Part 9

-- Mutta, pikku tyhmyri, etkö huomaa, että nämähän ovat sinun aarioitasi.

Christophe oli kyllä siitä jo varma; mutta kuullessaan sen sanottavan, hänen sydämensä aivan hätkähti.

-- Oi, ukki!...

Vanhus selitteli hänelle ilosta säteillen koko vihkon:

-- Kas tuossa: _Aaria_. Tätä lauloit sinä tiistaina, kun loioit vatsallasi permannolla. -- _Marssi_. Tätä minä pyysin sinua alkamaan alusta menneellä viikolla, tätä, jota sinä et enää keksinyt. -- _Menuetti_. Tätä sinä tanssit nojatuolini edessä... Katsopas nyt.

Päällyslehteen oli kirjoitettu komeilla gootilaisilla kirjaimilla:

LAPSUUDEN ILOT: ARIA, MINUETTO, WALTZER, E MARCIA. OP. I, SÄVELSI JEAN-CRISTOPHE KRAFFT.

Christophea aivan häikäisi. Hänen nimensä tuon kauniin otsakkeen alla, suuressa nuottivihkossa, hänen sävellyksensä!... Hän ei voinut vielä kuin änkyttää: -- "Oi, ukki, ukki!..."

Vanhus veti pojan luokseen. Christophe heittäytyi hänen syliinsä ja piiloitti päänsä Jean-Michelin kainaloon. Hän oli punainen ilosta. Vanhus oli ehkä vieläkin onnellisempi kuin Christophe. Hän jatkoi äänellä, jota hän koetti saada välinpitämättömäksi, sillä hän tunsi, että liikutus saisi hänet valtaansa:

-- Tietysti minä lisäsin siihen säestyksen, ja soinnutukset laulun luonteen mukaan, ja sitäpaitsi... -- (ukko ryiskeli) -- ja sitäpaitsi minä lisäsin menuettiin erään _trion_, siksi, että... että... se on tavallista; ja minä luulen... luulen tosiaan, että se ei pahenna.

Vanhus soitti trionsa. -- Christophe oli hyvin ylpeä, kun sai olla isoisän kanssa yksissä töissä.

-- Mutta sittenhän, ukki, täytyy sinunkin nimesi olla vihkossa.

-- Se ei maksa vaivaa. Kenenkään ei tarvitse saada sitä tietää paitsi sinun. Mutta sitten... -- (nyt vapisi vanhuksen ääni) -- sitten, kerran, kun minua ei enää ole, siitä muistat isoisääsi, eikö niin? Ethän sinä häntä unohda?

Vanhus-raukka ei tunnustanut, ettei hän ollut jaksanut vastustaa viatonta viettelystä pistää eräs onnettomista sävellyksistään pojanpoikansa työhön, jonka hän aavisti elävän kauemmin hänen teoksiaan; mutta hänen halunsa päästä osalliseksi tuohon kuviteltuun kunniaan oli melkoisen vaatimatonta ja sangen liikuttavaa laatua, sillä hän tyytyi ainoastaan jättämään nimettömänä jälkimaailmalle sirpaleen omia ajatuksiaan, ettei olisi aivan kokonaan kadonnut ihmisten sielusta. -- Christophe heltyi kovin ja suuteli suutelemistaan ukin kasvoja. Vanhus tuli myöskin yhä liikutetummaksi ja silitteli hänen tukkaansa.

-- Niinhän, että sinä muistat? Kerran, kun sinusta tulee oivallinen musiikkimies, suuri taiteilija, joka on kunniaksi suvulleen, taiteelleen ja isänmaalleen, kun sinusta tulee kuuluisa, niin sinä muistat, että sinun vanha ukkisi se aavisti ensiksi lahjasi, että hän ennusti, mitä sinusta tulee?

Vanhukselle tuli omaa ääntänsä kuullessaan vedet silmiin. Mutta hän ei tahtonut näyttää tällä tavoin heikkouttaan. Hän sai yskäkohtauksen, tekeytyi tuiman näköiseksi ja lähetti pojan pois luotaan ja lukitsi käsikirjoituksen talteen laatikkoonsa.

Christophe palasi kotiin aivan päästä pyörällä ilosta. Kivet tanssivat hänen ympärillään. Vastaanotto, jonka hän sai vanhemmiltaan, jäähdytti hiukan hänen intoaan. Kun hän tietysti kiiruhti kertomaan heille ylpeänä säveltäjän urotyötään, pääsi heiltä suuttumuksen hälinä. Äiti laski pilaa hänen kustannuksellaan, Melchior julisti, että ukko oli hullu ja että hänen olisi paljon parempi vaalia terveyttään kuin työntää pojan päähän hassutuksia; mitä Christopheen tuli, hänen piti olla hyvä ja jättää mielestään moiset tyhmyydet, istua heti paikalla pianon ääreen ja soittaa harjoituksia neljä tuntia. Hänen täytyi ensin koettaa edes oppia puhtaasti soittamaan; säveltämään hän kyllä vielä kerkiäisi, sitten, kun hänellä ei olisi parempaa tekemistä.

Asia ei ollut siten kuin näistä Melchiorin älykkäistä sanoista olisi voinut luulla, nimittäin, että isä olisi halunnut suojella lastaan liian aikaisen ylpeyden vaaralliselta huumaukselta. Hän oli aivan pian osoittava päinvastaista. Koska hän ei itse koskaan ollut pystynyt ilmaisemaan mitään aatosta sävelillä ja koska hän ei ollut tuntenut siihen edes pienintäkään halua, oli hän tottunut virtuoosin typeryydessään pitämään säveltämistä jonkinlaisena toisen luokan vaatimuksena, jolle ainoastaan esitystaide antoi arvon. Hän ei tosin ollut tunteeton innostukselle, jota suuret säveltäjät, kuten esimerkiksi Hassler, ihmisissä herättivät; hän piti näitä kunnianosoituksia sellaisessa arvossa kuin aina kaikkea menestystä, -- ja oli pohjaltaan hiukan kateellinenkin, -- sillä hänestä tuntui kuin olisi ne suosionosoitukset ryöstetty häneltä; mutta hän tiesi kokemuksesta, että suurien virtuoosien menestys on useinkin yhtä hälisevä kuin säveltäjienkin ja että se on sitäpaitsi persoonallisempi ja rikkaampi miellyttävistä ja imartelevista seurauksista. Hän teeskenteli kunnioittavansa syvästi suuria musiikkineroja; mutta hänelle tuotti suurta huvia kertoa heistä naurettavia elämäntarinoita, jotka antoivat heidän älystään ja tavoistaan epäilyttävän kuvan. Hän asetti virtuoosin taiteilija-asteikon ylimmälle pykälälle; sillä, sanoi hän, onhan tunnettua, että kieli on ihmisruumiin jaloin jäsen; ja mitä olisi ajatus ilman sanojaa Mitä olisi musiikki ilman esitystaituria?

Mikä näihin Christophen saamiin oikaisuihin lieneekin ollut syynä, ne eivät kuitenkaan olleet hyödyttömiä, sillä ne palauttivat pojan päähän jälleen järjen, jonka isoisän ylistykset olivat vähällä häneltä riistää. Eivätkä ne vielä olleet edes riittäviäkään. Sillä Christophe piti isoisää paljoa älykkäämpänä kuin isäänsä; ja joskin hän nyt nurisematta asettui pianon ääreen, ei hän tehnyt sitä niin paljon totellakseen, kuin saadakseen uneksia rauhassa, niinkuin hänen oli tapana sill'aikaa kuin hänen sormensa hyppelivät konemaisesti näppäimillä. Kesken iankaikkisia harjoituksiaankin kuuli hän sisällään ylpeän äänen toistavan alinomaa: "Minä olen säveltäjä, suuri säveltäjä."

Siitä päivästä alkaen ryhtyi hän säveltämään, koska hän kerran oli säveltäjä. Ennenkuin hän vielä osasi kirjoittaa kirjaimia, intoutui hän tuhraamaan nuotteja ja kaaria paperinpalasille, joita hän repi kotikirjanpito-vihkoista. Mutta ponnistuksesta keksiä, mitä hän ajatteli, ja ilmaistakseen sen nuoteilla, johtui, ettei hän ajatellut enää mitään muuta kuin ehkä sitä, että hän tahtoi jotakin ajatella. Siitä huolimatta koetteli hän itsepintaisesti kyhätä musiikkilauselmia; ja kun hän oli todellakin musikaalinen, onnistui hän, miten onnistui, vaikkei tuloksissa ollutkaan mitään sisältöä. Silloin hän riemuissaan riensi viemään niitä isoisälle, joka nyt itki ilosta, -- hän itki nykyään vanhetessaan sangen helposti, -- ja julisti, että ne olivat suurenmoisia.

Christophe oli tulla täten aivan pilatuksi. Onneksi pelasti hänet hänen luonnollinen terve järkensä, ja erään miehen avulla, joka ei ollut suinkaan luullut saavansa vaikuttaa kehenkään ja joka maailman silmissä oli kaukana terveen järjen esikuvasta. -- Hän oli Louisan veli.

Hän oli pienikokoinen kuin sisarensakin, hintelä, kivuloinen ja hiukan kumaraselkäinen. Kukaan ei tarkoin tiennyt hänen ikäänsä; luultavastikaan ei hän ollut yli neljänkymmenen; mutta hän näytti hyvinkin viisikymmenvuotiaalta, jopa vanhemmaltakin. Hänellä oli pieni, ryppyinen, punertava naama, lempeät, siniset, ylen vaaleat silmät, aivan kuin hiukan lakastuneet lemmikit. Kun hän otti pois hatun päästään, jota hän piti siinä halusta kaikkialla, sillä hän pelkäsi vetoa, niin näkyi pieni, kalju, ruusunpunertava ja suippokärkinen kallo, joka oli aina Christophen ja hänen veljiensä ilon esineenä. He eivät väsyneet ilveilemästä sen kustannuksella, he kysyivät häneltä, minne hän oli hukannut tukkansa ja uhkasivat antaa hänelle köniin, sillä Melchiorin kömpelöt sutkaukset yllyttivät heitä. Eno nauroi itse ensimäisenä ja kesti leikin kärsivällisesti. Hän oli ammatiltaan pikku kulkukauppias; hän kiersi kylästä kylään kantaen seljässään suurta kääröä, jossa oli vaikka mitä: mausteaineita, kirjoituspaperia, namusia, nenäliinoja, kaulahuiveja, jalkineita, säilykkeitä, almanakkoja, viisuja ja rohtoja. Monta kertaa oli häntä koetettu saada asettumaan paikoilleen, ostaa hänelle myyntivarasto, perustaa sekatavarakauppa. Mutta hän ei voinut sellaisessa viihtyä: jonakin yönä hän nousi ylös, pisti avaimen ovensa alle ja lähti maleksimaan kääröineen. Saattoi mennä viikkoja, eikä häntä näkynyt. Sitten hän ilmestyi jälleen: jonakin iltana kuultiin raapustelua eteisen ovelta; ovi aukesi raolleen ja siitä pistihe sisälle pieni, kalju pää, kohteliaasti paljastettuna, lempeine silmineen ja kaino hymy huulilla. Hän sanoi: "Hyvää iltaa koko joukolle", kuivasi huolellisesti jalkansa ennenkuin tuli sisään, antoi kättä jokaiselle vanhimmasta alkaen ja meni sitten istumaan kamarin kaikkein vaatimattomimpaan nurkkaan. Siellä hän sytytti piippunsa, kallistui kumaraan ja odotti tyynenä tavallisten sutkauksien raekuuroa. Krafftit, sekä isoisä että isä, kohtelivat häntä ilkeänkurisen halveksivasti. Moinen epäsikiö oli heistä naurettava; ja heidän ylpeyttään loukkasi huonoasuisen reppurin sukulaisuus. He antoivat hänen sen kalliisti maksaa; mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, hän oli heitä kohtaan kovin kunnioittava, mikä seikka teki heidät aseettomiksi, varsinkin vanhuksen, joka oli varsin herkkä muiden kohteliaisuuksille. He tyytyivät syytämään hänen niskaansa kömpelöitä sutkauksia, jotka saivat usein Louisan poskille nousemaan kiivaan punan. Viimemainittu oli tottunut vastustamatta taipumaan, tuntien Krafftien älyllisen ylemmyyden, eikä hän epäillyt, ettei hänen miehensä ja appensa olleet oikeassa; mutta hän rakasti hellästi veljeään, ja veli jälleen jumaloi hiljaisesti häntä. He olivat kumpikin yksinäisiä ja viimeisiä koko suvusta, ja molemmat nöyriä, elämän vähäpätöisiksi tekemiä ja murskaamia; keskinäinen sääli ja yhteiset salaa kestetyt kärsimykset yhdistivät heitä toisiinsa alakuloisella sulolla. Krafftien keskuudessa, noiden vankkojen, häliseväin, raakaa voimaa paisuvain miesten, jotka näyttivät olevan luodut elämää ja iloista elämää varten, ymmärsivät nämä sisarukset toisiaan, nämä heikot ja hyväntahtoiset olennot, jotka olivat niin sanoaksemme kehysten ulkopuolella, ulkopuolella elämän tai siitä syrjässä, ja he säälivät toisiaan sitä koskaan sanallakaan ilmaisematta.

Christophe, kevytmielisen julmana kuin lapsi ainakin, ei jättänyt yhtymättä isän ja isoisän halveksumiseen tuota pikku kulkukauppiasta kohtaan. Hän huvitteli hänellä kuin jollakin hassulla esineellä; hän kiusasi enoa typerillä päähänpistoilla, jotka uhri kärsi aina yhtä rauhallisesti. Christophe piti hänestä kuitenkin tietämättään. Hän rakasti häntä niinkuin mukavaa lelua, jota saa mukiloida, miten tahtoo; hän rakasti häntä myöskin siksi, että enolla oli tullessaan aina hänelle joitakin hyviä tuomisia; makeisia, jokin kuva, jokin hauska keksintö. Tuon pienen miehen kotiin paluu oli lapsille ilon hetki; sillä hänellä oli aina heille varattu jokin yllätys. Niin köyhä kuin hän olikin, oli hänellä rahaa tuoda heille jokaiselle jokin pikku muisto; eikä hän koskaan unohtanut yhdenkään perheenjäsenen nimi- tai syntymäpäivää. Sellaisina juhlapäivinä nähtiin hänen täsmällisesti tulevan vieraaksi, ja hän veti taskustaan jonkin ystävällisen, huolellisesti valitun lahjan. Siihen oltiin niin totuttu, että tuskin muistettiin häntä kiittääkään: se tuntui aivan luonnolliselta; ja hänelle näytti riittävän palkinnoksi ilo saada lahjansa antaa. Mutta Christophe, joka ei yleensä nukkunut hyvin ja joka öisin kertasi ajatuksissaan päivän tapahtumia, johtui välistä ajattelemaan, että eno oli kuitenkin kovin hyvä; ja hänelle tuli silloin omituisia kiitollisuuden puuskia tuota mies-parkaa kohtaan; mutta kun päivä koitti, ei hän niitä tunteitaan ilmaissutkaan, vaan mietti, miten nyt kujeilla hänen kustannuksellaan. Hän oli muuten vielä liian pieni antaakseen hyvyydelle sille tulevaa arvoa, lasten kielessä on sanoilla _hyvä_ ja _tuhma_ melkein sama merkitys; Gottfried-eno näytti olevan siitä väitteestä oivallinen esimerkki.

Eräänä iltana, kun Melchior oli sanonut syövänsä kaupungilla ja Louisa nukutteli kahta pienintä lasta, jäi Gottfried yksin saliin ja meni sitten ulos ja istuutui joen rannalle aivan lähelle rakennusta. Christophe lähti joutessaan hänen perästään; ja kuten tavallista alkoi hän ärsytellä enoa, hypellen hänen ympärillään niinkuin pieni koiranpentu, kunnes hän viimein hengästyi ja pötkähti ruohikkoon hänen jalkoihinsa. Hän kellotti vatsallaan ja painoi nenäänsä ruohoon. Kun läähätys salli, mietti hän taas jotain uutta tuhmuutta sanoakseen enolle; hän keksikin, ja huudahti sen enolle väänneskellen naurusta, naama yhä maata vasten. Ei kuulunut vastausta. Hiljaisuus hämmästytti Christophea, hän kehotti päätänsä ja aikoi toistaa sukkeluutensa. Hänen katseensa kohtasi silloin Gottfriedin kasvot, joita päivän viimeiset säteet valaisivat, auringon riutuessa kultaisiin usviin. Sanat takertuivat Christophen kurkkuun, sillä Gottfried hymyili, suu hiukan auki; hänen kärsivät kasvonsa olivat kuvaamattoman surulliset ja vakavat. Christophe nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja alkoi katsella häntä. Ilta hämärtyi; Gottfriedin kasvot hälventyivät vähitellen näkyvistä. Vallitsi syvä hiljaisuus. Christopheen tarttui nyt vuorostaan salaperäinen tunnelma, joka heijastui Gottfriedin kasvoilla. Hän vaipui epämääräisen tunnelman valtaan. Maailma oli varjossa. Taivas hohti; tähdet alkoivat tuikkia, yksi toisensa jälkeen. Joen pikku laineet solahtelivat rantaan. Lapsi joutui ikäänkuin horteeseen; hän pureskeli jotain kortta; katselematta juuri mitään; sirkka sirisi hänen lähellään. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut nukkua. -- Yhtäkkiä alkoi Gottfried pimeässä laulaa. Hän lauloi heikolla, verhotulla, aivan kuin sisältä tulevalla äänellä; sitä ei olisi kuullut kahdenkymmenen askeleen päähän. Mutta siinä henki liikuttavaa totuutta, olisi voinut sanoa että laulaja puhui ääneen, ja että noiden sointujen läpi saattoi nähdä aina hänen sydämensä pohjaan kuin kuultavan veden. Koskaan ei Christophe ollut kuullut kenenkään laulavan niin. Ja koskaan ei hän ollut kuullut sellaista laulua. Verkkaan, yksinkertaisesti, lapsellisena kulki sävel, hitain, surullisin, hiukan yksitoikkoisin askelin, kiiruhtamatta laisinkaan, -- vaieten tuontuostakin pitkäksi aikaa, -- lähtien jälleen vaeltamaan, ajattelematta päämääräänsä ja haipuen yöhön. Se tuli ikäänkuin jostakin hyvin kaukaa ja meni jonnekin tietymättömiin. Sen lempeä rauha oli täynnä tuskallista levottomuutta; sen näennäisen tyyneyden alla nukkui vuosisatain ahdistus. Christophe pidätti hengitystään, hän ei tohtinut hievahtaa, häntä liikutus aivan jääti. Kun laulu loppui, laahautui hän Gottfriedin luo, ja hätä kurkussa hän sanoi:

-- Eno...

Gottfried ei vastannut.

-- Eno, toisti lapsi, nousten käsin Gottfriedin polvea vasten ja painaen siihen leukansa.

Gottfriedin lempeä ääni vastasi:

-- No, lapsukainen...

-- Mitä se oli, eno? Sano, mitä sinä lauloit?

-- Sitä en tiedä.

-- Sano, mitä se oli!

-- Enhän tiedä. Se on jokin laulu.

-- Onko se sinun tekemäsi?

-- Ei; minunko tekemäni! Jopahan sitten!... Se on vanha laulu.

-- Kuka sen on tehnyt?

-- Sitä ei tiedetä.

-- Ja milloin tehty?

-- Ei tiedetä...

-- Kun sinä olit pieni?

-- Ennenkuin minä olin maailmassa, ennenkuin minun isäni, isäni isä, isäni isoisä olivat... Se on ollut aina.

-- Merkillistä! Siitä ei kukaan ole minulle puhunut.

Christophe mietti hetkisen:

-- Eno, osaatko sinä muita lauluja?

-- Kyllä.

-- Laula sitten toinen laulu.

-- Minkä tähden toinen? Yksi riittää. Ihminen laulaa, kun tarvitsee laulaa, kun täytyy laulaa. Ei saa laulaa huvitellakseen.

-- Mutta kun tahtoo tehdä musiikkia?

-- Tämä ei ole musiikkia.

Poikanen tuli miettiväksi. Hän ei oikein ymmärtänyt. Kuitenkaan ei hän pyytänyt selitystä: totta kyllä, tämä ei ollut musiikkia, tuollaista tavallista musiikkia. Hän jatkoi:

-- Eno, oletko sinä niitä tehnyt?

-- Mitä?

-- Lauluja.

-- Laulujako? Oh, kuinka minä niitä olisin tehnyt? Sellaista ei tehdä. Lapsi jatkoi kuitenkin itsepäisen loogillisesti:

-- Mutta, eno, kerranhan ne kuitenkin on tehty... Gottfried pudisti yhä vain päätänsä:

-- Ne ovat olleet aina. Lapsi kuulusteli yhä vain:

-- Mutta, eno, voihan tehdä toisia, uusia lauluja?

-- Ja miksikä tehdä? Niitä on kaikkea varten. Toiset soveltuvat silloin, kun olet surullinen, toiset, kun olet iloinen; toiset, kun olet väsynyt ja ajattelet kotia, joka on kaukana; kun halveksit itseäsi siksi, kun olet vaivainen syntinen ja maan mato; kun sinun tekee mielesi itkeä sentähden, että ihmiset eivät ole olleet sinulle hyviä; ja kun sydämesi iloitsee, koska aurinko paistaa ja näet Jumalan taivaan, hänen, joka on aina hyvä ja näyttää sinulle hymyilevän... Niin, on lauluja kaikkea, kaikkea varten. Minkä tähden tekisinkään uusia?

-- Ollaksesi suuri mies, vastasi poika, jonka pää oli täynnä isoisän opetuksia ja lapsellisia unelmia.

Gottfried naurahti lempeästi. Christophe kysäisi hiukan närkästyen:

-- Miksi sinä naurat?

Gottfried vastasi:

-- Oh, minähän en ole mitään.

Ja hän taputti poikaa päälaelle ja kysyi:

-- Sinä tahdot siis tulla suureksi mieheksi?

-- Niin tahdon, vastasi Christophe ylpeänä. Hän luuli, että Gottfried ihailisi nyt häntä. Mutta Gottfried vastasi:

-- Mistä syystä?

Christophe aivan ällistyi. Hän mietti päänsä puhki ja virkkoi:

-- Tehdäkseni kauniita lauluja.

Gottfried naurahti uudestaan ja sanoi:

-- Sinä tahdot tehdä lauluja ollaksesi suuri mies; ja tahdot olla suuri mies tehdäksesi lauluja. Sinähän olet kuin koira, joka pyörii tavoitellen häntäänsä.

Christophe pahastui kovin. Muulloin ei hän olisi suvainnut, että eno, jonka kustannuksella hän aina ilveili, olisi ilveillyt puolestaan hänen kustannuksellaan; eikä hän sitäpaitsi ollut aavistanut, että Gottfried kykeni älyllään pistämään hänet pussiin. Hän mietti jotain väitettä tai nenäkästä vastausta, mutta ei keksinyt. Gottfried jatkoi:

-- Vaikka sinä olisit niin suuri, että ylettäisit täältä Koblenziin, niin et osaisi silti tehdä yhtään laulua. Christophe intti vastaan:

-- Mutta kun tahdon tehdä!...

-- Kuta enemmän tahdot, sitä vähemmän osaat. Osatakseen tehdä lauluja niinkuin nuo, kuuntelepas...

Kuu oli noussut pyöreänä ja loistavana vainioitten takaa. Keveä, hopean hohtava utu hiipi pitkin maan pintaa ja veden kiiltävää kalvoa. Sammakot kurahtelivat, ja niityltä kuului lehtikonnain kimeän huilun sävel. Sirkkain terävä tremolo aivan kuin vastasi tähtien värinään. Tuuli kahahteli hiljaa leppien lehdissä. Joen yläjuoksun varrelta kukkuloilta soi satakielen hentoinen sävel.

-- Mitä sinun tarvitsee laulaa? huokaisi Gottfried, vaiettuaan pitkän aikaa. -- (Ei olisi voinut päättää, puhuiko hän itselleen vai Christophelle.) -- Eivätkö nuo laula paremmin kuin sinä koskaan osaisit?

Christophe oli monta kertaa kuullut nämä öiset äänet, ja hän rakasti niitä. Mutta koskaan ei hän ollut tajunnut niitä sellaisina kuin nyt. Tosiaan: mitä varten tarvitsi laulaa?... Hän tunsi hellyyden ja surun paisuttavan sydäntään. Hän olisi tahtonut syleillä virtaa, niittyjä, taivasta, rakkaita pikku tähtiä. Hän tunsi rakastavansa Gottfried-enoa, joka nyt näytti hänestä paremmalta, kauniimmalta kaikkia muita ihmisiä. Hän ajatteli, miten väärin hän oli enoa arvioinut; ja hän luuli enon olevan suruissaan siitä, että hän oli arvostellut häntä huonosti. Hänen tuntonsa soimasi häntä ankarasti. Häntä halutti huudahtaa enolle: "Eno, älä ole enää pahoillasi, minä en ole enää häijy; anna minulle anteeksi, minä pidän sinusta!" Mutta hän ei uskaltanut. -- Ja yhtäkkiä hän heittäytyi Gottfriedin syliin; mutta se lause ei tahtonut päästä hänen kurkustaan; hän supisi vain monta kertaa: "Minä pidän kovasti sinusta!" ja hän syleili häntä kiihkeästi. Gottfried ällistyi ja tuli liikutetuksi ja toisti: "No, mitä nyt, mitä nyt?" ja hyväili poikaa. Sitten hän nousi ylös, otti Christophea kädestä ja sanoi: "Nyt meidän täytyy mennä kotiin." Christophe tuli surulliseksi ja ajatteli, ettei eno ollut häntä ymmärtänyt. Mutta kun he pääsivät lähelle taloa, sanoi Gottfried hänelle: "Jonakin toisena iltana, jos tahdot, menemme uudestaan kuulemaan Jumalan musiikkia, ja minä laulan sinulle toisia lauluja." Ja kun Christophe syleili ylen kiitollisena häntä ja sanoi hänelle hyvää yötä, huomasikin hän, että eno oli hänet ymmärtänyt. Siitä alkaen lähtivät he usein yhdessä kävelylle; he kulkivat äänettöminä pitkin joen rantaa tai vainioiden poikki. Gottfried poltti piippuaan, ja Christophe piti häntä kädestä, hiukan peljäten tummuvia varjoja. He istahtivat ruohikkoon; ja kun he olivat hetken olleet vaiti, puhui Gottfried hänelle tähdistä ja pilvistä; hän opetti Christophea tuntemaan maan ja ilman ja veden henkäykset, hämärissä lentävän, matelevan, hyppelevän, uivan ja kuhisevan pikku maailman laulut, huudot ja äänet, ja sadetta tai kaunista ilmaa ennustavat merkit, kaikki yön sinfonian lukemattomat soittimet. Joskus Gottfried lauloi, surullisia tai iloisia lauluja, mutta aina samantapaisia; ja aina Christophe tuli niitä kuullessaan jollakin tavoin rauhattomaksi. Mutta koskaan ei hän laulanut muuta kuin yhden laulun kunakin iltana; ja Christophe oli huomannut, ettei hän mielellään laulanut silloin, kun häntä pyydettiin; sen täytyi johtua itsestään, silloin, kun hän itse halusi. Joskus sai odottaa kauan, aivan vaiti; ja juuri, kun Christophe ajatteli: "Ei hän tänä iltana laulakaan...", silloin Gottfried alkoi laulaa.

Eräänä iltana ei Gottfried tosiaan laulanut, ja silloin pälkähti Christophen päähän esittää hänelle eräs omia sävellyksiään, joista hänelle oli ollut niin paljon vaivaa ja joista hän oli niin ylpeä; hän tahtoi näyttää, minkälainen taiteilija hän oli. Gottfried kuunteli häntä tyynesti; sitten hän virkkoi:

-- Christophe-raukka, miten rumaa tuo oli! Se solvasi Christophea niin pahoin, ettei hän keksinyt, mitä vastata. Gottfried jatkoi sääliväisesti:

-- Miksi sinä olet tehnyt tuollaista? Se oli niin rumaa; kukaan ei sinua pakottanut sellaista tekemään.

Christophe väitti vihasta punastuen vastaan:

-- Ukki on sanonut, että minä sävellän kauniisti! huudahti hän.

-- Ahaa, virkkoi Gottfried yhtä rauhallisesti. Hän on varmaan oikeassa, hän on hyvin oppinut. Hän ymmärtää, mikä on musiikkia. Minä en sitä ymmärrä...

Ja hetken päästä hän lisäsi:

-- Mutta minusta se vain oli rumaa.

Hän katsoi tyynesti Christophea, näki miten pahoillaan hän oli, hymyili ja virkkoi.

-- Oletko sinä tehnyt muitakin lauluja? Ehkä ne olisivat minusta parempia.

Christophe ajatteli tosiaan, että hänen muut laulunsa tekisivät kenties paremman vaikutuksen kuin ensimäinen; ja hän lauloi ne enolle kaikki. Gottfried ei virkkanut ensin mitään; hän odotti, kunnes ne loppuivat. Sitten hän pudisti päätänsä ja sanoi aivan vakuutettuna:

-- Nämä olivat vielä rumempia.

Christophe puri huulensa yhteen, ja hänen leukansa vapisi: hän oli purskahtaa itkuun. Gottfried itsekin oli aivan järkyttynyt ja väitti edelleen:

-- Miten rumaa! rumaa!

Christophe huudahti kyyneliin tukahtuvalla äänellä:

-- Mutta miksi sinä sanot, että se on rumaa?

Gottfried katsoi häneen rehellisin silmin:

-- Miksikö?... En tiedä... Odotapas... Se on rumaa... Ensiksikin sen tähden, että se on typerää... Niin, sitä se on... Se on typerää, siinä ei ole minkäänlaista ajatusta... Niin juuri. Kun sinä nämä kirjoitit, ei sinulla ollut mitään sanomista. Miksi sinä ne siis kirjoitit?

-- En tiedä, vastasi Christophe valittavalla äänellä. Minä tahdoin kirjoittaa jonkin kauniin pätkän.

-- Kas niin! Sinä kirjoitit ainoastaan kirjoittaaksesi. Sinä kirjoitit sitä varten, että olisit suuri säveltäjä, että sinua ihailtaisiin. Sinä olit ylpeä, olet valehdellut; ja siitä sait rangaistuksen. Näetkös, ihminen saa aina rangaistuksen, kun on musiikissa ylpeä ja valehtelee. Musiikki tahtoo olla vaatimaton ja rehellinen. Mitä se muuten olisi? Törkeyttä, herjausta Jumalaa vastaan, joka on meille lahjoittanut suloisen laulun sitä varten, että puhuisimme sillä totta ja kunniallisesti.