Part 10

Hän piti sanansa. Ja halutessaan olla vaivaamatta vierastaan meni hän toiseen kohtuuttomuuteen: hän ei Christophen läsnäollessa enää uskaltanut puhua vaimolleen mitään; talossa kuiskittiin, käveltiin varpaisillaan; kaikki siellä mykistyi hiirenhiljaiseksi. Christophea hermostutti moinen supatteleva kohteliaisuus niin, että hänen täytyi pyytää Braunia olemaan ja elämään kotonaan entiseen tapaansa.

Seuraavina päivinä ei siis Christophesta huolehdittu. Hän istui tuntikausia jossakin nurkassa, tai kierteli talossa kuin unissakulkija. Mitä hän ajatteli? Sitä ei hän olisi voinut sanoa. Tuskinpa hänellä oli vielä voimia tuntea tuskiakaan. Hän oli aivan lamautunut. Hänen oman sydämensä kuivuus kauhisti häntä. Hänellä oli yksi ainoa kaipuu: että hän olisi ollut "hänen" kanssaan haudassa, ja kaikki olisi loppunut. -- Kerran näki hän puutarhaoven auki ja meni ulos. Mutta valoon joutuminen oli hänelle niin tuskallista, että hän tuli kiireesti takaisin sisään ja painautui huoneeseensa, suljettujen ikkunaluukkujen taakse. Kauniit ilmat olivat hänelle kidutusta. Hän vihasi aurinkoa. Luonnon raaka kirkkaus yhä vain lamasi hänen mieltään. Ruokapöydässä hän söi, mitä Braun hänelle antoi eteen; ja tuijotti eteensä pöytään, ei puhunut sanaakaan. Braun osoitti hänelle eräänä päivänä salissa pianoa; Christophe kääntyi siitä pois kauhun vallassa. Kaikki äänet olivat hänelle inhottavia. Hiljaisuutta vain, hiljaisuutta ja pimeyttä!... Hänessä ei ollut enää muuta kuin ääretön tyhjä kuilu ja tyhjyyden kaipuu. Kuollut oli hänen elämänhalunsa, tuo mahtava ilon lintu, joka muinoin lennähti hänen sielustaan laulaen ilmoja kohti. Hän istui sisällä huoneessaan; päivien kulusta ei hänellä ollut muuta tietoa kuin seinäkellon onnahteleva naputus, joka kuului viereisestä kamarista: se tuntui siltä kuin se olisi hakannut hänen aivoissaan. Ja kuitenkin oli ilon villi lintu vielä hänessä, se töytäili silloin tällöin häkkinsä rautaisia säleitä vasten; sielun pohjassa raivosi hirveä tuskien myrsky, -- sieltä kaikui "autioon erämaahan yksinään jääneen olennon lohduton huuto..."

Elämän suurin kurjuus on se, ettei meillä ole täällä melkein koskaan toveria. Toverinnimisiä saattaa olla, ja sattumalta tavattuja ystäviä. Ollaan kovin auliita antamaan nimeä "ystävä". Todellisuudessa meillä ei ole elämässä muuta kuin yksi ystävä. Ja harvoja ovat nekin, joilla on edes sitäkään. Mutta kenellä se on, hänen onnensa on niin suuri, ettei hän voi elää enää sitten, kun ystävä on kadonnut. Ystävä täytti hänen elämänsä, hänen sitä huomaamattaan. Ystävä poistuu: elämä on tyhjä. Silloin ei ole kadottanut ainoastaan rakasta ihmistä, vaan kaiken syyn rakastaa, kaiken syyn, miksi ennen on rakastanut. Miksi onkaan ennen elänyt? Minkä vuoksi nyt elää?

Tämän kuolemantapauksen isku oli Christophelle sitäkin kauheampi, kun se sattui häneen hetkellä, jolloin hänen olemuksensa oli jo salaisesti perin pohjin järkyttynyt. Elämässä on kausia, joina ihmisen organismissa tapahtuu näkymätön ja hiljainen muutos; silloin ovat ruumis ja sielu alttiimpia kuin ennen ulkonaisille tapaturmille; tuntee sielussaan heikkouden; epämääräinen alakuloisuus kaivaa olemuksemme perustuksia; se on kyllästynyt entisiin, irtautunut kaikesta, mitä ihminen vielä tekee, jaksamatta kuitenkaan nähdä, mitä muuta hän voisi tehdä. Sillä iällä, jolloin näitä kriisejä sattuu, sitovat enimpiä miehiä kotivelvollisuudet; ne ovat heidän turvansa, vaikka ne riistävätkin heiltä tarpeellisen sielullisen vapauden arvostellakseen itseään, löytääkseen uuden olemuksensa, luodakseen itselleen uuden elämän. Kuinka he silloin saavatkaan kärsiä salaista surua, katkeraa kyllästymistä!... Käy! Käy vain! Täytyy ponnistaa eteenpäin. Velvollisuus, huolenpito perheestä, jonka kohtalosta on vastuunalainen, pitää silloin miestä pystyssä kuin hevosta, joka torkkuu seisoallaan ja vetää kuormaansa, uuvuksiin ajettuna, ahtaissa valjaissaan. -- Mutta täydellisesti vapaalla miehellä ei ole mitään tukea näillä tyhjyydenhetkillä, ei mitään, mikä pakottaisi häntä käymään. Hän käy ainoastaan entisestä tottumuksesta; hän ei tiedä, minne menee. Hänen voimansa ovat häiriytyneet, hänen tietoisuutensa samentunut. Voi onnetonta, jos tällaisella unentuokiolla ukkosenjyrähdys keskeyttää unissakulkijan käynnin! Hän voi silloin syöksyä alas syvyyteen.

Viimein löysivät Parisista lähetetyt kirjeet hänen olinpaikkansa; ne tempasivat hänet hetkeksi epätoivoisesta apatiasta hereille. Cécile ja m:me Arnaud kirjoittivat hänelle. Koettivat häntä lohduttaa. Heikkoa lohdutusta. Ihmiset, jotka puhuvat tuskasta, eivät ole tuskaa kärsiviä. Ennen kaikkea ne kirjeet toivat hänelle kaikuna erään vaienneen äänen... Christophella ei ollut rohkeutta vastata; ja silloin kirjeetkin vaikenivat. Nykyisessä masennustilassaan hän koetti hävittää kaikki muistonsa. Kadota... Omassa tuskassaan tekee ihminen muille väärin. Niitä, joita hän oli ennen rakastanut, ei hänelle ollut enää olemassa. Hänellä oli vain yksi ihminen: se, jota ei enää ollut olemassa. Viikkokausia Christophe koetti virvoitella häntä jälleen eloon; hän puheli hänen kanssaan; hän kirjoitti hänelle:

-- "Rakas ystävä, en saanut sinulta tänään kirjettä. Missä sinä olet?" Tule, tule luokseni. Puhu minulle, kirjoita minulle!...

Mutta hän ei saanut nähdä häntä edes öisin unessa, vaikka miten tahtoi. Ihminen näkee vähän unta niistä, jotka on kadottanut, niin katkerasti kuin heidän kadottamisensa runteleekin sydäntämme. He ilmestyvät uniin vasta myöhemmin, silloin, kun unohdus on jo saapunut.

Ulkonainen elämä tunkeutui kuitenkin vähitellen hienoina säteinä tuohon sielulliseen hautaan. Christophe alkoi eroittaa erilaisia ääniä talossa, ja ne herättivät, hänen sitä huomaamatta, hänessä mielenkiintoaan. Hän tiesi, millä tunnilla ulko-ovi aukesi ja sulkeutui, montako kertaa päivässä ja miten erilaisilla äänillä, aina kunkin kulkijan mukaan. Hän tunsi jo Braunin askeleet; hän kuvitteli näkevänsä tohtorin sairaskäynneiltä tultuaan pysähtyvän eteisessä ja pistävän hattunsa ja päällysviittansa naulaan, aina samanlaisella, tapoihinsa piintyneellä tarkkuudella. Ja jos milloin ei kuulunut totuttuja ääniä, niin Christophe mietti vaistomaisesti syytä tähän muutokseen. Pöydässä alkoi hän itsetiedottomasti kuunnella keskusteluja. Hän huomasi, että Braun puhui melkein aina yksinään. Vaimo vastaili silloin tällöin, mutta hyvin lyhyesti. Braunia ei laisinkaan häirinnyt kuuntelijain puute. Hän kertoi lörpöttelevän hupaisesti, missä hän milloinkin oli käynyt, ja kaupungilla kuulemiaan juoruja. Joskus sattui Christophe vilkaisemaan Brauniin hänen puhellessaan; Braun oli siitä kovin hyvillään, ja koetti tarinoillaan yhä enemmän huvittaa Christophea.

Christophe yritti jälleen tarttua elämään... Kuinka vaikeaa! Hän tunsi itsensä niin vanhaksi: vanhaksi kuin tämä maailma!... Kun hän aamuisin nousi vuoteesta, kun hän katsoi itseään kuvastimesta, näki hän itsensä väsyneeksi liikkeiltään, älyttömäksi kasvoiltaan. Minkä tähden nousta sängystä, pukeutua?... Hän ponnisti äärimmäisiin asti ryhtyäkseen työhön: työ oli kuvottavaa. Miksi koettaa luoda, kun kaikki on katoamaan luotua Musiikki oli käynyt hänelle mahdottomaksi. Taidetta pystyy arvostelemaan hyvin ainoastaan onnettomuuden mittapuulla. Onnettomuus on paras vaaka. Ainoastaan sen kokenut huomaa sellaisen, mikä kestää vuosisatoja ja on voimakkaampi kuolemaakin. Harva laji kestää sitä koetusta. Ihminen saattaa hämmästyä, miten keskinkertaisia monet niistä ovat, joista hän ennen piti -- (niin hyvin taiteilijat kuin muutkin ystävät). -- Kuka pelastuu vedenpaisumuksesta? Miten ontolta kaikuu maailman kauneus tuskan sormien kosketuksesta!

Mutta tuska väsyy, ja sen käsi herpautuu. Christophen hermot laukesivat pingoituksesta. Hän nukkui, nukkui yhtä mittaa. Näytti kuin hän ei olisi millään saanut unennälkäänsä tyydytetyksi.

Ja eräänä yönä hän viimein pääsi niin syvään uneen, ettei herännyt ennenkuin iltapuolella seuraavana päivänä. Talossa ei ollut silloin ketään. Braun rouvineen oli lähtenyt kaupungille. Ikkuna oli auki, säteilevä taivas loisti nauraen. Christophe tunsi päässeensä musertavan taakan alta.

Hän pukeutui ja meni puutarhaan. Se oli pieni suorakulmio korkeiden muurien keskellä, niinkuin mikä luostarinpiha. Ruohokenttien ja porvarillisten kukkalavain välissä pari hiekkakäytävää; lehtimaja viiniköynnöksistä ja ruusuista. Tekoluolassa juoksi ohut vesipuronen; aitamuurin vieressä kasvava akaasia ojenteli tuoksuvia oksiaan naapuripuutarhaan. Sen takana kohosi vanha kirkontorni, punaisista tiilistä rakennettu. Kello oli neljä iltapuolta. Puutarha oli jäänyt jo varjoon. Aurinko ruskotti vielä puunlatvassa ja punaisessa kirkontornissa. Christophe istahti lehtimajaan, nojaten selkäänsä muuriin, kallistaen päätänsä taaksepäin ja katsellen taivasta, joka loisti kuulaana viininlehtien ja ruusujen välitse. Tuntui kuin hän olisi painajaisunesta herännyt. Kaikkialla hiiskumaton hiljaisuus. Hänen päänsä kohdalla riippui suloinen ruusuköynnös. Yhtäkkiä kaunein ruusuista hajosi, kuoli: sen terälehtien lumi liiteli ilmassa. Aivan kuin kaunis, viaton elämä olisi kuollut. Niin yksinkertaista!... Christophen sielussa sai tämä viiltävän tuskallisen ja armaan merkityksen. Hänen rintaansa pakahdutti ja kätkien kasvonsa käsiinsä hän itki...

Kirkkojen kellot soittivat. Tornista torniin niiden äänet toisilleen vastasivat... Christophella ei ollut tietoa ajan kulusta. Kun hän viimein nosti päänsä, olivat kellot vaienneet, aurinko kadonnut. Kyyneleet toivat helpoituksen hänelle; hänen sielunsa oli kuin kylvystä astunut. Hän tunsi itsestään pulppuavan sävelten puron, katsellessaan hienon kuunsirpin liukunaa illan taivaalla. Jonkun kotiintulevan talon asukkaan askeleet herättivät hänet. Hän meni takaisin huoneeseensa, väänsi ovensa kahdenkertaiseen lukkoon, ja antoi musiikin virran juosta. Braun huusi häntä päivälliselle, naputti hänen oveensa, koetti sitä avata: Christophe ei vastannut. Braun tuli levottomaksi, tirkisteli avaimenreiästä, ja rauhoittui, kun näki Christophen kyynäräisillään pöydän ääressä, keskellä papereita, joita hän mustasi täydellä voimalla.

Muutaman tunnin päästä tuli Christophe alakertaan, työstä väsyneenä, ja tapasi salissa tohtorin, joka odotteli häntä kärsivällisesti, jotakin lueskellen. Christophe syleili häntä, pyysi häneltä anteeksi käytöstään, joka oli ollut omituinen hänen koko täällä olonsa ajan, ja alkoi Braunin pyytämättä kertoa hänelle viime viikkojensa draamallisia tapahtumia. Ainoastaan sen kerran hän niistä puhui; eikä hän ollut varma, ymmärsikö Braun häntä: sillä hän puhui sekavasti, yö oli jo myöhä, ja Braunia nukutti, vaikka hän olikin utelias häntä kuulemaan. Viimein, -- (kello oli kaksi) -- Christophe huomasi hänen väsymyksensä. Ja he erosivat, toivottaen toisilleen hyvää yötä.

Tästä päivästä Christophen elämä alkoi palautua järjestykseen. Hän ei tosin pysynyt kauankaan tällaisessa haltioitumisen tilassa; hänelle tuli taas suru, mutta se suru oli normaalia eikä estänyt häntä elämästä. Täytyihän jälleen toki elää. Tuolla miehellä, joka oli kadottanut kaiken, mitä hän rakasti enimmän, miehellä, jonka olemuksen perustuksia tuska kalvoi, joka kantoi kuolemaa povessaan, hänellä oli sellainen kuohuva, tyrannillinen elämänvoima, että se purkautui surun valituksistakin ilmi, säteili hänen silmistään, huuliltaan, hänen liikkeistään. Mutta sen elämänvoiman ytimeen oli kuitenkin kalvava mato pureutunut. Christophelle tuli epätoivon puuskia. Äkillisiä vihlovan tuskan tuokioita. Hän saattoi olla tyyni, hän koetteli lukea, tai oli kävelemässä: yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä Olivier Jeanninin hymy, hänen väsyneet ja lempeät kasvonsa... Se oli kuin puukonpisto sydämeen... Christophe hoippui, hän painoi kätensä vaikerrellen rintaansa vasten. Kerran istui hän pianon ääressä ja soitti jotakin Beethovenin kappaletta entisellä innollaan... Yhtäkkiä hän keskeytti, heittäytyi maahan ja painaen kasvonsa nojatuolin pieluksiin hän huusi:

-- Oi ystävä...

Pahinta oli se, että hän tunsi "kaiken eletyksi". Sellainen tunne tuli hänelle joka askelella. Kaikkialla hän näki samoja tuttuja liikkeitä, kuuli entisiä sanoja, kaikkialla kohtasivat häntä entiset kokemukset. Kaikki hänelle oli tuttua, ennen nähtyä. Joku ihminen, joka hänestä muistutti jotakuta ennen tunnettua, saattoi sanoa, -- (Christophe oli siitä varma jo etukäteen) -- aivan samaa, mitä hän oli kuullut tuon entisen puhuvan; samantapaiset olennot esiintyivät samoissa tilanteissa kuin muinoin, törmäsivät tuttuja kohtalonesteitä vastaan, ja murtuivat samalla tapaa kuin entisetkin. Jos on totta, ettei "_mikään saa elämään kyllästymään niin kuin se, että täytyy alkaa rakkautensa alusta_", niin kuinka paljon enemmän saakaan siihen kyllästymään kaiken muunkin alkaminen alusta. Se oli niin tuskallista, että se läheni hulluutta. -- Christophe koetti olla sitä ajattelematta, koska kerran täytyi olla sitä ajattelematta, jos aikoi elää, ja koska hän tahtoi elää. Kiduttavaa ulkokullaisuutta tuo halu olla tuntematta itseään, halu, joka johtuu häpeästä, säälistäkin, salaisesta ja voittamattomasta elämäninnosta. Kun ei ihminen tiedä itselleen mitään lohdutusta, niin hän sen itselleen tekaisee. Vakuutettuna siitä, ettei hänellä ole mitään elämänsyitä, sepittää hän itselleen syyn elää. Hän uskottelee itselleen, että hänen täytyy elää, vaikkei kukaan muu kuin hän itse pidä sitä välttämättömänä. Tarpeen tullen panee hän itse kuolemankin vaatimaan häntä elämään. Ja hän tietää pistävänsä kuoleman suuhun sanat, jotka hän toivoisi kuoleman sanovan. Oi ihmistä!...

Christophe jatkoi vaellustaan; hänen askeleensa näyttivät saavuttavan jälleen entisen varmuutensa; sydämen ovi sulkeusi ja jätti ulos entiset tuskat; hän ei niistä koskaan puhunut muille; hän itsekin karttoi seurustella yksinään niiden kanssa: hän näytti aivan tyyneltä.

"_Todellinen tuska_, sanoo Balzac, _on näöltään tyyni ja ikäänkuin nukkuu vuoteessa, jonka se on itselleen tehnyt; mutta kuitenkin se valvoo ja kalvaa sielua._"

Ken olisi tuntenut Christophea paremmin ja pitänyt silmällä hänen hommiaan, pakinoitaan, soittoaan, nauruaan, -- (sillä nykyään hän jo nauroikin!) -- hän olisi huomannut, että tuossa miehessä, jonka silmät hehkuivat elämää, oli jotakin tuhottua, mikä kätkeysi syvimmälle hänen olemukseensa.

Päästyään jälleen elämään oli Christophen keksittävä keino, millä elää. Ei saattanut tulla kysymykseenkään lähteä pois tästä kaupungista. Sveitsi oli hänelle varmin turvapaikka; ja mistäpä hän olisi löytänyt tätä herttaisempaa isäntäväkeä? -- Mutta ylpeys ei sallinut hänen olla ystävän taakkana. Braunin vastalauseista huolimatta ei Christophe saanut rauhaa ennenkuin oli hankkinut itselleen jonkin verran musiikinopettajan tunteja, joten hän voi maksaa isäntäväelleen elatuksestaan. Tuntien hankkiminen ei ollut helppoa. Kaikkialle oli levinnyt huhu hänen vallankumoushulluttelustaan; eivätkä porvarilliset perheet ottaneet mielellään keskuuteensa ihmistä, jota pidettiin vaarallisena, tai lievimmässä tapauksessa ainakin omituisena ja siis sangen vähän "sopivana". Kuitenkin avasivat hänen säveltäjämaineensa ja Braunin toimenpiteet hänelle viimein pääsyn kolmeen, neljään perheeseen, jotka eivät olleet kaikkein arimpia, tai olivat uteliaimpia, ehkäpä taipuvaisimpia näyttämään eroavansa muista, taipuvaisia keikaroimishalusta. Siitä huolimatta pitivät he häntä tarkoin silmällä ja säilyttivät sopivan välimatkan opettajan ja hänen oppilaittensa välillä.

Elämä Braunin kodissa järjestyi säntillisen kaavamaiseksi. Aamuisin lähti kukin toimeensa: lääkäri sairaskäynneilleen, Christophe antamaan tuntejaan, rouva Braun torille tai hyväntekeväisyyshommiinsa. Christophe tuli kotiin kello yhden tienoissa, tavallisesti ennen Braunia, joka oli kieltänyt odottamasta itseään, ja hän asettui pöytään nuoren rouvan kanssa. Se ei ollut Christophesta miellyttävää: sillä nainen ei ollut hänestä sympaattinen, eikä hänellä ollut hänelle mitään puhumista. Rouva ei suinkaan koettanut hävittää vaikutelmaa, minkä hän Christopheen teki ja minkä hän varmaan huomasikin; hän ei huolehtinut ei puvuistaan eikä puheistaan; koskaan ei hän alkanut jutella Christophelle ensin. Annan liikkeissä, vaatetuksessa, kömpelyydessä ja kylmyydessä aivan erikoisesti ilmenevä epäsulous olisi karkoittanut hänen luotaan minkä miehen tahansa, jos mies olisi ollut vähänkin niin herkkä naiselliselle viehätykselle kuin Christophe. Kun Christophe sattui muistamaan parisilaisten naisten spirituellin eleganssin, niin ei hän voinut Annaa katsellessaan tukahduttaa ajatusta:

-- Kuinka hän on ruma!

Siinä hän ei kuitenkaan ollut oikeassa; ja pian hän huomasikin, miten Annan tukka, hänen kätensä, suunsa, silmänsä olivat kauniit, -- silmät, jos hän milloin niiden katseen kohtasi, sillä aina se väisti häntä. Mutta tämä huomio ei muuttanut hänen arvosteluaan. Kohteliaisuudesta pakotti hän kyllä itsensä puhumaan Annalle; väkinäisesti haeskeli hän jutunaiheita; rouva ei siinä häntä auttanut. Pari kertaa koetti Christophe kysellä häneltä kaikenlaista tuota kaupunkia, hänen miestään, häntä itseään koskevia asioita: hän ei saanut naisesta mitään lähtemään. Annan vastaukset olivat tyhjiä ja arkipäiväisiä; hän koetti hymyillä; mutta sen yrityksen tulos oli vastenmielinen: hymy oli pakotettua, ääni kaiuton, sanat tulivat velttoina; joka lausetta seurasi kiusallinen hiljaisuus. Lopulta Christophe puheli hänelle niin vähän kuin mahdollista; ja Anna oli siitä hänelle kiitollinen. Heistä molemmista tuntui helpoitukselta, kun tohtori palasi kotiin. Itse Braun oli aina hyvällä tuulella, hän hälisi, hommaili, oli jokapäiväinen, mutta erinomaisen hyvä ihminen. Hän söi, joi, puheli nauroi paljon. Hänen kanssaan Anna hiukan juttelikin; mutta ne jutut eivät koskeneet muuta kuin ruokalajeja ja muiden elämäntarvikkeiden hintoja. Joskus Braun huvikseen pisteli vaimoaan hänen hyväntekeväisyyshommiensa ja hänen suosimansa papin saarnojen tähden. Anna tekeytyi silloin jäykäksi, loukkautui, ja oli vaiti aterian loppuun saakka. Tavallisimmin tohtori kertoi sairaistaan; erikoisen hartaasti kuvaili hän eräitä taudintapauksia, niin nautiskelevan tarkasti, että Christophe joutui suunniltaan. Hän heitti usein salvettinsa pöytään ja nousi inhosta irvistäen paikaltaan, kertojan iloksi. Braun keskeytti silloin heti juttunsa, ja rauhoitti naureskellen ystäväänsä. Seuraavalla kerralla alkoi hän pöydässä taas saman leikin. Nämä sairaalan piiriin kuuluvat kompailut tuntuivat ilahduttavan järkkymätöntä Annaakin. Hän heräsi yhtäkkiä mykkyydestään hermostuneeseen nauruun, jossa oli jotain eläimellistä. Siitä huolimatta saattoi hän tuntea samanlaista inhoa kuin Christophe tuota nauramaansa ilonsyytä kohtaan.

Iltapuolella ei Christophella ollut paljon opetustunteja. Hän oli tavallisesti kotona, Annan kanssa, kun taas tohtori oli mennyt jälleen kaupungille. Christophe ja Anna eivät nähneet toisiaan. Kumpikin työskenteli omalla tahollaan. Alussa oli Braun pyytänyt Christophea antamaan muutamia pianotunteja hänen vaimolleenkin: Anna oli hänen sanojensa mukaan melkoisen musikaalinen Christophe pyysi Annaa soittamaan hänelle jotakin. Annaa ei tarvinnut kovin pyydellä, vaikkei pyynti häntä ilahduttanutkaan. Soitossa ilmeni hänen tavallinen sulonpuutteensa: hän soitti mekaanisesti, aivan kuvaamattoman tunteettomasti; kaikki äänet olivat hänelle yhdenarvoisia; eri korostusta ei missään; kun hänen piti kääntää sivua, pysähtyi hän kylmästi keskelle lauselmaa, ei koettanut joutua, ja jatkoi entiseen tapaan seuraavasta nuotista. Christophe ärtyi siitä niin, että sai vaivoin estetyksi itsensä sanomasta Annalle jonkin törkeyden; hän ei voinut hillitä itseään muuten kuin lähtemällä huoneesta ennen kappaleen loppua. Anna ei joutunut siitä laisinkaan ymmälleen. Hän jatkoi järkkymättä viimeiseen nuottiin asti, eikä Christophen epäkohteliaisuus näyttänyt häntä loukanneen eikä masentaneenkaan; tuskinpa hän lienee sitä edes huomannut. Mutta siitä alkaen eivät he enää puhuneet siitä, että heidän olisi ollut soitettava yhdessä. -- Milloin Christophe meni iltapuolella päivää kaupungille ja tuli odottamatta takaisin kotiin, tapasi hän Annan harjoittelemassa pianonsoittoa, kylmästi ja järjettömän itsepintaisesti, toistaen kymmenet kerrat lakkaamatta samaa tahtia ja innostumatta koskaan. Mutta milloinkaan ei hän soittanut, kun tiesi Christophen olevan kotona. Kaiken aikansa, mikä häneltä ei mennyt uskonnollisiin hartaudenharjoituksiin, kulutti hän taloushommiin. Hän ompeli, ratkoi, parsi, piti silmällä piikaa; hänellä oli hupsumainen järjestyksen ja siistimisen kiihko. Mies arvosteli häntä kunnon naiseksi, hiukan eriskummaiseksi, -- "kuten kaikki naiset ovat", sanoi hän, -- mutta uskonnolliseksi, "kuten kaikki naiset". Tähän viimeiseen väitteeseen nähden asettui Christophe mielessään arvostelevalle kannalle: moinen psygologia tuntui hänestä liian pintapuoliselta; mutta sehän oli lopultakin Braunin yksityisasia; eikä Christophe sitä enempää ajatellut.

Iltaisin, aterian jälkeen istuivat he kaikki kolme yhdessä. Braun ja Christophe juttelivat. Anna teki käsitöitä. Braun oli pyydellyt niin hartaasti, että Christophe oli viimein suostunut istahtamaan pianonkin ääreen; ja hän soitti nykyään välistä sangen myöhään, suuressa, huonosti valaistussa salissa, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin. Braun oli haltioissaan... Kukapa ei tuntisi tuollaisia innostuneita ihmisiä, jotka ihailevat taidetta ymmärtämättä sitä laisinkaan tai ymmärtäen sen nurinkurisesti! -- (he rakastavatkin taidetta juuri siksi, että he ymmärtävät sen sillä tavoin!). -- Christophe ei enää sellaisesta suuttunut; hän oli nähnyt elämässään jo niin paljon typeryyksiä! Mutta kun joskus tuli oikein tolkuttomia ihastuksenhuudahduksia, niin hän herkesi soittamasta ja meni mitään virkkamatta omaan kamariinsa. Viimein Braun alkoi ymmärtää yskän ja hillitsi tunteensa ilmauksia. Muuten oli hänen musikaalinen itserakkautensa nopeasti tyydytetty; hän jaksoi kuunnella tarkkaavasti enintään neljännestunnin kerrallaan; sitten hän otti lehden, tai torkkui joutilaana, antaen Christophen olla rauhassa. Anna istui salin nurkassa eikä puhunut mitään; hänellä oli käsityö sylissä, ja hän oli työskentelevinään; mutta hänen silmänsä katsoivat yhteen paikkaan, eivätkä hänen kätensä liikkuneet. Joskus lähti hän huoneesta hiljaa keskellä kappaletta eikä häntä sitten enää näkynyt.

Niin meni aikoja. Christophe sai takaisin voimansa. Braunin raskastekoinen, mutta sydämellinen hyvyys, talon rauhallisuus, kotoisen elämän lepoa antava säännöllisyys, hyvä ruokajärjestys, ravinto, joka oli germaaniseen tapaan erikoisen runsas, paransivat hänen synnynnäisesti lujan ruumiinsa pian entiselleen. Ruumiillinen terveys palasi; mutta sielun koneisto oli yhä sairas. Uudistuva voima yhä vain lisäsi sekasortoa sielussa, joka oli häiriytynyt tasapainostaan aivan kuin huonosti kuormattu alus keikahtelee pienimmästäkin törmäyksestä.

Hän oli täydellisesti eristettynä. Braunista ei hän voinut saada minkäänlaista läheistä henkistä seuraa. Hänen suhteensa Annaan supistui melkeinpä pelkästään aamu- ja iltatervehdyksiin. Hänen ja oppilaiden välit olivat paremminkin vihamieliset kuin ystävälliset: sillä hän ei osannut salata heiltä, että heidän olisi ollut parempi tehdä mitä muuta hyvänsä kuin harjoittaa musiikkia. Hän ei tuntenut ketään. Eikä siihen ollut syynä yksinomaan hän, vaikkapa hän suruissaan sulkeutuikin yksinäisyyteensä. Häntä pidettiin tahallaan erillään.