Part 7

Hänen unensa eivät olleet kokonaisia tarinoita; niillä ei ollut päätä eikä häntää. Silloin tällöin vain hän näki selvämuotoisen kuvan: äiti leipoi torttua ja raapi veitsellä pois sormiinsa tarttunutta taikinaa; -- vesirotta, jonka hän oli nähnyt eilen, ui pitkin joen rantaa; ruoska, jonka hän oli aikonut tehdä pajun varvusta... Jumala tietää, miksi ne muistuivat hänen mieleensä juuri nyt. -- Mutta enimmäkseen ei hän nähnyt mitään; ja kuitenkin oli hänellä suunnaton määrä eri tuntuja; kuin olisi ollut tavattoman paljon ylen tärkeitä seikkoja, joita ei voinut sanoa tai joita oli tarpeetonta sanoa, sillä ne tiedettiin jo ja ne olivat olleet samanlaiset ilmoisen ikänsä. Toiset olivat surullisia, kuolemaan saakka surullisia; mutta niissä ei ollut mitään kiduttavaa, niinkuin elämässä tavatuissa; ne eivät olleet rumia ja halventavia, kuten se, jota Christophe tunsi isän antaessa hänelle korvapuusteja tai hänen itsensä muistellessa häpeästä sairain sydämin jotakin vanhaa nöyryytystä; nämä täyttivät sielun alakuloisella rauhalla. Ja toiset taasen olivat valoisia ja juoksivat ilon virtana; ja Christophe ajatteli: "_Noin, noin_ juuri minä kerran soitan." Hän ei tiennyt, mitä se _noin_ oikeastaan oli, eikä myöskään, miksi hän niin sanoi; mutta hän tunsi, että hänen täytyi sanoa niin ja että se oli selvä kuin päivä. Hän kuuli meren pauhaavan aivan lähellään, välillä ainoastaan hiekkasärkkäin valli. Christophe ei ollenkaan tiennyt, mitä se meri oli ja mitä se häneltä tahtoi; mutta hän tunsi hämärästi, että kerran se nousisi yli esteitten ja että silloin!... Silloin olisi vasta hyvä, silloin hän olisi aivan onnellinen. Nytkään hänen ei tarvinnut muuta kuin kuulla läheltä sen suuren äänen liekkulaulua, niin kaikki pienet surut ja nöyryytykset lauhtuivat; ne olivat kyllä yhä surullisia, mutta ne eivät olleet enää häpeällisiä eivätkä haavoittavia: kaikki tuntui luonnolliselta, niin, melkeinpä suloiselta.

Useinkin juovuttivat häntä tällä tavoin sangen keskinkertaiset sävellykset. Niiden kirjoittajat olivat olleet poloisia mitättömyyksiä, jotka eivät olleet ajatelleet muuta kuin ansaita hiukan rahaa tai täyttää kuvitelmilla elämänsä tyhjyyttä, kooten nuotteja yhteen tunnettujen ohjeiden mukaan, tahi kaikkia sääntöjä vastaan, -- ollakseen omintakeisia. Mutta sävelissä, vaikka niitä olisi käsitellyt narri, on sellainen elämän voima, että ne voivat päästää koruttomassa sielussa riehumaan oikeita myrskyjä. Ja ehkäpä ovat unet, joita narrin vaikutus meihin tartuttaa, salaperäisempiä ja vapaampia kuin mahtavan hengen meihin puhaltamat ja väkivallalla sysäämät kuvat; sillä tarkoitukseton liike ja ajatukseton pakina eivät häiritse sieluamme sen omissa näkemyksissä...

Niin istui poika nurkassa, unohdettuna ja unohtaen, pianon takana, kunnes hän tunsi yhtäkkiä jalkojansa pitkin juoksevan aivan kuin muurahaisia: niiden puutuvan. Ja silloin hän huomasi, että hän oli vain pikku poika, jonka kynnet olivat mustat ja joka hieroi nenäänsä valkeaksi rapattuun seinään ja piti jalkojaan käsissään.

Sinä päivänä, jolloin Melchior oli varpaillaan huoneeseen tullen yllättänyt pojan hänelle liian korkean pianon ääressä, oli hän tarkastanut hetken häntä; ja sitten oli hänen päähänsä pälkähtänyt loistava ajatus: "Pieni ihmelapsi!... Kuinka en tullut tätä ennen ajatelleeksi. Mikä onnenpotku perheelle!..." Tosin hän uskoi, ettei tuosta nulikasta tulisi muuta kuin pikku tollo, kuten hänen äitinsäkin oli. Mutta se ei maksanut enää vaivaa ajatella. Tästä paisuisi kuitenkin onni. Hän kuljettaisi poikaa pitkin Saksaa, ehkäpä ulkomaillakin. "Se olisi iloista elämää, ja sitäpaitsi jaloa." -- Melchior ei jättänyt koskaan hakematta teoistaan salattua jaloutta; ja harvoin hän oli sen löytämättä, kun oli hiukan miettinyt.

Hän oli niin vahva vakuutuksessaan, että hän asetti kohta illallisen jälkeen, kun tuskin viimeinen suupala oli nielty, lapsen uudestaan pianon ääreen ja pakotti hänet kertaamaan päivän läksyä, kunnes Christophen silmät menivät väsymyksestä aivan umpeen. Sama tehtiin seuraavana päivänä kolme kertaa. Ja samoin ylihuomenna. Ja joka päivä siitä alkaen. Christophe väsyi pian; hän ikävystyi kuollakseen; viimein ei hän sitä enää sietänyt, hän koetti nousta vastarintaan. Eihän tässä, mitä hänellä teetettiin, ollut mitään mieltä; oli ainoastaan saatava sormensa juoksemaan näppäimillä niin nopeasti kuin suinkin, oli väännettävä peukaloa tai kiusattava taipuisaksi neljättä sormea, joka tökötti kömpelönä kahden naapurinsa välissä. Se särki hermoja; eikä siinä ollut mitään kaunista. Kadonneet olivat nyt kaikki lumoavat kaiut, taikavoimalla kiehtovat hirviöt, äärettömät unelmien maailmat, joita hän oli hetken saanut aavistaa... Sävelaskelikot ja harjoitukset seurasivat toinen toistaan, kuivina, yksitoikkoisina, hengettöminä, köyhempinä kuin ateriakeskustelut, jotka olivat aina samanlaisia, koskivat aina ruokaa, niin, samaa ruokaa. Poika alkoi kuulla isänsä opetusta hajamielisesti. Hän sai ankaria toria, ja jatkoi sitten vastenmielin. Ravistuksia ei tarvinnut kauan odottaa: hän vastasi niihin pahatuulisuudella. Ja kaiken päällisiksi kuuli hän Melchiorin eräänä iltana puhuvan viereisessä huoneessa suunnitelmistaan. Häntä aiottiin siis näyttää kuin opetettua elukkaa, ja sentähden kiusattiin häntä koko päivä tällä tavoin, pakotettiin hakkaamaan noita norsunluu-palasia! Hänellä ei ollut enää aikaa käydä edes rakkaan virtansa luona. Mistä syystä häntä niin leppymättömästi kidutettiin? -- Hän oli suuttunut, loukkautunut ylpeytensä ja vapautensa tallaamisesta. Hän päätti, ettei hän enää soittaisi, tai soittaisi ainakin niin huonosti kuin mahdollista, että isältä lähtisi se halu. Siitä tulisi kyllä ankara ottelu; mutta täytyihän uhrata jotain vapautensa puolesta.

Seuraavalla tunnilla hän koetti toteuttaa aiettaan. Hän ryhtyi lyömään vääriin näppäimiin ja soittamaan epäsointuja oikein järjesteellisesti. Melchior torui, sitten hän karjui; ja sitten alkoi tuiskuta iskuja. Hänellä oli paksu viivotin. Joka kerta, kun Christophe otti väärän äänen, löi hän lasta sormille ja ärjyi samalla hänen korvaansa niin, että rumpukalvo oli haljeta. Christophen suu vääntyi kivusta; hän puri huuliaan, ettei olisi itkenyt, ja jatkoi stooalaisen kärsivällisyydellä väärinsoittoaan, kohottaen hartiansa päänsä suojaksi joka kerta, kun tunsi saavansa iskun. Mutta se menetelmä oli huono, sen hän pian näki. Melchior oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja vannoskeli, että vaikka heidän pitäisi istua siinä kaksi päivää ja yötä, ei hän antaisi armoa ennenkuin Christophe oli soittanut oikein joka nuotin. Sitäpaitsi Christophe oli liian perinpohjainen väärinsoitossaan, ja Melchior alkoi epäillä viekkautta, kun hän joka näppäyksellä näki pikku käden laskeutuvan raskaasti määrästään syrjään, selvästikin aivan tahallisesti. Viivottimen iskut lisääntyivät nyt toisen verran. Christophen sormissa ei ollut enää tuntoa, hän itki surkeasti, itsekseen: vetäen nenäänsä ja niellen nyyhkytyksiään ja kyyneleitään. Hän ymmärsi, ettei tämä keino mitään auttaisi ja että hänen täytyi tehdä epätoivoinen päätös. Hän lakkasi soittamasta ja sanoi uljaasti, vavisten jo etukäteen myrskyä, joka nyt purkausi:

-- Isä, minä en tahdo enää soittaa.

Melchior kiehahti.

-- Mitä, mitä sinä sanot!... huusi hän. Hän pudisti poikaa käsivarresta niin kovasti, että se oli mennä sijoiltaan. Christophe vapisi yhä kovemmin, kohotti kyynärpäänsä varjellakseen itseään iskuilta ja jatkoi:

-- Minä en tahdo enää soittaa. Sillä minä en ensinnäkään tahdo, että minua piestään, ja sitten...

Hän ei saanut lausettaan loppuun. Hirveä korvapuusti tukki häneltä melkein hengen kurkkuun. Melchior karjui:

-- Ahaa, sinä et tahdo, että sinua piestään? Vai et tahdo?...

Iskuja tuiskusi. Christophe kirkui läpi nyyhkytystensä:

-- Ja sitten... minä en pidä musiikista!... Minä en pidä musiikista!...

Hän vetäysi alas tuoliltaan. Melchior tempaisi hänet rajusti siihen takaisin ja iski hänen ranteitaan pianon reunaan ja huusi:

-- Sinä soitat!

Ja Christophe huusi:

-- En, en, minä en soita!

Melchiorin ei auttanut muu kuin antaa myöten. Pieksettyään poikaa hän tyrkkäsi hänet ulos ovesta, sanoen hänelle, ettei hän saisi ruokaa koko päivänä, niin, ei koko kuukautena, ennenkuin hän oli oppinut soittamaan jok'ainoan harjoituksen aivan puhtaasti. Hän lennätti pojan ulos potkaisten häntä takapuoleen ja paiskasi oven kiinni.

Christophe näki olevansa portailla, likaisilla ja pimeillä, seisovansa niiden lahonneella lauta-askelmalla. Rikkonaisesta pienen ikkunan ruudusta kävi viima; kosteus kihosi seinistä. Christophe istuutui likaiselle portaalle; hänen sydäntään kiehutti viha ja mielenliikutus. Aivan hiljaa sadatteli hän isäänsä:

-- Nauta, se sinä olet! Raavas... raaka hölmö... niin, hirviö, hirviö olet!... Ja minä vihaan, vihaan sinua... Oh, minä tahtoisin, että sinä olisit kuollut, että olisit kuollut!

Hänen rintansa vapisi tuskasta. Hän katseli toivottomana tahmaisia portaita, hämähäkin verkkoa, jota tuuli heilutteli särkyneen ruudun nurkassa. Hän tunsi olevansa yksin, hyljätty onnettomuudessaan. Hän katseli sitten porraskaiteen säleitä... Jos hän heittäytyisi tuonne alas?... Tai ulos ikkunasta?... Niin, tappaisi itsensä rangaistukseksi heille? Silloin saisivat he vasta omantunnon vaivan! Hän oli kuulevinaan oman ruumiinsa putoavan alas portaiden juureen. Ovi niiden yläpäässä aukesi nopeasti. Hätääntyneet, tuskaiset huudot kuuluivat: "Hän on pudonnut alas!" Portaita juostiin niin että kolisi. Hänen isänsä, hänen äitinsä heittäytyivät itkien syleilemään hänen ruumistaan. Äiti nyyhkytteli: "Se on sinun syysi. Sinä se hänet tapoit." Isä huitoi käsiään, heittäytyi polvilleen, iski päätänsä kaiteeseen ja huusi: "Minä olen surkea raukka, surkea raukka!" -- Tämä näytelmä lievitti Christophen tuskaa. Hänen tuli melkeinpä sääli noita itkijöitään; mutta sitten hän ajatteli, että se oli heille parhaiksi, ja hän nautti kostostaan...

Kun hän oli päässyt tarinansa loppuun, huomasi hän olevansa portaiden yläpäässä, pimeässä; hän vilkaisi vielä kerran alas, eikä hänellä nyt enää ollut laisinkaan halua heittäytyä sinne. Häntä oikein pöyristikin, ja hän siirtyi kaiteen luota loitommaksi, peljäten, että hän voisi sinne pudota. Silloin vasta hän tunsi olevansa auttamattomasti vanki, aivan kuin lintu-raukka häkissä, ainaiseksi sinne suljettu, tietämättä muuta pelastuskeinoa kuin murskata päänsä ja tehdä itselleen jotain hyvin pahaa. Hän itki, itki; ja hän hieroi silmiään pienillä, likaisilla käsillään, niin että hänen kasvonsa olivat pian aivan töhräiset. Ja itkiessäänkin hän katseli lähistöllään olevia esineitä; se oli jo hiukan ajanrattoa. Hän lakkasi nyyhkyttämästä, katsellakseen nyt hämähäkin hommia, joka oli hiukan liikahtanut paikaltaan. Sitten alkoi hän uudestaan itkeä, mutta ei niin vahvalla vakaumuksella kuin äsken. Hän kuunteli omia nyyhkytyksiään, ja jatkoi yhä tuota konemaista yrinäänsä, tietämättä enää oikein, mitä varten hän sitä teki. Pian nousi hän ylös; ikkuna veti häntä puoleensa. Hän asettui ikkunalaudalle, varovasti, aivan kulmaan, ja tähysteli syrjästä hämähäkkiä, joka oli hänestä samalla sekä mieltäkiinnittävä ja inhoittava.

Rhein virtasi siellä alhaalla, talon juuressa. Portaitten ikkunalla voi istua aivan kuin ripustettuna joen päälle, niinkuin liikkuvaan taivaaseen. Christophe ei ollut koskaan jättänyt katselematta virtaa pitkän aikaa, kun hän kapsutteli alas portaita; mutta koskaan ei hän ollut vielä nähnyt sitä sellaisena kuin tänään. Suru tekee aistit teräviksi; on kuin kaikki syöpyisi tarkemmin silmiin, kun itku on huuhtonut niistä pois entisten muistojen kuluneet jäljet. Joki oli nyt lapsesta ikäänkuin elävä olento, -- selittämätön olento, mutta paljon mahtavampi kuin kaikki muut, mitä hän tunsi. Christophe kumartui ikkunaan nähdäkseen paremmin; hän painoi suunsa ruutuun ja nenänsä siihen litteäksi. Minne _hän_ meni? Mitä _hän_ tahtoi? _Hän_ oli vapaa, varma tiestään... Mikään ei voinut _häntä_ pysäyttää. Olipa mikä aika tahansa, päivä tai yö, satoi tai paistoi aurinko, olipa talossa suru tai ilo, hän jatkoi vain matkaansa; ja tunsi, että kaikki oli hänelle yhdentekevää, ettei hänellä ollut huolta ja että hän nautti voimastaan. Miten onnellista olisi olla sellainen kuin hän, juosta ohi niittyjen, alitse piilipuiden oksain, sivuitse kiiluvain piikivien ja rapisevan hiekan, eikä huolia mistään, ei tuntea mitään pakkoa, olla vapaa!...

Poika katseli ja kuunteli kiihkeästi; hänestä tuntui kuin olisi virta ottanut hänet mukaansa, kuin he olisivat vierineet yhdessä... Kun hän sulki silmänsä, näki hän värejä: sinistä, vihreää, keltaista, punaista, ja ohi kiitäviä suuria varjoja, ja auringon läikkiä... Nyt kuvat tarkistuvat. Kas tuossa on laaja keto, kaislikkoa, viljavainioita, jotka lainehtivat, tuoreelta ruoholta ja mintulta tuoksuvassa tuulessa. Kukkia joka puolella, ruiskukkia, unikoita ja orvokkeja. Miten kaunista! Miten ilma on suloinen! Miten hupaisaa mahtaa olla heittäytyä tuohon tuuheaan ja pehmeään heinikkoon!... Christophe tuntee olonsa iloiseksi ja päässään hienon huumauksen, aivan kuin juhlapäivinä, jolloin isä on kaatanut hänen suureen lasiinsa tilkan Rheinin viiniä... -- Joki juoksee... Näky on muuttunut... Nyt taipuvat puitten oksat virran kalvoa kohti; niiden hammaslaitaiset lehdet pistävät veteen kuin pienet kädet, ne vapisevat ja kääntyvät laineiden painosta. Kylä puitten varjossa kuvastuu pintaan. Kirkkomaan sypressit ja ristit kuultavat valkean muurin yläpuolelta, jota virta huuhtoo. Ja sitten tulee kallioita, jono vuoria, viinitarhoja niiden rinteillä, pieni kuusimetsä, ja luhistuneita linnanraunioita... -- Ja jälleen tasankoja, viljavainioita, lintuja, auringonpaistetta.

Virran vihreä vesivyöry liikkuu eteenpäin, yhtenäisenä kuin yksi ainoa ajatus, laineettomana, melkein vireitä vailla, kiiltelevin ja möyhein pyörtein, Christophe ei näe sitä enää; hän on sulkenut silmänsä aivan umpeen, kuullakseen paremmin. Tuo ainainen kohu täyttää hänet ja huimaa hänen päätään; hänen sieluaan vetää tähän iankaikkiseen ja valtavaan unelmaan, joka matkaa tietämättömiä kohti. Veden telmävästä syvyydestä ponnahtaa ylös kiivaita sointuja tulisen riemuisassa rytmissä. Ja pitkin näitä rytmejä nousee säveleitä, aivan kuin viinirypäle kiertää säleikköä pitkin: hopeisia pianon sointusarjoja, valittavia viulun ja pehmoisesti pyöristettyjä huilun ääniä... Maisemat ovat kadonneet. Virta on kadonnut. Kummallinen, hellä ja hämärätuntuinen ilma hänet ympäröi. Christophen sydän värisee suloista rauhattomuutta. Mitä hän nyt näkeekään? Ah, kuinka viehkeitä olentoja!... -- Nuori tyttö, ruskein kiharoin, kutsuu häntä, riutuen ja ilveillen... Nuori poikanen kalpein kasvoin ja sinisin silmin katselee häntä alakuloisesti... Sitten taas toisia hymyileviä silmiä, -- uteliaita ja yllyttäviä, joiden katse saa hänet punastumaan, -- alttiita ja tuskallisia, aivan kuin koiran lempeä katse, -- ja käskeviä silmiä, ja kärsiviä silmiä... Entä tuo nainen, kalman-kalpea, tukka musta ja suu yhteen purtu; silmät näyttävät anastavan melkein puolet kasvoja ja kiintyvät häneen niin väkivaltaisesti, että häneen koskee... Ja viimein kaikkein rakkaimmat kasvot, jotka hymyilevät hänelle kirkkain, harmain silmin, suu hiukan auki, pienet hampaat kiiltävät. Ah, sitä kaunista hymyä, lempeää ja rakastavaa! Se sulattaa sydämen hellyydestä, se tuntuu niin hyvältä, sitä täytyy rakastaa. Vielä, vielä! Hymyile minulle vielä! Älä mene pois!... -- Oi, nyt se katosi! Mutta se jättää sydämeen kuvaamattoman sulon. Siinä ei ole enää mitään pahaa, ei mitään surullista, siinä ei ole yhtään mitään... Ei muuta kuin häilyvä uni, kirkkaat säveleet, jotka värisevät auringon säteissä kuin kultaiset langat kauniina kesäpäivänä. -- Mitä nuo ohi liidelleet ovat? Mitä ne kuvat, jotka täyttävät lapsen surullisella ja suloisella levottomuudella? Hän ei ollut koskaan ennen niitä nähnyt; ja kuitenkin hän ne tuntee; hän tunsi ne entuudestaan. Mistä ne tulevat? Mistä? Olemassaolon hämärästä syvyydestä? Ovatko ne sitä, joka oli... vai sitä, joka _tulee_...?

Nyt kaikki haipuu, kaikki muodot sulautuvat pois. -- Viimeisen kerran näkyy, aivan kuin usvaharson takaa, kuten katselisi sitä hyvin korkealta, sen yläpuolelta, tulvilleen paisunut virta, peittäen vainiot, vierien mahtavana, hiljaa, melkein liikkumatonna. Ja kaukana, kaukana, aivan kuin teräsviiru ilmanrannalla, suunnaton ulappa, veden värisevä viiru, -- Meri. Virta juoksee sitä kohti. Meri näyttää rientävän sitä vastaan. Se vetää sen itseensä, virta katoaa siihen... -- Musiikki kieppuu, kauniit tanssirytmit leijuvat huumaavina; kaikki tempautuu mukaan niiden voittoretken pyörteeseen... Vapautunut sielu liitää avaruutta kuin pääskysten lento, kun ne ilmasta juopuneina halkovat taivasta kimein viserryksin... Ääretöntä iloa! Mitään ei enää ole!... Oi onnen rajattomuus!...

-- -- --

Tunnit olivat vierineet, ilta oli tullut, portaat pimentyneet. Virran kalvoon muodostelivat sadepisarat ympyröitä, joita pyörteet veivät karkeloiden mukanaan. Joskus kellui äänettömästi ohitse puunoksa tahi tummia kaarnan kappaleita. Hämähäkki, murhamies, oli peräytynyt pimeimpään koloonsa saaliista kylläisenä. -- Ja pikku Christophe nojaili yhä luukun reunaan, kalpein, likaisiksi tuhrituin kasvoin, jotka säteilivät onnesta. Hän nukkui.

III.

Itäisen ilmankaarien kaiken nähnyt oon usein aamunkoissa ruskottavan...

_Dante_, Kiirastuli, XXX.

Christophen oli viimein täytynyt taipua. Hänen sankarillisesta ja sitkeästä vastarinnastaan huolimatta olivat isän iskut voittaneet pojan huonon halun. Kolme tuntia joka aamu ja kolme joka ilta täytyi Christophen istua kidutuskoneen ääressä. Tarkkaamisen ja ikävystymisen hermostuttamana, suuret tipahtelevat kyynelkarpalot poskillaan ja pitkin nenää liikutteli hän valkeilla ja mustilla näppäimillä pieniä, punaisia käsiään, jotka olivat usein kuin vilusta jäykät, niin pelkäsi hän alinomaa uhkaavaa viivotinta, joka iski niihin, jos tuli pieninkin erehdys, ja opettajan ääntä, joka oli hänestä vieläkin kamalampi kuin lyönnit.

Melchior ajatteli, että Christophe vihasi musiikkia. Lapsi teki kuitenkin työtä sellaisella vimmalla, ettei se voinut johtua ainoastaan siitä, että hän pelkäsi isäänsä. Eräät isoisän sanat olivat tehneet poikaan syvän vaikutuksen. Kun vanhus oli nähnyt pojanpoikansa itkevän, sanoi hän hänelle vakavasti, kuten hän aina poikaa puhutteli, että kannatti kyllä hiukan kärsiä sen taiteen puolesta, joka on kauneinta ja jalointa, mitä ihmisille on lohduksi ja kunniaksi annettu. Christophe oli isoisälle kiitollinen siitä, että hän puhutteli häntä kuten aikuista miestä, ja häntä liikuttivat nuo pohjaltaan yksinkertaiset sanat, jotka olivat niin täydellisesti sopusoinnussa hänen lapsellisen kärsivällisyytensä ja heräävän ylpeytensä kanssa.

Mutta paremmin kuin mitkään selittelyt saattoivat eräitten musikaalisten hetkien syvästi tunnelmalliset muistot Christophen koko elämäkseen taiteen orjaksi vasten hänen tahtoaankin, tuon vihatun taiteen, jota vastaan hän oli turhaan koettanut nousta kapinaan.

Kaupungissa oli, niinkuin Saksassa kaikkialla, teatteri, jossa näyteltiin oopperoita, koomillisia oopperoita, operetteja, draamoja, huvinäytelmiä ja ilveilyjä, kaikkea, mitä voitiin näytellä, kaikenlaatuisia ja -tyylisiä kappaleita. Siellä näyteltiin kolme kertaa viikossa, kello kuudesta yhdeksään illalla. Jean-Michel vanhus ei lyönyt laimin ainoaakaan näytäntöiltaa, ja katseli kaikkea yhtä suurella hartaudella. Kerran otti hän pienen pojanpoikansa mukaansa teatteriin. Jo monta päivää ennen oli hän kertonut hänelle pitkästi ja tarkoin näytelmän aiheen. Christophe ei ollut ymmärtänyt mitään; mutta hänen mieleensä oli jäänyt, että siinä tapahtuisi kauheita asioita; ja palaen innosta sitä nähdä hän samalla sitä pelkäsi kovasti, vaikkei uskaltanut pelkoaan tunnustaa. Hän tiesi, että kappaleessa oli ukonilma, ja hän kauhisteli, että ehkäpä ukkonen iskisi häneen; hän tiesi, että siinä oli taistelukohtaus, eikä hän ollut aivan huoleton, ettei häntä siinä tapettaisi. Näytäntöpäivän edellisenä iltana kärsi hän vuoteessaan totista tuskaa; ja seuraavana päivänä hän melkein toivoi, ettei isoisä voisikaan jostakin syystä päästä häntä noutamaan. Mutta kun määräaika läheni eikä isoisää kuulunut, tuli hän suorastaan lohduttomaksi ja vilkui joka hetki ulos ikkunasta. Viimein vanhus ilmestyi, ja he lähtivät yhdessä teatteriin. Sydän jyskytti Christophen rinnassa; hänen kielensä oli kuiva, eikä hän voinut virkkaa sanaakaan.

He saapuivat tuohon salaperäiseen rakennukseen, josta aikuiset kotona olivat niin usein puhelleet. Ovella tapasi Jean-Michel tuttavia, eikä pienokainen, joka piti lujasti ukkia kädestä, ettei vain olisi ihmisjoukossa häntä hukannut, ymmärtänyt, kuinka he voivat pakinoida rauhassa ja nauraa tällaisella hetkellä.

Isoisä asettui tavalliselle paikalleen, ensimäiselle tuoliriville orkesterin taakse. Hän nojautui kaidetta vasten ja alkoi heti kontrabasson kanssa loppumattomat pakinat. Hän oli siellä omassa ilmakehässään; siellä kuunneltiin hänen sanojaan, koska hän oli tunnustettu musiikkimies; ja hän käytti sitä hyväkseen: voipa sanoa, että hän käytti sitä väärinkin. Christophen oli mahdoton kuunnella mitään. Hänen sielunsa oli aivan sekaisin jännityksestä, katsomosta, joka häikäisi häntä, yleisön tungoksesta, joka teki hänet kauhean araksi. Hän ei tohtinut kääntää päätänsä, hän luuli, että kaikki katselivat häntä.

Hän pyöritteli puolitajuttomana pikku hattuaan käsissään; ja hän tuijotti pyörein silmin esirippuun, jonka takana nuo taikanäyt piilivät.

Viimein kajahti kolme lyöntiä. Isoisä niisti nenäänsä, veti taskustaan tekstikirjan, jota hän aina tarkoin seurasi, jopa siinä määrin, että unohti, mitä näyttämöllä tapahtui; ja orkesteri ryhtyi soittamaan. Ensimäisten sointujen kajahtaessa tunsi Christophe rauhoittuvansa. Tuossa sävelten maailmassa hän oli aivan kuin kotonaan; ja siitä hetkestä alkaen oli kaikki hänestä täysin luonnollista, vaikka näytelmä oli melkoisen eriskummainen.

Esirippu oli nostettu näyttämään paperiset puut ja eläviä olentoja, jotka eivät olleet paljon luonnollisempia kuin nekään. Poikanen katseli mykkänä ihastuksesta; mutta kummastunut hän ei ollut, vaikka näyteltävä tapahtuikin satujen Itämailla, josta hänellä ei enää ollut aavistustakaan. Runoelma oli yhtä ainoaa mahdottomuuksien kudosta, jossa ei löytynyt kunnollista kohtaa. Christophe ei ymmärtänyt hölynpölyä. Häneltä sekaantui kaikki, hän sotki henkilöt keskenään, nyki isoisää takinhihasta tehden hänelle ylen hulluja kysymyksiä, joista näki, ettei hän ollut käsittänyt mitään. Ja kuitenkaan ei hänellä ollut ikävä, vaan hän seurasi intohimoisen tarkkaavasti. Mielettömän tekstikirjan ohelle kyhäsi hän oman keksimänsä romaanin, jolla ei ollut mitään yhteyttä näytelmän kanssa; joka hetki riitelivät tapahtumat hänen sommitelmaansa vastaan, ja hänen täytyi niitä muutella; mutta siitä ei poikanen ollut milläänkään. Hän oli valinnut itselleen määrätyt henkilöt joukosta, joka risteili näyttämöllä erilaatuiset huudot huulillaan, ja hän seurasi nyt henki kurkussa niiden kohtaloita, joille hän oli suonut suosionsa. Varsinkin liikutti häntä muuan, ei enää kovin nuori naishenkilö, jolla oli pitkä, hohtavan keltainen tukka, suunnattoman leveiksi piirretyt silmät ja joka kulki paljain jaloin. Näyttämöasetuksen hirvittävät epätodellisuudet eivät ällistyttäneet häntä laisinkaan. Hänen muuten min tarkat lapsensilmänsä eivät huomanneet paksuvatsaisten ja kömpelöiden näyttelijäin hullunkurista rumuutta, ruumiiltaan huonomuotoisia kuorolaulajattaria, jotka oli asetettu pituuteen katsomatta sekaisin kahteen riviin, hölmöjä kädenliikkeitä, kirkumisesta vääntyneitä kasvoja, takkuisia peruukkeja, tenorin korkeita kantapäitä ja hänen kauniin ystävättärensä monivärisillä liiduilla tatuoituja kasvoja. Christophe oli aivan kuin rakastunut, jota intohimo estää näkemästä lempensä esinettä sellaisena kuin hän on. Lapsille ominainen ihmeellinen kuvitteluvoima pysäytti kaikki epämiellyttävät vaikutteet keskellä tietä ja muutti ne kauniiksi.