa tarvittavan ajan. Varmuuden vuoksi jätti hän ovensa raolleen, kuullakseen pienimmänkin hiiskahduksen. Onnettomuudeksi ei Bäbi kuitenkaan voinut heittäytyä sänkyynsä heti nukkumatta, ja niin mahtavaan uneen, ettei ukkonenkaan, eikä edes hänen oma uteliaisuutensa, olisi pystynyt häntä herättämään ennen seuraavaa aamua. Se erinomainen unenlahja ei ollut kenellekään koko talossa salaisuus, sillä sen kaiku kuului alakerrokseen asti.

Kun Christophe kuuli tuon tuttavan jyrinän, lähti hän Annan luo. Hänen täytyi saada Annalle puhua. Häntä kiusasi jokin rauhattomuus. Hän tuli Annan ovelle, käänsi ovenripaa: ovi oli lukossa. Hän naputti hiljaa; ei kuulunut vastausta. Hän painoi suunsa avaimenreiän kohdalle, hän pyysi hiljaisella äänellä, sitten vaativammin: ei liikettä, ei ääntä. Hän koetti itselleen vakuuttaa, että Anna nukkui, mutta yhä suurempi tuska valtasi hänet. Ja kun hän koetti kuunnella ja painoi poskensa ovea vasten, kummastutti häntä jokin outo haju, joka tuntui tulevan oven raosta; hän kumartui ja tunnusteli tarkemmin sitä: se oli kaasun hajua. Hänen sydämensä aivan hyytyi. Hän ravisteli ovea, ajattelemattakaan, että hän saattoi siten herättää Bäbin: ovi ei antanut myötä... Christophe ymmärsi asian: Annalla oli pukuhuoneessaan kamarinsa vieressä pieni kaasukeittiö; hän oli avannut kaasujohdon. Ovi täytyi välttämättä murtaa; mutta sekaannuksissaanko oli Christophella sen verran järkeä, että hän muisti, ettei Bäbin pitänyt saada sitä millään ehdolla kuulla. Hän työnsi vaiti, väkeväin hartiainsa koko voimalla, toista ovenpuoliskoa. Vankka ja lujatekoinen ovi rutisi, mutta ei auennut. Annan huoneeseen vei toinen ovi Braunin työhuoneen puolelta. Christophe riensi sinne. Sekin ovi oli lukittu; mutta siellä oli lukko ulkopuolella. Hän rupesi repimään lukkoa irti. Se ei ollut helppo työ. Hänen täytyi ruuvata pois neljä isoa, puuhun syvälle tiukattua ruuvia. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin veitsensä; eikä hän nähnyt pimeässä yhtään: sillä hän ei uskaltanut sytyttää kynttilää, hän olisi saattanut räjähdyttää koko talon. Käsillään haparoiden onnistui hänen saada veitsensä yhden ruuvin uurteeseen, ja sitten toisen; siinä hän katkoi veitsestä terät ja leikkeli sormiinsa; hänestä olivat ruuvit saatanallisen pitkiä, tuntui kuin hän ei ilmoisna ikinä saisi niitä paikaltaan; ja samassa johtui hänen mieleensä, tässä kuumeisessa kiireessäkin, joka peitti hänen pintansa kylmällä hiellä, muuan lapsuudenmuisto: hän näki itsensä kymmenvuotiaana, hänet oli pistetty rangaistukseksi jostakin kepposesta pimeään konttoriin; silloin hän kaivoi irti lukon ja karkasi kotoaan... Viimeinen ruuvi lähti pois. Lukko irtausi, ja sahajauhoja sirisi lattialle. Christophe ryntäsi Annan huoneeseen, suoraa päätä ikkunan luo, ja avasi sen. Kylmä ilma läikähti sisään. Christophe töytäili huonekaluihin, löysi pimeässä sängyn, hapuili sitä, hänen kätensä sattui Annan ruumiiseen, vavisten ne tapasivat vuodevaatteen läpi Annan liikkumattomat jalat, kulkivat niitä pitkin vyötärölle: Anna istui sängyssä ja vapisi. Myrkytys ei ollut häneen vielä ennättänyt vaikuttaa: kamari oli korkea; ilmaa pääsi sisään ikkunan raoista ja ovenpielistä. Christophe kietoi hänet syliinsä. Anna tempausi irti, huutaen raivoissaan:

-- Menkää pois!... Oih, mitä te teitte.

Hän kohotti kätensä lyödäkseen Christophea: mutta mielenliikutus oli vienyt häneltä voimat: hänen päänsä vaipui takaisin pieluksille; hän nyyhkytteli:

-- Oi, oi, oi, kaikki saa taas alkaa alusta. Christophe otti käsiinsä hänen kätensä, syleili häntä, torui, puhutteli häntä samalla hellin ja tuimin sanoin:

-- Kuolla! Ja kuolla yksinään, ilman minua!

-- Sinua! matki Anna katkerasti.

Hänen äänessään oli sellainen sävy kuin:

-- Sinä tahdot elää!

Christophe nuhteli häntä, tahtoi saada hänen järkensä heräämään.

-- Hullu! sanoi hän; etkö ymmärrä, että olisit voinut räjähdyttää talon.

-- Sitä minä tahdoinkin, vastasi Anna raivoissaan.