Part 13

Anna oli näyttänyt jo muutamia viikkoja sairaalta. Hänen kasvonsa olivat kelmentyneet ja niihin oli ilmestynyt syviä uurteita. Hän karttoi Christophen ja Braunin seuraa. Hän vietti päivänsä omassa kamarissaan; hän painui ajatuksiinsa; hän ei vastannut, kun hänelle jotain puhuttiin. Braun ei nyt enempää kuin muulloinkaan välittänyt tällaisista naisen oikuista. Hän selitteli niitä Christophelle. Niinkuin melkein kaikki ne miehet, jotka joutuvat helposti naisten petettäviksi, luuli hän tuntevansa kovinkin hyvästi naisia. Ja hän tunsikin tosiaan heidät hyvästi: avu, josta ei ole mitään hyötyä. Hän tiesi, että naisilla on usein itsepintaisia uneksimisen puuskia, että heille tulee halu jäykästi ja vihamielisesti olla vaiti; ja hän ajatteli, että silloin täytyy heidän antaa olla rauhassa, ei koettaa selvittää asiaa, ei varsinkaan näyttää heille sitä tiedotonta maailmaa, joka heidän sielunsa yhtä puolta ympäröi. Viimein hän kuitenkin alkoi tulla Annan terveydestä levottomaksi. Hän päätteli moisen riutumisen johtuvan hänen elämäntavoistaan, siitä, että hän oli aina sisällä, ei käynyt koskaan ulkopuolella kaupunkia, tuskinpa poissa kotoaankaan. Hän tahtoi nyt, että Annan oli käveltävä. Hän itse ei voinut lähteä hänen mukaansa: sunnuntaisin oli Annalla jumalanpalveluksensa, ja arkipäivinä Braunilla sairaiden vastaanotto. Mitä jälleen Christopheen tulee, hän vältti lähteä Annan kanssa kävelylle. Pari kertaa olivat he tehneet lyhyen kävelymatkan kaupungin tulliin: he olivat olleet kuolla ikävästä. Juttelemisesta ei tullut mitään. Tuntui kuin ei Annalle olisi ollut olemassakaan luonnon kauneutta; hän ei nähnyt mitään; kaikki maisemat olivat hänelle pelkkiä kiviä ja ruohoa; hänen kalseutensa siinä suhteessa oli aivan tyrmistyttävä. Christophe oli koettanut saada häntä huomaamaan jotakin kaunista näköalaa. Anna katseli sitä, hymyili kylmästi, ja sanoi, Christophen mieliksi:

-- Niin, se on omituinen...

Aivan samaan tapaan kuin hän oli sanonut:

-- Nyt paistaa aurinko.

Christophe tunki kyntensä kämmeniinsä kiukusta. Sitten ei hän Annalta kysynyt enää mitään; ja kun Anna lähti ulos, keksi hän aina jonkin tekosyyn saadakseen olla kotona.

Oikeastaan ei Anna ollut luonnolle tunteeton; hän ei tosin pitänyt sellaisesta, mitä on totuttu sanomaan kauniiksi maisemiksi: hän ei eroittanut niitä toisista; mutta hän rakasti maaseudun luontoa, kaikkea siinä, -- maata ja ilmaa. Mutta sitäkään tunnettaan hän ei itse aavistanut enempää kuin muitakaan voimakkaimpia vaistojaan; ja hänen lähellään elävät ihmiset aavistivat niitä vieläkin vähemmän kuin hän.

Itsepintaisesti vaatien sai Braun vaimonsa päättämään lähteä päivän kestävälle huviretkelle kaupungin ympäristöön. Anna myöntyi viimein, päästäkseen rauhaan. Kävelyretki suunniteltiin seuraavaksi sunnuntaiksi. Viimeisellä hetkellä täytyikin tohtorin jäädä kotiin, erään vaarallisen sairaustapauksen vuoksi, vaikka hän oli jo niin lapsellisesti tästä matkasta iloinnut. Christophe lähti nyt Annan kanssa kahden.

Kaunis, lumeton talvipäivä: ilma puhdas ja kylmä, taivas selvä, aurinko säteili täydeltä terältä, kylmä pohjatuuli puhalsi. He matkustivat paikallisjunalla kauas sinertäville vuorenrinteille: ne kaartuivat kaupungin ympärillä kuin pyhimyssäteikkö. Vaunuosasto oli täynnä väkeä; he joutuivat eri paikkoihin istumaan. He eivät puhelleet keskenään. Anna oli synkän näköinen; edellisenä iltana oli hän Braunin hämmästykseksi julistanut, ettei hän seuraavana päivänä menisi kirkkoon. Ensi kerran elämässään löi hän laimin sellaisen velvollisuuden. Oliko se sielun kapinaa?... Kuka arvasi hänen sisälliset taistelunsa? Hän tuijotteli nyt edessään olevaan seinään; hän oli kalpea; hänen sydäntään kalvoi julma ikävä.

He laskeutuivat junasta. Heidän keskinäinen vihamielinen kylmyytensä ei kadonnut kävelyretken alussa; he kulkivat rinnatusten; Anna varmoin ja säntillisin askelin, katselematta mitään; hänen kätensä olivat vapaina, käsivarret heiluivat; hänen kenkiensä kannat kalskahtelivat routaiseen maahan. -- Vähitellen hänen kasvonsa saivat elävämmän ilmeen. Nopea kävely nosti punan hänen kelmeille poskilleen. Hänen huulensa aukesivat ja nauttivat raitista ilmaa. Sitten, eräässä polvittelevan tien käänteessä, alkoi hän nousta suoraan ylös rinnettä, niinkuin vuohi; tuolla jyrkällä somerorinteellä hän oli pudota ja tarrautui kiinni puihin ja pensaihin. Christophe meni hänen perästään. Anna kiipesi ripeämmin, luiskahteli alas, takertui sormillaan taas kiinni ruohikkoon. Christophe pyysi häntä pysähtymään. Anna ei vastannut, vaan nousi yhä, kumarissaan, melkein nelinkontin. He menivät usvakerroksen läpi, joka verhosi laaksoa kuin hopeinen harso, josta metsiköt tummasti häämöttivät; he olivat nyt yläilmojen kuumassa auringonpaisteessa. Vuorenhuipulla Anna pysähtyi, kääntyi; hänen kasvonsa olivat kirkastuneet; hänen suunsa oli auki ja hengitti ihanaa ilmaa. Hän katsoi iroonisin silmin Christopheen, joka kiipesi ylös vuorenkuvetta; Anna otti hartioiltaan manttelinsa, heitti sen hänelle vasten kasvoja, ja lähti kiipeämään vielä ylemmille huipuille, odottamatta edes, että Christophe saisi levähtää. Christophe riensi hänen perästään. Se alkoi olla heistä hauskaa; voimakas ilma huumasi heitä. Anna ryntäsi jyrkälle rinteelle; kivet vierivät hänen jaloissaan; hän ei kompastellut; hän luisui alas, hyppeli, lensi kuin nuoli. Silloin tällöin hän vilkaisi taakseen nähdäkseen, kuinka paljon edellä hän oli Christophea. Christophe pääsi yhä lähemmäksi. Anna syöksyi metsikköön. Lakastuneet lehdet rapisivat heidän juostessaan; oksat, joita Anna viskoi syrjään, iskivät Christophea vasten kasvoja. Anna kompastui puun juuriin. Christophe sai hänet kiinni. Anna otteli vastaan käsin ja jaloin, töytäsi häntä rajusti, koettaen hänet kaataa; hän huusi ja nauroi. Hänen rintansa läähätti Christophen ruumista vasten; heidän poskensa sipaisivat toisiaan; Christophe tunsi hien hajun Annan ohimoilta; hän hengitti hänen kosteain hiuksiensa tuoksua. Voimakkaalla sysäyksellä Anna pääsi irti, ja katsoi Christopheen hämmentymättä, uhittelevin silmin. Christophea ällistytti, mikä voima tuossa naisessa piili, voima, joka ei ilmennyt tavallisessa elämässä koskaan.

He menivät läheisimpään kylään, pitkin jaloissa ponnahtelevaa, kahisevaa peltojen sänkeä. Heidän edestään pakeni nokkivia varislaumoja. Aurinko paahtoi, ja pohjatuuli puri poskiin. Christophe oli tarjonnut Annalle käsivartensa. Annalla oli ohuenlainen puku; Christophe tunsi vaatteen läpi hänen kostean ja hiestä kuuman ruumiinsa kosketuksen. Hän tahtoi Annaa ottamaan manttelinsa hartioilleen; Anna ei huolinut, ja näyttääkseen reippauttaan hän avasi vielä kauluksensakin. He menivät maalaisravintolaan, jonka kilpeen oli maalattu "metsäläisen" kuva (_Zum wilden Mann_). Ulko-oven pielessä kasvoi näre. Ravintolasalin seinillä oli saksalaisia kaksiväripainoksia: toinen niistä sentimentaali, "Keväällä" (_Im Frühling_), toinen isänmaallinen, "_Jean-Jacques'in taistelu_"; ja kolmantena oli ristiinnaulitun kuva, ristin juuressa pääkallo. Annalla oli niin ahnas ruokahalu, ettei Christophe olisi hänestä moista uskonut. He maistoivat ilokseen neljänneksen valkoviiniä. Syötyään lähtivät he jälleen poikki maiden ja metsien, niinkuin kaksi hyvää toveria. Ei pienintäkään sivuajatusta. He nauttivat vain kävelyn riemusta, suontensa onnekkaasta sykinnästä, ilmasta, joka hiveli kylmästi poskia. Annan kielenkanta oli lauennut. Hän ei ollut enää epäluuloinen; hän puhui vilpittömästi kaikki, mitä hänen mieleensä sattui.

Hän kertoi lapsuudestaan: isoäiti oli vienyt hänet kerran erään ystävättärensä luokse, joka asui lähellä tuomiokirkkoa; sillaikaa kuin vanhat naiset juttelivat keskenään, lähetettiin hänet suureen puutarhaan, tuon samaisen Münsterin tummaan varjoon. Siellä istahti Anna erääseen nurkkamaan eikä hievahtanut siitä; hän kuunteli lehtien suhinaa, hän katseli tarkoin hyönteisten vilinää; se oli huvittavaa ja peloittavaa. -- (Anna jätti sanomatta, että häntä pelottivat paholaiset: ne olivat aina hänen mielikuvituksessaan; hänelle oli kerrottu niiden kiertelevän kirkkojen ympärillä, uskaltamatta mennä niihin sisälle; ja nyt hän oli niitä näkevinään noiden elukoiden hahmossa: hämähäkkien, sisiliskojen, muurahaisten, koko tuon omituisen pikku maailman, jota kuhisi hänen ympärillään, lehtien alla, mullassa tai muurien raoissa.) -- Sitten puhui Anna talosta, jossa hän oli silloin asunut, auringottomasta huoneestaan; hän muisteli sitä kuitenkin mielihyvällä, hän oli viettänyt siellä monet yöt nukkumatta, haaveillen kaikenlaista...

-- Mitä?

-- Kaikenlaista hullua.

-- Kertokaa.

Anna pudisti kieltävästi päätänsä.

-- Miksi ette kerro?

Anna punastui, nauroi sitten ja jatkoi:

-- Ja päivälläkin, keskellä työtä.

Hän muisteli sitä tarkemmin, nauroi taas, ja lopetti:

-- Aivan hullua, sellaista, pahaa.

Christophe sutkautti leikillisesti:

-- Teitä ei siis pelottanut?

-- Mikä?

-- Että joutuisitte kadotukseen?

Annan kasvot jäykistyivät.

-- Ei saa puhua sellaista, sanoi hän.

Christophe käänsi pakinan toisaalle. Hän ihaili Annan ruumiillista voimaa, sillä sen hän oli nähnyt äsken painiskeltaessa. Annan ilme muuttui jälleen luottavaksi ja hän kertoi entisiä poikamaisuuksiaan -- (hän sanoi tahallaan: "poikamaisuuksia"; pikkutyttönä oli hän näet aina tahtonut päästä mukaan poikien leikkeihin ja tappeluihin). -- Kerran, kun hän oli ollut erään pienen pojan kanssa yhdessä, pojan, joka kuitenkin oli häntä päätä pitempi, oli hän lyönyt yhtäkkiä poikaa nyrkillään, toivossa saada iskun takaisin. Mutta poika oli juossut karkuun ja rääkynyt, että Anna lyö häntä. Toisen kerran oli hän maalla nähnyt tien vieressä mustan lehmän ja kiivennyt sen selkään; lehmä peljästyi ja paiskasi hänet puun kupeeseen: Anna oli siinä leikissä menettää henkensä. Olipa hänen päähänsä kerran pistänyt hypätä alas kadulle toisen kerroksen ikkunasta, siksi, että hän oli epäillyt, uskaltaisiko hän sen tehdä; onneksi hän siinä ainoastaan nyrjäytti jalkansa. Hän keksi kaikenlaisia kummallisia ja vaarallisia urheilutapoja, milloin hänet jätettiin yksin kotiin; hän kiusasi ruumistaan milloin milläkin merkillisellä.

-- Kuka uskoisi sitä, näytätte niin vakavalta!...

-- Oh! huudahti Anna; jospa minut nähtäisiin eräinä päivinä, kun olen huoneessani yksin.

-- Kuinka? Vieläkö nytkin siis?

Anna nauroi. Hän hypähti asiasta toiseen, ja kysyi, oliko Christophe innokas metsästäjä. Christophe vastasi kieltävästi. Anna sanoi kerran ampuneensa pyssyllä kottaraista ja vikuuttaneensa linnun. Christophe suuttui.

-- No, mitä siinä sitten nyt on? kysyi Anna.

-- Eikö teillä ole sydäntä?

-- En tiedä siitä mitään.

-- Ettekö ajattele, että eläimet ovat eläviä olentoja niinkuin mekin?

-- Kyllä, vastasi Anna. Juuri siksi; ja minä aioinkin teiltä kysyä: uskotteko te, että eläimilläkin on sielu?

-- Kyllä, sen minä uskon.

-- Pastori sanoo, että ei ole. Ja minä, että niillä on, jonkinlainen... Sitäpaitsi minä luulen, että minä olen ollut jokin eläin entisessä elämässä, lisäsi hän hyvin vakavasti.

Christophe purskahti nauruun.

-- Siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Anna. (Hän itsekin nauroi.) Sellaistakin minä haaveilin silloin lapsena. Minä kuvittelin esimerkiksi olevani kissa, koira, lintu, varsa, hieho. Minä tunsin niiden pyyteitä. Olisin tahtonut vähäksi aikaa päästä niiden nahkaan tai saada niiden höyhenet ympärilleni; ja sitten olin olevinani eläin. Ettekö ymmärrä sellaista?

-- Te olette omituinen otus. Mutta jos kerran tunnette tällä tavoin olevanne sukua eläimille, niin kuinka voitte tehdä niille pahaa?

-- Ainahan tekee jollekulle pahaa. Muut tekevät minulle pahaa, minä muille. Sellaista on aina. Minä en valita. Ei pidä olla elämässä niin lellitelty! Minä teen itsellenikin pahaa, ilokseni!

-- Itsellenne?

-- Niin. Katsokaapas tätä. Eräänä päivänä iskin vasaralla naulan tuohon kämmeneen.

-- Minkätähden?

-- En minkään.

(Anna ei tahtonut tunnustaa, että hän oli halunnut ristiinnaulita itsensä.)

-- Antakaahan kätenne tänne, sanoi Anna.

-- Mitä te sillä?

-- Antakaa nyt.

Christophe antoi. Anna puristi sitä niin, että Christophen täytyi huutaa. Sitten he leikittelivät kuin talonpoikaislapset tekemällä toisilleen niin paljon kuin suinkin pahaa. He olivat onnellisia, ilman mitään sala-ajatuksia. Koko muu maailma, heidän entisen elämänsä vaiheet, menneisyyden suru, tulevaisuuden kammo, myrsky, joka heissä kokoutui, kaikki oli kadonnut.

He olivat kulkeneet monet kilometrit; he eivät tunteneet olevansa yhtään väsyneitä. Yhtäkkiä Anna pysähtyi, heittäytyi maahan, sänkipellolle loikomaan, eikä puhunut mitään. Hän makasi seljällään, kädet pään alla, katseli taivaaseen. Miten rauhallista! Miten suloista!... Tuossa parin askeleen päässä solisi puro maan alla, sen pulppuava ääni hiljeni tuon tuostakin, aivan kuin suoni sykyttää milloin heikosti, milloin kovasti. Ilmanranta hohti helmiäisenä. Maanpinnalla väikkyi vesihuurua, josta alastomat ja mustat puut häämöttivät. Lopputalven päiväpaistetta; nuori, kalpea aurinko uinahtaa illan helmaan. Linnut halkoivat ilmaa kuin kiiltävät nuolet. Ystävälliset kirkonkellot helähtelivät maalaiskylissä, vastasivat toisilleen tornista torniin... Christophe istui melkoisen lähellä Annaa ja katseli häntä. Anna ei ajatellut laisinkaan Christophea. Syvä riemu oli hänet täyttänyt. Hänen kaunis suunsa nauroi vaiti. Christophe ajatteli:

-- "Sinäkö se olet? En sinua tunne enää entiseksi."

-- "En ole enää itseäni. Luulen, että olen jotain toista. En enää pelkää; en pelkää Häntä... Ah, kuinka Hän minua tukehdutti, kuinka Hän minua kiusasi! Tuntui kuin olisin ollut ruumisarkussa!... Nyt saan hengittää; tämä ruumis, tämä sydän, ne ovat minun. Minun ruumiini. Rakas, oma ruumiini. Vapaa ja rakkaudelle altis sydämeni. Miten paljon onnea minussa on! Enkä sitä tuntenut, en tuntenut itseäni! Mitä sinä olet minusta tehnyt?..."

Näin oli Christophe kuulevinaan Annan suloisesti huokaavan. Mutta Anna ei ajatellut mitään muuta kuin ehkä, että hän oli onnellinen, että kaikki oli hyvin.

Ilta oli jo tullut. Aurinko, elämään väsynyt, katosi kello neljän aikaan harmaan ja punasinertävän usvaverhon kätköön. Christophe nousi maasta ja meni Annaa lähemmäksi. Hän kumartui hänen puoleensa. Anna käänsi häneen katseensa, joka oli vielä täynnä avaran taivaan huumausta. Meni muutama hetki ennenkuin hän näytti vielä muistavan Christophea. Silloin kohdistivat hänen silmänsä Christopheen arvoituksellisen hymyn, hänen omasta hämmentyneestä mielialastaan johtuvan. Väistääkseen tuota hymyä ummisti Christophe hetkeksi luomensa. Kun hän ne jälleen avasi, katsoi Anna häneen yhä; ja Christophesta tuntui kuin ne olisivat pitkät ajat katselleet toisiaan niin. Oli kuin olisivat he lukeneet toistensa sielua. Mutta he eivät tahtoneet itsekään tietää, mitä he olivat lukeneet.

Christophe ojensi Annalle kätensä. Anna tarttui siihen, virkkamatta sanaakaan. He palasivat äskeiseen kylään, jonka pataässän-muotoiset torninhuiput he näkivät pistävän esiin alhaalta laakson pohjasta; yhdessä tornissa, sammaltuneen tiilikaton harjalla oli tyhjä haikaranpesä, ikäänkuin mikäkin lakki. Lähellä kylää, kahden tien risteyksessä, kulkivat he kaivon ohitse, jonka patsaan päässä seisoi pieni katolilainen pyhimyksenkuva: puusta tehty Magdalena, siro, hiukan imelä, kädet ojennettuina. Vaistomaisesti teki Anna saman liikkeen kuin kuvakin, ojentaen sille kätensä; sitten hän nousi kaivon kehälle ja täytti kauniin jumalattaren kädet rautatammen lehvillä, ja pihlajantertuilla, joiden punaiset marjat olivat vielä säilyneet lintujen nokilta ja pakkaselta.

Heitä vastaan tuli ryhmissä pyhäasuihinsa pukeutuneita maalaispoikia ja -tyttöjä. Naisten iho oli hyvin ruskea, posket hohtavan punaiset, paksu tukka kääritty pässinsarven muotoisesti korvallisille; vaatteet kirjavat, hatuissa kukkia. Heillä oli valkeat hansikkaat ja punaiset ranteet. He lauloivat varsin siistejä lauluja, kimein, lauhkein, hiukan väärin äänin. Jossakin läävässä ammui lehmä. Hinkutautinen lapsi yski tuolla talossa. Vähän kauempaa kuului honottavan klarinetin ja läppäkornetin soittoa. Kylän torilla, kapakan ja hautausmaan välissä, tanssittiin. Neljä musikanttia soitti, pöydällä istuen. Anna ja Christophe asettuivat penkille kapakan edustalle katselemaan tanssia. Parit töytäsivät toisiinsa ja haukkuivat makeasti toisiaan. Tytöt kirkaisivat silloin tällöin, pelkästä huutamisen ilosta. Ryyppymiehet löivät nyrkeillään tahtia pöytiin. Jolloinkin ennen olisi tällainen karkea ilo Annaa inhottanut; tänä iltana hän siitä nautti; hän oli ottanut hatun pois päästänsä, ja katseli tanssijoita vilkastunein kasvoin. Christophe purskahti silloin tällöin nauruun tuota juhlallisen hassunkurista soittoa kuullessaan ja soittajia katsellessaan. Hän kaiveli taskujaan, ja löysi lyijykynän, ja alkoi vedellä ravintolalaskun nurealle puolelle nuottiviivoja ja merkitä nuotteja: hän kirjoitti nyt tansseja. Yksi lehti tuli pian täyteen; hän pyysi paperia lisää, ja täytti senkin suurella, kärsimättömällä ja kömpelöllä käsialallaan. Anna luki kirjoitusta Christophen olan takaa, poski lähellä hänen poskeaan, hyräillen merkittyjä nuotteja; hän koetti arvailla, mitä milloinkin tulisi, ja taputti käsiään, kun arvasi oikein, tai kun jokin odottamaton päähänpisto saikin hänet hämmästymään. Lopetettuaan sävellyksensä Christophe vei sen soittajille. Ne olivat oikeita saksalaisia soittajia, ammatissaan perinpohjin käteviä: he soittivat lehdestä ensinäkemältä, erehtymättä yhdessäkään kohtaa. Kappale oli sentimentaalin ja hassunkurisen huumorin sekoitusta, rytmi töytäilevää, aivan kuin keskeltä soittoa olisi kuulunut naurunpurskahduksia. Oli mahdotonta vastustaa sen valtavaa hulluttelua: jalat pyrkivät itsestään tanssimaan. Anna juoksi joukkoon, tempaisi parikseen, kuka ensinnä eteen sattui, ja hyppäsi kuin hullu; kilpikonnanluinen neula putosi hänen tukastaan; kiharat irtautuivat ja heilahtelivat hänen poskillaan. Christophe ei voinut kääntää hänestä silmiään; hän ihaili tuota vankkaa ja voimakasta eläintä, jota armoton kuri oli tähän saakka kahlinnut hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen; hän näki Annan sellaisena, jona kukaan ei ollut häntä nähnyt, sellaisena kuin hän todellisuudessa, valhenaamionsa alla oli: voimastaan humaltunut Bacchanti. Anna huusi Christophea. Christophe ryntäsi hänen luokseen ja kävi käsiksi. He tanssivat, tanssivat kunnes olivat pyörtyä ja paiskautuivat seinää vasten. He seisattuivat huumautuneina. Ilta oli jo pilkkoisen pimeä, he levähtivät hetken, ja erosivat sitten tanssiseurasta. Anna, joka oli tavallisesti niin jäykkä kansaa kohtaan, joko avuttomuudesta tai halveksumisesta, ojensi nyt somasti kätensä soittajille, kapakan isännälle ja niille kylänpojille, jotka olivat hänen puolellaan tanssijain piirissä.

He palasivat asemalle päin tähtiä säkenöivän ja kylmän taivaan alla, halki maiden ja metsien, samaa tietä kuin olivat tulleet aamulla. Anna oli vielä varsin eloisa. Sitten hän alkoi puhua vähemmän, ja vaikeni viimein kokonaan, aivan kuin uupuneena ponnistuksesta ja yön mystillisestä liikutuksesta. Hän nojautui kauniisti Christophen käsipuoleen. Kun mentiin alas sitä rinnettä, josta hän muutama tunti ennen oli kiivennyt iloisesti ylös, hän huokasi. He tulivat asemalle. Lähellä ensimäistä taloa Christophe pysähtyi ja katseli Annaa. Annakin katseli häneen ja hymyili synkkämielisesti. Junassa oli sama tungos kuin tullessakin. He eivät voineet puhella keskenään. Istuen Annaa vastapäätä Christophe katseli koko ajan hellästi häneen. Annan silmät olivat luodut maahan; nyt tunsi hän Christophen katseen, ja avasi silmänsä ja katsoi Christopheen: sitten hän käänsi päänsä pois, eikä Christophe enää saanut hänen katsettaan nähdä. Anna tuijotteli ulos yöhön. Epämääräinen hymy väikkyi hänen huulillaan, suupielissä hiukan väsynyt sävy. Sitten hymykin katosi. Ilme muuttui jäykäksi ja kuolleeksi. Christophe luuli, että junan tahdikas kolina väsytti Annaa, ja koetti puhua hänelle. Anna vastasi hänelle kylmästi, hyvin lyhyesti, päätänsä kääntämättä. Christophe koetteli uskotella itselleen yhä vain, että väsymys oli tähän muutokseen syynä; mutta hän tiesi hyvin, ettei syynä ollut se. Sikäli kuin lähestyttiin kaupunkia, huomasi hän Annan kasvojen hyytyvän, elämän niistä sammuvan, koko hänen kauniin ja villiä suloa uhkuvan ruumiinsa painautuvan entiseen kuoreensa. Kun he lähtivät junasta, ei Anna nojautunut Christophen käsivarteen. He menivät vaiti kotiin.

Joku päivä tämän jälkeen, kello neljän tienoissa iltapuolella olivat Christophe ja Anna kotona kahden. Braun oli lähtenyt kaupungille. Jo eilen oli kaupunki ollut kelmeän vihreän usvan peitossa. Kuului näkymättömän virran kohina. Raitiovaunujen sähkö sähähteli sumussa. Päivänkuulto sammui, ikäänkuin tukehtui; tuntui kuin ei olisi ollut mikään hetki päivästä: oli sellainen tuokio, jolloin tietoisuus todellisuudesta katoaa, jolloin ihminen joutuu aikojen ulkopuolelle. Edellisinä päivinä oli alkanut puhaltaa viiltävä pohjoistuuli, ja ilma oli ollut kostea; nyt oli se tullut yhtäkkiä liian lämpöiseksi ja märäksi. Ilma kuohui lunta, taivas taipui hiutaleiden painosta.

He olivat kahden kesken salissa, jonka kylmä ja ahdashenkinen sisustus kuvasi hyvin emäntänsä sielua. He eivät puhuneet mitään. Christophe luki. Anna ompeli. Christophe nousi ja meni ikkunan ääreen; hän nojasi järeät kasvonsa ikkunanristikkoon, ja seisoi ja uneksi siinä; lyijynharmaaseen maailmaan taivaasta heijastuva kalpea valaistus aivan kuin pyörrytti hänen päätänsä; hänen ajatuksensa olivat rauhattomat; turhaan koetti hän kiinnittää niitä johonkin määrättyyn asiaan: aina ne häneltä karkasivat. Hänet valtasi ahdistus: hän tunsi vaipuvansa jonnekin; ja hänen sielunsa tyhjyydestä, sen suuren särkymyksen raunioista, kohosi hitaina pyörteinä polttava tuuli. Christophe seisoi Annaan selin; Anna ei häntä nähnyt, hän teki työtään; mutta hieno väristys kulki hänen pintaansa pitkin; hän pisti neulalla sormiinsa monta kertaa, eikä sitä tuntenut. Heitä kahlitsi ja jäykisti molempia lähestyvä vaara.

Christophe tempautui irti tylsyydestään ja kulki muutaman askelen edestakaisin huoneessa. Piano veti puoleensa ja pelotti häntä. Hän koetti olla siihen katsomatta. Hänen kulkiessaan sen ohitse eivät hänen kätensä voineet vastustaa kiusausta; sormi painoi kosketinta. Metallikieli värähti kuin ihmisääni. Anna vavahti, ja työ vaipui hänen helmaansa. Christophe oli jo istunut pianon ääreen ja soitti. Hän huomasi, ympärilleen katselematta, että Anna oli noussut paikaltaan, että hän tuli, seisoi siinä ääressä. Miettimättä mitään soitti Christophe sen uskonnollis-hartaan ja intohimoisen laulun, jonka Anna oli laulanut silloin, kun hän ilmaisi ensi kertaa olemuksensa Christophelle; Christophe improvisoi nyt siihen aiheeseen kiihkeitä variatsiooneja. Sanaakaan virkkamatta alkoi Anna laulaa. Heiltä meni tietoisuus kaikesta heitä ympäröivästä. Musiikin pyhä vimma kiidätti heitä kotkan kynsissään korkeuksiin...

Oi musiikki, sinä sielun syvyyksien avaaja! Sinä särjet hengen jokapäiväisen tasapainon. Tavallisessa elämässä ovat tavalliset sielut kuin suljettuja huoneita; sisällä lakastuvat käyttämättömät voimat, hyveet ja paheet, joita häpeilemme; viisas, käytännöllinen järki, pelkuri, terve tajunta pitävät hallussaan sen huoneen avaimia. Ne antavat näkyä ainoastaan muutamia porvarillisesti järjestettyjä kaappeja. Mutta sävelillä on taikasauva, joka murtaa lukot. Ukset aukeavat. Sydämen demoonit käyvät esille. Ja sielu näkee ensi kertaa olevansa alaston. -- Niin kauan kuin sireeni laulaa, niin kauan kuin sen taikova ääni kaikuu, niin kauan pitää kesyttäjä jaloja petoja katseensa lumoissa. Suuren musiikkineron mahtava järki kahlii intohimot, jotka hän on päästänyt irti. Mutta kun musiikki vaikenee, kun kesyttäjä lähtee pois, murisevat herätetyt intohimot, ja raivoavat rikotussa häkissään, ja ne etsivät saalistansa...