Part 11

Kaupunki oli vanha; sen asukkaissa oli paljon älyä ja voimaa, mutta myöskin itseensä painautunutta ja itsekylläistä patriisiylpeyttä. Sivistyneet piirit olivat aristokraattista porvaristoa, jota miellytti työ ja korkea kulttuuri, mutta joka oli samalla ahdassieluista, pietististä, tyynesti vakuutettua itsensä ja kaupunkinsa paremmuudesta muiden rinnalla, täysin tyytyväistä sukueristyneisyyteensä. Suuria, monihaaraisia sukuja. Jokaisella suvulla oli oma sukukokous-päivänsä. Muulle maailmalle ne suvut avautuivat sangen vaikeasti. Nuo mahtavat perheet, joista kullakin oli vuosisatoja kokoontunut omaisuutensa, eivät tunteneet pienintäkään halua näyttää rikkauksiaan. Samaan sukuun kuuluvat perheet tunsivat toisensa: se riitti; muiden mielipiteillä ei heille ollut mitään merkitystä. Saattoi nähdä miljoonamiehiä kulkevan pikkuporvarien asussa, puhellen karkeaa ja reheväkuvaista murrettaan, ja menevän täsmällisesti määräaikoina virastoihinsa elämänsä jok'ainoa päivä, jopa niinkin vanhalla iällä, että ahkerimmatkin muualla myöntävät silloin itsellään olevan oikeuden lepoon. Heidän vaimonsa olivat ylpeitä taloudellisista kyvyistään. Tyttärille ei annettu myötäjäisiä. Rikkaat tahtoivat, että heidän lastensa oli kestettävä vuorostaan sama oppiaika kuin he itsekin olivat kestäneet. Ankaraa säästäväisyyttä jokapäiväisessä elämässä. Mutta suuria omaisuuksia annettiin auliisti taidekokoelmille, taulu gallerioille, yhteiskunnallisiin hommiin; valtavia ja yhtämittaisia lahjoituksia, melkein aina nimettömästi tehtyjä, hyväntekeväisyydelle, museoiden rikastuttamiseksi. Suuruuden ja naurettavuuden sekoitusta; säntillistä tasailua perinnönjaossa. Tuo porvaristo, jolle muuta maailmaa ei näyttänyt olevan olemassakaan, -- (vaikka se tunsikin sen hyvin, sillä se oli sen kanssa laajoissa liikesuhteissa ja teetti pojillaan opintomatkoja hyvinkin kauas), -- tuo porvaristo, jonka mielestä maineekkaalla miehellä, ulkomaalaisella kuuluisuudella ei ollut arvoa ennenkuin hän oli tullut sen vieraaksi, ja hyvin vastaanotetuksi vieraaksi, -- se porvaristo piti itseään mitä ankarimmassa kurissa. Kaikki sen jäsenet toisiaan ja kukin itseään. Siitä oli seurauksena yhteisyyden tunne, joka peitti yksilöiden eroavaisuudet (ne olivat näiden kalseiden persoonallisuuksien keskuudessa suuremmat kuin muualla) uskonnollisen ja moraalisen yhdenvärisyyden vaippaan. Kaikki siellä olivat jumalisia, kaikki uskovaisia. Kukaan ei ollut epäilijä, tai ei tahtonut myöntää sitä olevansa. Oli mahdotonta saada selvää, mitä noiden sielujen pohjalla oikeastaan piili, sielujen, jotka sulkeutuivat katselijan silmiltä sitäkin tiiviimmästi, kun ne tiesivät olevansa ahtaan silmälläpidon ympäröimiä ja kun jokainen piti oikeutenaan tarkastella toisten omiatuntoja. Sanottiin, että nekin heistä, jotka olivat lähteneet joksikin aikaa seudulta ja luulivat sen hengestä vapautuneensa, -- että hekin takertuivat jälleen kiinni kaupungin traditsiooneihin, sen tapoihin, ilmapiiriin, heti, kun muuttivat sinne takaisin. Kaikkein epäuskoisimpainkin oli silloin taas pakko uskoa ja olla jumalisia. Uskottomuus olisi tästä porvaristosta ollut luonnonvastaista. Uskottomuus oli halvemman kansanluokan ominaisuus, se oli huonotapaista. Ei ollut sallittu heidän piiriinsä kuuluvan kunnon miehen irtautua uskonnollisista velvollisuuksistaan. Kuka ei käynyt kirkossa, hän tahtoi vetäytyä irti omasta kunniallisesta luokastaan, eikä häntä enää sinne otettu vastaan.

Eikä tämäkään yhteiskunnallinen kuri ollut noista ihmisistä vielä tuntunut riittävältä. He eivät olleet mielestään vielä tarpeeksi kahleissa näinkään suuren luokkatunteensa sitomina. Ei, suuren _Vereinin_ sisässä oli heillä määrätön joukko pieniä _Vereinejä_, joilla he kytkivät lopullisesti itsensä. Viimemainittuja oli kaupungissa useita satoja; ja niiden luku lisääntyi vuosi vuodelta. Niitä _Vereinejä_, yhdistyksiä, seuroja, liittoja, kerhoja, perustettiin kaikkea varten: filantropiaa, hyväntekeväisyyttä, liikeyrityksiä, armeliaisuudentöitä ja kauppahommia varten, afäärejä ja hyväntekeväisyyttä varten yhtaikaa, taiteita, tieteitä varten, laulua, soittoa varten, ruumiillista ja sielullista voimistelua varten; perustettiin pelkästään siksi, että tahdottiin tulla yhteen, tai pelkästään muka huvitteleida. Siellä oli kaupunginkorttelien ja korporatsioonien _Vereinejä_; siellä oli niiden kansalaisten yhdistyksiä, joilla oli joko sama ammatti tai sama määrä rahaa pankissa, niiden, jotka painoivat samanverran tai joilla oli sama ristimänimi. Kerrottiin, että oli aiottu perustaa myöskin _Verein des Vereinlosen_ (Yhdistyksiin kuulumattomien yhdistys): mutta sellaisia porvareita ei ollut löytynyt kymmentäkään.

Moisiin kolmikertaisiin kureliiveihin, kaupungin, kastin ja yhdistysten, olivat ihmisten sielut siellä kiristetyt. Salassa vaaniva pakko esti luonteita kasvamasta. Enimmät olivat tottuneet siihen lapsuudesta asti, -- jopa saaneet sen vereensä jo vuosisatojen perintönä; he pitivät sellaista terveenä olotilana; olisi ollut säädytöntä ja epäterveellistä riisua rautaliivejään. Kun näki heidän tyytyväisen hymynsä, ei saattanut olettaakaan heidän kärsivän tuollaisesta pinnistyksestä. Mutta luonto piti sittenkin puolensa. Silloin tällöin nousi laumasta jokin kapinallinen yksilö, voimakas taiteilija tai hillitön ajattelija, joka mursi häikäilemättä kahleensa ja antoi pitkän nenän paikkakunnan vartioille. Ne vartiat olivat niin älykkäitä, että jos eivät saaneet tapetuksi kapinapoikasta jo munaan, vaan se oli heitä voimakkaampi, niin eivät he ryhtyneet turhaan taisteluun sitä vastaan -- (taisteluhan olisi saattanut herättää ilkeää melua); ei, he anastivat poikasen niin sanoaksemme itselleen. Jos hän oli maalari, sulkivat he hänet museoon; jos ajattelija, pistivät hänet kirjastoon. Jos hän huusi kurkkunsa käheäksi heille kauhistuksia, eivät he olleet häntä kuulevinaan. Turhaan väitti hän olevansa riippumaton sielu: he liittivät hänet itseensä. Sillä tavoin neutralisoitiin myrkynvaikutus: homeopaattista parannusta. -- Mutta sellaiset tapaukset olivat harvinaisia; enimmät kapinalliset eivät päivänvaloon päässeetkään. Noissa rauhallisissa taloissa tapahtui salattuja ja tuntemattomia tragedioita. Joku niiden asukkaista saattoi lähteä rauhallisin askelin kotoaan ja heittäytyä sanaakaan selvittelemättä virtaan. Tai hänet suljettiin kotiin puoleksi vuodeksi, tai vietiin vaimo hermosairaalaan, tulemaan järkiinsä. Sellaisesta puhuttiin kursailematta, aivankuin kaikkein luonnollisimmasta asiasta, sillä sävyisyydellä, joka oli kaupungin kauheimpia piirteitä ja joka säilyi samanlaisena sekä kärsimyksen että kuoleman kasvojen edessä.

Tämä vankka porvaristo, joka oli niin ankara itseään kohtaan, koska se tiesi oman arvonsa, ei ollut sellainen muukalaisille, sillä se piti heitä itseään halvempina. Ulkomaalaisiin kaupungissa oleviin nähden, niinkuin esimerkiksi Christopheen, saksalaisiin professoreihin, valtiollisiin pakolaisiin, osoittautui se oikeinpa vapaamieliseksikin: heidän asiansa eivät pohjaltaan sitä liikuttaneet. Ja sitäpaitsi se rakasti intelligenssiä. Pitkälle ajetut aatteet eivät sitä peloittaneet: se tiesi, etteivät ne tarttuisi sen omiin poikiin. Se kohteli vieraitaan kylmän lauhkeasti, pitäen heitä sopivan välimatkan päässä itsestään.

Christophelle ei tätä mielenlaatua tarvinnut vartavasten ilmaista. Hän eli nykyään kovin arkatuntoisessa sieluntilassa; hänen sydämensä oli vereslihalla: hän oli liiankin taipuvainen näkemään kaikkialla pelkkää itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä ja sulkeutumaan omaan kuoreensa.

Kaiken edellämainitun lisäksi olivat Braunin tuttavat, se sangen ahdas piiri, johon hänen vaimonsa kuului, osa muuatta pientä erikoisen kiivailevaa protestanttista ryhmäkuntaa. Christophe oli siellä nähty hyvin epäsuopein silmin, koska hän oli paitsi syntyperältään paavilainen ajatuksiltaan vielä jumalatonkin. Hän puolestaan huomasi siinä piirissä kaikenlaista loukkaavaa. Vaikka hän ei enää muka uskonutkaan, olivat hänessä kuitenkin vuosisatoja vanhan katolilaisuuden jäljet, katolilaisuuden, mikä on enemmän runollisuutta kuin järkeilyä, anteeksiantavampi luonnolle kuin protestanttisuus, eikä pidä tärkeimpänä asiana sitä, voidaanko selittää tai ymmärtää, vaan rakastaako ihminen vai ei. Ja sitäpaitsi oli Christopheen jo piintynyt se tottumus täydelliseen älylliseen ja moraaliseen vapauteen, jonka hän oli tietämättään saavuttanut Parisissa. Hänen katsomuksensa nousi pakostakin tuon pietistisen pikkupiirin ihmisiä vastaan, jossa kaikki kalvinismin viat näkyivät päivänselvästi: uskonnollinen ratsionalismi leikkasi uskonnolta siivet ja jätti sen häilymään ammottavan kuilun suulle, sillä sen lähtökohta oli yhtä arveluttava _a priori_ kuin kaikkien muidenkin mystisismien: se ei ollut enää runoutta, eikä se ollut proosaa; se oli proosaksi käännettyä runoutta. Järjen ylpeyttä, sokeaa, vaarallista uskoa järkeen, -- _heidän_ järkeensä. He eivät voineet uskoa Jumalaan eivätkä kuolemattomuuteen; mutta he uskoivat järkeen, sillä tavoin kuin katolilainen uskoo paaviin tai fetishisti luonnonesineihin. Heidän ei pälkähtänyt päähänsäkään väitellä tästä asiasta. Elämä voi monesti kumota heidän käsityksensä, mutta silloin he pystyivät vaikka kieltämään itse elämän. Kummallista psykologian puutetta, luonnon ja sen salaisten voimien, olemassaolon juurien, "Maan Hengen" ymmärtämättömyyttä. He kyhäsivät itselleen lapsellisen, helponnetun, kaavamaisen elämän ja ihmiset. Jotkut heistä olivat oppineita ja käytännöllisiä; he olivat lukeneet paljon, nähneet paljon. Mutta he eivät nähneet eivätkä lukeneet mitään sellaisena kuin se todellisuudessa oli; he tekivät kaikesta itseään varten abstraktisia sovitelmia. He sairastivat vähäverisyyttä; heillä olivat suuret moraaliset avunsa; mutta he eivät olleet kyllin inhimillisiä: ja sepä juuri onkin rikos pyhintä vastaan. Heidän puhdassydämisyytensä, joka oli usein sangen todellista, ylevää ja naiivia, joskus koomillista, vei silloin tällöin onnettomiin ja traagillisiin seurauksiin; se teki heidät koviksi toisia ihmisiä kohtaan, epäinhimillisiksi tyynellä tavalla, vihattomalla, kauhistuttavassa määrin itsestään varmalla. Hekö olisivat epäröineet? Eivätkö he muka tienneet, mikä oli totuus ja oikeus, mikä oli hyve? Eikö heidän pyhä järkensä ilmoittanut sitä aina heille? Järki on paha aurinko: se valaisee, mutta sokaisee. Tällaisessa kuivassa valossa, jossa ei ole utua eikä varjoa, kelmentyvät sielut ja sydämien veri kuivuu.

Mutta siihen aikaan oli Christophelle järki, jos mikään, järjetön ja tarkoitukseton. Sen aurinko näytti hänelle ainoastaan ihmissielun kuilun jyrkät seinät, antamatta hänelle neuvoa, miten päästä siitä pois ja sallimatta hänen edes tietää, kuinka syvä se kuilu oli.

Mitä jälleen paikkakunnan taiteelliseen maailmaan tulee, ei Christophella ollut paljon tilaisuutta seurustella sen kanssa, ja vielä vähemmän hänellä oli siihen halua. Musiikkimiehet olivat yleensä siivoja neo-schumannilaisen ja "brahminilaisen" kauden matkijoita, suunnan, jota vastaan Christophe oli aikoinaan ankarasti hyökkäillyt. Heissä oli ainoastaan kaksi poikkeusta: urkuri Krebs, jolla oli kiitetty sokerileivoskauppa, kelpo mies, hyvä muusikko; hän olisi voinut olla enempääkin, jos ei hän, käyttääksemme erään hänen kansalaisensa vertausta, "olisi istunut Pegasoksen seljässä, jolle hän antoi liiaksi kauroja". Toinen poikkeus oli muuan nuori juutalaissyntyinen säveltäjä, omintakeinen kyky, mies, jolla oli runsaasti voimaa ja sielullista liikuntaa, leipäammatiltaan sveitsiläisten muistoesineiden kauppias: puuveistosten, paimenmajain ja Bernin karhujen. Nämä kaksi olivat riippumattomampia kuin muut, epäilemättäkin siitä syystä, etteivät he harjoittaneet taidettaan minään ammattina. Heidän olisi ollut hyvin helppoa lähestyä Christophea. Jonakin toisena kehityskautenaan olisi Christophe kai ollutkin utelias tutustumaan heihin; mutta nykyään oli kaikki taiteellinen ja inhimillinen uteliaisuus hänessä tylsynyt; hän oli alttiimpi niille seikoille, jotka hänet eroittivat ihmisistä, kuin sellaisille, jotka olisivat voineet häntä toisiin yhdistää.

Hänen ainoa ystävänsä, ainoa ajatustensa uskottu oli kaupungin läpi juokseva virta, -- sama mahtava ja isällinen virta, joka siellä ylhäällä pohjoisessa huuhteli hänen synnyinkaupunkinsa rantoja. Christophe löysi sen äyräillä lapsuutensa unelmat... Mutta nyt häntä ympäröi synkkä suru, ja sen varjossa saivat nuo unelmat, niinkuin itse Rein-virtakin, murheellisen muodon. Päivänlaskussa seisoi hän joen rannalla nojaten kaiteeseen ja katseli kuumeisesti kieppuvaa aallokkoa, tuota kiehuvaa, raskasta, läpikuultamatonta, kiirehtivää massaa, joka vilisi alinomaa uutena ohitse ja josta ei eroittanut muuta kuin häilähteleviä vaahtohuntuja, tuhansia pikku puroja, pyöriviä virtoja, kohoavia ja jälleen haihtuvia häränsilmiä; aivan kuin hourailevan ihmisen kaaosmaisia mielikuvia: alinomaa niitä syntyy ja yhtä mittaa katoaa. Yli tuon hämäräisen unen liukui aavemaisia pursia, niinkuin ruumisarkkuja, joissa ei ihmiseloa eroittanut. Ilta pimeni yöksi. Joki sai pronssin värin. Rantojen valot kiilsivät sen musteenmustassa haarniskassa, joka heijasteli synkkiä säteitä: kaasujen punertavanruskeita valoja, sähkölamppujen kuutamomaista välkettä, talojen ikkunoissa lekuttavain kynttilöiden verenkarvaista hohdetta. Virran kohina täytti synkän yön. Iänikuista kohinaa, yksitoikkoisuudessaan surullisempaa kuin meren...

Christophe kuunteli tuntikausia tuota kuoleman ja ikävän laulua. Hänen oli vaikea siitä erota; hän nousi viimein asuntoonsa, jyrkkiä kujia pitkin, joissa oli punertavaan kiveen hakattuja portaita, keskeltä kuluneita; hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat murtuneet, hän takertui kiinni rautaisiin kädennojiin, joita oli kiinnitetty seiniin ja jotka kiilsivät hämärästi ylhäältä tulevassa valon heijastuksessa: valo lähti tyhjältä torilta, öiseen synkeyteen puetun kirkon edustalta...

Hän ei ymmärtänyt, miksi ihmiset elivät. Kun hän johtui muistelemaan kaikkia taisteluja, joita hän oli nähnyt, ihaili hän katkerin mielin ihmiskuntaa: sen piintyneen lujaa uskoa. Aatteet ja vasta-aatteet seurasivat toisiaan, reaktsioonit aktsiooneja: -- demokratia ja aristokratia; sosialismi ja individualismi; romantismi ja klassisismi; edistys ja traditsioonit; -- niin iankaikkisiin asti. Jokainen uusi sukupolvi, joka paloi loppuun vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa, luuli samalla hartaudella kuin entinenkin olevansa ainoa huippuun päässyt, ja syöksi kivittäen sieltä alas edeltäjiään, touhusi, huusi, anasti niiltä vallan ja kunnian, ja suistui vuorostaan uusien tulijain kivittämänä, ja katosi. Kenen vuoro nyt?...

Taiteellinen luominen ei suonut enää Christophelle turvapaikkaa; se oli nykyään ajoittaista, epäsäännöllistä, tarkoitusperätöntä. Kirjoittaako? Ketä varten kirjoittaa? Ihmisiäkö? Hänellä oli katkera misantropiankautensa. Itseäänkö varten? Hän tunsi jo liian hyvin taiteen turhuuden, sillä se ei riittänyt kuoleman autiutta täyttämään. Ainoastaan sokea voima nosti eräillä tuokioilla kiivaille siivilleen hänen sielunsa, ja pudotti sitten sen jälleen ruhjottuna alas. Hän oli kuin ukkospilvi, joka jyrisee pimeydessä. Olivier oli kadonnut, ei ollut jäänyt mitään jäljelle. Christophe oli vimmoissaan kaikelle, mikä oli ennen täyttänyt hänen elämänsä, tunteille, joita hän oli luullut itselleen ja muille yhteisiksi, ajatuksille, joita hän oli kuvitellut samoiksi hänelle ja koko ihmiskunnalle. Hänestä näytti nyt siltä kuin hän olisi ollut suuren illusionin lelu: koko yhteiskuntaelämän perustana oli ääretön väärinkäsitys, johon oli syynä puhekyky. Uskotaan, että ajatuksemme saattavat yhtyä toisten ihmisten ajatuksiin. Todellisuudessa yhtyvät toisiinsa ainoastaan sanat. Ihmiset puhuvat ja kuuntelevat sanoja; ainoallakaan sanalla ei ole samaa merkitystä kahdessa eri suussa. Vieläpä lisäksi: yhdelläkään sanalla ei ole elämässä täyttä merkitystään. Sanat paisuvat yli elämän todellisuuden. Haastetaan rakkaudesta ja vihasta. Ei ole rakkautta, ei vihaa, ei ystäviä, ei vihamiehiä, ei uskoa, intohimoa, ei hyvää eikä pahaa. On ainoastaan kylmää säteilyä valoista, jotka singahtavat sammuneista auringoista, vuosisatoja sitten kuolleista tähdistä... Ystäviäkö? Ei ole puutetta ihmisistä, jotka vaativat itselleen sitä nimeä. Mutta mikä arkinen todellisuus piileekään heidän ystävyytensä alla? Mitä on ystävyys maailman merkityksessä? Kuinka monta minuuttia uhraa se, joka uskoo olevansa ystävä, kadonneen ystävänsä kalpealle muistolle? Minkä verran on hän valmis antamaan ystävälle liiastaan, joutilaista ajoistaan, ikävystymisen hetkistään, edes puhumattakaan muusta, joka on hänelle itselleen tarpeellisempaa? Mitä oli Christophe uhrannut Olivier Jeanninin hyväksi? -- (Sillä Christophe ei lukenut itseään poikkeukseksi; ainoastaan Olivier Jeanninin varjeli hän siltä tyhjyydeltä, johon hän hukutti kaikki toiset ihmiset). -- Taide ei ole todempaa kuin rakkauskaan. Minkälainen paikka sillä on elämässä? Miten paljon ne, jotka väittävät siihen ihastuneensa, rakastavat sitä?... Ihmistunteiden köyhyys on sanoilla kuvaamaton. Paitsi sukuvaistoa, tuota kosmillista voimaa, joka on maailman elämänvipusin, ei ole muita tunteita kuin hajanaisina muruina. Enimmillä ihmisistä ei ole tarpeeksi elämää antautuakseen kokonaan mihinkään intohimoon. He säästävät itseään, säästelevät tunteitaan järkevän varasmaisesti. He ovat hiukan kaikkea, eivätkä mitään kokonaan. Sellainen, joka antaa itsensä tinkimättä jokaisena elämänsä hetkenä, kaikessa, mitä tekee, kaikessa, mitä kärsii ja rakastaa, kaikessa, mitä vihaa, hän on suuri tuhlari: suurin maan päällä nähty. Intohimo on samanluontoista kuin nerous: se on ihme. Siis sellainen, jota ei ole alemassa.

Näin ajatteli Christophe; mutta elämä varustautui hirveällä tavalla kumoamaan hänen käsitystään. Ihmeitä on kaikkialla, aivan kuin tuli piilee kivessä: kun isku sattuu, sinkoaa se ilmi. Emme aavista, minkälaiset demoonit sielussamme nukkuvat...

... _Pero non mi destar, deh! paria basso!_...

Eräänä iltana, kun Christophe haaveksi pianoa soitellen, nousi Anna paikaltaan ja poistui huoneesta, niinkuin hänen usein Christophen soittaessa oli tapana. Näytti siltä kuin musiikki olisi ollut hänestä ikävää. Christophe ei tästä enää välittänyt: hänestä oli yhdentekevää, mitä Anna ajatteli. Hän soitti edelleen; sitten tuli hänelle aatteita, jotka hän tahtoi merkitä paperille; hän keskeytti ja juoksi noutamaan tarvittavia papereita kamaristaan. Kun hän avasi viereisen huoneen oven ja syöksyi suin päin sinne pimeyteen, töytäsi hän yhtäkkiä jotakuta ovella seisovaa vastaan. Se oli Anna... Töytäys ja yllätys sai nuoren rouvan huudahtamaan. Christophe peljästyi luullen Annaa loukanneensa, ja tarttui sydämellisesti hänen molempiin käsiinsä. Ne kädet olivat aivan kylmät. Anna tuntui vapisevan, -- varmaan säikähdyksestä? Hän mutisi jotain, miksi hän oli siinä ovenpielessä:

-- Minä läksin ottamaan ruokasalista...

Christophe ei kuullut, mitä hän läksi ottamaan; ja ehkäpä ei Anna sitä sanonutkaan. Hänestä tuntui kummalliselta, että Anna kuljeksi pilkkopimeässä mennäkseen muka ottamaan jotain. Mutta hän oli jo niin tottunut Annan omituisuuksiin, ettei hän tätäkään kummastellut.

Tunti sen jälkeen istui Christophe jälleen pikku salissa, viettäen iltaa Annan ja Braunin kanssa. Hän istui pöydän ääressä lampun luona ja kirjoitti. Anna oli pöydän toisessa päässä, hänestä oikealla; hän ompeli kumartuneena työnsä puoleen. Heidän takanaan istui Braun matalassa nojatuolissa, lämpiävän takan hohteessa. He olivat kaikki kolme vaiti. Silloin tällöin kuului sateen ropinaa puutarhasta hiekkakäytäviltä. Saadakseen olla aivan erillään muista, oli Christophe asettunut kylki pöytää vasten, selin Annaan. Hänen edessään seinällä oli kuvastin, josta näkyi pöytä, lamppu ja he kaksi, Christophe ja Anna, molemmat kumarassa, työssä. Yhtäkkiä tuntui Christophesta siltä kuin Anna olisi häneen katsonut. Hän ei siitä ensin välittänyt; mutta sitten alkoi se ajatus vaivata häntä niin, että hän nosti silmänsä, ja silloin hän näki kuvastimesta... Anna katsoi häntä tosiaankin. Ja minkälainen se katse oli! Christophe aivan jähmettyi, hän pidätti hengitystään, tarkasti kuvastinta. Anna ei tiennyt, että häntä pidettiin silmällä. Lampun valo lankesi hänen kalpeille kasvoilleen, joiden vakavuudessa ja vaiteliaisuudessa oli nyt keskittynyt ja kiihkeän raju sävy. Hänen silmänsä -- nuo tuntemattomat silmät, joiden katsetta Christophe ei koskaan ennen ollut saavuttanut, -- olivat suunnatut häneen: synkän-siniset silmät, suuret silmäterät, ja niissä kova ja palava ilme; ne olivat takertuneet häneen, ne aivan kuin kaivelivat hänen olemustaan, sanattomasti ja itsepintaisen hehkuvasti. Hänen silmänsä? Hänenkö silmänsä tuollaiset? Christophe näki ne, eikä hän sitä uskonut. Tosiaanko hän ne näki? Hän käännähti yhtäkkiä... Ne silmät oli luodut alas. Christophe koetti puhella Annalle, pakottaa hänet katsomaan itseään silmiin. Järkkymätön Anna vastasi katsettaan työstään nostamatta; sinertävät silmäluomet peittivät hänen katseensa lyhyine ja tiheine silmäripsineen, läpitunkemattomalla varjollaan. Ellei Christophe olisi ollut niin varma itsestään, olisi hän luullut, että hänen oma mielikuvituksensa oli hänet pettänyt. Mutta hän tiesi varmasti nähneensä, eikä hän voinut ilmiötä selittää.

Hänen huomionsa anasti nyt kuitenkin työ, ja kun Anna oli lopultakin hänelle yhdentekevä, ei hän muistanut kauan koko tapausta.

Viikko myöhemmin koetti Christophe pianolla erästä _Liediä_, jonka hän äsken oli säveltänyt. Braunilla oli tapana sekä puolisonitserakkaudesta että Annaa ärsyttääkseen vaatia vaimoaan alinomaa laulamaan ja soittamaan; ja sinä iltana kiusasi hän Annaa tavallista itsepintaisemmin. Yleensä tyytyi Anna vastaamaan hänelle lyhyellä ja kuivalla kiellolla, jonka jälkeen hän ei enää välittänyt ei pyynnöistä, aneluista eikä leikinlaskuista; hän puristi huulensa yhteen eikä ollut kuulevinaankaan. Tällä kertaa käänsi hän Braunin ja Christophen suureksi ihmeeksi käsityönsä kokoon, nousi paikaltaan ja tuli pianon viereen. Hän lauloi tuon _Liedin_, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Tapahtui ihme: -- se ihme, jonka elämä oli varustautunut Christophelle näyttämään. Annan äänessä oli syvä väri; se ei missään suhteessa muistuttanut hänen hieman käheää ja sameaa puheääntänsä. Tarttuen jo ensimäisestä nuotista säveleeseen varmasti, rahtuakaan haparoimatta, ponnistelematta, nosti hän laulun musikaalisen lauselman suorastaan liikuttavaan ja puhtaaseen suuruuteen; ja sitten hän kohosi sellaiseen intohimon kiihkoon, että se vavisti Christophea: sillä se oli aivan kuin hänen oman sydämensä ääntä. Christophe katsoi Annaan syvästi hämmästyneenä, kun hän lauloi; ja näki hänet viimein, ensimäisen kerran. Hän näki hänen tummat silmänsä, joihin syttyi hurja leimu, hänen intohimoisen, isohkon suunsa, sen kauniisti kaartuvat huulet, joilla oli hekumallinen hymy, hieman raskas ja julma, terveet ja valkeat hampaat, kauniit, voimakkaat kädet, joista hän toisella nojautui pianon kanteen, ja lujan ruumiin, joka oli tiukattu ahtaaseen pukuun ja liian pakonalaisen ja köyhän elämän laihduttama, mutta jonka saattoi aavistaa tuon ruman vaatetuksen kätkössä nuoreksi, voimakkaaksi ja harmooniseksi.

Anna lopetti laulun ja meni istumaan, asettaen kädet polvilleen. Braun onnitteli häntä; mutta hänen mielestään hän oli laulanut ytimekkyyttä puuttuvalla tavalla. Christophe ei sanonut Annalle mitään. Hän katseli häntä. Anna hymyili epämääräisesti, tietäen, että Christophe katseli häneen. Suuri hiljaisuus tuli sinä iltana heidän kahden välille. Anna huomasi, että hän oli noussut yläpuolelle itseään, tai ehkäpä oli "itseään" ensi kertaa elämässään. Eikä hän tiennyt, mistä syystä hän sitä oli.