Part 8

Varsinkin musiikki teki suorastaan ihmeitä. Se ympäröi esineet utuisella ilmapiirillä, jossa kaikki tuli kauniiksi, yleväksi ja kaivattavaksi. Se herätti sielussa kiihkeän halun rakastaa, ja samalla se tarjosi sille kaikkialta rakkauden aavekuvia, täyttäen tyhjyyden, jonka se itse oli luonut. Pikku Christophe oli liikutuksesta päästä pyörällä. Tuli sanoja, eleitä, säveleitä, jotka saivat hänet aivan ymmälle; hän ei uskaltanut enää nostaa silmiään, hän ei tiennyt, oliko se hyvää vai pahaa, hän vuorotellen punastui ja kalpeni; hiki helmeili joskus hänen otsallaan; ja hän vapisi pelosta, että ympärillä olevat ihmiset huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Kun viimein tulivat välttämättömät murhekohtaukset, jotka iskevät oopperain neljännessä näytöksessä rakastavaisiin antaakseen tenorille ja primadonnalle tilaisuuden näyttää huutolahjojaan, tuntui pojasta kuin hän olisi ollut tukehtua; kurkkua pakotti niinkuin hän olisi vilustunut; hän puristeli kaulaansa käsillään, hän ei saanut sylkeään enää niellyksi; hänen rintansa kuohui kyyneleitä; hänen kätensä ja jalkansa olivat jääkylmät. Onneksi oli isoisä melkein yhtä liikutettu. Hän nautti teatterista viattomasti kuin lapsi. Traagillisissa paikoissa hän ryiskeli salatakseen liikutustaan; mutta Christophe huomasi sen kyllä; ja hän oli siitä hyvillään. Oli hirveän kuuma, Christophe oli nääntyä väsymyksestä; ja paikka oli kovin epämukava istua. Mutta hän ajatteli ainoastaan: "Onkohan vielä paljon jäljellä? Kun se vain nyt ei loppuisi!" Ja yhtäkkiä: kaikki loppui, pojan ymmärtämättä, miksi. Esirippu laskeutui, ihmiset nousivat ylös, lumous oli kadonnut.

Yöllä tulivat he yhdessä kotiin, nuo kaksi lasta, vanhus ja poika. Mikä ihana yö! Miten rauhallinen kuutamo! He olivat vaiti, kumpikin mietiskellen muistojaan. Viimein vanhus sanoi:

-- No, oletko tyytyväinen, poikaseni?

Christophe ei voinut vastata; hän oli vielä aivan arka järkytyksestä, hän ei tahtonut puhua, sillä siten hän olisi karkoittanut lumouksen; hänen täytyi pakottaa itseään voidakseen kuiskata hiljaa ja syvään huokaisten:

-- Oi, olen!

Vanhus hymyili. Hetken päästä hän jatkoi:

-- Ymmärrätkö nyt, miten ihana on musiikkimiehen ammatti? Luoda tuollaisia olentoja, noita ihmeellisiä näytelmiä, onko mitään kunniakkaampaa? Silloin on ihminen jumala maan päällä.

Poikanen ällistyi. Mitä, ihminenkö tuon kaiken oli tehnyt? Sitä ei hän ollut uneksinutkaan! Hänestä melkein tuntui, että se oli syntynyt itsestään, että se oli luonnon työtä. Ihminenkö, musiikkimies, jollainen hänestä kerran tulisi! Ah, päästä niin pitkälle, vain päiväksi, yhdeksi ainoaksi päiväksi! Ja sitten... sitten, saisi tulla mitä hyvänsä! Kuolisi vaikka, jos täytyisi! Christophe kysyi:

-- Ukki, kuka tämän on tehnyt?

Isoisä puhui Frans-Maria Hasslerista, nuoresta saksalaisesta säveltäjästä, joka asui Berlinissä ja jonka hän aikoinaan oli tavannut. Christophe kuunteli pelkkänä korvana. Yhtäkkiä hän kysyi:

-- Entä sinä, ukki? Vanhus hätkähti.

-- Mitä niin? vastasi hän.

-- Oletko sinäkin tehnyt tällaista?

-- Kyllä, olen, vastasi vanhus nyreällä äänellä. Hän vaikeni; ja jonkun askelen päästä hän huokaisi raskaasti. Sehän oli hänen elämänsä katkerimpia suruja. Hän oli aina halunnut kirjoittaa näyttämöä varten; mutta inspiratsiooni oli hänet aina pettänyt. Hänen papereissaan oli valmiinakin muutamia hänen sommittelemiaan näytöksiä; mutta hän luotti niin vähän niiden arvoon, ettei hän ollut koskaan uskaltanut vetää niitä kenenkään arvosteltavaksi.

He eivät puhelleet enää sanaakaan, kunnes tulivat kotiin. Yöllä ei kumpikaan heistä nukkunut. Vanhus tunsi tuskan itseään ahdistelevan. Hän oli ottanut raamattunsa saadakseen siitä lohdutusta. -- Christophe kertasi vuoteessa kaikki illan tapahtumat; hän muisti pienimmätkin yksityisseikat, ja paljasjalkainen nainen ilmestyi hänelle yhä uudestaan. Kun hän oli nukahtamaisillaan, kajahti hänen korvissaan joku sävel, aivan yhtä selvästi kuin jos orkesteri olisi sen soittanut; hänen koko ruumiinsa hätkähteli; hän kohosi kyynäräisilleen pieluksensa varaan, aivot juovuksissa musiikista, ja hän ajatteli: "Kerran minäkin sävellän samoin. Oh, osaankohan minä koskaan sellaista tehdä?"

Siitä hetkestä oli hänellä enää ainoastaan yksi toivomus: päästä teatteriin; ja hän ryhtyi työhön sitä tulisemmalla innolla, kun luvattiin palkita hänen ahkeruuttaan teatteriin pääsyllä. Hän ei ajatellut enää mitään muuta kuin sitä: puolen viikkoa hän muisteli viimeistä teatteri-iltaa, ja toisen puolen viikkoa ajatteli hän seuraavaa näytelmää. Hänen päähänsä pälkähti pelko, että hän voisi sairastua teatteri-päivänä, ja se sai hänet tuntemaan samalla kertaa kolmen, neljän eri taudin oireita. Toivottuna päivänä ei hän syönyt enää päivällistä, hän maleksi sinne tänne kuin vaivattu sielu, hän meni katsomaan kelloa senkin seitsemän kertaa, hänestä ei ilta tuntunut kuunaan tulevan; viimein ei hän enää sitä kestänyt, hän läksi teatteriin tuntia ennen lippuluukun avaamista, peljäten, että ei saisi enää paikkaa. Mutta kun hän istui ensimäisenä tyhjässä katsomossa, tuli uusi huolen syy. Isoisä oli kertonut, että kun yleisöä ei pari kertaa ollut tarpeeksi, olivat näyttelijät nähneet parhaaksi peruuttaa näytännön ja antaneet pilettirahat takaisin. Christophe vilkui tulevia, hän luki heidät, hän ajatteli: "Kolmekolmatta, neljäkolmatta, viisikolmatta... oi, se ei riitä... niitä ei tule kylliksi." Ja kun hän näki jonkun arvohenkilön tulevan aitioonsa tai orkesteripaikoille, niin hänen mielensä keventyi; hän sanoi itsekseen: "Tuota ne eivät uskalla pyytää lähtemään pois. Tuon tähden ne varmaan näyttelevät." -- Mutta vieläkään ei hän ollut aivan vakuutettu; hän ei rauhoittunut ennenkuin soittajat asettuivat paikoilleen. Ja sittenkin pelkäsi hän vielä, että ilmoitettaisiin viimeisellä hetkellä ja esiripun kohotessa, kuten äskettäin eräänä iltana, että näyteltäisiin toinen kappale aiotun asemesta. Hän tirkisteli penillä ilveksensilmillä kontrabasson nuottitelineihin, nähdäkseen oliko hänen nuottivihkossaan luvatun oopperan otsikko. Ja vaikka hän näki, että se oli, niin parin minuutin päästä hän tirkisteli uudestaan, saadakseen varman selon, ettei hän ollut katsoessaan erehtynyt. -- Kapellimestari ei ollut vielä tullut. Varmaan hän oli sairastunut. -- Esiripun takana kuljeksittiin, sieltä kuului häliseviä ääniä ja kiirehtiviä askeleita. Oli varmaan sattunut jokin tapaturma, jokin onnettomuus? -- Nyt syntyi jälleen hiljaisuus. Kapellimestari seisoi paikallaan. Kaikki näytti olevan valmista... Mutta ei aloitettu! Mutta mikä sitten nyt oli esteenä? -- Hän aivan kuohui kärsimättömyyttä. -- Viimein kuului merkki. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää. Orkesteri viritti preludion; ja muutaman tunnin Christophe leijui sitten autuudessa, jota häiritsi pelkästään tieto, että se pian loppuisi.

Joku aika sen jälkeen kiihoitti eräs musikaalinen tapaus vielä enemmän Christophen mielikuvitusta. Frans-Maria Hassler, ensimäisen Christophen kuuleman oopperan tekijä, oli tuleva kaupunkiin. Hän aikoi antaa siellä sävellyskonsertin. Koko kaupunki touhusi. Nuoren mestarin teoksista väiteltiin kiivaasti koko Saksassa; ja kahteen viikkoon eivät ihmiset jutelleet paljon mistään muusta kuin hänestä. Asia muuttui kahta tärkeämmäksi, kun hän sitten itse saapui. Melchiorin ja vanhan Jean-Michelin ystävät levittivät yhtä mittaa uutisia; ja he toivat ylen liioiteltuja tietoja säveltäjän elämäntavoista ja omituisuuksista. Poikanen kuunteli näitä kertomuksia kiihkeän tarkkaavasti. Ajatus, että suurmies oli tässä kaupungissa, että hän hengitti samaa ilmaa kuin hänkin ja kulki samoja katuja, se sai Christophen sanattomaksi hurmauksesta. Hän eli nyt pelkästään toivossa saada hänet nähdä.

Hassler asui suurherttuan palatsissa, jonne hänet oli kutsuttu vieraaksi. Hän kävi kaupungilla ainoastaan teatterissa harjoituksissa, jonne Christophe ei päässyt, ja kun säveltäjä oli hyvin veltto, niin ajoi hän tavallisesti herttuan vaunuilla. Christophella oli siis sangen vähän tilaisuutta ihailla häntä, eikä hänen onnistunut muuta kuin nähdä kerran ohimennen hänen turkisviittansa vaunujen perukassa, vaikka poika seisoi tuntikaudet kadulla, hosuen ja sysien jaloillaan oikealle ja vasemmalle, eteensä ja taaksensa, että olisi saanut tai voinut säilyttää paikan uteliaitten eturivissä. Häntä lohdutti se, että voi viettää puolet päivää tähystellen niihin linnan ikkunoihin, joiden sanottiin kuuluvan mestarin huoneistoon. Tavallisesti ei hän nähnyt muuta kuin suljetut ikkunaluukut; sillä Hassler nousi ylös myöhään, ja hänen ikkunansa olivat kiinni melkein koko aamupäivän. Siitä johtui, että asiantuntijat kertoivat, ettei Hassler sietänyt päivän valoa, vaan eli alituisessa pimeydessä.

Viimeinkin sai Christophe lähestyä sankariaan. Oli konserttipäivä. Koko kaupunki oli tilaisuudessa. Herttua ja hänen hovinsa istuivat suuressa hovin aitiossa, jonka päällä ilmassa oli kruunu, kahden pulleaposkisen ja pyöreäjalkaisen enkelin kantamana. Teatteri oli verhottu loistoasuun. Näyttämö oli koristettu tammen oksilla ja kukkivilla laakereilla. Kaikki vähänkin mainittavat musiikkimiehet olivat pitäneet kunnia-asianaan hankkia itselleen tehtävän orkesterissa. Melchior soitti siellä viulua, ja Jean-Michel johti kuoroja.

Kun Hassler ilmestyi, kaikui joka taholta ihailun huuto, ja naiset nousivat ylös nähdäkseen paremmin. Christophe ahmi häntä silmillään. Hasslerin kasvot olivat nuoret ja hienot, mutta jo hiukan pöhöttyneet ja hervahtaneet; otsa oli käynyt lahdelmille; päälaella huomasi vaaleita, kiharaisia hiuksia liian aikaisen kaljuuden keskellä. Sinisten silmien katse oli hämärä. Hänellä oli pienet, vaaleat viikset ja ilmeikäs suu, joka oli harvoin levollinen, sillä sitä värähyttelivät tuhannet, melkein huomaamattomat nykäykset. Hän oli kookas, ja hänen asentonsa huono, ei arkuudesta, vaan väsymyksestä tai ikävystymisestä. Hän johti orkesteria oikukkaan notkeasti, koko suurella, keikkuvalla ruumiillaan, joka notkuili aivan kuin hänen musiikkinsa, vuoroin hyväilevin, vuoroin kulmikkain liikkein. Näki, että hän oli suunnattoman hermostunut; ja hänen sävellyksensä olivat täydellinen kuva hänestä itsestään. Moinen hapuileva ja puuskapäinen elämänkiihko herätti orkesterin sen tavallisesta tylsyydentilasta. Christophe läähätti; vaikka hän pelkäsikin kääntävänsä ihmisten katseita puoleensa, oli hänen mahdoton pysyä aivan paikoillaan; hän liikahteli, hän nousi ylös, ja musiikki täristi häntä niin ankarasti ja odottamatta, että hänen oli pakko heilutella päätään, käsiään ja jalkojaan, suureksi haitaksi vieressä istuville, jotka suojelivat itseään tuolta tyrkkijältä miten parhaiten, voivat. Muuten oli koko yleisö haltiotilassa, paremminkin säveltäjän menestyksen kuin hänen teostensa häikäisemänä. Lopuksi nousi oikea kättentaputusten ja hyvähuutojen myrsky, johon orkesterin torvet saksalaiseen tapaan yhtyivät tervehtien voittajaa riemufanfaareilla. Christophe värisi ylpeydestä, aivan kuin tuota kunnioitusta olisi osoitettu hänelle. Hän nautti nähdessään Hasslerin kasvojen hohtavan lapsellista tyytyväisyyttä. Naiset heittelivät kukkia, herrat heiluttivat hattujaan; ja koko yleisö tungeksi lavaa kohti. Kaikki tahtoivat puristaa mestarin kättä. Christophe näki erään ihailijattaren painavan tuon käden huulilleen, ja toisen sieppaavan ja vievän nenäliinan, jonka Hassler oli jättänyt nuottitelineelle. Christophe tahtoi hänkin päästä lavan luo, vaikkei tiennyt oikein, miksi; sillä jos hän olisi tällä hetkellä joutunut Hasslerin läheisyyteen, olisi hän heti liikutuksesta ja peloissaan paennut. Mutta nyt puski hän kuin pässi kaikin voimin päällään hameita ja jalkoja, jotka eroittivat hänet Hasslerista. -- Hän oli liian pieni. Hän ei päässyt perille.

Onneksi tuli isoisä ulko-ovella hänen luokseen ja vei hänet mukaansa serenaadiin, joka pidettiin Hasslerin kunniaksi. Oli yö, ja soihdut hulmusivat. Kaikki orkesterin soittajat olivat siellä. Ei puhuttu mistään muusta kuin äsken kuulluista ihmeellisistä teoksista. Tultiin palatsin edustalle ja asetuttiin äänettömästi ikkunan alle. Oltiin muka hyvin salaperäisiä, vaikka koko maailma tiesi, Hassler yhtä hyvin kuin muutkin, mitä oli tekeillä. Kauniin yön hiljaisuudessa alettiin soittaa Hasslerin kuuluisimpia kappaleita. Hän ilmestyi ikkunaan suurherttuan seurassa, ja heidän kunniakseen hurrattiin. He tervehtivät, kumpikin. Muuan palvelija tuli herttuan puolesta pyytämään soittajia sisään. He menivät salien läpi, joiden seinät olivat verhotut maalauksilla: ne esittivät alastomia miehiä kypärit päässä; niiden iho oli punainen ja liikkeet uhkaavat; taivas oli täynnä paksuja, pesusienten tapaisia pilviä. Siellä oli myöskin marmorisia miehiä ja naisia, joilla oli peltivyöt. Matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita kuulunut; ja viimein tultiin suurimpaan saliin, jossa oli kirkasta kuin keskellä päivää ja jossa pöydät notkuivat hienojen juomain ja herkkujen painosta.

Suurherttua oli tilaisuudessa, mutta Christophe ei nähnyt häntä: hän ei voinut katsella muita kuin Hassleria. Hassler tuli soittajia vastaan, hän kiitti heitä; hän tapaili sanoja, sotkeutui lauseissaan, ja selvisi kiipelistä hullunkurisella ärähdyksellä, joka sai kaikki nauramaan. Asetuttiin aterialle, Hassler kääntyi erikoisesti neljän, viiden musiikkimiehen puoleen. Hän lausui erittäin, isoisälle muutamia imartelevia sanoja; hän muisti, että Jean-Michel oli ollut hänen teostensa ensimäisiä esittäjiä; ja hän sanoi usein kuulleensa hänen ansioistaan eräältä ystävältä, joka oli ollut isoisän oppilas. Isoisä aivan ratkesi kiitoksiin; hän vastasi niin suunnattomilla ylistyksillä, että Christophea hävetti, niin suuresti kuin hän Hassleria jumaloikin; mutta Hasslerista näyttivät ne kehut olevan sangen mieluisia ja luonnollisia. Viimein isoisä, joka oli sekaantunut sanakuohuunsa, otti Christophea kädestä ja esitteli hänet Hasslerille. Hassler hymyili Christophelle ja taputti huolettomasti hänen päätään; ja kun hän sai kuulla, että poika rakasti musiikkia ja ettei hän ollut nukkunut moneen yöhön odottaessaan nähdä säveltäjää, otti hän Christophen syliinsä ja kyseli häneltä kaikenlaista. Christophe oli punainen ja aivan mykkä liikutuksesta eikä uskaltanut katsella Hassleria. Hassler otti häntä leuasta ja nosti väkisin hänen naamaansa. Christophe päätti nyt tohtia ja katsoi: Hasslerin silmät oli hyvät ja nauravat; myöskin Christophe alkoi nauraa. Sitten tunsi hän itsensä niin onnelliseksi, niin suunnattoman onnelliseksi jumaloidun suurmiehensä sylissä, että purskahti itkuun. Hassleria liikutti moinen vilpitön rakkaus; hän tuli yhä hellemmäksi, hän syleili poikasta ja puheli hänelle äidillisen lempeästi. Ja samalla laski hän lystikästä pilaa ja kujeili saadakseen Christophen nauramaan; eikä poika voinut olla nauramatta kesken kyyneleitäänkin. Pian tuli hän aivan tuttavalliseksi ja vastasi Hasslerille kursailematta; ja hän alkoi itsestään supatella Hasslerin korvaan omia pikku suunnitelmiaan, aivan kuin he olisivat olleet vanhoja ystäviä: että hän aikoi sellaiseksi säveltäjäksi kuin Hassler, sepittää kauniita kappaleita kuin Hassler; tulla suureksi. Christophe, joka tavallisesti oli niin arka, puhui nyt avomielisesti, hän ei tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli jonkinlaisessa haltiotilassa. Hassler nauroi hänen pakinoilleen. Hän virkkoi:

-- Kun sinä tulet suureksi, kun sinusta tulee hyvä säveltäjä, täytyy sinun käydä luonani Berlinissä. Minä teen sinusta jotakin.

Christophe oli liian hurmautunut vastatakseen. Hassler kiusoitteli häntä:

-- Ahaa, sinä et tahdo?

Christophe nyökkäsi innokkaasti päätänsä, viisi, kuusi kertaa, että hän tahtoo.

-- Jaha, se on siis sovittu?

Christophe alkoi uudestaan nyökkäillä.

-- No, kaulaa minua siitä edes?

Christophe kietaisi kätensä kaikin voimin Hasslerin kaulaan.

-- Älä, peijakas, sinähän kastelet minut! Päästä, niistä nenäsi!

Hassler nauroi, hän niisti itse häpeilevän ja onnellisen pojan nenän. Hän laski hänet lattialle, otti häntä kädestä, vei pöydän luo, täytti hänen taskunsa sokerileivoksilla ja jätti hänet sanoen: -- Näkemiin sitten? Muistakin, mitä minulle olet luvannut.

Christophe oli suunnattoman onnellinen. Koko muusta maailmasta ei hän tällä hetkellä tiennyt. Hän ei huomannut enää mitään, mitä sinä iltana tapahtui; hän seurasi rakastuneesti kaikkia Hasslerin kasvojen ilmeitä ja liikkeitä. Ja eräät sanat syöpyivät erikoisesti hänen mieleensä; Hassler kohotti lasiaan; hän puhui, ja hänen kasvonsa olivat yhtäkkiä tulleet koviksi. Hän sanoi:

-- Tällaisten päivien ilo älköön saako meitä unohtamaan vihollisiamme. Vihollisia ei pidä koskaan unohtaa. Heistä ei ole johtunut, ettei meitä ole murskattu. Meistä ei ole johtuva, etteivät he ehkä tule murskatuiksi. Siksi minä nyt kohotan lasini, sanoakseni, että löytyy ihmisiä, joiden terveydeksi... me _emme_ juo!

Kaikki taputtivat käsiään ja nauroivat tälle merkilliselle maljapuheelle; ja Hassler nauroi niinkuin muutkin, ja tuli jälleen hyvälle tuulelle Mutta Christophe oli hämillään. Vaikkei hän mitenkään olisi tohtinut arvostella sankarinsa tekoja, ei häntä miellyttänyt, että hän ajatteli rumia asioita tällaisena iltana, jolloin siellä olisi pitänyt olla vain iloisia kasvoja, valoisia ajatuksia. Mutta Christophe ei käsittänyt täysin, mitä hän tunsi; ja ilon ylenpalttisuus karkoitti pian sen tunteen, samoin kuin pikku tilkka sampanjaa, jota hän sai maistaa isoisän lasista.

Kotimatkalla isoisä puhui lakkaamatta itsekseen: ylistykset, joita hän oli saanut Hasslerilta, saivat hänet suunniltaan. Hän huudahteli, että Hassler oli nero, jollaisia ei synny kuin yksi vuosisadassa. Christophe vaikeni, sulkien sydämeensä rakkauden huumauksensa: _Hän_ oli syleillyt häntä, _Hän_ oli pitänyt häntä sylissään. Kuinka hyvä _Hän_ oli! Kuinka suuri _Hän_ oli!

-- Ah, ajatteli poikanen maatessaan pikku sängyssään ja syleillen kiihkeästi pielustansa, -- minä tahtoisin kuolla, kuolla hänen puolestansa!

Loistava lentotähti, joka oli kulkenut yhden illan pikkukaupungin taivaalla, vaikutti ratkaisevasti Christophen sielunkehitykseen. Koko lapsuuden ajan oli se elävänä mallina, jota Christophen silmät tähtäsivät; ja hänen esimerkkiään noudattaen päätti tuo kuusi-vuotias pikku mies säveltää hänkin. Totta puhuen oli hän tehnyt sitä tietämättään jo kauan sitten; hän ei ollut odottanut säveltääkseen tietoisuutta, että hän sävelsi.

Kaikki on musikaaliselle sielulle musiikkia. Kaikki, mikä värähtelee, liikkuu, vapisee, sykkii, kesän aurinkoiset päivät, yöt, jolloin tuuli vinkuu, valovirrat, säkenöivät tähdet, ukkonen, lintujen laulu, hyönteisten surina, puitten humina, rakkaat tai vihatut äänet, kotilieden tuttu suhina, kaikki narahtavasta ovesta yön hetkillä suonissa sykähtävään vereen asti, -- kaikki, mikä on, on musiikkia: ei muuta kuin osata sitä kuulla. Koko tämä musiikki soi Christophessa. Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän tunsi, muuttui musiikiksi hänen sitä huomaamatta. Hän oli kuin mehiläispesä täynnä surisevia asukkaita. Mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän itse vähemmän kuin muut.

Niinkuin aina lapset, hän hyräili lakkaamatta. Joka aika päivästä, tekipä hän mitä tahansa; -- kävellessään kadulla, hypellessään toisella jalalla; -- maatessaan vatsallaan permannolla isoisän luona, pää käsien nojassa, syventyneenä katselemaan kuvia kirjasta; -- istuskellessaan jakkaralla keittiön pimeimmässä nurkassa, uneksien mitään ajattelematta illan hämärässä; -- aina kuului hänen pienen suusoittimensa yksitoikkoinen sumina, joko hän sitten hyrisi suu kiinni ja posket pullollaan tai päristi huulet pitkällä. Sitä kesti tuntikausia, hän ei siihen väsynyt. Hänen äitinsä ei tahtonut siitä välittää; mutta sitten hän tuli yhtäkkiä kärsimättömäksi ja käski kiivaasti hänen olla hiljaa.

Kun hän sai tarpeekseen tästä melkein horrosmaisesta tilasta, tuli hänelle halu liikuskella ja pitää ääntä. Silloin hän keksi musiikkia, jota hän lauloi kohti kurkkua. Hän rustasi lauluja elämän kaikkia eri tapauksia varten. Hänellä oli laulunsa sillä aamuhetkellä, jolloin hän huiskutteli kuin ankanpoika vettä pesuvadissaan. Hänellä oli oma laulunsa noustessaan pianotuolille, tuon kiusankoneen ääreen, -- ja varsinkin, kun hän laskeutui siltä pois: -- se oli paljon komeampi kuin ensinmainittu. -- Yksi sävel oli tehty sen hetken varalle, jolloin äiti kantoi keittovadin pöytään: -- hän marssi silloin edeltä soittaen fanfaareja. -- Hän esitti itselleen voittomarsseja lähtiessään juhlallisesti ruokasalista makuuhuoneeseensa. Joskus järjesti hän näissä tilaisuuksissa juhlakulkueita pikku veljiensä kanssa, kaikki kolme kulkivat vakavina perätysten; ja kullakin oli oma marssinsa. -- Mutta Christophe pidätti itselleen täydellä oikeudella kauneimman. Kukin sävelmä oli määrätty ankarasti omaan tarkoitukseensa; eikä Christophe olisi millään muotoa niitä sekoittanut. Kaikki muut olisivat voineet erehtyä; mutta hän huomasi pienimmänkin vivahduksen ylen tarkasti.

Eräänä päivänä hän käveli isoisän kamarissa, pää kenossa ja vatsa pystyssä, lyöden tahtia kantapäillään, kiersi yhtämittaa ympäri permantoa, niin että melkein alkoi pyörryttää, ja lauloi jotakin sävellystään. Vanhus ajoi partaansa, mutta keskeytti nyt yhtäkkiä toimensa ja katsoi häneen naama aivan saippuassa ja sanoi:

-- Mitä sinä siinä laulat, poika?

Christophe vastasi, ettei hän tiennyt.

-- Ala alusta! sanoi Jean-Michel.

Christophe koetteli: mutta nyt hän ei saanut päästä kiinni. Ylpeänä isoisän huomiosta tahtoi hän näyttää kaunista ääntään ja esitti omalla tavallaan jotain suurta ooppera-aariaa. Mutta sitä ei vanhus laisinkaan tahtonut. Jean-Michel ei virkkanut mitään eikä ollut enää asiasta välittävinään. Mutta hän jätti oman huoneensa oven raolleen, kun poikanen leikki yksinään viereisessä huoneessa.

Joku päivä myöhemmin näytteli Christophe jonkinlaista musikaalista ilveilyä, jonka hän oli kyhännyt teatterimuistojensa rippeistä; hän oli asettanut tuolit katselijoiksi piiriin ympärilleen; ja hän teki erään menuetin säestyksellä kumarrusaskeleita Beethovenin kuvan edessä, joka riippui seinällä pöydän yläpuolella; sangen vakavana, kuten oli nähnyt muiden esittävän. Yhtäkkiä keskellä erästä hyppy-pyöräystä näki hän puoliavoimen oven kynnyksellä isoisän katselemassa häntä. Christophe ajatteli, että ukki pilkkasi häntä: hän häpesi kovasti ja pysähtyi heti; ja hän juoksi ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vastaan, aivan kuin siellä ulkona olisi ollut jotain hyvin tärkeää katselemista. Mutta vanhus ei sanonut mitään: hän tuli pojan luo ja syleili häntä, ja Christophe näki selvästi, että ukki oli tyytyväinen. Christophen pikku itserakkaus ei lyönyt laimin muokata edelleen tätä aihetta: hän oli kyllin ovela älytäkseen, että häntä ihailtiin: mutta hän ei tiennyt tarkoin, mitä isoisä oli pitänyt hänessä suurimmassa arvossa: hänen lahjojaan dramaattisena kirjailijana, säveltäjänä, laulajana vai tanssijana. Hän itse arveli syyksi viimemainitun taipumuksia; sillä niissä hän oli miestä mielestään.

Viikko myöhemmin, kun hän oli jo kaiken unohtanut, sanoi isoisä hänelle salaperäisen näköisenä, että hänellä oli Christophelle jotain näyttämistä. Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, otti siitä nuottivihkon, aukaisi sen pianotelineelle ja pyysi poikaa soittamaan. Christophe oli hyvin utelias ja soitti nuotit, niin hyvin kuin osasi, sillä ne oli kirjoitettu käsin, isoisän suurella käsialalla, erikoisen selvästi juuri tätä tilaisuutta varten. Otsikot oli koristettu koukeroilla ja kiemuroilla. -- Hetken päästä kysyi isoisä, joka istui Christophen vieressä ja käänsi hänelle lehteä, mikä kappale tämä oli. Christophe oli liian kiintynyt työhönsä huomatakseen, mitä hän soitti; hän vastasi, ettei hän sitä tiennyt.

-- Olehan nyt tarkkaavainen. Etkö tunne tuota kohtaa?

Kyllä Christophe luuli sen tuntevansa; mutta hän ei tiennyt, missä hän oli sen kuullut. -- Isoisä nauroi:

-- Muistelehan. Christophe pudisti päätänsä.

-- En minä muista.

Totta puhuen pälkähti hänen päähänsä eräs ajatus, hänestä tuntui niinkuin nämä soinnut... Mutta ei, se ei ollut mahdollista!... Hän ei uskaltanut... Hän ei tahtonut niitä tuntea:

-- Ukki, en minä muista. Christophe punastui.