Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE IX

Palava pensas

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ, 1919.

Le diamant dur je suis, qui ne se romp du marteau ni du sizeau retanté. Frape, frape, frape moy, pour cela ne mourray.

Come le Fenix je suis, qui de sa mort reprant vie, qui de sa cendre naistra. Tue, tue, tue moy, pour cela ne mourray

[Kova timantti olen, jota ei vasara murra, eivät hampaiset hohtimet. Lyö, lyö mua: en siitä kuole.

Kuin Fenix olen, joka kuolemastaan elää ja tuhkasta syntyy. Surmaa, surmaa minut: en siitä kuole.]

ENSIMÄINEN OSA

Sydämessä rauha. Tuulet seisoivat. Ilma oli liikkumaton...

Christophe oli tyyni; hän oli täynnä lepoa. Oli jollakin tavoin ylpeä siitä, että oli sen saavuttanut. Ja pohjaltaan hän oli siitä alakuloinenkin. Hän ihmetteli tällaista hiljaisuutta. Intohimot olivat uinahtaneet; hän luuli vilpittömästi, etteivät ne enää heräisikään.

Christophen suuri, hieman alkeellinen voima hervahti uneen, kun se oli joutilaana ja kun sillä ei ollut mitään esinettä, johon kohdistua. Pohjalla tuntui salainen tyhjyys. Kätkössä jokin: "mitä varten"; ehkäpä tuntu onnesta, johon hän ei ollut osannut tarttua kiinni. Hänelle ei riittänyt enää taistelu itseään eikä toisia vastaan; hänellä ei ollut enää vaivaa edes omasta työstäänkään. Hän oli joutunut yhden matkataipaleensa päähän; hän eli entisten ponnistustensa tuloksilla; hänen oli liian helppo purkaa musikaalista suontaan, jonka hän oli saanut auki; ja sillaikaa kuin yleisö, joka luonnollisesti oli jäänyt hänestä jäljelle, ihaili hänen menneitä töitään, alkoi hän itse niistä irtautua, tietämättä vielä, pääsisikö hän eteenpäin. Luomistyö oli hänelle tasaista ja yksisävyistä onnea. Taide ei ollut hänelle tänä elämän aikana enää muuta kuin kaunis soitin, jota hän käytteli virtuoosin taidolla. Christophe tunsi häpeäkseen, että hänestä uhkasi tulla diletantti.

"_Päästäkseen eteenpäin taiteessa_, sanoo Ibsen, _tarvitaan muuta ja enempää kuin luontaista neroutta: intohimoja, tuskia, jotka antavat elämälle sisällön ja tarkoituksen. Ellei niin ole, ei taiteilija luo, vaan kirjoittaa pelkästään kirjoja_."

Christophe kirjoitti kirjoja. Sellaiseen ei hän ollut tottunut. Nämä kirjat olivat kauniita. Hänestä olisi ollut parempi, jos ne eivät olisi olleet niin kauniita, vaan sen sijaan elävämpiä. Christophe, tuo lepäävä atleetti, joka ei nykyään tiennyt, mitä hän lihaksillaan teki, katseli ikävystyneesi odottamiaan tyynen työskentelyn vuosia, haukotellen kuin jalo peto. Ja kun hän germaanina oli vanhastaan taipuisa optimismiin, niin koetti hän vakuuttaa itselleen, että kaikki oli parhain päin, ja ajatteli, että hän oli nyt varmaankin saapunut matkan lopulliseen määrään; hän oli hyvillään, että oli päässyt tuskasta, päässyt oman itsensä valtiaaksi. Se ei merkinnyt paljoa... Mutta mitäpä sille! Ihminen antaa sen, mitä hänellä on; hän on sitä, mitä voi olla... Christophe luuli joutuneensa satamaan.

Ystävykset eivät nykyään asuneet yhdessä. Kun Jacqueline karkasi, luuli Christophe, että Olivier asettuisi hänen luokseen. Mutta Olivier ei voinut sitä tehdä. Vaikka hän kaipasikin lähestyä Christophea, tunsi hän mahdottomaksi ruveta elämään hänen kanssaan entiseen tapaan. Hän oli viettänyt niin monta vuotta Jacquelinen seurassa, että hänestä olisi nyt ollut sietämätöntä, jopa pyhyyden loukkauskin, jos hän olisi ottanut enää ketään ihmistä osalliseksi yksityiselämäänsä, -- vaikkapa tuo toinen olento olisi rakastanut häntä tuhat kertaa enemmän kuin Jacqueline, ja vaikka Olivier olisi rakastanut samoin häntä. -- Sellaiselle ei ihminen järjellään mitään voi.

Christophen oli vaikea ensin häntä ymmärtää. Hän yritti uudestaan houkutella Olivier Jeanninia luokseen, hän kummastui, suri, jopa suuttuikin. -- Sitten selitti hänen vaistonsa, joka oli hänessä järkeä varmempi, hänelle koko asian. Ja yhtäkkiä hän herkesi puhumasta siitä, ja Olivier oli hänen mielestään oikeassa.

Mutta he tapasivat toisiaan joka päivä; eivätkä he koskaan saman katon alla asuessaan olleet eläneet toisilleen läheisemmissä väleissä kuin nykyään. He eivät kyllä ehkä vaihtaneet keskenään kaikkein herkimpiä ajatuksiaan. Mutta heidän ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Se ajatustenvaihto tapahtui itsestään, sanattomasti: se tapahtui toisiaan rakastavien sydämien ystävyydessä.

Kumpikaan heistä ei puhunut paljoa; toinen oli syventynyt taiteeseensa, toinen muistoihinsa. Olivier Jeanninin suru keventyi; mutta hän ei itse pyrkinyt siihen, se ei ollut hänestä oikeinkaan: se oli ollut liian kauan jo hänen elämänsä ainoa tarkoitus. Hän rakasti lastaan; mutta hänen lapsensa -- inisevä vauva -- ei voinut täyttää kovin suurta sijaa hänen elämästään. On miehiä, jotka ovat enemmän rakastajia kuin isiä. Siitä ei kannata loukkautua. Luonto on monimuotoinen; olisi järjetöntä tyrkyttää kaikille samoja sydämen lakeja. Kenelläkään ei ole oikeutta laiminlyödä velvollisuuksiaan tunteittensa tähden. Mutta ainakin täytyy myöntää sydämelle oikeus olla olematta onnellinen, jos ihminen täyttää myöskin velvollisuutensa. Enimmin rakasti Olivier lapsessaan ehkä juuri sitä olentoa, jonka ruumis tuon lapsen oli luonut.

Aina viime aikoihin asti ei Olivier ollut paljoa huomannut muiden ihmisten kärsimyksiä. Hän oli älyllinen sielu, ja sellaiset elävät liiaksi itseensä sulkeutuneina. Se ei johtunut Olivier Jeanninissa itsekkyydestä, vaan sairaaloisesta tottumuksesta haaveiluun. Jacqueline oli heidän avioliittonsa aikoina yhä vain laajentanut tuota tyhjyyttä, joka oli jo ennestään hänen miehensä ympärillä; hänen rakkautensa oli vetänyt Olivier Jeanninin ja toisten ihmisten välille sellaisen taikakehän, että se tuntui yhä sittenkin, kun rakkaus jo oli kadonnut. Ja sitäpaitsi oli Olivier temperamentiltaan pikku aristokraatti. Lapsesta asti oli hän pysyttäytynyt loitolla suuresta laumasta, vaikka hänen sydämensä olikin varsin hyvä; sitä vaativat sekä hänen ruumiinsa että sielunsa puhtauden vaistot. Noiden ihmisten haju ja ajatukset olivat hänelle vastenmielisiä.

Mutta nyt muutti eräs sangen tavallinen tapaus, jonka näkijäksi hän joutui, koko hänen katsomuksensa tässä suhteessa.

Olivier oli vuokrannut itselleen huoneiston, varsin vaatimattoman, Monterouge-kukkulalla, melkoisen lähellä Christophen ja Cécilen asuinpaikkaa. Siinä kaupunginkorttelissa asui enimmäkseen rahvasta, ja talossa pikku koroillaeläjiä, virkailijoita ja muutamia työläisperheitä. Aina muulloin olisi Olivier kärsinyt tällaisesta ympäristöstä; hän olisi tuntenut itsensä siellä vieraaksi; mutta nykyään oli hänestä samantekevää, missä hän asui: hän tunsi näet kaikkialla itsensä vieraaksi. Hän tuskin tiesi, ketä hänen naapurinsa olivat, eikä tahtonutkaan sitä tietää. Kun hän tuli kotiin työstä -- (hän oli mennyt virkailijaksi erääseen kustannusliikkeeseen) -- sulkeutui hän muistoihinsa, eikä käynyt kaupungilla muuta kuin katsomassa lastaan ja Christophea. Hänen asuntonsa ei ollut hänelle koti: se oli _pimeä kammio_, johon hänen menneisyytensä kuvat heijastuivat: kuta mustempi ja tyhjempi se laatikko oli, sitä selvemmin loistivat sisäiset kuvat. Olivier huomasi vaivoin edes ihmisiä, jotka tulivat häntä vastaan portaissa. Vasten hänen tahtoaankin painuivat kuitenkin eräät heistä hänen mieleensä. On sieluja, jotka eivät näe tarkoin mitään asioita ennenkuin ne ovat menneet ohitse. Mutta silloin ei heiltä jääkään mitään huomaamatta, pienimmätkin yksityiskohdat kaivertuvat heihin ikäänkuin teräspiirtimellä. Olivier oli sellainen: hän oli täynnä elävien ihmisten varjoja. Kun sattui jokin mieltä järkyttävä tapaus, niin ne ihmisten hahmot ilmestyivät esiin; ja Olivier kummastui, että hän tunsi ne, vaikkei ollut niitä ihmisiä koskaan oikein tuntenut. Ja hän ojensi joskus käsiään tavoittaakseen niitä... Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.

Kun hän eräänä päivänä lähti kotoaan, näki hän talon ulko-oven edessä joukon väkeä, keskimmäisenä talonmiehen vaimon, joka kertoi touhuissaan jotakin. Olivier oli niin vähän utelias, että hän olisi jatkanut kulkuaan tiedustelematta, mistä oli kysymys; mutta talonmiehen vaimo halusi hankkia vielä uuden kuulijan ja pysäytti Olivier Jeanninin ja kysyi häneltä, tiesikö hän, miten noille Roussel-raukoille oli käynyt? Olivier ei edes tiennyt, ketä nuo "Roussel-raukat" olivat; ja hän kuunteli nyt kylläkin, mutta välinpitämättömästi, ainoastaan kohteliaisuudesta. Kun hän sitten sai kuulla, että muuan talossa asuva työläisperhe, mies, vaimo ja viisi lasta, olivat tehneet yhteisitsemurhan, köyhyytensä tähden, niin jäi hän siihen kuin toisetkin, seisoskelemaan ja katselemaan rakennuksen seiniin ja kuuntelemaan kertojaa, joka ei väsynyt, vaan alkoi kuvauksensa yhä ja yhä alusta. Sikäli kuin talonmiehen vaimo kertoi, heräsi Olivierin mielessä muistoja, ja hän huomasi, että hän oli nähnytkin nuo onnettomat, joista nainen puhui; ja hän kyseli nyt heistä jotakin... Tosiaankin, hän tunsi heidät: mies -- (Olivier oli aivan kuulevinaan hänen pihisevän hengityksensä; hän oli tullut miestä vastaan usein portaissa) -- mies oli työläisenä eräässä leipomossa: kelmeäihoinen, uunin hehkun näivetyttämä; posket kuopalla, parta karhea; hän oli saanut alkupuolella talvea keuhkokuumeen; hän oli mennyt jälleen työhön, vaikkei ollut vielä täydellisesti parantunut; tauti oli uusiintunut; kolme viikkoa oli hän ollut ilman työtä eikä ollut jaksanutkaan mitään. Vaimo, joka oli aina raskaana ja oli nääntyä siihen, ja jonka kihti oli sitäpaitsi runnellut niin, että hän ontui, uursi ja puursi hoitaakseen perhettä, kierteli päivät pitkät koettaakseen saada Vaivaishoitolaitokselta apua, edes sitä vähäistä, mitä se antoi, -- antoi sangen vitkastellen. Sillä välin eivät lapset suinkaan lakanneet anelemasta; yksi heistä oli yksitoista-vuotias, toinen seitsen- ja kolmas kolmen, -- kaksi oli sitä paitsi jo kuollut, -- ja näiden lisäksi oli parilla vielä kaksoiset, jotka olivat nähneet parhaaksi tulla juuri tällaisina aikoina maailmaan: ne olivat syntyneet edellisessä kuussa.

Eräs naapurineukko kertoi:

-- Sinä päivänä, kun ne syntyivät, alkoi vanhin noista viidestä, yhdentoista vuoden ikäinen Justine-raukka, itkeä ja sanoi, miten hän jaksaisikaan kantaa sylissään näitä kahta pienintä!

Olivier Jeanninin mieleen muistui heti tuon tytön kuva: -- valtavan iso otsa, pään takaosaan vetäytynyt, väritön tukka, ja samean harmaat silmät, jotka olivat kovin ylhäällä, aivan otsan taitteessa. Hän oli nähnyt tyttöä usein, aina kantamassa joko ruokia tai pienintä siskoa; tahi talutti hän kädestä seitsen-vuotiasta veljeään, aran ja herkän näköistä poikaa, jonka katse oli sellainen hämmästynyt ja hämärä! Kun Olivier ja tyttö tulivat portaissa vastatusten, sanoi Olivier, hajamielisen kohteliaasti kuin hänen tapansa oli:

-- Anteeksi, pikku neiti.

Tyttö ei vastannut mitään; hän meni jäykkänä ohitse, tuskin tohtien hipsuttaa; mutta tällainen kohteliaisuus tuntui hänestä pohjaltaan hyvältä, sillä hän voi kuvitella sen tosiaan hänelle tarkoitetuksi. -- Edellisenä iltana kello kuuden aikaan oli Olivier mennyt kaupungille ja oli kohdannut tytön viimeisen kerran; tyttö oli kantanut silloin kotiinsa puuhiili-sankoa. Olivier ei ollut tullut huomanneeksi muuta kuin että kannettava näytti hänestä kovin raskaalta. Mutta köyhälistön lapsethan ovat sellaiseen tottuneet. Olivier oli tervehtinyt tyttöä kuten tavallisesti, katsomatta häneen. Kun hän sitten joku askelma alempana oli nostanut ajatuksissaan päätään, oli hän nähnyt tytön ylempänä porraskäänteessä: lapsi seisoi nojaillen kaidepuuta vasten, pikku kasvot rypyssä, ja katseli hänen menoaan. Hän kääntyi heti Olivier Jeanniniin selin ja lähti nousemaan ylös portaita. Tiesiköhän tyttö, mihin se matka häntä vei? -- Olivier oli siitä varma, ja hänen sydäntään vaivasi tuska, kun hän ajatteli tuota lapsi-parkaa, joka oli kantanut raskaassa sangossaan kuolemaa vapauttajakseen, -- ajatteli noita muitakin pienokaisia, joille elämästä pääseminen merkitsi kärsimyksistä pääsemistä!

Nyt ei Olivier voinut lähteä kävelylleen. Hän meni takaisin huoneeseensa. Mutta millaista olikaan siellä! Nuo vainajat aivan lähellä... Ainoastaan muutama väliseinä eroitti häntä heistä... Että hän oli elänyt sellaisten kuolemantuskien naapurina!

Sitten meni hän tapaamaan Christophea. Hänen sydäntään ahdisti; hän syytteli itseään, sanoi, että on luonnotonta tukkeutua sillä tavoin kuin hän turhien rakkaudensurujen kuoreen, kun monet muut kärsivät tuhansin verroin katkerampia kohtaloita. Muut, jotka hänkin olisi voinut pelastaa! Hänen mielenliikutuksensa oli totista ja syvää; hänen oli helppo sitä ilmaista. Christophe, joka oli altis vaikutuksille, tuli hänkin vuorostaan järkytetyksi. Kun hän kuuli Olivier Jeanninin kertomuksen, repi hän äsken täyttämänsä nuottilehden rikki ja sanoi olevansa egoisti, joka huvittelihe lapsenleikeillä. Mutta sitten hän kuitenkin kokosi repimänsä paperipalaset. Hän oli liian vakavasti kiintynyt musiikkiinsa; ja selvä vaisto sanoi hänelle, ettei jonkin taideteoksen hävittäminen voi tehdä yhtään ihmistä sen onnellisemmaksi. Tällainen köyhyyden tragedia ei ollut hänelle mitään uutta; jo pikku lapsesta oli hän tottunut kulkemaan sellaisten kuilujen äyräillä niihin putoamatta. Sitäpaitsi arvosteli hän itsemurhaa ankarasti, sillä hänellä oli nykyään elämänjakso, jolloin hän tunsi olevansa niin täysissä voimissa, ettei myöntänyt ihmisellä olevan oikeutta lakata taistelemasta, olipa kärsimys miten ankara hyvänsä. Kärsimys ja taistelu: mikä onkaan normaalimpaa? Sehän on koko kaikkeuden juuri!

Olivier oli myöskin kokenut samanlaisia kärsimyksiä; mutta koskaan ei hän ollut voinut saavuttaa, mitä häneen itseensä tahi muihin tuli, niihin nähden selvää kantaa. Häntä kauhisti köyhyys; sehän oli vienyt hänen rakkaalta Antoinetteltaan kaikki elämän voimat. Sitten, kun hän oli nainut Jacquelinen ja antanut rikkauden ja rakkauden veltostuttaa itsensä, oli hän nopeasti koettanut haihduttaa mielestään niiden entisten synkkien vuosien muistot, joina hän ja hänen siskonsa olivat saaneet joka päivä puurtaa itsensä uuvuksiin saavuttaakseen oikeuden elää vielä seuraavana, tietämättä edes, onnistuisivatko siinäkään. Nämä menneisyyden kuvat tulivat nyt hänen mieleensä, nyt, kun nuorukaisen itsekkyys ei ollut häntä enää varjelemassa. Hän ei tällä kertaa karttanut kärsimyksen kasvoja, vaan hän lähti niitä katselemaan. Hänen ei tarvinnut mennä kauas niitä nähdäkseen. Nykyisessä sieluntilassaan huomasi hän ne heti kaikkialla. -- Maailma oli täynnä kärsimystä. Maailma, tämä vaivaistalo... Oi miten paljon ääretöntä tuskaa! Runneltujen, huohottavien, elävältä mätänevien ruumiiden kidutusta. Murheen murtamien mielien hiljaista rääkkäystä. Lapsia, jotka eivät saa rakkautta; köyhiä tyttöjä, joilla ei ole mitään toivoa, vieteltyjä tai petettyjä naisia; miehiä, jotka pettyvät ystävyydessään, rakkaudessaan ja uskossaan; surullinen lauma onnettomia, jotka maailma murjoo ja jotka se unohtaa!... Julminta ei tässä ole kurjuus eikä sairaus, vaan ihmisten keskinäinen pahuus toisiaan kohtaan. Tuskin Olivier nosti laskuluukkua, joka inhimillisen helvetin oven sulki, niin hänen korviinsa nousi yhtenä pauhuna kaikkien sorrettujen huuto, nyljettyjen köyhien, kiusattujen kansakuntain, Armenian verilöylyjen, kuristetun Suomen, palasiksi revityn Puolan, suomitun Venäjän, europalaisten rosvojen ryöstösaaliiksi annetun Afrikan, koko ihmiskunnan kaikenlaisten onnettomien. Se huumasi hänen korviaan; hän kuuli sen kaikkialla, hän ei voinut siitä enää yksityisääniä eroittaa, ei jaksanut käsittää, että ihmiset ajattelivat maailmassa vielä jotain muutakin. Hän puhui tästä asiasta alinomaa Christophelle. Se sai Christophen sekaannuksiinsa:

-- Ole nyt jo hiljaa! Anna minun tehdä työtäni.

Ja kun hänen oli vaikea päästä tasapainoon, niin hän suuttui ja sadatteli:

-- Hitto vie! Minun päiväni menee hukkaan! Kylläpäs sinä nyt olet tässä surussa edistynyt.

Olivier koetti puolustella itseään.

-- Poikaseni, virkkoi Christophe, ei saa aina katsella alas kuiluun. Silloin ei voi enää elää.

-- Täytyy ojentaa kätensä niille, jotka ovat kuilussa.

-- Tietysti. Mutta millä tavalla? Heittäytyäkö siihen itsekin? Sillä siihenhän sinä pyrit. Sinulla on nykyään taipumus olla näkemättä elämässä mitään muuta kuin surullista. Jumala sinua varjelkoon! Tuo pessimismi on sääliväistä kyllä; mutta se on heikontavaa. Tahdotko luoda maailmaan onnea? Ole siis ensinnäkin onnellinen.

-- Onnellinen! Kenellä on sydäntä sitä olla, kun näkee niin paljon kärsimyksiä? Ei voi olla muuta onnea kuin koettaa niitä vähentää, taistelemalla pahaa vastaan.

-- Sangen hyvä. Mutta minä en auta onnettomia huitomalla ristiin rastiin. Huono sotamies lisää ei auta armeijaa. Mutta minä voin lohduttaa ihmisiä taiteellani, levittää heidän keskuuteensa voimaa ja iloa. Tiedätkö, kuinka monia kärsiviä jokin kaunis ajatus, jokin lentävä laulu on tukenut heidän vaivoissaan? Kukin pysyköön lestissään! Te ranskalaiset, te olette yleensä jaloja tungettelijoita, aina valmiit ensimäisinä osoittamaan mieltänne kaikkia vääryyksiä kohtaan, tapahtuivatpa ne Espanjassa tai Venäjällä, ettekä te käsitä koskaan oikein, mistä milloinkin On kysymys. Minä pidän teistä sen vuoksi. Mutta luuletteko, että sillä tavoin yhtään autatte asiaa? Heittäydytte kaikkeen umpimähkään, ja tulos on tyhjä, -- ellei se suorastaan pahennakin asiaa... Ja katsopas vielä; teidän taiteenne ei ole milloinkaan ollut kalpeampi kuin nyt, jolloin taiteilijanne pitävät velvollisuutenaan sekaantua maailman politiikkaan. Omituista on, kuinka tuollaiset pienet ja ovelat diletanttimestarit uskaltavat korottaa itsensä apostoleiksi! Parempi olisi, jos he ammentaisivat kansalleen hiukan puhtaampaa viiniä. -- Minun ensimäinen velvollisuuteni on tehdä hyvin sen, mitä teen, ja luoda teille tervettä musiikkia, joka vahvistaa vertanne ja antaa olemukseenne aurinkoa!

Ihmisessä täytyy olla itsessään aurinkoa, muuten ei hän voi sitä levittää muille. Olivier Jeanninilla ei sitä ollut. Niinkuin nykyajan kaikkein parhaat ei hänkään ollut kyllin väkevä voidakseen säteillä voimaa ympärilleen, yksinään nimittäin. Hän olisi pystynyt siihen ainoastaan yhtymällä toisiin. Mutta keneen hän olisi yhtynyt? Koska hän oli samalla vapaa-ajattelija ja sydämensä pohjasta uskonnollinen, niin hylkäsivät hänet kaikki puolueet, sekä valtiolliset että uskonnolliset. Ne suorastaan kilpailivat keskenään suvaitsemattomuudessa ja ahtaudessa. Kun ne saivat käsiinsä vallan, käyttivät ne heti sitä väärin. Ainoastaan heikot ja sorretut miellyttivät Olivier Jeanninia. Ainakin siitä oli hän samaa mieltä Christophen kanssa, ettei ihmisten pitäisi taistella kaukaisia vääryyksiä vastaan, vaan sen sijaan lähellä tapahtuvia vääryyksiä, niitä, jotka meitä aivan ympäröivät ja joista me olemme itse vastuunalaisia, kuka enemmän kuka vähemmän. Monet ihmiset tyytyvät ilmaisemaan paheksuvansa toisten pahoja tekoja, eivätkä muista, mitä pahaa he itse tekevät.

Olivier ryhtyi nyt avustamaan köyhiä. Hänen ystävättärensä rouva Arnaud oli erään hyväntekeväisyysseuran jäsen. Olivier hankki itselleen pääsyn seuran hommiin. Mutta ensi aikoina koki hän monta pettymystä: ne köyhät, jotka jäivät hänen vaalittavikseen, eivät kaikki ansainneet tällaista osanottoa; tahi sitten he palkitsivat huonosti hänen lempeytensä, epäilivät häntä, pysyivät hänelle suljettuina. Sitäpaitsi on älyihmisen vaikea tyytyä pelkästään hyväntekeväisyyteen: virkistäähän hyväntekeväisyys kasteellaan ainoastaan kovin pienen kaistan kurjuuden maata! Työ on melkein aina paloiteltua, katkelmallista; se tuntuu hapuilevalta, sattumalliselta; se näyttää sitovan haavoja ainoastaan sikäli kuin se niitä keksii: se on yleensä liian vaatimatonta ja kiireellistä syventyäkseen kaivamaan esille itse pahan juuria. Ja tällainen etsiminen oli vaatimus, jota ilman Olivierin sielu ei voinut tyytyä olemaan.

Hän ryhtyi tutkimaan yhteiskunnallisen kurjuuden kysymystä. Sillä alalla oli hänellä yllin kyllin oppaita. Niihin aikoihin oli yhteiskunnallisesta kysymyksestä tullut hieno seurustelukysymys. Siitä puhuttiin salongeissa, teatterien näyttämöillä, romaaneissa. Jokainen oli muka sen tuntevinaan. Huomattava osa nuorisoa uhrasi sille asialle parhaat voimansa.

Kukin uusi sukupolvi tarvitsee oman uuden hullutuksensa. Nuorison itsekkäimmilläkin on jokin määrä liikaa elämänvoimaa, energian pääomaa, joka on annettu heille etukäteen ja joka ei halua jäädä hedelmättömäksi; he kuluttavat sitä johonkin toimintaan, taikka (viisasta kyllä) -- johonkin teoriaan. Olipa homma sitten ilmailua tai vallankumousta! Lihasten tahi aatteiden urheilua! Nuorena tahtoo ehdottomasti uskotella itselleen ottavansa osaa johonkin suureen ihmiskuntaa koskevaan liikkeeseen, uskotella uudistavansa maailmaa. Ihanaahan on tuntea aistiensa värähtävän kaikkeuden joka tuulen kosketuksesta! Silloin on sielu niin vapaa ja kevyt! Ei ole vielä taakkana perheen painolastia; ei omista mitään, ei siis voi mitään kadottaakaan. On ylen antelias, kun voi antaa sellaista, mitä ei vielä omista. Ja sitäpaitsi on ihanaa rakastaa ja vihata, uskoa muuttavansa maailman haaveilla ja huudolla! Nuorukaiset ovat kuin metsästyskoiria ennen ajon alkamista: he vapisevat ja haukkuvat ilmaa. Jokin toisessa päässä maailmaa tapahtunut vääryys tekee heidät hulluiksi.

Haukuntaa pimeässä. Talosta toiseen vastasivat äänet suurten metsien sydämessä lakkaamatta toisilleen. Yö oli levoton. Ei ollut helppo siihen aikaan nukkua. Tuuli kantoi niin monien vääryyksien kaikuja!... Vääryyden muodot ovat lukemattomat; parantaakseen yhtä saattaa helposti tehdä toisen. Mikä on vääryys? Yksille se on häpeällinen rauha, paloiteltu isänmaa. Toisille on se sota. Eräille se on hävitetty entisyys, maanpakoon ajettu kuningas; eräille taas rosvottu kirkko; eräille tukettu tulevaisuus, vapautta uhkaava vaara. Kansoille se on säätyeroitus; valiojoukolle se on yhdenvertaisuus. On niin paljon erilaisia vääryyksiä, että jokainen aikakausi valitsee itselleen omat vääryytensä, -- yhden, jota vastaan se taistelee, ja toisen, jota se kannattaa.

Tähän aikaan hyökkäsivät maailman rajuimmat voimat sosiaalisia vääryyksiä vastaan, -- ja siinä ne tietämättään hiljaa loivat uusia.

Ja olihan todellakin suuria vääryyksiä, ja ne olivat käyneet selviksi jokaiselle siitä saakka, kun työväen luokka, yhä kasvaen luvultaan ja voimiltaan, oli tullut yhdeksi valtiokoneiston huomattavista rattaista. Mutta vastoin kaikkia työväen tribuunien ja juhlarunoilijain julistuksia ei tuon luokan asema nyt ollut huonompi kuin se oli ollut ennen: se oli päinvastoin parempi kuin se oli ollut milloinkaan. Yleinen käsitys sen huonoudesta ei siis johtunut siitä, että sen luokan kärsimykset olisivat olleet suuremmat kuin ennen, vaan siitä, että se luokka oli nykyään voimakkaampi. Voimakkaampi itse sen kapitaalin avustuksella, jota se vihasi, sen kohtalokkaan taloudellisen ja teollisen kehityksen avulla, joka oli koonnut nuo työläiset suuriksi, taisteluun valmiiksi armeijoiksi ja antanut heille keinotekoisesti aseet käsiin, tehnyt jokaisesta työnjohtajasta herran, joka komensi laumoja valoon, päällikön, joka vei niitä taistelussa rynnäkköön ja teki niistä maailman tarmon elävimmän ilmauksen. Tästä valtavasta alkeellisten voimien massasta, jota johtajat vasta ryhtyivät järjestämään, kävi palavan rovion hehku, väristäviä sähköaaltoja yksilöstä toiseen, ja yksilöistä koko ihmisten yhteiskuntaan.

Porvariston älyllistä osaa ei "kansan asia" herättänyt suinkaan oikeutuksensa, uutuutensa tai aatteittensa voimalla, vaikka nuo älylliset sitä uskottelivat. Se teki sen elinvireydellään.