Part 12

Siitä päivästä alkaen Christophe rupesi tarkastamaan Annaa. Anna oli vajonnut jälleen entiseen mykkyyteen, välinpitämättömään kylmyyteen ja työvimmaan, joka hermostutti yksinpä hänen miestäänkin ja jolla hän huumasi epäselvän ja levottoman luonteensa ajatuksia. Kuinka Christophe häntä tarkastelikin, näki hän hänessä ainoastaan saman teennäisen porvarisnaisen kuin täällä oleskelunsa ensimäisinä aikoina. Joskus tuli Anna hajamieliseksi, istui paikallaan mitään tekemättä, eteensä katsellen. Jos lähdettiin hänen luotaan, nähtiin hänet neljännestunnin päästä hievahtamatta samassa asennossa. Kun hänen miehensä kysyi, mitä hän ajatteli, niin hän ikäänkuin heräsi, hymyili, ja sanoi, ettei hän ollut ajatellut mitään. Ja hän puhuikin totta.

Mikään ei jaksanut järkyttää hänen rauhaansa. Eräänä päivänä räjähti hänen pukeutuessaan spriilamppu. Tuossa tuokiossa leimahtivat liekit Annan ympärillä. Palvelijatar juoksi pakoon, toiset tulivat huutaen hätään. Braun joutui suunniltaan, hän hoppusi, älähteli ja voihki ja oli tulla kipeäksi. Anna avasi kampausvaippansa hakaset, päästi uumiltaan hameen, joka alkoi palaa, ja polki sen jalkoihinsa. Kun Christophe juoksi päästään pyörällä paikalle, kädessä vesikarahvi, jonka hän oli hätäpäissään jostakin temmaissut, näki hän Annan seisomassa alushameisillaan ja paljain käsivarsin tuolilla, sammuttamassa tyynesti käsillään tulta ikkunaverhoista. Hän poltti kätensä, ei puhunut siitä mitään, ja näytti ainoastaan olevan harmissaan, että hänet oli nähty tässä asussa. Hän punastui, peitti avuttomasti olkapäitään käsillään ja pakeni viereiseen huoneeseen, sellaisin ilmein kuin olisi hänen arvokkuuttaan loukattu. Christophe ihaili hänen tyyneyttään; mutta sitä hän ei ymmärtänyt, todistiko se rauhallisuus enemmän Annan rohkeutta kuin tunteettomuutta. Hän oli taipuvainen hyväksymään selitykseksi viimemainitun syyn. Toden totta, tuo nainen ei tuntunut välittävän mistään, ei muista ihmisistä eikä itsestään. Christophe ajatteli, ettei hänellä mahtanut olla laisinkaan sydäntä.

Erään näkemänsä tapauksen jälkeen ei hän tätä luuloaan enää epäillyt. Annalla oli pieni narttukoira, älykäs ja lempeäsilmäinen, koko talon hemmottelema. Braun piti siitä rajattomasti. Christophe otti sen luokseen sulkeutuessaan huoneeseensa tekemään työtä; ja lukitun ovensa takana hän useinkin leikki koiran kanssa, välittämättä työstään. Kun hän lähti kaupungille, oli koira ulko-ovella odottamassa häntä ja yhtyi kohta hänen seuraansa: sillä se kaipasi kävelytoveria. Se juoksi Christophen edeltä, ripsutteli neljällä pikkukäpälällään niin nopein liikkein, että se pyöri kuin mikäkin väkkärä. Silloin tällöin se pysähtyi ja katsoi taakseen, ylpeänä, kun se kulki seuraajaansa nopeammin, ja seisoi siinä selkäkenossa, rinta koholla. Se oli mielestään hyvinkin mahtava; se haukkui vimmatusti vaikkapa puunkappaletta; mutta jos se näki kaukaakin toisen koiran, juoksi se pakoon minkä käpälistä pääsi, ja pujahti vavisten Christophen jalkojen väliin. Christophe nauroi sille ja piti siitä. Mikäli hän oli eronnut ihmisistä, tunsi hän tulleensa lähemmäksi eläimiä; hänestä ne olivat säälittäviä ja liikuttavia. Eläin-raukat heittäytyvät niin luottavasti ihmisen huomaan, kun on niille hyvä. Ihminen on siinä määrin heidän elämänsä herra, että se, joka tekee pahaa noille hänen haltuunsa jätetyille heikoille, käyttää mahtiaan hirvittävällä tavalla väärin.

Niin kiltti kuin pikku koira kaikillekin oli, piti se erikoisesti Annasta. Anna ei tehnyt mitään sitä miellyttääkseen; mutta hän silitteli sitä usein, ja antoi sen käpertyä syliinsä nukkumaan, ja piti huolta, että se sai ruokaa, ja näytti rakastavan sitä niin paljon kuin hän yleensä rakastamaan pystyi. Eräänä päivänä ei narttu osannut varoa kiitävän automobiilin pyöriä. Se murskautui, melkeinpä omistajiensa silmien edessä. Se eli hetken vielä ja uikutti surkeasti. Braun juoksi ulos kadulle paljain päin; hän nosti tuon verisen ja raadellun lihakasan maasta ja koetti edes helpoittaa sen kärsimyksiä. Anna tuli paikalle, katseli koiraa, kumartumatta edes sen puoleen, nyrpisti inhoksuvasti suutaan, ja meni pois. Braun jäi kyyneleet silmissä kuolevan pikku olennon luokse. Christophe kulki pitkin askelin edestakaisin puutarhassa ja puristeli nyrkkejään. Hän kuuli Annan jakelevan tyynesti määräyksiään piialle, eikä hän voinut olla Annalle sanomatta:

-- Eikö tämä teihin vaikuta mitään?

Anna vastasi:

-- Sillehän ei mitään voi, eikö niin? On parempi olla sitä ajattelematta.

Christophe tunsi vihaavansa häntä; sitten huomasi hän vastauksen hassunkurisen puolen, ja hän nauroi. Hän ajatteli, että kunpa Anna voisi antaa hänellekin tuon erinomaisen taitonsa olla surullisia asioita ajattelematta; ja että onpa niiden elämä mukava, jotka saavat olla vailla sydäntä! Edelleen ajatteli hän, että jos Braun kuolisi, Annaa se ei liikuttaisi ollenkaan; ja Christophe oli tyytyväinen, ettei itse ollut naimisissa. Yksinäisyys tuntui nyt hänestä paljon iloisemmalta kuin tällainen yhdyselämä, joka kahlitsi tottumuksillaan ihmisen koko iäkseen toiseen olentoon, niin, olentoon, joka saattoi häntä vihata, tai mikä vielä pahempaa, jolle hän ei ollut kerrassaan mitään. Toden totta, tuo nainen ei rakastanut ketään. Hän tuskin elikään. Pietismi oli hänet kokonaan kuivettanut.

Eräänä päivänä lokakuun lopulla näyttäysi Anna Christophelle uutena ihmisenä. -- He istuivat kaikki kolme ruokasalin pöydässä. Christophe jutteli Braunin kanssa eräästä rakkausrikoksesta, joka nykyään oli koko kaupungin puheenaiheena. Siellä lähistöllä maalla oli kaksi italialaista tyttöä, sisarukset, rakastuneet samaan mieheen. Kun he kumpikaan eivät voineet luovuttaa paikkaansa toiselle, heittivät he arpaa, kuka heistä uhrautuisi. Voitetun piti sitten kursailematta paiskautua Reinvirtaan. Mutta kun arpa ratkaisi asian, ei se heistä, jolle onni oli epäsuopea, näyttänytkään olevan halukas toteuttamaan yhteistä päätöstä. Toista sisarta vihastutti sellainen petturuus. Sisarusten välillä syntyi sanasota, ja sitten jouduttiin käsikähmään, jopa iskettiin veitsilläkin. Mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi; he syleilivät itkien toisiaan, ja vannoivat, etteivät he voisi elää ilman toisiaan; ja koska he eivät saattaneet tyytyä jakamaan rakastettuaan keskenään, päättivät he hänet tappaa. Niin tehtiinkin. Eräänä yönä hommasivat rakastuneet tytöt miehen huoneeseensa; tuo onnellinen oli sangen ylpeä tällaisesta kaksinkertaisesta menestyksestä. Ja sillaikaa kun toinen sisar kietoi hänet kiihkeästi syliinsä, löi toinen yhtä intohimoisesti tikarin hänelle selkään. Onneksi kuultiin miehen hätähuudot, juostiin avuksi, saatiin hänet pelastetuksi varsin surkeassa tilassa ystävättäriensä sylistä; ja sisarukset vangittiin. He väittivät, ettei tämä asia kuulunut keneenkään muihin kuin heihin ja ettei kenelläkään ollut siihen sekautumista, koska he kerran olivat yksimielisesti päättäneet pelastautua yhteisestä omastaan. Heidän uhrinsa oli melkeinpä samaa mielipidettä kuin hekin; mutta laki ei sellaista ymmärtänyt. Eikä myöskään Braun sitä ymmärtänyt.

-- He ovat hulluja, sanoi hän. Heidät täytyy pistää hourujen huoneeseen. Ah, mokomat heittiöt!... Minä ymmärrän, jos ihminen tappaa itsensä rakkaudesta. Ymmärrän myöskin, jos hän tappaa olennon, jota hän rakastaa ja joka häntä pettää... Silti en häntä puolusta: mutta siedän sellaista, niinkuin jotain kauhean atavismin jäännöstä; on barbaarista, mutta loogillista tappaa toinen, joka tuottaa ihmiselle tuskaa. Mutta tappaa sellainen, jota rakastaa, ilman vihan syytä, ainoastaan sen tähden, että toiset sitä rakastavat, on mielipuolisuutta... Ymmärrätkö sinä sellaista, Christophe?

-- Oh, äännähti Christophe, minä olen tottunut olemaan paljon ymmärtämättä. Se, joka puhuu rakkaudesta, puhukoon järjettömyydestä.

Anna oli ollut vaiti eikä ollut näyttänyt kuuntelevan; nyt kohotti hän päätänsä ja sanoi tyynellä äänellä:

-- Siinä ei ole mitään järjetöntä. Se on aivan luonnollista. Kun rakastaa, tahtoo hävittää sen, jota rakastaa, niin ettei kukaan muu häntä saisi.

Braun katsoi vaimoonsa ällistyneenä; hän löi kämmenellään pöytään, pani käsivartensa ristiin ja vastasi:

-- Mistä tuo on tuollaista päähänsä saanut?... Kuinka, onko sinullakin tällaisesta mielipiteesi? Mitä hemmettiä sinä näistä tiedät?

Anna punastui hiukan, ja vaikeni. Braun jatkoi:

-- Kun rakastaa, tahtoo hävittää?... Sepä hirvittävä tyhmyys! Hävittää olento, jota rakastaa, on sama kuin hävittää itsensä. -- Ei, päinvastoin: kun rakastaa, vaatii luonnollisin tunne tekemään hyvää sille, joka ihmiselle itselleen tekee hyvää, hellimään häntä, puolustamaan häntä, olemaan hänelle hyvä, olemaan kaikille hyvä. Rakkaus on elämän paradiisi.

Anna katsoi varjoon, antoi miehensä puhua, lausui kylmästi, päätään pudistaen:

-- Ei ole ihminen hyvä, kun rakastaa.

Christophe ei uudestaan halunnut kuulla Annan laulua. Hän pelkäsi... pettymystäkö, vai jotain muuta? Hän ei olisi voinut siihen vastata. Anna tunsi samaa pelkoa. Hän ei mennyt saliin silloin kuin Christophe alkoi soittaa.

Mutta eräänä marraskuun iltana, kun Christophe lueskeli uunin ääressä, näki hän Annan istuvan käsityö sylissä ja ainaisiin unelmiinsa vaipuneena. Anna tuijotti eteensä, ja Christophe oli huomaavinaan hänen silmissään samanlaisia hehkuvia loimahduksia kuin sinä äskeisenä iltana. Christophe sulki kirjansa. Anna tunsi hänen katsovan itseensä ja alkoi jälleen ommella. Maahan luotujen luomiensa raosta näki hän kuitenkin kaikki. Christophe nousi paikaltaan ja sanoi:

-- Tulkaa.

Anna katsoi nyt Christopheen silmin, joissa häilyi vielä hiukan epämääräinen ilme, ymmärsi ja lähti Christophen perästä.

-- Minnekä te menette? kysyi Braun.

-- Pianon luo, vastasi Christophe.

Christophe soitti. Anna lauloi. Kohta löysi Christophe hänet samana kuin hän oli ilmestynyt hänelle silloin ensi kerralla. Anna astui varmoin jaloin Christophen sävelten sankarimaailmaan, aivan kuin se olisi ollut hänen ominta ilmapiiriään. Christophe kokeili edelleen, valiten toisen kappaleen, ja sitten kolmannen yhä tulisemman, päästäen hänessä irti intohimojensa myrskyt, kiihtyen itse, kiihdyttäen laulajaa; sitten, korkeimmassa tunnekohdassa, keskeytti hän yhtäkkiä, ja kysyi Annalta katsoen häntä suoraan silmiin:

-- Mutta kuulkaas, mikä te oikeastaan olette? Anna vastasi:

-- En tiedä.

Christophe sanoi tuimasti:

-- Mikä voima teillä on sisässänne, kun osaatte laulaa noin?

Anna vastasi:

-- Se johtuu siitä, että te saatte minut laulamaan.

-- Niinkö? Tottako? Minä ihmettelen, johtuuko se minusta vai teistä. Ajatteletteko te tosiaan tällaisia asioita?

-- En tiedä. Luulen, ettei ihminen ole laulaessaan itseään.

-- Ja minä luulen, että te olette ainoastaan silloin itseänne.

He vaikenivat. Annan poskia kostutti hieno hiki. Hänen rintansa kohoili hiljaa. Hän tuijotti kynttiläin liekkeihin, ja raaputteli ajatuksissaan steariinia, jota oli valunut kynttilänjalan reunukselle. Christophe näppäili pianon koskettimia sieltä täältä, katsellen Annaa. He puhelivat toisilleen hämillään vielä jonkin sanan, töykeällä ja kylmällä äänellä, etsiskelivät sitten jokapäiväisiä puheenaiheita, ja vaikenivat tyyten, peljäten syventyä...

Seuraavana päivänä he vaihtoivat tuskin sanaa; he katselivat toisiaan salaa, ikäänkuin peljäten. Mutta heille tuli tavaksi soittaa ja laulaa yhdessä illoin. Ja pian harrastivat he yhdessä iltapuolella päivääkin musiikkia; ja joka päivä, yhä enemmän. Aina valtasi Annan sama käsittämätön intohimo: heti, kun ensimäiset soinnut helähtivät, poltti se hänen olemustaan päästä jalkoihin ja teki tuosta pikku porvarittaresta majesteettisen Venus-jumalattaren siksi aikaa kuin musiikkia kesti: kaikkien sydämenkiihkojen lihaksitulleen vertauskuvan.

Braun hämmästyi Annan äkillistä mielistymistä lauluun, mutta ei viitsinyt vaivautua mietiskelemään tämän naisellisen oikun syitä; hän oli kuuntelijana näissä pikku konserteissa, nyökkäsi tahtia päällään, lausui arvosteluja, ja oli yleensä hyvin tyytyväinen, vaikka hän olisikin pitänyt hieman lauhkeammasta musiikista: moinen voimienpurkaus tuntui hänestä liikanaiselta. Christophe vainusi ilmassa lähestyvää vaaraa; mutta hänen päänsä meni sekaisin: hän oli vielä äskeisestä sielullisesta tuskankaudesta heikko, eikä jaksanut vastustaa; häneltä katosi tietoisuus, mitä hänessä itsessään tapahtui, eikä hän sen enempää päässyt perille, miten Annan laita oli. Erään kerran iltapuolella lakkasi Anna yhtäkkiä laulamasta, keskellä raivoisaa kiihkoa pauhaavaa kappaletta, ja meni sanaakaan selittämättä pois salista. Christophe odotti häntä: Annaa ei tullut. Puolituntia sen jälkeen näki Christophe, kulkiessaan käytävää pitkin Annan huoneen ohitse, hänet ovenraosta, kamarin perukassa, kelmein kasvoin, vaipuneena synkkään rukoukseen.

Kuitenkin, mutta hyvin vähitellen, tulivat heidän välinsä hiukan luottavammiksi. Christophe koetti saada häntä puhelemaan menneisyydestään; Anna vastasi aivan ylimalkaisesti ja kuivasti; tuskinpa sai Christophe häneltä udelluksi edes mitään selviä yksityiskohtaisia tapauksia, ja nekin vasta pala palalta. Braunin usein löyhäsuiseksi paisuva hyväntahtoisuus opasti hänet kuitenkin Annan elämänsalaisuuksiin.

Anna oli syntyisin tästä samasta kaupungista Hänen oma nimensä oli Anna-Maria Senfl. Hänen isänsä oli Martin Senfl, vanhaa, jo vuosisatoja sitten ylen rikkaaksi tunnettua kauppiassukua, jossa luokkaylpeys ja uskonnollinen ankaruus olivat kehittyneet huippuunsa. Martin Senfl oli seikkailunhaluinen, niinkuin monet muut hänen kansalaisensa, ja hän oli oleskellut vuosikausia kaukaisissa maissa, Itämailla ja Etelä-Amerikassa; olipa hän tehnyt uhkarohkeita tutkimusmatkoja Aasian sydämeenkin; siihen veivät häntä samalla kertaa sekä suvun kauppaharrastukset että tieteen rakkaus ja huvitteluhalu. Kiertelemällä tällä tavoin maailmassa oli hän menettänyt paitsi varansa myöskin kaikki vanhat ennakkoluulonsa. Ja niinpä hän, joka oli luonteeltaan kuumaverinen ja itsepäinen, nai kotimaahan palattuaan omaistensa vihastuneista vastalauseista välittämättä erään lähellä kaupunkia asuvan tilallisen tyttären, naisen, jonka maine oli epäilyttävä ja joka ennen oli ollut hänen rakastajattarensa. Avioliitto oli hänelle ainoa keino säilyttää omanaan tuo kaunis tyttö, sillä ilman häntä ei hän voinut elää. Suku ilmaisi turhaan kieltonsa: se ei auttanut; silloin sulki se ovensa ikipäiviksi tuolta jäseneltään, joka ei suvainnut totella sen kaikkein pyhintä tahtoa. Koko kaupunki, -- kaikki "oikeat" ihmiset, ollen nyt niinkuin tavallisesti tällaisesta yhteiskunnan arvoa koskevasta asiasta täysin yhtä mieltä, -- nousi laumalla varomatonta nuorta paria vastaan. Tutkimusmatkailija sai tuta katkerasti, että Kristuksen uskolaisten maissa on yhtä vaarallista ruveta hangoittelemaan ihmisten ennakkoluuloja vastaan kuin Suuren Laaman valtakunnassakin. Hän ei ollut tarpeeksi vahva välittääkseen viis muiden mielipiteistä. Hän oli kuluttanut perintöosansa tarkoin loppuun; hän ei saanut tointa mistään: kaikki paikat suljettiin häneltä. Turhaan purki hän kiukkuaan järkkymättömän kaupungin häväistyksiä vastaan. Hänen terveytensä, jota vaivaloiset retket ja kuumeet oli horjuttaneet, ei tällaista kestänyt. Hän kuoli halvaukseen viisi kuukautta naimisissa oltuaan. Neljä kuukautta sen jälkeen kuoli hänen vaimonsa, jolla ei ollut häistä saakka ollut yhtään itkemätöntä päivää, hyväsydäminen, mutta heikkotahtoinen ja yksinkertainen ihminen, lapsivuoteeseen, jättäen sille rannalle, jolta hän lähti, pikku Annan.

Martin Senflin äiti oli vielä elossa. Hän ei ollut antanut anteeksi edes kuolinvuoteellakaan pojalleen eikä tuolle naiselle, jota hän ei suostunut miniäkseen tunnustamaan. Mutta nyt, kun vihattua naista ei enää ollut olemassa ja kun jumalallinen kosto oli tyydytetty, -- otti hän lapsen kasvattaakseen. Hän oli jumalinen, ahdasmielinen rouva; rikas ja saita; hänellä oli erään kolkon kadun varrella tuossa vanhassa kaupungissa silkkikauppa. Hän ei kohdellut lasta poikansa tyttärenä, vaan paremminkin orpona, joka on otettu armosta ihmisten pariin ja jonka täytyy siitä vastineeksi alistua melkeinpä palkollisen asemaan. Kuitenkin hankki hän Annalle huolellisen kasvatuksen; mutta koskaan hän ei päässyt epäluuloisesta ankaruudestaan tyttöä kohtaan; tuntui siitä kuin hän olisi pitänyt lasta syyllisenä vanhempiensa syntiin ja koettanut kukistaa hänen olemuksessaan sitä syntiä. Hän ei antanut tytön vähääkään huvitella; hän sorti luontoa hänen eleissään, sanoissaan, jopa hänen ajatuksissaankin kuin mitäkin rikosta. Hän tappoi Annan nuoressa sielussa elämän. Anna tottui varhain istumaan ikävissään kirkossa ja olemaan näyttämättä sitä ikävystymistään. Hänet ympäröitiin helvetin kauhuilla; hänen lapsensilmänsä, joita salakavalat luomet kätkivät, näkivät joka sunnuntai vanhan _Münsterin_ ovella noita kauhuja: kainostelemattomien ja kieroon vääntyneiden kiviveistosten hahmossa, ikuiseen kadotukseen tuomittujen sielujen, joiden jalkojen välissä liekit leiskuivat ja kupeita pitkin sammakot ja käärmeet kiipeilivät. Anna tottui tukehduttamaan vaistojaan, valehtelemaan itselleen. Heti, kun hän tuli siihen ikään, että voi auttaa isoäitiään, sai hän olla aamusta iltaan apulaisena surullisessa ja pimeässä kauppapuodissa. Hänelle tulivat tottumukseksi ympäristön tavat: järjestys kaikessa, nyrpeä säästäväisyys, tarpeeton puutteessa eläminen, tuon kaupungin ikävystynyt välinpitämättömyys muita ihmisiä kohtaan, sen halveksiva ja ikävä elämänkäsitys, sellaisen jumalisuuden luonnollinen seuraus, mikä ei johdu synnynnäisestä hurskaudesta. Anna kiihtyi hurskauden harjoituksissaan sellaiseksi, että isoäitikin piti niitä liiallisina; hän meni mahdottomiin paastoissa ja lihankidutuksessa; kerran keksi hän käyttää kureliivejä, joihin hän oli sovitellut nuppineuloja sillä tavoin, että ne joka askelella tunkeusivat hänen ihoonsa. Nähtiin hänen silloin tällöin kalpenevan; mutta ei tiedetty, mikä hänellä oli. Viimein, kun hän pyörtyi, lähetettiin noutamaan lääkäriä. Anna ei tahtonut mitenkään antaa itseään tutkia (hän olisi ennen kuollut kuin riisuutunut miehen silmien edessä); -- mutta sen sijaan hän tunnusti salaisuutensa; ja lääkäri läksytti hänet niin ankarasti että hän lupasi olla vasta ryhtymättä tällaiseen urheiluun. Sitäpaitsi tarkasti isoäiti varmuuden vuoksi silloin tällöin perin pohjin hänen vaatteensa. Annalle ei näistä kidutuksista ollut mystillistä nautintoa, niinkuin olisi saattanut luulla hänen mielikuvituksensa oli heikko, hän ei olisi ymmärtänyt jonkun Assisin Fransiskuksen tai Pyhän Teresian elämän runollisuutta. Hän hurskautensa oli surullista ja aineellista. Kun hän kiusasi itseään, ei se johtunut siitä, että hän olisi sen palkkioksi toivonut itselleen hyvyyksiä tulevassa elämässä, vaan siihen oli syynä pelkästään kauhea ikävystyminen: joka käänsi kärkensä häntä itseään kohti; Anna löysi melkeinpä ilkeää huvia pahasta, jota hän teki itselleen. Omituisena poikkeuksena tässä kovassa, ja kylmässä sielussa, joka oli samantapainen kuin hänen isoäitinsäkin, oli se seikka, että se oli avoin musiikille, vaikkei Anna vielä tiennytkään, miten pohjattomassa määrin. Muille taiteille hän oli suljettu; hän oli tuskin katsellut yhtään ainoaa taulua tarkemmin; hänellä ei näyttänyt olevan pienintäkään plastillisen kauneuden tajuntaa, niin makua vailla hän oli kaikessa, ja oli sitä ylpeästi ja itsetietoisen välinpitämättömästi. Kauniin ihmisruumiin näkeminen ei herättänyt hänessä muita tunteita kuin alastomuuden vaikutuksen, samanlaisen kuin eräässä Tolstoin kuvaamassa talonpojassa, nimittäin jonkinlaisen ilkeän ja vastenmielisen tunteen. Se tunne oli Annassa sitäkin voimakkaampi, kun hän oli aavistellut useimpien alastomuutta ihastelevien ihmisten ihailevan sitä paljon suuremmassa määrässä pelkästään himonsa kuin esteettisen ilon tähden. Hän ei tiennyt omaa kauneuttaan enemmän kuin tiesi omista tukahdutetuista vaistoistansakaan; tai paremminkin: hän ei tahtonut niistä mitään tietää; ja kun hän oli tottunut itselleen valehtelemaan, onnistuikin hänen tässä suhteessa pettää itseään.

Braun oli nähnyt hänet ensi kertaa eräissä häissä, joihin Anna oli joutunut sattumalta: sillä häntä ei sellaisiin tilaisuuksiin kutsuttu, koska hän häpeällisen sukuperänsä vuoksi kaupunkilaisten mielestä oli huonossa maineessa. Anna oli silloin kahdenkolmatta-vuotias. Braun huomasi hänet kohta. Ei suinkaan niin, että Anna olisi tahtonut tehdä itsensä huomatuksi. Istuessaan Braunin vieressä päivällispöydässä, jäykkänä ja oudosti ja mauttomasti puettuna, hän tuskin avasi suutaan virkkaakseen jotain. Mutta Braun ei lakannut koko aterian ajalla puhelemasta hänen kanssaan, siis itsekseen. Ja hän palasi kotiinsa haltioissaan. Tavallisella nopsanäköisyydellään oli hän huomannut, miten neitseellisen puhtailta hänen vierustoverinsa kasvot näyttivät; ja hän oli ihastunut Annan terveeseen järkeen ja hänen tyyneyteensä; suuressa arvossa piti hän myöskin Annan vankkaa terveyttä ja niitä hyviä perheenemännän avuja, joita hän oli ollut hänessä keksivinään. Hän lähti vieraisille Annan isoäidin luokse, kävi siellä muutaman kerran uudestaan, kosi ja hyväksyttiin. Myötäjäisistä, ei puhettakaan. Rouva Senfl testamenttasi koko omaisuutensa kaupungille, liikeharrastuksiin.

Koskaan ei nuori vaimo ollut rakastanut miestään: rakkaushan oli tunne, jota ei kai saanut ottaa lukuun kunniallisessa elämässä, vaan jota täytyi paremmin karttaa jonkinlaisena pahana. Mutta hän tiesi antaa arvon Braunin hyvälle sydämelle; hän oli miehelleen kiitollinen, että hän oli hänet nainut, hänen epäilyttävästä syntyperästään huolimatta; syvästi kiitollinen, joskaan ei sitä tunnettaan näyttänyt. Annalla oli muuten selvä käsitys avioliittokunniasta. Mikään ei ollut häirinnyt heidän välejään niinä seitsemänä vuotena, jotka he olivat olleet naimisissa. He elivät toistensa rinnalla, eivät ymmärtäneet toisiaan, eivätkä välittäneetkään ymmärtää: maailman mielestä olivat he ihanteellinen aviopari. He eivät käyneet paljoa missään. Braunilla oli melkoisen suuri tuttavapiiri; mutta hän ei ollut saanut sitä hyväksymään seuraansa hänen vaimoaan. Anna ei ollut miellyttävä; eikä hänen syntyperänsä tahraa oltu täysin unohdettu. Anna puolestaan ei koettanut millään tavoin tehdä itseään suosituksi. Hän oli katkeroitunut, sillä hän oli saanut jo lapsena kärsiä halveksumista. Sitäpaitsi hän oli tottumaton parempaan seuraan, ja oli hyvillään, että hänet unohdettiin. Hän kävi joskus itse vieraissa ja sai vastavieraitakin, milloin hänen miehensä etu välttämättä sitä vaati. Ne vieraat olivat uteliaita ja panettelevia poroporvarittaria. Heidän juorujuttunsa eivät herättäneet Annan mielenkiintoa; hän ei viitsinyt välinpitämättömyyttään edes salata. Sellaista ei toki anneta anteeksi. Ja sittemmin ne vierailut loppuivatkin ja Anna jäi yksin. Sitä hän juuri tahtoikin: mikään ei enää häirinnyt unelmia, joita hän hautoi sydämessään, eikä hänen ruumiissaan piileviä arvoituksellisia voimia.