Part 14

Sävel vaikeni. Oli aivan hiljaista... Anna oli laulaessaan nojannut kättänsä Christophen olkapäähän. He eivät uskaltaneet enää liikahtaakaan; ja he huomasivat vapisevansa. Yhtäkkiä -- vain silmänräpäys -- Anna kumartui Christophen puoleen, Christophe käänsi kasvonsa häntä kohti; heidän huulensa yhtyivät; Christophe tunsi hänen suussaan hänen hengityksensä...

Anna sysäsi hänet luotaan ja pakeni huoneesta. Christophe jäi liikahtamatta istumaan hämärään. Braun tuli kotiin. He asettuivat kaikki kolme pöytään. Christophe ei jaksanut ajatella mitään. Anna oli kuin "poissa koko niiltä mailta"; hänen katseensa oli hajamielinen; melkein kohta illallisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Christophe, joka olisi saattanut tapansa mukaan jäädä Braunin seuraan, vetäytyi myöskin omaan kamariinsa.

Keskiyön tienoissa tultiin tohtoria, vaikka hän oli jo levolla, hakemaan sairaan luo. Christophe kuuli hänen laskeutuvan alakertaan ja menevän ulos. Oli satanut lunta puolen päivää. Talot ja kadut olivat lumen vallassa: ilma kuin vanua täynnä. Ei kuulunut askelta, ei rattaiden kolahdusta ulkoa. Koko kaupunki ikäänkuin kuollut. Christophe ei nukkunut. Hänen sielussaan kasvoi kauhu hetki hetkeltä. Hän ei voinut käännähtääkään. Hän loikoi vuoteessa seljällään, silmät auki. Metallinen valo, joka lähti valkeasta maasta ja katoista, sai kamarin seinät heikosti häämöttämään... Kuului tuskin huomattava askelten rasahdus. Christophe vavahti. Sitä ei olisi eroittanut muu kuin hänen kuumeisen herkkä korvansa. Hiljaista, kahisevaa käyntiä eteisen permannolla. Christophe nousi vuoteessaan istualleen. Kevyt kahina läheni, pysähtyi; lattialauta narahti. Oltiin oven takana, siellä odotettiin... Muutamaan sekuntiin, minuttiin ei liikahdustakaan... Christophe ei voinut vetää henkeään, hän oli hien vallassa. Lumihiutaleet sipsahtelivat ikkunaan kuin siivellä pyyhkäisten. Ovea hapuili käsi, se aukeni. Kynnykselle ilmestyi valkea hahmo, se läheni hiljaa; seisattui parin askeleen päässä vuoteesta, hetkeksi. Christophe ei eroittanut mitään; mutta hän kuuli hänen hengityksensä; ja kuuli oman sydämensä jyskytyksen. Anna tuli lähelle sänkyä. Hän seisattui vielä. Heidän kasvonsa olivat niin lähellä toisiaan, että heidän hengityksensä yhtyivät. Heidän katseensa etsivät toisiaan, eivät löytäneet pimeässä... Anna hervahti hänen puoleensa. He puristivat toisensa syleilyynsä, vaiti, sanaakaan virkkamatta, raivokkaasti...

Tunti, kaksi tuntia siitä, kokonainen iankaikkisuus. Talon ulko-ovi kävi. Anna irtaantui puristavasta syleilystä, pujahti pois vuoteesta, ja jätti Christophen sanaakaan sanomatta niinkuin oli tullutkin. Christophe kuuli hänen paljaiden jalkojensa loittonevan, sipuen nopein kosketuksin permantoa. Anna pääsi huoneeseensa, jossa Braun sitten tapasi hänet levolla; Anna oli nukkuvinaan. Niin loikoi hän paikallaan koko yön, silmät auki, luiskahtamatta, liikkumatta, ahtaassa vuoteessa, uneen vaipuneen Braunin vieressä. Kuinka monta yötä hän oli jo sillä tavoin viettänyt!

Christophe ei myöskään nukkunut. Hän oli epätoivoissaan. Hän käsitti suorastaan traagillisen vakavasti rakkaudenasiat ja varsinkin avioliiton. Hän vihasi niiden kirjailijain keveyttä, jotka alentavat taiteensa aviorikoksella herkutteluksi. Aviorikos kuohutti hänen mieltänsä; siinä tunteessa yhtyivät hänen rahvasmainen raaka jäykkyytensä ja suuri siveellinen voimansa. Hän tunsi yhtaikaa sekä uskonnollista kunnioitusta että fyysillistä inhoa toisen omistamaa naista kohtaan. Häntä kuvotti se sekainen sukupuolten yhdyselämä, jossa eräät europalaiset parhaat piirit rypevät kuin koirat. Aviorikos miehen suostumuksella on saastaa; miehen tietämättä se on kehnoa valhetta, ikäänkuin irstaan rengin, joka salaa pettää ja tahraa omaa isäntäänsä. Kuinka monta kertaa hän oli halveksien ja armotta tuominnut tällaiseen raukkamaisuuteen antautuneet! Hän oli katkaissut ystävyyssuhteensa tuttuihin, jotka sillä tavoin olivat häväisseet kunniansa hänen silmissään... Ja nyt hän oli puolestaan itse saastuttanut itsensä samalla kauhistuksella! -- Elämänolot, joissa rikos tapahtui, teki sen vieläkin kauheammaksi. Hän oli tullut tähän taloon sairaana ja surkeana. Ystävällinen mies oli hänet ottanut sinne vastaan, auttanut, lohduttanut häntä. Kertaakaan hänen hyvyytensä ei ollut loppunut, väsynyt. Christophen tuli olla hänelle kiitollinen, että hän tässä vielä eli. Ja palkaksi miehelle oli hän rosvonnut häneltä hänen kunniansa ja onnensa, hänen vaatimattoman kotoisen ilonsa! Hän oli hänet katalasti pettänyt, ja kenen kanssa? Naisen, jota hän ei tuntenut, jota hän ei ymmärtänyt, jota hän ei rakastanut... Ei rakastanut? Hänen jokainen veripisaransa nousi tätä vastaan. Sana "rakkaus" oli liian heikko ilmaisemaan sitä myrskyistä tulta, joka häntä poltti, kun hän ajatteli tuota naista. Se ei ollut rakkautta, se oli tuhat kertaa enempi kuin rakkaus... Hänen yönsä meni siinä sielullisessa myrskyssä. Hän nousi, painoi kasvonsa kylmään veteen, hän oli kuin tukehtua, ja vilu karmi häntä. Tuskanpuuska päättyi kuumeeseen.

Noustessaan vuoteesta muisti Christophe, kuinka paljon enemmän häpeä mahtoi kalvaa Annan sydäntä kuin hänen itsensä. Hän meni ikkunan luokse. Aurinko paistoi, ja lumi häikäisi. Puutarhassa Anna levitteli liinavaatteita nuoralle kuivamaan. Hän puuhaili toimeliaasti, eikä mikään näyttänyt häntä häiritsevän. Hänen askeleissaan ja liikkeissään oli nyt aivan merkillinen arvokkuus: se muistutti Christophea mieleen hämärästi ikäänkuin jonkin kuvapatsaan juhlallisuutta, vaikkei hän tällaista vertailua syventynyt ajattelemaankaan.

Päivällispöydässä he näkivät jälleen toisensa. Braun oli silloin koko päivän kaupungilla. Christophe ei olisi mitenkään sietänyt nähdä Annaa Braunin seurassa. Hän tahtoi puhua Annan kanssa. Mutta he eivät saaneetkaan olla kahden; piika kulki edestakaisin: heidän täytyi olla varuillaan. Christophe koetti tavoittaa Annan katsetta, mutta turhaan. Anna ei katsonut enempää häneen kuin palvelijattareenkaan. Hänessä ei huomannut pienintäkään sekaannuksen merkkiä; ja yhä oli hänen liikkeissään äskeinen epätavallinen varmuus ja ylevyys. Christophe toivoi saavansa viimeinkin päivällisen jälkeen puhella Annan kanssa; mutta piika viivytteli pöydän riisumista; ja kun he menivät viereiseen huoneeseen, keksi piika jotain syytä tulla sinnekin heidän perästään; hänellä oli aina jotain sieltä ottamista tai sinne tuomista; hän kuljeskeli eteisessä, puoleksi avoimen oven takana, eikä Anna suinkaan hätäillyt ovea sulkemaan. Tuntui siltä kuin palvelijatar olisi halunnut heitä vakoilla. Anna istahti ikkunan viereen, ainainen ompelutyö käsissään. Christophe oli heittäytynyt nojatuoliin, selkä ikkunaan päin, ja käsissään hänellä oli kirja, jota hän ei lukenut. Anna saattoi katsella häntä sivusta päin, ja näki häneen vilkaistessaan hänen tuskalliset kasvonsa, hänen seinään tuijottavat silmänsä; ja Annan huulille tuli julma hymy. Talon räystäistä, puutarhan puista tipahteli vesi sulavasta lumesta iloisesti helähdellen hiekkaan. Kauempaa kuului lasten naurua: ne juoksivat kadulla lumisotaisilla. Anna aivan kuin torkkui. Tämä hiljaisuus kidutti Christophea; hän olisi tahtonut tuskasta huutaa.

Viimein laskeutui palvelijatar alakertaan ja lähti kaupungille. Christophe nousi paikaltaan, kääntyi Annan puoleen, hän aikoi sanoa:

-- Anna! Anna! Mitä me olemme tehneet?

Anna katsahti häneen; hänen silmänsä, jotka olivat siihen saakka olleet itsepintaisesti maahan luodut, aukesivat; niistä loimusi Christophea vastaan ahmiva tuli. Niiden katse sattui Christopheen kuin isku, ja hän horjui; kaikki, mitä hän aikoi sanoa, tuli pyyhkäistyksi yhtäkkiä pois. He menivät toistensa luokse, ja ottivat uudestaan toisensa...

Illan varjot laskeutuivat maailmaan. Heidän verensä pauhasi vielä. Anna loikoi vuoteessa, puku epäjärjestyksessä, käsivarret levällään, yrittämättä rahtuakaan peitellä ruumistaan. Christophe oli painanut kasvonsa pielukseen ja hän voihki. Anna nousi ja kumartui hänen puoleensa, kohotti hänen päätänsä, hyväili hänen silmiään, hänen suutaan sormillaan; hän painoi kasvonsa lähemmäksi Christophea, katsoi häntä syvälle silmiin. Annan silmät olivat kuin pohjaton järvi: ne hymyilivät, olivat kaikille tuskille välinpitämättömät. Ajatukset haihtuivat. Christophe oli vaiti. Väristys kulki kuin suuret aallot pitkin heidän ruumistaan...

Sinä yönä, yksinään huoneessaan, aikoi Christophe tappaa itsensä.

Seuraavana aamuna etsi Christophe, tuskin ennätti nousta levolta, Annan käsiinsä. Nyt karttoivat Christophen silmät vuorostaan Annan katsetta. Heti, kun ne sen kohtasivat, haihtui hänen ajatuksistaan kaikki, mitä hänellä oli puhumista. Hän ponnisti kuitenkin tahtonsa, ja alkoi puhua Annalle heidän tekonsa kurjuudesta. Kohta, kun Anna ymmärsi, tukki hän kädellään rajusti Christophen suun. Hän väistyi hänen luotaan pois, kulmakarvat rypyssä, huulensa yhteen pusertaen, tuittuisen näköisenä. Christophe jatkoi. Anna heitti ompeluksen käsistään maahan, aukaisi oven ja aikoi mennä ulos. Christophe tarttui häntä ranteeseen, sulki oven, ja sanoi, että Anna oli tosiaan onnellinen, kun voi sillä tavoin hävittää sielustaan kaiken käsityksen pahasta. Anna ponnisteli vastaan, ikäänkuin ansaan joutunut metsäneläin, ja huusi vihasta:

-- Ole vaiti!... Raukka, etkö näe, että minä kärsin!... Minä en tahdo, että puhut. Jätä minut rauhaan!

Annan kasvoilla olivat syvät vaot, hänen katseessaan vihan ja pelon ilme, aivan kuin eläimen, jolle tehdään pahaa; hänen silmänsä sellaiset kuin olisi hän tahtonut Christophen tappaa. Christophe päästi hänet irti. Anna juoksi toiseen päähän huonetta, ollakseen häneltä turvassa. Christophen ei tehnyt mieli mennä hänen perästään. Hänen sydäntään runteli katkeruus ja kauhu. Braun tuli kotiin. Hän katseli heitä, he seisoivat tolkuttomina. He eivät muistaneet muuta kuin oman kärsimyksensä.

Christophe lähti kaupungille. Braun ja Anna asettuivat ruualle. Keskellä ateriaa nousi Braun yhtäkkiä paikaltaan avatakseen ikkunan: Anna oli pyörtynyt.

Christophe katosi pariksi viikoksi kaupungista; hän oli sanonut matkustavansa sieltä joillekin välttämättömille asioille. Anna pysyttelihe kokonaisen viikon huoneessaan, tuli sieltä ainoastaan ruualle. Hänen selvä tietoisuutensa oli palannut, ja sen mukana hänen entiset tottumuksensa, koko se entinen elämä, josta hän luuli irtautuneensa, mutta josta ei yleensä koskaan päästä irti. Hän koetti olla sitä ajattelematta. Joka päivä syöpyi tuska ja pelko hänessä yhä ja yhä syvemmälle hänen sydämeensä; lopulta kalvoi se sitä joka hetki. Seuraavana sunnuntaina hän vielä kieltäytyi menemästä kirkkoon. Mutta jo toisena hän meni sinne, eikä sitten jättänyt siellä käymättä. Hän oli voitettu, mutta ei nöyrtynyt. Jumala oli hänen vihollisensa, -- vihollinen, jonka kahleista hän ei pelastunut. Anna lähti Hänen luokseen salaisesti vihoissaan, niinkuin orja, jonka on pakko totella. Hänen kasvoissaan ei näkynyt jumalanpalveluksen aikana muuta kuin vihamielinen kylmyys; mutta hänen sielunsa, koko hänen olemuksensa uskonnollisen puolen syvyyksissä kävi raivoisa taistelu, katkera, sanaton taistelu tuota Mestaria vastaan, joka kidutti häntä moitteillaan. Anna ei ollut häntä kuuntelevinaan. Hänen _täytyi_ kuunnella; ja hän kiisteli tuimasti Jumalan kanssa, hammasta purren, otsassa itsepäinen uurre, katse tylynä. Hän ajatteli Christophea vihalla. Hän ei antanut Christophelle anteeksi, että Christophe oli hetkiseksi vapauttanut hänen sielunsa vankilasta ja sitten antanut sen joutua sinne takaisin, pyövelien kouriin. Anna ei nukkunut öisin enää; hän hautoi yötä ja päivää samoja kiduttavia ajatuksia; hän ei valitellut; hän toimi ja askaroi yhä edelleen talossa, ja täytti kaikki velvollisuutensa, säilytti arkisessa elämässä loppuun saakka taipumattoman ja itsepäisen luonteensa, suorittaen työt säntillisesti kuin mikä kone. Hän laihtui; olisi luullut, että häntä kalvoi jokin sisällinen tauti. Braun kyseli häneltä kaikkeen tähän syytä, levottoman hellästi; hän tahtoi tutkia vaimonsa. Anna torjui ne pyynnöt raivokkaan ärtyisesti. Kuta enemmän omatunto häntä vaivasi, sitä tylymmin puhutteli hän miestään.

Christophe oli päättänyt, ettei hän enää tulisi takaisin. Hän kiusasi itseään uuvuksiin: hän teki pitkiä kävelyretkiä, ponnisti ruumistaan, souti, kiipeili vuorille. Mikään ei jaksanut sammuttaa hänessä tulta.

Hän oli alttiimpi intohimoille kuin muut ihmiset. Sellainen johtuu välttämättä nerojen luonteesta. Puhtaimpienkin heistä, Beethovenin, Brucknerin, täytyy lakkaamatta rakastaa; kaikki inhimilliset voimat ovat heissä kiihkoisaa laatua; ja kun ne heissä ovat herkän mielikuvituksen hallittavina, niin joutuu heidän järkensä ainaisten intohimojen saaliiksi. Ne puuskat ovat enimmäkseen haihtuvia; yksi liekki hävittää toisen tieltään; ja luomistyön valtava tulipalo nielee kaikki nuo pienet liekit. Mutta jos sen suuren ahjon tuli lakkaa täyttämästä heidän sieluaan, niin jäävät he suojattomiksi eivätkä voi elää ilman pienempiä intohimoja; heidän sielunsa vaativat niitä, se luo ne; niiden täytyy saada sitä kuluttaa... -- Ja sitäpaitsi on ruumiissa raivoavan vimmatun himon ohella heissä myöskin hellyyden kaipuu, joka ajaa elämässä väsynyttä ja pettynyttä miestä äidilliseen ja lohduttavaan syliin. Suuri mies on enemmän kuin muut lapsi; hän kaipaa enemmän kuin muut saada uskoa itsensä naisen haltuun, saada painaa väsyneen otsansa jonkin ystävättären suloisiin käsiin, naisen helmaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt itseään... Hän ei uskonut, että intohimot ovat voittamaton kohtalo, -- ei uskonut tuohon romantikkojen tolkuttomuuteen. Hän uskoi velvollisuuteen ja taistelunhaluun, tahtonsa voimaan... Mutta missä oli hänen tahtonsa? Siitä ei ollut enää jälkeäkään. Hän oli kuin pahojenhenkien vallassa. Muiston tutkain kiusasi häntä yötä ja päivää. Annan ruumiin tuoksu leijui hänen ympärillään. Hän oli kuin puolittain rikottu pursi, ilman peräsintä, tuuliajolla. Turhaan hän koetti paeta, ponnisti kaikki voimansa päästäkseen turvaan: hänet vietiin aina takaisin samaan paikkaan; ja hän huusi tuulelle:

-- Hukuta minut! Mitä sinä minulle aiot?

Hän tutki itseään kiihkeästi. Miksi, miksi juuri tuo nainen?... Miksi rakasti hän Annaa? Ei suinkaan hänen sydämensä ja hengenlahjainsa vuoksi. Oli yllin kyllin paljon älykkäämpiä ja parempia naisia. Ei hänen ruumiinsakaan vuoksi. Christophella oli ollut siinä suhteessa paljon mieluisempia rakastajattaria. Mikä tähän sitten oli syynä? --"Ihminen rakastaa siksi, että hän rakastaa." -- Niin, niin, mutta täytyyhän olla jokin syy, vaikka sitä ei tavallisella järjellä näekään. Hulluusko? Se ei ole mikään vastaus. Miksi tämä hulluus?

Siksi, että meissä jokaisessa piilee salainen sielu, sokeita voimia, demooneja. Meidän ponnistuksenamme on ihmiskunnan alkuajoista saakka ollut rakentaa järjen ja uskontojen valleja tuota sisäistä merta vastaan. Muita jos tulee myrsky (ja rikkaimmat sielut ovat juuri kaikkein alttiimpia myrskyille), jos ne vallit antavat myötä, niin pääsevät demoonit vapauteen; ne karkaavat kiinni toisiinsa joutuessaan yhteyteen toisten samanlaisten sielujen kanssa, sielujen, joita myöskin demoonit johtavat. Onko se vihaa vai rakkautta? Molemminpuolista hävityksen vimmaa? -- Intohimo on peto.

Meri on päässyt valloilleen. Kuka saa sen takaisin patojensa sisään? -- Ei auta muu kuin turvautua ihmistä itseään väkevämpään: rukoilla Neptunusta, aaltojen jumalaa.

Kaksiviikkoisen turhan taistelun jälkeen tuli Christophe takaisin Annan kotiin. Hän ei voinut elää kaukana hänestä. Hän oli kuolla tuskaan.

Kuitenkin hän taisteli yhä. Sinä iltana, jona Christophe palasi matkaltaan, keksivät he tekosyitä, ettei heidän olisi tarvinnut nähdä toisiaan eikä aterioida yhdessä; yöllä he väänsivät pelon vallassa kumpikin huoneensa oven lukkoon. -- Mutta se oli kuitenkin heitä voimakkaampi. Keskellä yötä Anna pakeni huoneestaan; paljain jaloin hän tuli ja naputti Christophen oveen; Christophe avasi; Anna ojentausi hänen viereensä, kylmänä kuin jää. Hän itki hiljaa. Christophe tunsi poskissaan hänen kyyneleensä. Anna koetti rauhoittua; mutta tuska voitti hänet; ja hän nyyhkytti, pusertaen huuliaan Christophen kaulaa vasten. Toisen tuskasta heltyen Christophe unhotti omansa; hän koetti tyynnyttää Annaa, puhui hänelle hellästi, lohdutti häntä. Anna vaikeroi:

-- Minä olen onneton; tahtoisin kuolla...

Se valitus kouristi Christophen sydäntä. Hän olisi suudellut Annaa: Anna sysäsi hänet luotaan:

-- Minä vihaan teitä!... Miksi te tulitte?

Hän tempausi Christophen sylistä, ja heittäysi sängyn toiselle reunalle. Vuode oli ahdas. Vaikka he koettivat toisiaan karttaa, täytyi heidän koskettaa toisiinsa. Anna makasi Christopheen selin ja vapisi raivosta ja tuskasta. Hän vihasi Christophea, vihasi kuolemaan saakka. Christophe oli vaiti, tyrmistynyt. Yön hiljaisuudessa kuuli Anna hänen hengityksensä, jota ahdisti tuska; hän käännähti yhtäkkiä, kietoi kätensä hänen kaulaansa:

-- Christophe-raukka! sanoi hän. Kuinka kärsit tähteni...

Ensi kertaa kuuli Christophe säälin hänestä puhuvan.

-- Anna minulle anteeksi, sanoi Anna. Christophe sanoi:

-- Antakaamme anteeksi itsellemme.

Anna kohottausi, aivan kuin hänen hengityksensä olisi pyrkinyt tukkeutumaan. Istuen sängyssä selkä kumarassa, aivan kuin murtuneena, hän virkkoi:

-- Minä olen mennyttä... Jumala tahtoi niin. Hän hylkäsi minut... Mitä minä voin Häntä vastaan?

Kauan istui hän sillä tavoin, sitten hän heittäytyi nukkumaan, eikä enää liikahtanut. Heikko valonkuulto ennusti aamua. Hämärässä näki Christophe Annan tuskanmurtamat kasvot, jotka koskivat hänen omiinsa. Christophe supisi:

-- Tulee päivä.

Anna ei liikahtanutkaan.

Christophe jatkoi:

-- Tulkoon. Mitäpä siitä?

Anna avasi silmänsä, lähti vuoteesta, kasvoillaan kuoleman-väsynyt ilme. Istahtaen vielä sängyn reunalle hän katseli permantoon. Värittömällä äänellä hän sanoi:

-- Ajattelin tänä yönä, että tapan hänet. Christophe hätkähti kauhusta.

-- Anna! huudahti hän.

Anna katsahti synkännäköisenä ikkunaan.

-- Anna! toisti Christophe. Jumalan nimessä!... Ei häntä!... Hän on parhain meistä...

Anna myönsi:

-- Ei häntä. Niin kyllä.

He katsoivat toisiinsa.

Kauan he olivat jo ajatelleet tätä. He tiesivät, että se oli ainoa pelastuskeino. He eivät jaksaneet sietää valheessa elämistä. Eivätkä he koskaan olleet edes kuvitelleet saattavansa paeta yhdessä: he tiesivät, ettei se hyödyttäisi mitään: sillä ne ulkonaiset esteet, jotka heitä eroittivat, eivät olleet suurin kärsimys, vaan sisälliset, heidän omat erilaiset sielunsa. Heidän olisi ollut yhtä mahdotonta elää yhdessä kuin elää ilman toisiaan. He olivat joutuneet umpisokkeloon.

Tästä alkaen he eivät enää koskeneet toisiinsa: kuoleman varjo ympäröi heitä; he olivat toisilleen pyhiä.

Mutta he eivät päättäneet vielä lopullista aikaa. He sanoivat itselleen: "Huomenna, huomenna..." Ja siitä huomisesta käänsivät he aina kasvonsa pois. Christophen väkevä sielu kimposi joskus kapinaan; hän ei tyytynyt tällaiseen tappioon; hän halveksi itsemurhaa, eikä hän voinut alistua hyväksymään moista suuren elämän surkeaa ja typistettyä lopputulosta. Mitä jälleen Annaan tulee: kuinka olisi hän ilman ulkonaista, toisen tekemää väkivaltaa suostunut kuolemaan, jota seurasi iankaikkinen kuolemaa? Mutta kuoleman välttämättömyys saartoi kuitenkin heitä, ja kehä supistui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi heidän ympärillään.

Tänä aamuna joutui Christophe ensi kertaa petoksensa jälkeen kahden kesken Braunin kanssa. Siihen asti oli hänen onnistunut välttää sellaiset kohtaukset. Tapaaminen oli hänestä sietämätöntä. Hänen täytyi keksiä jokin veruke, ettei hänen olisi tarvinnut istua ruokapöydässä Braunin vieressä; palat takertuivat hänen kurkkuunsa. Puristaa tuon miehen kättä, syödä hänen leipäänsä: Juudaan suudelma!... Inhottavinta ei ollut se, että hän halveksi itseään, vaan tuska, joka häntä alkoi ahdistaa, kun hän ajatteli, miten Braun kärsisi, jos hän sattuisi saamaan tietää... Se kidutti Christophea kauheasti. Hän tiesi kyllä hyvin, ettei Braun-parka osaisi kostaa, ettei hänellä olisi voimaa edes heitä vihata; mutta kuinka hän murtuisi!... Millaisin silmin hän katselisi Christophea! Christophe tunsi, ettei hänellä olisi voimaa kestää hänen syyttävää katsettaan. -- Ja olihan selvää, että Braun saisikin ennemmin tai myöhemmin kaikki tietää. Eikö hän epäillyt jo nyt? Christophe hämmästyi, kuinka Braun oli muuttunut niiden parin viikon ajalla, jotka Christophe oli ollut poissa kaupungista. Braunia tuskin enää tunsi entiseksi. Hänen ilonsa oli kadonnut, tai siinä oli jotakin pakotettua. -- Pöydässä vilkaisi hän nyt usein salaa Annaan; Anna ei puhunut, ei syönyt: hän sammui yhä vain kuin lamppu, kun öljy siitä loppuu. Arasti ja liikuttavan hellästi koetti hän tiedustella vaimonsa vointia; Anna torjui hänen kohteliaisuutensa ärtyneesti ja tylysti; silloin Braunin pää painui surullisesti alas ja hän katseli vaieten lautaseensa. Keskellä ruokailua Anna heitti salvettinsa pöydälle ja meni ulos, niin tuskallista hänen oli. Miehet söivät sitten kahden kesken, tai olivat syövinään; he eivät tohtineet nostaa katsettaan. Kun oli lopetettu, ja Christophe aikoi lähteä, tarttui Braun yhtäkkiä kaksin käsin hänen käsivarteensa:

-- Christophe!... sanoi hän.

Christophe katsahti järkkyneenä häneen.

-- Christophe, toisti Braun: (hänen äänensä vapisi), -- tiedätkö, mikä hänellä on?

Christophe tunsi sydämessään vihlaisun; vähään aikaan ei hän vastannut. Braun katseli häneen arasti; hyvin nopeasti hän selitteli:

-- Sinä näet hänet usein. Hän luottaa sinuun... Christophe oli suutelemaisillaan Braunin käsiä, pyytämäisillään häneltä anteeksi. Braun näki Christophen tyrmistyneet kasvot; ja kohta hän kauhistui itse, ei tahtonut nähdä enempää. Hänen silmänsä rukoilivat Christophea, hän soperteli, sanoi puuskaisemalla:

-- Ei, sinä et siis tiedä mitään? Christophe vastasi murtuneena:

-- En tiedä.

Oi, miten on tuskallista, kun ei saa tuomita itseään, nöyrtyä tomuun, koska raatelisi siten loukkaamansa ihmisen sydäntä! Miten on tuskallista, ettei voi puhua totuutta, koska näkee toisen ihmisen silmissä, joka sitä totuutta pyytää, ettei hän tahdo sitä kuulla, ei jaksa kuulla totuutta!...

-- Hyvä, hyvä, kiitoksia vain... sanoi Braun.

Hän piti yhä kiinni Christophen ranteesta, aivan kuin haluten kysyä häneltä vielä jotakin, mutta ei uskaltanut; ja hän väitteli katsoa Christophea silmiin. Sitten hän hellitti kätensä, huokasi, ja meni pois.

Christophe tunsi sortuvansa tämän uuden valheensa taakan alle. Hän juoksi Annan luokse. Kertoi hänelle, sekaannuksissaan änkytellen, mitä oli tapahtunut. Anna kuunteli synkännäköisenä ja vastasi:

-- No, tietäköön sitten! Mitä siitä?

-- Kuinka saatatte puhua noin? huudahti Christophe. Sehän on hirveää. Millään ehdolla, en millään, tahdo tuottaa hänelle kärsimyksiä.

Anna vihastui:

-- Hänelle kärsimyksiä? Ja enkö minä sitten kärsi, minä? Kärsiköön hänkin.

He puhuivat toisilleen katkeria sanoja. Christophe sanoi, ettei Anna rakastanut muita kuin itseään. Anna syytti häntä, että hän ajatteli enemmän hänen miestään kuin häntä.

Mutta kun Christophe hetkisen päästä huudahti, ettei hän enää jaksa elää tällä tavoin, vaan että hän menee tunnustamaan kaiken Braunille, niin syytti Anna vuorostaan häntä itsekkääksi; ja hän huusi, että hän välittää vähät Christophen tunnontuskista, mutta ettei Braunin ollut saatava mitään tietää.

Vaikka Anna puhuikin tylysti, ajatteli hän kuitenkin melkein yhtä paljon Braunia kuin Christophe. Joskaan hän ei tuntenut miestään kohtaan mitään todellista rakkautta, piti hän miehestään. Anna kunnioitti uskontoa ja yhteiskunnallisia siteitä ja velvollisuuksia, joiden täyttämistä ne siteet vaativat. Hän ei ehkä ajatellut, että aviovaimon velvollisuus oli olla hyvä ja rakastaa miestänsä; mutta hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli täyttää tunnontarkasti taloustehtävänsä ja olla miehelleen uskollinen. Hänestä oli halpamaista lyödä laimin niitä velvollisuuksia, niinkuin hän itse oli tehnyt.